Menneiden kaivelua – vuosi 2014

Ville-Monti

Muistelin vuosi sitten kulunutta vuotta, ja mikäs on jatkaessa, koska menneiden kaivelu virkistää omaakin muistia. Oman historian verestäminen on ollut minulle aina tärkeää, sillä se palauttaa mieleen itsessä tapahtuneet muutokset, hyvät ja huonot. Liian helposti mennyttään miettii nykyisen itsensä asuttamana. Vuodenkin aikana tapahtuu paljon.

Tänä vuonna kirjoitin seuraavaa kirjaani Paljon liikkuvia osia, ja käsikirjoitus valmistui marraskuussa. Kuten aina, muokkaamista varmasti riittää, mutta tällä kertaa oma teksti tuntui paljon valmiimmalta kuin silloin, kun kirjan Niukkuuden maailmassa ensimmäinen versio oli valmis. Julkaisin kirjoitustyön aikana paljon ”maistiaisia” facebookissa, ja ne saivat vastakaikua, mikä auttoi minua työssä. Kiitos siitä sekä monista muista keskusteluista, joista on kummunnut ajatuksia kirjaani. Kirja pohjautuu viime vuosina kirjoittamiini kolumneihin, luentoihin, verkkolokikirjoituksiin, pääkirjoituksiin ja esseisiin, mutta vanhojen muokattujen kirjoitusten kokoelman sijaan siitä tuli yhtenäisempi teos, joka on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Pääaiheena on huoli julkisen keskustelun yksiulotteistumisesta, joka rapauttaa poliittisen toiminnan mahdollisuuksia ja ajattelua ylimalkaan. Kirja ilmestyy ensi vuoden syksyllä Savukeitaan kustantamana.

Viime vuonna ilmestynyt kirjani Niukkuuden maailmassa sai paljon kiitosta ja ansaittua kritiikkiäkin, mikä lämmitti sydäntäni. Arvioita ilmestyi muun muassa Aamulehdessä, Savon Sanomissa, Suomen luonnossa, Kalevassa ja Yliopistossa. Erityisesti jäi mieleen Heta Muurisen tekemä perusteellinen haastattelu Maailman kuvalehdessä sekä kirjan otteiden päätyminen kahdesti YLE Radion mietelauseiksi. Kiersin puhumassa kirjan aiheista kaikkiaan parissakymmenessä tilaisuudessa. Maailma kylässä -festivaaleilla olin lavalla kahteen otteeseen, Risto Saarikiven kirjailijahaastattelussa ja Harri Paloheimon kanssa energiakysymyksistä keskustelemassa – mukavia uusia tuttavuuksia molemmat. Vierailu Otavan opistolla jäi lämpimänä mieleen, etenkin kun sain tilaisuuden vierailla rakkaiden ystävieni luona. Sain vihdoin tavattua yli viidentoista vuoden tauon jälkeen toisen ystäväpariskunnan vieraillessani Iitin kirjastossa.

Tampereen yliopistolla keskustelimme kirjan aiheista paneelissa, jonka ohessa nauhoitettiin keskustelu tutkija Tommi Palosaaren kanssa. YK-liitto kutsui minut keskustelijaksi 60-vuotisjuhliensa paneeliin, mikä oli orastavasta keuhkoputkentulehduksesta huolimatta hieno kokemus. TEAKissa pääsin taas luennoimaan, kun minua pyydettiin puhumaan ympäristöfilosofiasta. Suomen tietokirjailijat ry:n järjestämä koulujen kirjailijavierailujen kampanja antoi hienon tilaisuuden päästä puhumaan lukiolaisille. Vierailin keväällä Sipoossa ja syksyllä Kangasalla. Etenkin jälkimmäinen oli unohtumaton kokemus, niin perusteellisesti opiskelijat olivat valmistautuneet minua tenttaamaan.

niin & näin -lehti täytti tänä vuonna 20 vuotta. Jaakko Beltin luotsaamassa muhkeassa juhlanumerossa käsiteltiin filosofian luonnetta ja merkitystä sekä filosofiaa ja sukupuolta. Tampereen kaupunki järjesti Raatihuoneella komean juhlavastaanoton, jossa esiintyi lehden pitkäaikainen ystävä M. A Numminen luottomiehensä Pedron kanssa. Sieltä jatkettiin juhlimaan ravintola Telakalle monilukuisen joukon kanssa. Suurkiitokset rakkaille ystäville, kollegoille ja lehden tukijoille, jotka tulivat juhlimaan kanssamme.

Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa olin Jaakko Beltin ja Tapani Kilpeläisen kanssa lehden juhlapaneelissa, jota tuli seuraamaan iloksemme täysi salillinen yleisöä kiperine kysymyksineen. Helsingin kirjamessuilla pidetystä juhlapaneelista jäin valitettavasti sairastumisen takia pois. Muutenkin suretti, kun vuoden tärkein kirja- ja lehtitapahtuma sekä rakkaiden ystävien ja kollegoiden tapaamiset jäivät sivu suun.

Eurooppalaisen filosofian seura, niin & näin -lehden taustayhteisö, on toverijoukko, joka on saanut kuluneena vuonna taas paljon aikaan. Verkkoportaalin Filosofia.fi puolelta pitää mainita erityisesti Logos-verkkosanakirjan laajentuminen useilla tärkeillä hakusanoilla. Toimituskollektiivimme on kasvanut ja nuorentunut viime vuosina, ja kuten aikanaan Vihreän langan haastattelussa toivoin, toiminta ei ole enää kiinni vain vanhasta kaartista. Toimituksen väessä on myös entistä enemmän naisia, mikä on pelkästään hyvä muutos ukkoisten vuosien jälkeen.

Kirjan kirjoittamisen ohella olen ehtinyt kirjoittaa muutakin, joskin poliittiselle kirjoittamiselle puhekiertolaisuus ja uuden kirjan työstäminen eivät juuri jättäneet tilaa. Ensi vuonna ilmestyvään kirjaan The Politics of Ecosocialism kirjoitin artikkelin teoksen Niukkuuden maailmassa teemoista. Ilmasto.org -sivustolla ilmestyi kirjoitus luonnonresursseista. Muutoin kirjoitin jotain aivan muuta. Palasin tauon jälkeen arvioiman viime vuosina ilmestyneitä science fiction -kirjoja: Paolo Bacigalupin Windup Girl, Geoff Rymanin Air, Adam Robertsin New Model Army sekä China Miévillen Embassytown. Julkaisin Tähtivaeltaja-lehdessä 19 vuoden tauon jälkeen: kirjoitin edesmenneen Iain M. Banksin muistoksi pitkän katsauksen hänen Kulttuuri-kirjoihinsa.

Jatkoin tietysti Sylvi-lehden avustajana ja kirjoitin yli 60 juttua: reseptejä, puutarha-artikkeleita sekä ennen kaikkea ravintoloiden vegaanisen tarjonnan kartoitusta Hyvä kurkku -palstalla. Sadan Sylvi-kirjoitukseni raja rikkoutuu alkuvuodesta 2015. Ruoka-asioissa vuoden tavallaan tärkein kokemus oli Turun kirjamessujen aikaan, kun vegaaniaamiaista toivovaa asukasta palveltiin käsittämättömän auliisti Holiday Innissä. Tai ehkä se oli caponatan tekeminen vaimoni rakkaan veljenpojan Laurin kanssa, kun opetin hänelle veitsen käsittelyä. Tai ehkä sittenkin paluu Rooman Broccoletti-ravintolaan. Ruokapettymyksiäkin oli, etenkin kun ihana Marjon Burgerjoutui lopettamaan valmistajan luopumisen takia ihanien soijapiirakoiden myynnin (no, on listalla silti toistakymmentä vegaanista herkkua), tai kun paljastui, että Bar Burriton ihanat burritot eivät olleetkaan vegaanisia.

Ruokaäksyilijä Judgemental Chef, jolla ei ole mitään tekemistä kenenkään puolivillaisen filosofipolitikoijan kanssa, on ollut valitettavan hiljainen lupauksista huolimatta – sai hän sentään Punavuoressa itkupotkuraivarit törmättyään ravintolan mainoksessa verbihirviöön ”creata”.

