Puutarhasta ja puutarhanhoidosta

Satoa

Minua pyydettiin kirjoittamaan puutarhanhoidosta Lempäälän Mattilan kylän Pilke-lehteen, ja tämä kirjoitus ilmestyi tuoreessa numerossa. Muistelen oman lapsuuttani, puutarhaharrastukseni alkua ja korostaan että puutarhanhoitoa ei voi verrata viljelyyn.

 

Lapsuuden riesasta rakkaaksi harrastukseksi

Äitini perhe muutti asumaan Hulausjärven rannalle Kesäniemeen 1950-luvulla, kun hän oli vielä nuori tyttö. Lapsuudenkodista tuli myöhemmin kesänviettopaikka ja laajemman sukulaisjoukon henkinen keskus. Vietimmekin lapsuudessa siellä paljon aikaa. Vaikka tontilla on virallinen nimensä, sitä ei juuri koskaan käytetä, ja Mattilan kylän nimenkin sisäistin vasta aikuisena. Meille tuo maailman pieni nurkkaus oli aina ”Hulaus”. Lempäälässä vietetty aika lisääntyi entisestään, kun perheemme muutti Pohjanmaalta Nokialle. Enää emme olleet Hulaudessa vain kesäisin vaan yhä enemmän kaikkina vuodenaikoina. Lopulta vanhempani ja enoni ostivat talot ja maat isovanhemmiltani. Meidän perheemme hankki tontin talollisen puolikkaan, nyttemmin edesmennyt enoni rakensi omansa toiselle puolikkaalle.

Puutarhanhoito oli aina tuntuvin osa elämästä Hulaudessa. Liki koko kouluikäni perheemme hoiti hyvin laajaa puutarhaa ja kasvatti perunaa, juureksia ja vihanneksia paitsi oman porukan myös lähisuvun tarpeisiin. Työ hoitui pääosin käsivoimin. Lähinnä perunaistutuksissa ja lannoituksessa saatiin apua naapurissa asuvilta oikeilta maanviljelijöiltä. Maat kuitenkin kitkettiin ja sato nostettiin käsin. Jonkinlaista luomuviljelyä se lie ollut, joskin määritelmät olivat tuskin tuolloin vielä niin vakiintuneita. Teinille oli välillä tuskaista, kun vanhemmat pääsivät toteuttamaan kasvatuksellisia näkemyksiään: kitke nuo kolme riviä, poimi nuo kolme marjapuskaa tai kastele nuo maat ennen kuin lähdet omiin touhuihisi. Kesätyö olikin perheen pojille paitsi keino saada omaa rahaa myös päästä tekemään jotain muuta. Tuolloin en olisi voinut mitenkään kuvitella, että innostuisin joskus itse puutarhanhoidosta.

Veljessarjamme kasvoi, ja veli toisensa jälkeen lähti rakentamaan omaa elämäänsä. Koko pellon pitäminen viljelyksessä ei ollut enää tarkoituksenmukaista, kun syöjiä oli kotona yhä vähemmän. Suurin osa pellosta muuttuikin hiljalleen hedelmätarhaksi tai jätettiin kesannolle. Puutarhanhoito ei kuitenkaan koskaan lakannut, vaan isä ja äiti jatkoivat sitä innokkaasti. Kotoa lähteneille lapsille oli aina tarjolla mehua, pakastemarjoja, vihanneksia sun muuta.

Olin kuitenkin ollut lapsesta asti melko ennakkoluuloinen ruuan kanssa, enkä suostunut nuorena aikuisenakaan ottamaan vastaan kaikkea tarjottua. Opiskeluajoilta ja siviilipalvelusvuodelta muistan lähinnä härkäpavut, joita kämppäkaverini ihmettelivät mutta joihin olin itse mieltynyt.

Härkäpavut

Vasta tyttöystäväni – nykyinen vaimoni – alkoi parikymmentä vuotta sitten murtaa näitä muureja, mistä äitini lie ollut kovin onnellinen. Aloin jopa syödä sieniä, mikä olisi nuoresta ronkelista Villestä kuulostanut täysin mahdottomalta. Ehkä osansa tässä oli myös ympäristönäkemysteni kehittymisellä: itse kasvatetun kotimaisen ruuan vieroksuminen alkoi tuntua niin hölmöltä kuin se olikin.

Äitini kuoltua puutarha pieneni entisestään, mutta isäni hoiti sitkeästi kasvihuonetta, mansikkamaita, marjapuskia, hedelmäpuita ja kasvimaita enemmän tai vähemmän laiskalla lastensa avustuksella – yleensä laiskemmanpuoleisella. Vaimoni tulee kuitenkin kauppapuutarhuriperheestä, joten hänen innostamanaan aloimme osallistua enemmän puutarhatöihin. Ensin jaoimme isän kanssa kasvimaiden vastuualueet, sitten isä luopui hiljalleen ja varmaan mielellään niistä lähes kokonaan. Hedelmä- ja marjatarhat ovat kuitenkin edelleen yhteisellä hoidolla ja ensisijaisesti isän valtakuntaa.

Vaimolla oli kotoaan vahva puutarhanhoidon tausta sekä paljon tietoa ja taitoa. Innostusta hänellä oli alkuun myös paljon enemmän kuin minulla. Sain myös huomata katkerasti, että pitkästä perheen viljelyhistoriasta huolimatta olin omaksunut hyvin vähän asioita. Lapsuuden ja nuoruuden ”työleirin” aikana olin selvästi haaveillut niistä kirjoista, joita pääsisin pian lukemaan, tai tarinoista, joita sormet syyhysivät päästä jatkamaan. Mieli oli muualla.

Jouduinkin nyt olemaan ensin kuunteluoppilaana ja käskettävänä, sitten tarttumaan kirjoihin, koska oli paljon asioita, joihin vaimokaan ei ollut kotipuutarhallaan tutustunut. Hänen vanhemmiltaan sekä isältäni saimme arvokkaita neuvoja. Sain paljon apua myös kahdelta vanhemmalta opettajaltani, työtoveriltani ja ystävältäni, jotka tunsivat puutarhanhoidon lisäksi siihen liittyvää ekologiaa. Siitä sainkin ensimmäisen kunnon innostuksen mihinkään puutarhaan liittyvään: minusta tuli kompostihullu.

Monet filosofit ovat kirjoittaneet puutarhanhoidosta. Yleensä heillä on ollut tosin omat puutarhurinsa, ja kädet mullassa tonkimisen sijaan he ovat puhuneet yleisesti luontosuhteesta, kasvatuksellisista ihanteista tai irvailleet kaupunkielämälle. Minun makuuni he ovat puhuneet pienistä ja arkisista asioista liian suurella suulla ja suurilla käsitteillä. Väitöskirjassani ja muissa teksteissäni noin kymmenen vuotta kestäneen akateemisen urani aikana kirjoitin paljon siitä, miten meillä on taipumus yleistää yksittäisiä kokemuksia luonnonilmiöistä väitteiksi ”Luonnosta”, jostain suuresta ja yhtenäisestä. Mutta luonto ei ole yksi ja yhtenäinen vaan monta ja monituista. Siksi emme kohtaa käytännön toimissamme luontoa vaan sen jonkin pienen ja omaleimaisen nurkkauksen.

Kompostia hoitaessani, sitä peltoon kääntäessäni tai katetta kasvimaille levittäessäni en ole yhteydessä ”Luontoon”, vaan opin aivan erityisistä ja kouriintuntuvista asioista: miten pieneliöiden toiminta pitää yllä maan hedelmällisyyttä, miten monipuolinen eloperäinen aines houkuttelee rikkaampaa eliöstöä, ja miten ravinteet säilyvät ja vapautuvat syntyvien ja kuolevien pieneliöiden sukupolvien myötä. Opin myös siitä, miten viljelysmaa ei ole kulttuuria tai luontoa vaan ihmistyön ja tiettyjen luonnonolioiden yhteisen toiminnan tulosta. Itse kasvimaan maa on aina historiansa tulosta ja sen näköinen. Jos sen hoito lakkaa, se lakkaa hyvin pian olemasta kasvimaan maata. Tämän huomaa hyvin selvästi, kun ottaa vanhoja maita uudelleen käyttöön pitkän tauon jälkeen.

Kasvimaa

Olen näissä lannoitus- ja maanparannustöissä oppinut myös paljon siitä, miten tärkeä asia mittakaava on. Puutarhanhoito on eri asia kuin oikea maanviljely. Kun kasvimaiden koko kasvaa ja siirrytään pelloille, haasteet ovat aivan erilaisia. Tämän muistamista auttaa myös se, että puutarhamme vieressä on koko ajan naapurin viljelijöiden pelto. Sellainen viljely olisi meidän menetelmillämme mahdotonta. Näitä asioita sivuankin tuoreessa tietokirjassani Niukkuuden maailmassa Kun mietitään ruuantuotannon tulevaisuutta maailmassa, jossa polttoaineet ja kemikaalit käyvät kalliimmiksi, entisistä menetelmistä ei voida pitää kiinni – kuten ei entisistä syömisen tavoistakaan. Mutta piskuisten viljelykokeilujen menetelmiä ei noin vain siirretä sellaiseen ympäristöön, jossa tuotetaan ruokaa suuremmille väkimäärille. Sopeutuminen uuteen maailmaan vaatii uudenlaisten taitojen ja menetelmien kehittämistä, joka vaatii väistämättä oikeiden viljelijöiden tuntemusta. Maailman köyhemmissä oloissa kehitetäänkin nykyään ”agroekologisia” menetelmiä, joiden tarkoituksena ei ole joidenkin ympäristösäädösten täyttäminen vaan paikallisen omaleimaisen ympäristön hyödyntäminen sekä taloudellisen haavoittuvaisuuden vähentäminen. [Lisäys: YK:n ympäristö- ja kehityselimet ovat korostaneet tätä paljon viime vuosina esimerkiksi täällä, täällä ja täällä.]

Siksi kun minulta udellaan, kuinka paljon pystymme tuottamaan omasta ruuastamme tai mitä mieltä olen joistain viljelymenetelmistä, yritän vastata mahdollisimman varovasti. Harrastelijapuutarhurien kesken kuuntelen ja annan mieluusti vinkkejä, kunhan puutarhojemme luonteet ja ympäristöolot ovat vertailukelpoisia. Olen kuitenkin työkseni kirjoittava ja lukeva ihminen, kaikesta oppimisesta huolimatta auttamaton aloittelija puutarhassa, enkä varmasti koskaan pysty keskittymään puutarhaan niin paljon kuin haluaisin. Vaikka saammekin nykyään Hulaudesta yllättävän suuren osan ruuasta, ja vaikka sitä riittää lukuisille ystäville ja sukulaisille, viljelijää minusta ei tule ikinä.

Ennakkoluuloistani olen sentään päässyt ajat sitten, ja rakkauteni erilaisiin ”köyhän keittiön” muotoihin on opettanut käyttämään omaa satoa monimuotoisin tavoin. Näitä oppeja olen yrittänyt välittää verkossa ilmestyvään Sylvi-lehteen kirjoittamissani keittiöpuutarha-artikkeleissa.

Toisin kuin monet puutarhaa rakastaneet filosofit, yritän silti pysyä lestissäni. Kun kirjoitan joskus puutarha-aiheisen kirjan, lupaan korostaa omaa osaamattomuuttani ja puutarhanhoidossa tavattuja pieniä ja kouriintuntuvia asioita. Koetan välttää ylimielisiä yleistyksiä ja suulla suuremmalla puhumista.

Kiitokset Hulaudelle, joka opetti minua ymmärtämään ja arvostamaan näitä asioita. Ehkä voisin hiljalleen alkaa opetella tuntemaan Mattilaakin paremmin.



1 thought on “Puutarhasta ja puutarhanhoidosta

  1. Pingback: Menneiden kaivelua – vuosi 2014 | Ville Lähde

Leave a Reply

Your email address will not be published.