Lempääläläiseen Pilke-lehteen kirjoitin puutarhaharrastukseni juurista. Puutarhan hoito kärsi, kuten kaikilla, poikkeuksellisista sääoloista. Kylmää kesti piinallisen pitkään. Toukokuussa oli hetken lämmintä, ja parsanvarret lähtivät kasvamaan innokkaasti, mutta ensimmäiset muutama kymmentä parsaa paleltuivat yöpakkasissa. Onneksi saimme kuitenkin kunnon sadon, kolmisensataa parsanvartta, joskin olen huolissani siitä, miten hyvin juurakot kestivät raskaita oloja. Kun kesä viimein alkoi, oli niin lämmintä ja kuivaa, että kaikki kasvit olivat kovilla. Kurkkusato jäi olemattomaksi, kun kylvämään päästiin kylmän takia liian myöhään ja kuuma ja kuiva kiusasivat. Se harmitti, etenkin kun ystäväni Karelin kanssa saimme rakennettua jämäpuusta toimivan kasvutelineen. Onneksi monipuolisessa puutarhassa kasvaa aina jokin hyvin. Omaa tomaattia söimme vielä marraskuussa. Palmukaali eli cavolo nero ja cicoria kasvoivat hyvin, ja opimme käyttämään niitä paremmin. Valkosipulisatokin oli oivallinen. Talvi- ja syyskurpitsan kasvatusta emme sen sijaan ole vieläkään oikein oppineet. Satoa tulee, mutta kovin vähän.

SPR-toiminnassa vuosi oli melkoinen koulutusrupeama. Sain päivystäjän pätevyyden, kävin päivystäjän elvytyskurssin ja kesällä viikon pitkän EA3-kurssin Nynäsissä. Kurssit ja päivystykset ovat antaneet arvokkaita kokemuksia, ja hiljalleen muihin vapaaehtoisiin on alkanut tutustua kunnolla. On mukava päästä tekemään jotain aivan muuta kuin mihin on tottunut.

Tänäkin vuonna saimme tiedekustantaja- ja tietokirjailijakollegoiden kanssa tuskailla sitä, miten vähän palstatilaa maan päälehdet antavat uusille tietokirjoille. Savon Sanomiin saattoi jälleen luottaa, sillä lehti julkaisi sivuillaan kunnon listan tulevista nimekkeistä. Tiederintamalla ahdisti yksiulotteisen evoluutiopsykologisen tarkastelun leviäminen, jota onneksi kritisoitiinkin tiedepiireissä. Epämääräinen kukoistusta ja positiivisuutta korostava puhe, joka kääntyy helposti kaiken ”negatiivisen” syyllistämiseksi ja kriittisen otteen menettämiseksi, tuntuu sekin levinneen yhä laajemmalle. Yhteiskunnallisen keskustelun ongelmia ruodin tietysti enemmän tulevassa kirjassani Paljon liikkuvia osia, eivätkä asiat valitettavasti vanhene sen ilmestymiseen mennessä.

Tutkija, opettaja ja kärsivällinen kulttuurikriitikko Heikki Mäki-Kulmala menehtyi yllättäen helmikuussa. Heikki kirjoitti vuosien varrella useasti niin & näin -lehteen, mutta etenkin Aikalaisen kolumnit luin lehden joka numerosta ensimmäisenä. En ole ollut yliopistolainen enää pitkään aikaan, mutta kaikkien muiden yliopistomaailman muutosten yli en osaa kuvitella Tampereen yliopistoa enkä etenkään sen Minerva-ravintolaa ilman Heikin rauhallisen kiinnipitävää jutustelua. Kuoleman rinnalla on kuitenkin onneksi uutta elämää: tuleva kummilapsemme opettelee parhaillaan ihmisenä olemista.

Toinen yliopistoa koskettava muutos oli opettajani, työtoverini ja ystäväni Yrjö Hailan siirtyminen eläkkeelle. Yrjö tietysti jatkaa kirjoittamistaan, varmasti innokkaampana kuin koskaan, puutarhanhoidosta puhumattakaan. Ympäristöpolitiikan opetuksessa ja tutkimuksessa ainutlaatuinen kausi on kuitenkin päättynyt. Vanhojen tutkijatoverien kanssa koostimme Yrjön kunniaksi pienen painoksen juhlakirjan ”Vaeltaja”, jossa pääsin kaivelemaan muistojani ensimmäiseltä ympäristöpolitiikan luentosarjaltani sekä Porin työpajasta, jossa Yrjö tutustutti minut toiseen tärkeään opettajaani ja sittemmin ystävääni Chuck Dykeen – puutarhan tonkija hänkin, kuinkas muuten. Ilman kummankin kärsivällistä ja toisinaan sopivan kärsimätöntä opastusta en olisi koskaan oppinut sellaiseksi filosofiksi, joka olen nyt, enkä välttynyt muuttumasta sellaiseksi filosofiksi, joka minusta oli vähällä tulla.

Vuoden vaihtuessa olen ollut rakkaan Marjaanan kanssa kaksikymmentä vuotta. Pitkä yhteiselo ja etenkin Marjaanan kärsivällinen rakkaus pitävät yllä halua muistaa omaa historiaa. Nykyinen minä on pääosin meidän yhteiselomme minä, onneksi. Alkuaikojen kakaraa muistellessa (Marjaana oli aina paljon aikuisempi) olen yhä tyytyväisempi siitä, kuka ja missä olen. Etenkin kun olemme Lempäälässä, lähellä Hulautta, tai Makholmassa, lähellä merta. Marjaanan kanssa palaa aina kotiin.

Juhlimme kahta vuosikymmentä etuajassa kaksi viikkoa kestäneellä Rooman matkalla. Vaikka italian taitoni on edelleen alkeistasolla ja pysynee siellä pitkään, reissusta sai paljon enemmän irti, kun pystyi keskustelemaan paikallisella kielellä. Keskityimme matkallamme erityisesti puistoihin ja kävelimme pitkään ja hartaasti monissa tutuissa ja uusissa puistoissa: Villa Doria Pamphiljissa, Villa Borghesessa, Caffarellan laaksossa, Villa Adrianassa sekä Villa d’Estessä, jonka kohisevat, humisevat, laulavat ja liplattavat vedet ja niiden liikuttamat ilmamassat olivat pysyvästi hämmentävä kokemus.

Yllättävin kokemus oli elokuvamaisen surkuhupaisa huijausyritys, kun erittäin tärkeä muotitalon edustaja tarvitsi apuani ja vain hieman rahaa pärjätäkseen kauheassa Roomassa. Paikalliset kun olivat töykeitä, ja milanolainen pankkikortti ei toiminut missään. Valitettavasti minunkaan pankkikorteillani ei saanut mistään rahaa, joten en voinut auttaa. Kallisarvoinen laukku herrasmiehen näytevarastosta jäi tällä kertaa saamatta, mutta kuulemma saan sen, kun osumme yhteen hänen veljensä ravintolassa Turussa. Saimme myös nauttia ystävämme vanhempien järjestämästä roomalaisesta perheateriasta, ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta ja pitkistä keskusteluista alkeellisella italian taidollani. Pääasia on, että puhutaan.

Ensi vuonna saan onnekseni jatkaa tietokirjailijan työtä kirjan Niukkuuden maailmassa teemojen parissa, sillä sain Koneen säätiöltä vuoden apurahan kirjan englanninkielisen laajennetun laitoksen laatimiseen. Edessä oleva työ innostaa, vähän pelottaa ja ahdistaakin, sillä se vaatii syventymistä masentaviin asioihin. Juuri valmistunut kirja ja uusi kuitenkin nivoutuvat yhteen. Kummassakin korostuu tiedon ja sen tulkitsemisen sekä kriittisen arvioinnin välttämättömyys mielekkäälle politiikalle. Tuleva In the World of Scarcity ei pyri esittämään valmiita visioita tai toimintaohjelmaa, vaan tärkeintä on antaa kirjan lukijalle välineitä ymmärtää ja ajatella eteenpäin. Tämän aihepiirin kirjoja vaivaa usein omien ennustajan ja neuvojan kykyjen yliarviointi – oletetaan, että on esitettävä valmis vaihtoehtoinen visio maailmasta tai poliittinen toimintasuunnitelma. Kaikki politiikka, missä se tapahtuukin, on kuitenkin aina muutosten keskellä luovimista, ja juuri siksi kriittisen ajattelun taitojen kehittäminen on tärkeää. Maailma muuttuu yllättäviinkin suuntiin, ja on oltava valmiina ajattelemaan uudelleen.

 



3 thoughts on “Menneiden kaivelua – vuosi 2014

  1. Pingback: Vuoden 2015 muistelua | Ville Lähde

Leave a Reply to Heikki Honkala Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *