Vuosi 2020: Synkeyttä, helpotusta ja kurpitsoita

”To live simply is most complicated.”

– Ursula K. Le Guin, Five Ways to Forgiveness

Kohtaaminen Hulaudessa.

Kunkin kohtalosta riippumatta 2020 oli erikoista meininkiä kaikille. Monilla meni työ, tai elanto muuttui perin juurin epävakaaksi. Toisilta meni terveys tai henki. Laajemmassa katsannossa inhimillinen kurjuus, etenkin nälkä ja köyhyys, lisääntyi ja jatkaa varmasti kasvuaan vielä pitkään.

Eikä pandemiasta ekologisia hopeareunuksia löydy, vaikka moni niitä halusi hakea. Hetkellisistä sulkutoimista ei ole vuosikymmeniä vaativan ekologisen jälleenrakennuksen edistäjäksi. Ympäristö- ja luonnonvarakriiseissä on hitausvoimansa, joka vaatii kurssin korjaamista, ei jarrujen lyömistä pohjaan. Se, mihin suuntaan maailma tästä jatkaa, on vielä sumun peitossa.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön väki ja lukuisat muut tahot kansainvälistä energiajärjestöä myöten ovat todenneet, kriisin torjunta ja siitä elpyminen antaisi parhaimmillaan mahdollisuuden ekologiseen siirtymään. Helppoa se ei ole. Erityisen vaikeaksi asian tekee, että samaan aikaan pitäisi pystyä ajattelemaan nopeaa ja hidasta muutosta, lyhyttä ja pitkää tähtäintä. Nykyajan keskeisimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat ylisukupolvinen, seuraavalle vuosisadalle ulottuva ongelma. Samalla kuitenkin nyt tehtävät tai tekemättä jäävät toimet vaikuttavat eniten. Jos nyt pidetään kiinni entisistä kehitysmalleista, kurssin kääntäminen muuttuu jatkossa vielä vaikeammaksi.

Nyt määritetään siis, millainen peritty tilanne esimerkiksi nykyisillä koululaisilla on aikuisena käsissään: aloitettu urakka vai uhkaava umpikuja? Luodaanko vaikeita polkuriippuvuuksia vai avataanko mahdollisuuksia? Pandemiasta elpyminen on ainutkertainen mahdollisuus laittaa asioita kunnolla alulle – myöhässä, mutta kuitenkin. Tällainen lyhyen tähtäimen pitkänäköisyys on kuitenkin vaikeaa arkipolitiikalle, kriisiajoista puhumattakaan.

Näitä pyrintöjä vastaan toimii lisäksi vahvoja voimia: nationalistisen itsekkyyden, muukalaispelon, nurkkakuntaisuuden ja eristäytymisen houkutus. Euroopan meininki kriisin keskellä ei ole ollut omiaan luomaan toiveikkuutta. Vaikka olen aina tehnyt tietyssä mielessä kutsumustyötä, ja vaikka yhtäältä kuluneena vuonna työ on tuntunut aiempaakin tärkeämmältä, toisaalta motivaatiota on ollut entistä vaikeampaa pitää yllä. Synkeys on vallannut mielen yhä useammin, etenkin yksin työhuoneen ikkunasta ulos tuijotellessa.

Poliittisen ja moraalisen hajaannuksen ohella tuskaa on luonut tietysti harhatiedon lisääntyminen, tai pikemminkin silkka satumaailmoissa eläminen. Ympäristöasioiden parissa työskenteleville kokemus on tietysti vanha, mutta koronakriisissä todellisuuspakoisuus ja sen naamioiminen ”itse ajattelemiseksi” on tullut tutuksi kaikille. Do your own research schmesearch.

Tämän rinnalla omanlaistaan turhautumista ja tuskastumista on tuottanut pakonomainen mielipidetehtailu. Fiksut ja muuten monisyisesti ajattelevat ihmiset ovat olleet pandemian aikana toistuvasti vuorenvarmoja asiastaan ja muodostaneet liukuhihnalta suureellisia tulkintoja maailman tilasta. Tämä ei ole siis niinkään suoranaista harhatietoa vaan hybristä omista tiedon omaksumisen, tulkinnan ja soveltamisen kyvyistä. Vaikka peräkkäiset mielipiteet ovat voineet poiketa villisti toisistaan, kenenkään tällaisen ihmisen en ole kuullut tai lukenut pysähtyvän ja sanovan ”olin väärässä”. Tärkeintä on osoittaa, että on mielipiteitä. Siihen julkiseen pelailuun inhimillinen haavoittuvuus ja erehtyväisyys ei kuulu. Kuluneen vuoden aikana olen pettynyt syvästi moneen ihmiseen. Miten vaikeaa on vain olla jonkin aikaa hiljaa, kuunnella, opetella ja yrittää ymmärtää? Kaikesta ei tarvitse osata sanoa jotain. Elävän julkisen keskustelun elintärkeydestä ei seuraa, että mikä tahansa puhe on tärkeää. Se voi olla myös haitallista ajanhukkaa ja hämärtämistä.

Ohikiitävään älyllisyyteen on tietysti kuulunut, että tämä viedään metatasolle sadalla eri tavalla. ”Nojatuolitieteilijöitä” ei tule kritisoida, koska ei saa olla sokeasti auktoriteettiuskoinen ja halveksua kansalaiskeskustelua ja niin edelleen. Mielipidehöpinä on helppoa tuollaisella kaksiarvoisella ajattelulla. ”Kriittisyyden” merkityskato ja sen liudentaminen kaikkien mielipiteiden samanarvoistamiseksi on vaarallinen kehityskulku. Mielipiteiden tulisi myös tavoittaa maailmaa onnistuneesti. Jos halutaan, että ne otetaan tosissaan, niiden tulisi nojata myös tietoon, eikä mielellään sirpaleiseen sellaiseen. Joissain aiheissa tämä hahmotetaan selvemmin, joissain hämärämmin, mutta koronakriisi tuntuu erityisen helposti tukahduttavan todellisen kriittisen ajattelun alkeet. Tällainen kollektiivinen älämölö ei lupaa hyvää yhteiskuntien pitkän aikavälin kriisienhallintakyvylle. But I digress.

*

Synkeistä tunnelmista huolimatta oma asemani on ollut eittämättä etuoikeutettu. En ole menettänyt elantoani, ja työni tärkeimmän osan pitäisi normaalistikin tapahtua työhuoneessani näppäimistön äärellä. Nyt olen istunut työpöydän ääressä normaalia enemmän, kun kymmenet reissupäivät työn ja vapaaehtoistöiden parissa häipyivät kalenterista. Olen saanut jäkittää yksin ajatusten ja tekstien parissa, joskus liikaakin. Onneksi päivää piristävät säännöllisesti ”ison ja pienen koiran” päivittäiset retket puistossa. Meillä on myös paljon paremmat mahdollisuudet ulkoilla ja tehdä maatöitä kuin monilla muilla ystävillä ja tuttavilla.

Rauhan hetki kahvila Siirissä Lempäälässä.

Monelle läheiselle vuosi on ollut suorastaan kammottava. Omat menetykset olivat todella pieniä, vaikka ne keväällä kirpaisivatkin. Vuosia suunniteltu interrail-reissu Ranskaan tietysti peruuntui, ja koska maata pitkin matkustaminen on tehty harvinaisen hankalaksi, perumisessakin oli omat kommervenkkinsä. Minun oli myös tarkoitus tehdä keväällä tutkijavierailu Resilience Centeriin Tukholmaan, ja olisin voinut viettää aikaa rakkaan ystäväperheen luona. Mutta elinvuosia lienee, joten kaikkea tätä kerkeää tehdä, sitten joskus. Ikävä on.

Globaalista pandemiasta huolimatta synkein pilvi vuoden yllä oli rakkaan läheisen vakava sairastuminen, kulkutautiin liittymätön. Onneksi joulun alla saimme kuitenkin ihania uutisia. Sairaus väistyi. Parempaa joululahjaa emme ole koskaan saaneet.

Merkittävän osan vuodesta vietimme tietysti perikunnan tiluksilla puutarhassamme niin usein kuin pystyimme. Ilman sitä vuosi olisi ollut paljon vaikeampi. Muuten olen hoitanut mökkihöperyyttäni pitkillä kävelyillä. Parin tunnin lenkillä on aikaa kuunnella, joten olen upottautunut podcasteihin: tuttu In Our Time oli kuunneltu puhki, mutta onneksi sain ystävältäni hyviä vinkkejä. Hardcore Historyn ”Blueprint for Armageddon” oli maneereiltaan hieman uuvuttava mutta opettavainen ensimmäisen maailmansodan historiikki (alkuvuodesta se oli vielä maksutonkin). Modernien vallankumousten historiaa seuraava Revolutions oli 264 jaksollaan melkoinen urakka, jota pystyin tietysti vajavaisella oppineisuudellani seuraamaan vain umpimaallikkona, mutta opettavaista se silti oli. Joskus ehkä otan sen uusiksi hitaammassa tahdissa, kartat ja lähdekirjallisuutta koko ajan hollilla. Sarja meni tauolle kesken Venäjän vallankumousten, joten hyppäsin saman tien tekijän aiempaan History of Romeen, jossa olen tätä kirjoittaessa jossain Vespasianuksen kieppeillä. The Lovecraft Investigations tarjosi vaihtelua historialle. David Runcimanin Talking Politics – History of Ideas oli silti tässä joukossa ehkä hienoin kokemus: oi miksi tätä ei ollut silloin, kun opiskelin filosofiaa? Toivottavasti Runciman toteuttaa vielä Rousseau-ideansakin ja tekee uuden jakson Eriarvoisuuden alkuperästä, josta tein väikkärini.

Kuuntelemisen lisäksi olen saanut pitkästä aikaa luettua paljon muutakin kuin suoraan BIOS-työhön liittyvää. Hankin jo edellisenä vuonna Ursula K. Le Guinin ”hainilaistarinoiden” kootun laitoksen, joka julkaistiin Library of America -sarjassa. Olin lukenut kaikki aikanaan, jokaista novellia myöten, mutta yhtenäisenä kokemuksena ja tämän laitoksen oivallisilla parateksteillä kokemus oli vielä paljon syvällisempi. Loppuvuodesta kerkesin lukea myös rakkaan teoksen Always Coming Home laajennetun laitoksen samassa sarjassa – Pandora oli ennen kuolemaansa ehtinyt palata hetkeksi Laaksoon. Jeff VanderMeerin Dead Astronauts oli melko erikoinen ja hieno kokemus. Tulin täydentäneeksi Le Guin -kokoelmaani niin, että luettavaa riittää koko tulevaksi vuodeksikin, joskin välillä täytyy tarttua myös parin ystävän kotimaiseen, jotka ovat ehtineet odotella yöpöydällä.

*

Kuten aina, BIOS-tutkimusyksikön työtä pystyy seuraamaan parhaiten verkkosivujemme, Facebook-sivumme, Twitter-tilimme ja uutiskirjeemme avulla. Tähän olen kerännyt lähinnä omia tuotoksiani tai sellaisia, joissa olin enemmän mukana. Vuoden 2020 BIOS-koosteessa on työstämme kattavammin.

Koko tutkimusyksikön merkittävimpiä hankkeita kuluneena vuonna oli tietysti siirtymäpolitiikan kojelauta, joka laadittiin osana Helsinki Biennaalin teostamme. Biennaali siirtyi tulevaisuuteen, mutta kojelauta julkaistiin syyskuussa HAMin näyttelyssä ja joulukuussa verkossa suomeksi ja englanniksi. Kojelauta on raakaversio sellaisesta mittaristosta, jolla yhteiskunnallista kehitystä tulisi seurata ekologisessa siirtymässä.

Tere Vadénin johdolla saatiin maailmalle kaksi ”irtykytkentää” käsittelevää artikkeliamme: ”Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics sekä ”Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Karoliina Lummaan johdolla maaliin saatiin myös Alue ja ympäristössä ilmestynyt ”Humanistinen ympäristöntutkimus”.

Tammikuussa ilmestyi Lapin Kansan lehtijuttujen ja podcastien sarja, jonka kahdessa ensimmäisessä osassa olin puhumassa fossiilitalouden lopusta ja ruokajärjestelmien muutoksista. Open Democracy julkaisi kirjoitukseni ”laboratorioruoan” problematiikasta, ja BIOS-blogissa ilmestyi kirjani Niukkuuden maailmassa teemoihin palannut kirjoitus ”Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Helmikuussa kommentoin Ylen jutussa maaseudun tulevaisuutta.

Koronakriisin keskellä BIOS pysyi minun mielestäni hyvin lestissään, emmekä ryhtyneet joka paikan asiantuntijoiksi missä tahansa asiassa, vaikka kaikenlaista minultakin kysyttiin. On ihan sallittua sanoa toimittajille tai muille kysyjille, että en tiedä tästä asiasta tarpeeksi. Me keskityimme pohtimaan kriisin suhdetta ekologiseen jälleenrakennukseen. Maaliskuussa julkaistiin minun johdollani laadittu perusteellinen kannanotto ”Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa” ja huhtikuussa sen englanninkielinen versio, jonka myös yhdysvaltalainen Food First julkaisi sivuillaan. Harjoittelijamme Venla Lankinen haastatteli minua kirjoituksen teemoista BIOS-podcastiin, ja kävin samoja aiheita läpi Kansan Uutisten haastattelussa huhtikuussa ja Elokapinan videohaastattelussa toukokuussa. Kollegani tekivät koko vuoden valtavan hienoa työtä ennen kaikkea koronakriisin taloudellista hallintaa ja elvytystoimia koskevissa kysymyksissä. BIOS-blogissa julkaistaan perinteiseen tapaan alkuvuodesta vuosikooste, jossa näitä on koottu tarkemmin.

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin artikkelini ”Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Kesäkuisessa Ulkoministeriön Kehitys-lehden kolumnissa selitin, miksi väestönkasvua ei voi torjua kovilla keinoilla. Heinäkuisessa BIOS-blogitekstissä pureuduin EVAn täysin omituiseen kyselytutkimukseen.

Jouni Tikkanen teki minusta mukavan haastattelujutun Suomen Luonnon numeroon 7/2020. Vierailin ORSI-hankkeen podcastissa syyskuussa, osallistuin Agenda Art 2030 -projektiin kirjeenvaihdolla ja joulukuusta olin laatimassa lausuntoa eduskunnan ympäristövaliokunnalle. Ylioppilaslehdessä kommentoin bruttokansantuote-mittarin problematiikkaa, Helsingin Sanomissa tartuin yleisiin ilmastokeskustelun väärinkäsityksiin ja Voiman Häiriköiden jutussa puhuin ruokajärjestelmän murroksista. Kansan Uutiset palasi keväisen haastattelun kysymyksiin vuoden lopussa Muutoin keskityn viimeistelemään paria ensi vuonna ilmestyvää tekstiä ja tuskailin laajan ruokajärjestelmiä käsittelevän artikkelin kanssa, jonka umpisolmut alkoivat onneksi vihdoin aueta loppuvuodesta.

*

niin & näin -touhuissa vuosi oli tietysti poikkeuksellisen hiljainen, kun Educaa lukuun ottamatta kaikki messut ja muut tilaisuudet peruuntuivat. Muutenkin etääntymiseni niikkärityön ytimestä jatkui, kun tiettyjä aiempia velvollisuuksia siirtyi uudelle toimituskunnan tulokkaalle. Nykyään hoidan lähinnä yhdistyksen puheenjohtajuuteen liittyviä asioita.

Keväällä olin lehtityöstäkin pääosin sivussa, mutta syksyllä kerkesin paremmin. Kolmosnumeroon käänsin David Robertsin mainion ilmastonmuutosesseen. Nelosnumeroon käänsin Kenan Malikin kolumnin sekä kirjoitin jäte- ja saasteteemaisista scifileffoista ja Gustafsson&Haapojan HAM-näyttelystä Museum of Becoming. Ensi vuodelle suunnitelmissa on kiehtova käännösprojekti, mutta katsotaan nyt.

*

Hyvä kurkku -ruokablogin vuosi oli tietysti vaihteleva, sillä toiminta oli merkittävän osan vuodesta kokonaan katkolla. Kevään poikkeusoloissa keskeytin arvioiden julkaisemisen kokonaan ja keskityin mainostamaan hyviä noutoruokamahdollisuuksia niille, joille sellainen mahdollisuus on. Syksylläkin arvioiden määrä jäi tietysti vähäiseksi, koska pääosa niistä kertyy normaalisti työreissuilla, ja loppuvuodesta keskeytin jälleen arvioiden tekemisen toistaiseksi.

Vuoden kauneimpia annoksia Fly Fusion Caféssa Helsingissä.

Tammikuussa nautin ystävien kanssa illallisen Jurassa Helsingissä ja ihastuin juuriselleri-portobello-carbonaraan. Maaliskuussa tutustuimme hervantalaiseen Il Postoon, josta tuli ehdoton suosikkipizzeriani Suomessa. Kesäkuussa pääsin vihdoin Helsingissä Tartineen ja uuteen Maguun. Kun kevään sulkujen jälkeen ravintolat aukesivat, kävimme rakkaan vaimon kanssa Kajossa lunastamassa keväällä hankitun lahjakortin. Heinäkuussa sukujuhlien yhteydessä pääsin maistamaan vegaanista vetyä Lappeenrannan Satama-Sannissa. Syksyllä palasimme Marjaanan kanssa vuosien jälkeen Tampereella Berthaan. Ennen koronatilanteen pahentumista ehdimme lunastaa Marjaanan kanssa keväällä hankitun Grön-lahjakortin. Vuoden viimeiseksi arvioksi jäi ihana Mama Bear Tampereella.

Homma jatkuu sitten kun säännöllisempi ja turvallisempi ulkona syöminen taas onnistuu. Siihen asti keskityn tyhjentämään pakastinta runsaista puutarhan antimista.

*

Hulauden puutarha oli korvaamaton henkireikä, kuten aina, mutta tämä vuosi olisi ollut synkeyksineen mahdottoman paljon vaikeampi ilman sitä. Mieleen jäivät ennen kaikkea Marjaanan perustama uusi kukkaniitty, hellässä huolenpidossani kuivuudesta selvinneet asterit sekä välimerellisten makumieltymystensä vuoksi ”Massimoksi” nimetty peura, joka tuntui ihastuneen villisikuriin ja mangoldiin (cavolo nero ei kelvannut). Parsamaiden katteiden peuhaajakin siis selvisi. Parsojen juurakot Massimo näytti jättäneen rauhaan, mutta muuten olen hieman huolissani parsamaista. Kenties viime vuosien poikkeukselliset talvet ja kuivuudet ovat rasittaneet niitä, sillä sadot ovat heikenneet. Vanhimmallakin juurakolla kuitenkin pitäisi olla vuosia jäljellä.

United Colours of Hulaus.

Kurpitsoja tuli valtavasti, mutta onneksi etenkin serkun perhe pystyy ottamaan ylijäämää vastaan. Myskikurpitsat onnistuivat ensimmäisen kerran. Vihdoin saimme myös hyvän kurkkuvuoden. Tomaattia tuli hyvin, ja viimeiset söimme talven kynnyksellä jälkikypsytettyinä. Maku oli edelleen huumaava. Rick Stein opetti meidät syömään uutta perunaa lipstikalla. Taivaallista. Cicoriaa söimme paljon, niin puntarelle-salaattina kuin in padella.

Uuden pitkävartisen vesurin kanssa sain vihdoin hoidettua pitkään odottaneita raivaustöitä Hevoshaassa, ja pääsin samalla käsiksi uusiin lupiiniesiintymiin monivuotisessa hävitysoperaatiossani. Asiantuntijoiden mukaan lupiinit väsyvät ennen kuin ihminen, mutta katsotaan. Vuorikaunokkiakin aloin hillitä, harmillisen myöhässä. Tänä vuonna en päässyt edes työllistämään vierailevia työkavereita.

*

Vuosi oli tietysti tavanomaista tapahtumaköyhempi, joten aiempien vuosien tarkempi kuukausien läpikäynti olisi normaaliakin hupsumpaa. Mutta joitain asioita on mukava muistella.

Tammikuussa maailma tuntui vielä olevan entisellään, vaikka työporukan lounashetkinä ”siitä jostain taudista” jo juteltiinkin. Educa-messut menivät niikkärikaverien kanssa mainiosti: Filosofia aloittelijoille löysi etenkin kosolti uusia lukijoita. Vietin mukavan ravintolaillan rakkaiden Sallan ja Harrin kanssa Jurassa ja tutustutin niikkäriläiset Bei Fangiin.

Yhdysvallat murhasi Qassem Suleimanin, ja maailma pelkäsi ihan eri katastrofia kuin jo tuloillaan olevaa, mutta tapahtumat vyöryivät vinhasti matkustajakoneen alasampumisesta iranilaisten mielenosoitusten veriseen tukahduttamiseen ja maan kammottavaan koronatilanteeseen.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä nauttimassa ylistetystä ja kiistellystä The Visitors -näyttelystä. Nautin siitä suunnattomasti. Hahmotin kyllä, mistä tietyt kielteiset näkemykset kumpusivat, mutta huomasin jaksavani nykyään yhä vähemmän sen sorttista somevääntöä taiteen tulkinnoista.

Vierailin myös Jyväskylässä Teean ja kumppanien tutkimusporukan vieraana ja pidin luennon Tepon kurssilla.

Helmikuussa Hulaudessa kaadatettiin pitkästä aikaa puita. Ajatuksissa oli järjestää pian kunnon klapitalkoot, mutta talkoohommat siirtyivätkin sattuneesta syystä paljon myöhemmäksi.

Näinkin koivu voi päättää kasvaa.

Maaliskuussa Metropolis-elokuvan näytäntö pidettiin vielä Tampere-talossa, ja vietimme kevään viimeisen ravintolaillan rakkaiden ystävien kanssa, mutta sitten kaikki alkoikin peruuntua. Koska syntymäpäiviäni ei juhlittukaan suunnitellusti Seinen rannalla, Marjaana järjesti piknikin Lempäälän kanavan varrella. Ikimuistoista oli, oikeasti. Opettelimme tekemään vegaanisia arancini-pallosia ja cantuccini-keksejä.

Huhtikuussa tutustuimme ensimmäistä kertaa vähän laajemmin Birgitan polkuun, vaikkemme mitään varsinaista eräretkeä tehneetkään. Pentti Linkola kuoli. Toukokuussa saimme tilattua puutarhalle ison erän järviruokopohjaista multaa, joka osoittautui erinomaiseksi.

Kesä- ja heinäkuussa emme juuri puutarhalta poistuneet muuten kuin anoppilaan, jossa saatoimme tauon jälkeen taas vierailla. Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Jeff VanderMeerin kirjasta Borne. Heinäkuussa sentään kävimme Imatralla kummisedän juhlissa, ja vierailimme viimeisen kerran isäni lapsuudenkodissa, joka myytiin pois. Ravattilan talossa ja läheisessä Mamman pitämässä kirjastossa vietin paljon aikaa lapsuudessa – monen kirjan tapahtumat sijoittuvat itsestään edelleen sinne. Mamman leipälapio sai uuden kodin.

Rakkaat ystävät vierailivat Hulaudessa heinä-elokuun vaihteessa. Se oli suunnattoman tärkeää tänä vuonna.

Elokuussa uskaltauduimme Marjaanan kanssa päiväreissulle Helsinkiin. Marjaanakin pääsi nauttimaan Tartinen herkuista. Söimme hienon illallisen Villd-ravintolassa, joka valitettavasti sittemmin lopetti. Tänä vuonna Helsingissä kaatui todella monta kasvisravintolaa. Synkeää.

Kävimme myös nauttimassa Laukon kartanon taidenäyttelystä ja jatkoimme siitä Nokialle Ossi Somma -näyttelyyn (kiitos Marketta ja Yrjö!) ja Siuroon, missä Marjaana pääsi näkemään vihdoin patsaspihan ihmeet. Kaikkien tulisi käydä siellä. Koski-Baari oli ihana. Puutalkoot saimme myös aikaan – kiitos etenkin rakkaalle Jaakko-serkulle. Oksatöitä jäi talveksi kosolti, ja myöhempi myrsky kaatoi vielä muutaman puun lisää. Eivät hommat lopu.

Ossi Somman teosten äärellä.

Syyskuussa vierailin Platonin akatemian paneelikeskustelun lähetyksessä Suomenlinnassa ja muistelin Taru Sormusten Herrasta -elämystä vuosikymmeniä sitten. Ossi Somma kuoli.

Olimme varanneet kesällä lokakuuksi Marjaanan kanssa Helsingin reissun, ja uskaltauduimme matkaan maskeilla ja käsidesillä varustautuneina. Taidenäyttelykokemukset eivät olleet järin erityisiä, mutta Grön-illallinen oli jälleen täydellinen. Lempäälän vanha kirjasto sulki ovensa, ja kävin paikan päällä tirauttamassa parit kyyneleet. Pidin Pirkanmaan ruokafoorumin avajaisten keynote-esitelmän, ja BIOS-kollegani Emman kanssa luennoimme etänä turun lukiolaisille opiskelijoiden hienossa hankkeessa.

Marraskuussa pidin keynote-luennon tapahtumassa Nordic Annual Libraries: Towards Sustainable Futures sekä kävin puhumassa Helsingin Oodissa Ekosäätiön paneelissa. Satakunnan ilmastotalkoiden luennon pidin etänä, ja siitä seurasi todella kiva luennointikutsu Porin lukioon ensi vuodelle. Joulukuussa pidin vielä esitelmän Fingon ja MTK:n ruokaturva-aamiaisella. Kaiken kaikkiaan vuoden varrella luentoja ja muita esiintymisiä oli normaalia selvästi vähemmän, vaikka etäilyyn tottuikin suht nopeasti. Olen ehkä oppinut myös sanomaan paremmin ”ei” silloin, kun haluan keskittyä muihin töihin. Työhuonerauha on ollut mukavaa, mutta on entistäkin ikävä. Ehkä jo ensi syksynä asiat alkavat olla toisin. Toivotaan.

*

Vuosikertauksissa minulla on ollut tapana antaa myös lukuvinkkejä vuoden varrelta, ja koska joku on niistä kiittänytkin, kaipa sitä kannattaa jatkaa. Tammikuussa luin New Yorkerin mainion Stanislaw Lem -jutun ja Rolling Stonen artikkelin fossiiliteollisuuden jäteliemistä. Helmikuussa luin Guardianista intialaisen hindunationalismin syöksykierteestä ja Atlanticin artikkelin yhdysvaltalaisen arjen talousongelmista. Maaliskuulta jäi mieleen rakkaan ystäväni Mikko Kannisen haastattelu Kulttuuritoimituksessa sekä Naturen juttu tieteen ja politiikan suhteesta. Huhtikuussa Guardian kertoi sekä uusia uutisia hyönteiskadosta että ”raamatullisen” nälänhädän uhasta. Sehän mukavaa. Toukokuussa luin London Review of Booksista holkerin elämästä. Hienoja otuksia.

Kesäkuussa Atlanticissa ilmestyi komea katsaus Tulsan verilöylyyn, jota käsiteltiin myös oivallisissa tv-sarjoissa Watchmen ja Lovecraft Country. London Review of Books opasti jenkkiläisen vaalijärjestelmän kummallisuuksien historiaan. Heinäkuussa luin samasta lehdestä bibliofiilien maailmansodasta ja avaruusviestinnän historiasta. Foreign Policyn artikkeli tarkasteli köyhyysrajojen problematiikkaa tuoreen Alstonin raportin valossa. Elokuussa luin New York Magazinesta Adam Toozen haastattelun ja Long Playsta Johanna Sinisalon mainion jutun ”Näin järvi nujerretaan”. Suosittelen tilausta lämpimästi.

Syyskuussa New York Times kertoi Thaimaan protestien ja Nälkäpelin yhteyksistä, Guardian julkaisi kattavan katsauksen ilmastonmuutoksen keikahduspisteisiin, ja London Review of Books kertoi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisestä ”jälleenrakennuksen” kaudesta. Steve Keenin artikkeli pisti taas äimistelemään taloustieteen kummallisuuksia, mitä ympäristökriisien ymmärtämiseen tulee. Lokakuussa kauhistelin tuoreita tietoja Euroopan luontokadosta ja ihastelin Guardianin juttua siilien kulkuteistä. Kollegani Roope kirjoitti WISE-projektin blogiin hienon jutun riskienhallinnasta sienimetsässä.

Marraskuussa New York Times otti hauskan näkökulman muinaisiin sukupuuttoihin, ja The Correspondentista opin paljon Trumpin äänestäjäkunnasta. Joulukuussa Naturessa oli hieno juttu elämän synnystä, ja London Review of Booksista luin vehnän kulttuurihistoriasta.

*

Kuluneena vuonna normaalien järjestölahjoituksien lisäksi mesenoin ravintola Telakkaa, Silvopleeta ja Beans&morea. Tuin lahjoituksin tai jäsenyydellä Siemenpuuta, Turun science fiction -seuraa, Huussi ry:tä, Punaista ristiä, Naisten pankkia, Oikeutta eläimille -järjestöä, Amnestyä, Finnwatchia, Climate Home Newsia, YHYS ry:tä ja Internet Archivea. Sähkösopimuksen siirsimme Ilmattarelle, koska asioihin perehtyneen kollegani mukaan se lienee tällä hetkellä ainoa sopimus, joka lisää uuden uusiutuvan tuotannon rakentamista.



Viime kuukausien tuotoksia

Blogistani hävisi taannoin pari pikaista kesän ja syksyn aikana tehtyä päivitystä, sillä sivullani oli käynyt luvattomia vieraita, ja se täytyi palauttaa aikaisempaan ilmiasuunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei käynyt, ja onneksi olen aina tehnyt varmuuskopiot merkittävämpien julkaisujen jälkeen. Sivun turvatoimia rakennetaan parhaillaan uusiksi, joten en kirjoita tänne mitään isompaa kunnes se homma on valmiina. Sillä välillä kuitenkin tiedoksi joitain asioita sitten maaliskuun päivityksen:

Kaksi BIOS-porukalla tehtyä artikkelia irtikytkennän (decoupling) käsitteestä ilmestyi tänä vuonna: “Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics sekä “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Lanseerasimme myös tutkimusta keräävän alustan.

Joulukuussa ilmestyi myös BIOS-porukan artikkeli “Humanistinen ympäristötutkimus” lehdessä Alue ja ympäristö. BIOS-työn tuloksia voi tietysti seurata kätevästi blogistamme ja uutiskirjeestämme.

Vuoden mittaan olen kirjoittanut, luennoinut ja ollut haastateltavana ruokajärjestelmäkysymyksistä moneen otteeseen. Olen kirjoittanut laboratorioruoan visioista ja ruokakriiseistä sekä puhunut ruokajärjestelmien murroksista. Jouni Tikkanen teki aiheesta pitkän haastattelun Suomen Luontoon, ja vastasin ruokamurroskysymyksiin Voiman Häiriköille.

Kesällä kirjoitin UM:n Kehitys-lehteen väestökysymyksistä. Kommentoin BKT-asioita Ylioppilaslehdessä ja ilmastokysymyksiä Helsingin Sanomissa.

Näistä ja muista lisää perinteisessä vuosikatsauksessa ensi vuoden alkupuolella!



Pandemiasta, ympäristökriiseistä ja ekologisesta jälleenrakennuksesta

Kirjoitimme 25.3. BIOS-kollegoiden kanssa pitkän näkökulmatekstin, jossa pohdimme nykyisen pandemiakriisin suhdetta hitaampiin ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sekä yleiseen kriisiherkkyyteen globalisoituneessa maailmassa. Linkitimme sen myös lukuisiin BIOS-työssä ja WISE-projektissa kirjoitettuihin teksteihin. Joitain otteita:

Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.

Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.

Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi.

Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.

Jatkoimme keskustelua 6.4. julkaistulla kannanotolla “Koronakriisin taloudellinen hallinta“.

Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.

Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisia järjestelmiä.



Niukkuuden maailmasta

Palasin BIOS-tutkimusyksikön blogin tuoreessa kirjoituksessani “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus” teemoihin, joita käsittelin vuoden 2013 teoksessani Niukkuuden maailmassa.

“Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.”

“Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.”

“Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.”

“Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.”



Vuosi 2019: Suurta surua, omaa inkivääriä ja neljännesvuosisadan rakkaus

Takana on poikkeuksellisen pitkä ja levollinen joulunaika armaan vaimoni kanssa, ja on viime vuoden tapaan aika palata kertaamaan kulunutta vuotta. Kuten edelliseen, myös tähän vuodenkiertoon kuului suurta surua. Perheemme menetti rakkaan ja läheisen ihmisen täysin yllättäen. Koko kesä kului murheen merkeissä, eivätkä läheiset tietenkään toivu moisesta menetyksestä koskaan entiselleen. Täytyy löytää yhdessä uudenlaista elämää. Jää hyvästi, Malla.

Äitini Päivin kuolemasta tuli tänä vuonna 20 vuotta ja appiukkoni Jukan lähdöstä 10 vuotta, joten kuolema oli alati mielessä.

*

BIOS-tutkimusyksikön sivuilla julkaistaan vuoden alussa perusteellinen vuosikatsaus, ja toimintaamme on helppo seurata niin Facebook-sivullamme kuin uutiskirjeessämme. Niinpä tyydyn tässä vain kertaamaan yleisimmät linjat ja nostan esiin sellaisia asioita, joissa itse olen ollut erityisen aktiivinen.

Meidän kööri.

Ekologinen jälleenrakennus -sivuston (englanninkielinen versio) julkaiseminen oli ehdottomasti vuoden suurimpia ja tärkeimpiä ponnistuksiamme. Green New Deal -keskustelu murtautui kuluneen vuoden aikana kertarysäyksellä marginaaleista valtapolitiikkaan, ja BIOS on ollut tuomassa sitä Suomeenkin. Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro tähän keskusteluun. Ehkä merkittävin ero angloamerikkalaiseen Green New Dealiin on, että korostamme materiaalisten ja ekologisten rajoitteiden merkitystä tavoitteiden asettamiselle, joten talouspoliittinen uudelleenajattelu nivoutuu vahvemmin aineellisen kasvun tieteelliseen kritiikkiin. Joulukuussa Kansallisteatterissa pidetty tilaisuus oli menestyksekäs välitilinpäätös tälle työlle.

Kaiken kaikkiaan tämä oli suorastaan hysteerisen aktiivinen BIOS-vuosi: julkaisimme kymmenkunta tieteellistä artikkelia ja liki viisikymmentä muuta kirjoitusta, järjestimme joukon seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, esiinnyimme laajasti tiedotusvälineissä, ja erilaisia luentoja, paneelikeskusteluja ja muita julkisia esiintymisiä mahtui vuoteen satakunta! Tämän lisäksi teimme monensorttista yhteistyötä. Itselleni tärkein kokemus oli Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn tekoprosessin ”mentorointi” Karoliinan ja Teren kanssa. WISE-projekti työllisti aiempaa enemmän, kun BIOS vastasi yhden valmiusharjoituksen laatimisesta ja minä otin vastuun projektin blogin toimittamisesta.

Helmikuussa BIOS-blogissa ilmestyi kirjoitukseni ”Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?” Toin siinä yhteen joukon kysymyksiä, joita tahdotaan käsitellä ruoantuotantoa koskevassa tutkimus- ja politiikkakeskustelussa erillisinä. WISE-blogissa julkaisun kirjoitukseni ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” inspiraatio syntyi tammikuisessa projektimme järjestämässä Tiedekulman seminaarissa. Olin osallistunut aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun aiemminkin, mutta tässä kirjoituksessa sain paketoitua tietynlaisen kehitysoptimismin ongelmat paremmin kuin ennen. Jatkoimme BIOS-työtoverini Tero Toivasen kanssa keskustelua aiheesta podcastissa ”Meneekö maailmassa kaikki paremmin?” Suosittelen myös Jason Hickelin avointa kirjettä Steven Pinkerille (ja Bill Gatesille).

Maaliskuussa Versus-lehti julkaisi toimitusyksikkömme yhteisen kirjoituksen ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” esimakuna myöhemmin ilmestyvästä artikkelistamme. Irtikytkentä (decoupling) on ehkä tärkein systeemisten muutoksen tarvetta kyseenalaistava argumentti, jonka empiirisen pohjan ruotiminen on ollut tärkeimpiä tutkimuspanostuksiamme viime aikoina.

Huhtikuisessa kirjoituksessani ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio” pureuduin etenkin eduskuntavaalien aikaan kiihtyneeseen retoriikkaan, jossa kyseenalaistetaan ympäristöpoliittisia toimia syytellen ”ympäristöpuritanismista”, ”ilmastohysteriasta”, ”köyhien syyllistämisestä” ja niin edelleen. Teemaan palattiin myös BIOS-podcastissa ”Ilmastovaalit, onko niitä?Sustainability-lehdessä julkaistiin kaksi Emma Hakalan johdolla kirjoitettua ympäristöturvallisuutta käsittelevää tutkimusartikkelia, ”Northern Warning Lights” ja ”A Lot of Talk, But Little Action”. Tere Vadénin kanssa ideoimme infovideon ”Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?”, jonka toteutti talkootyönä 3Dollin Matti Kuusniemi.

Toukokuussa Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ilmestyi kirjoitukseni ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?Maailman kuvalehti julkaisi kirjoitukseni ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”. BIOS-blogissa taas julkaisimme kirjoituksen ”Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa” vastaukseksi Heikki Pursiaisen väitteille.

Alue ja Ympäristö -lehden kesäkuun numerossa ilmestyi kokonaista kaksi BIOS-artikkelia. Yhteistyössä kirjoitettu ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” osoittaa laajaan tutkimuskartoituksen pohjalta, että talouskasvun ja luonnonvarojen absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole empiirisiä todisteita ja että riittävän mittakaavan irtikytkentä tarvittavassa aikataulussa olisi ilmeisen mahdoton tehtävä. Jotain täytyy siis tapahtua myös taloudellisten taustaoletusten puolella. Omassa vertaisarvioidussa katsausartikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuon yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan tuotantokeskeisen paradigman. Miten tuottaa koko ajan enemmän ja samalla vähentää ympäristökuormitusta? Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, mutta kysymys onkin väärä.

Kirjoitin nälkäartikkelistani populaariversion ”Miten maailman nälkä voitetaan?Versus-lehden heinäkuiseen numeroon. Suomen Kuvalehden haastattelussa taas selitin, millainen haaste luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen oikein onkaan.

Syyskaudella julkaisutahti hieman rauhoittui, mutta monenlaista tavaraa tuli silti maailmalle. Elokuussa kirjoitin Politiikasta.fi -lehteen IPCC:n tuoreesta maankäyttöraportista ja sen suomalaisesta vastaanotosta. Syyskuisessa BIOS-blogitekstissäni ”Ruoantuotannon synkkä utopia” taas tuskailin, miten yksioikoisia näkymiä tutkijatkin voivat esittää ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja miten ne ruokkivat nykykeskustelun vastakkainasetteluita ja tutkimustiedon väheksymistä. Palasin aiheeseen vielä synkemmällä mielellä marraskuisessa blogiartikkelissani ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”, joka kyllä ilokseni herätti lukijoissa paljon kiitollista vastakaikua ja levisi yllättävän laajalle. On silti surullista, että ruoantuotantoa ja kulutustapoja koskevasta keskustelusta on tullut uusi tieteen väheksynnän ja hämärtävän retoriikan alue Suomessa.

Marraskuussa ilmestyi Suomen Luonnon artikkeli ”Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio”, johon minua oli haastateltu perusteellisesti edellisvuotisen kirjoitukseni pohjalta. BIOS-porukan yhteinen puheenvuoro ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys” ilmestyi joulukuussa Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä, ja Ikaros Tidskrift julkaisi Niukkuuden maailmassa -kirjan teemoihin palaavan esseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Suomenkielinen versio ilmestyy aikanaan BIOS-blogissa.

*

Rakas niin & näin työllisti tietysti melko lailla, mutta pitkään toivomani vastuiden uusjako alkaa vihdoin olla todellisuutta. Vuoden lopulla Kaisa Kortekallio otti käsistäni artikkelitoimittajuuden, mistä olen sanomattoman kiitollinen. Ehdin hoitaa tehtävää 15 vuotta. Reetta Eiranen otti hänkin kontolleen sellaisia töitä, jotka olivat ikään kuin itsestään langenneet osakseni. Pysyn ainakin toistaiseksi Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja toiminnanjohtajana, eli monensorttista hallinnollista hommaa minulle kuuluu. Olen silti todennut, että ikääntymisen myötä ja ympäristökysymysten muodostuessa koko ajan vain tärkeämmiksi ja polttavammiksi minulla ei ole enää niin & näin -voimia, intoa eikä aikaa entiseen tapaan. Messuilla kiertämistä aion kyllä jatkaa, joskin niissäkin vastuita ja työaikaa jaetaan nykyään mukavasti paljon tasaisemmin. Ehdimmekin rakkaan messutoverini Jukan kanssa hoitaa leijonanosan siitä hommasta 10 vuoden ajan!

Aina ei mene messuilla kaikki putkeen.

Alkukeväästä ilmestyi 25-vuotisjuhlanumeromme eli 100. numero teemalla ”sivistys & edistys”. Suosittelen etenkin Tuukka Tomperin artikkelia ”Avoin julkaiseminen ja kotimaisen tiedekustantamisen tulevaisuus”. Juhlimme täyttä neljännesvuosisataa railakkaasti Tampereen Telakalla.

Kesänumeron teemana oli ”sota”. Siihen käänsin Brooke Jarvisin artikkelin ”Hyönteisten tuomiopäivä on koittanut”. Prosessi oli hieman työläs, sillä lukuisiin tutkimuksiin viittaavassa englanninkielisessä alkutekstissä ei ollut lainkaan kirjallisuusviitteitä, joten jouduin rakentamaan viitteistön itse. Toisaalta tulos on tässä mielessä alkuperäistä parempi! Valitettavasti käännös ei tule verkkoon oikeuksien hintavuuden vuoksi – mutta muutenkin suosittelen niikkärin tilaamista, sillä myös avoin verkkojulkaisumme on tilaajien varassa.

Syysnumeron teemoja olivat ”tekoäly & Euroopan rajoilla”. Tekoälyteemaan kirjoitin koosteen aiheen käsittelystä scifielokuvissa – tämä oli hauskaa ja jotain ihan muuta! Vuoden tärkein niin & näin -tekstini ja muutenkin tärkeimpiä kirjoitusurakoita vuoden aikana oli kirjeenvaihto Ilja Lehtisen kanssa. Iljan tekstin lukeminen murhemielisenä Hulauden saunalla käynnisti ajattelu- ja kirjoitusprosessin, joka meni luihin ja ytimiin.

Joulunumerossa ”tiedostamaton, trauma & luovuus” en perinteisesti ehtinyt juuri olla mukana, sillä sen valmistelu osuu rahoitushakemusten rustaamisen ja messureissaamisen ajalle – ja tänä vuonna Turun ja Helsingin kirjamessujen lisäksi hoidettavana olivat myös Jyväskylän messut.

*

Ravintoloiden, kahviloiden ja baarien vegaanista tarjontaa kartoittava arvioblogi Hyvä kurkku mullistui, kun Sylvi-lehti lopetti toimintansa helmikuussa. Järkytys ja hätä oli suuri, sillä lehdessä oli ehtinyt ilmestyä 435 tekstiäni, jotka joutuisivat nyt kodittomiksi. Onneksi Samuli, Aki ja Bubi lähtivät rakentamaan talkoilla uutta sivustoa. Ilman heitä en olisi pärjännyt, ja koko projekti olisi voinut tyssätä siihen. Hyvän kurkun omien kotisivujen rakentaminen vei odotettua pidempään, ja kerkesin kokea melkoisia arviovieroitusoireita, mutta kannatti odottaa. Uudet sivut olivat komeammat kuin osasin odottaakaan. Etenkin karttatoiminnon myötä ihmiset voivat oikeasti käyttää niitä ruokapaikkojen hakemiseen tarpeen tullen. Puutarhateksteilleni täytyy vielä keksiä uusi koti.

Elämäni ensimmäinen pirtelö!

Tampereen Koskikeskuksen Classic American Dinerin arvio oli ensimmäinen uusilla sivuilla ilmestynyt. Kävimme myös Samulin kanssa juhlistamassa Sohon syntymäpäiviä, joiden kunniaksi julkistettiin päivitetty arvio. Kaiken kaikkiaan arviointirytmi kiihtyi syksyllä hirmuiseksi, ja olen kirjoittanut uusille sivuille jo yli 60 arviota. Syynä oli tietysti innon lisäksi runsas reissaaminen. Joukossa on kokemuksia laidasta laitaan: Aseman Wurstin vegaaninen möttönen makkaralla, täydellinen illallinen Maannoksessa Marjaanan kanssa, Bei Fangin lämmin tofusalaatti, Siipiweikkojen seitanmättö, ylistyslaulu rakkaalle Mimosalle sekä tietysti unohtumaton ilta Marjaanan ja veljentyttäreni Ronjan kanssa Kajossa Tampereella.

Huomasimme myös loppuvuodesta jälkijunasta, että Hyvä kurkku täytti 10 vuotta!

*

SPR:n ensiapupäivystykseen piti suorastaan kamppailla päiviä kalenterista. Vaikka tämä vapaaehtoistyö jää väistämättä vähän muun varjoon, sain sentään parin viikon verran kuljettua punaisissakin. Kesän festivaaleille oli mukava päästä irrottautumaan, sillä ne ovat aina omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.

Festarikledjuissa.

*

Puutarhalla vuosi oli vallan mainio, vaikka kärsimmekin edellisen vuoden tapaan jonkin verran kuivuudesta. Perustimme uuden parsamaan, ostin vanhalle kompostikehikolleni vielä ainakin yhden vuoden elinaikaa korjailemalla sitä, rakensimme uuden kurpitsakummun ja tilasimme Biotukselta isosukkulamatoja torjumaan harsosääskiä. Sain myös Marjaanalta lahjaksi erinomaiset työhousut, jotka saivat nimen ”Byxorna”.

Inkivääriä.

Marjaanan uusi kokeilu eli inkiväärin viljely onnistui yli odotusten – niin hyvin, että kuskasin mukuloita kavereillekin runsain mitoin. Kaikkiaan sato onnistui erinomaisesti: härkäpapuja, pensaspapuja, kesäkurpitsaa ja syyskurpitsaa etenkin saatiin enemmän ja parempilaatuisena kuin normaalisti. Porkkanat kärsivät loppuvaiheessa tuholaisista. Viime vuonna lehtikaali oli ilmeisesti kuivuuden takia masentavan kitkerää, mutta nyt saimme nauttia mehevästä sadosta, jota läheisetkin kävivät keräämässä, kun emme saaneet kaikkea kulutettua tai säilöön.

*

Tammikuussa päivystin Tieteen päivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin siinä sivussa esiintymässä: ensin päiväseltään puhuin fossiiliteollisuuden kepulikonsteista ja Tieteen yössä Lavaklubilla paneelissa ”Ilmastonmuutos: sanoista tekoihin” Mikko Poutasen, Juha Raipolan ja Senja Laakson kanssa. Sinin ja ihanan koiran tapaaminen oli kuitenkin parasta koko sessiossa! BIOS-tutkimusyksikkö oli Tieteen päivien aikaan muutenkin esillä komealla edustuksella.

BIOS oli järjestämässä WISE-hankkeen seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?” Tiedekulmassa. Minä oli paikalla kuunteluoppilaana, mutta edellä mainitsemani WISE-blogiteksti sai innoituksensa etenkin kansanedustajakandidaatin kommenteista. BIOS-kollegoiden kanssa vietimme mukavan illan Maannoksessa.

Tammikuussa myös juhlimme rakasta Pekka-veljeäni, joka tästä veljessarjasta lienee lopulta viisain ja inhimillisin. Se on toisaalta vähän ja toisaalta paljon sanottu, ehkä.

Heilu keinuni korkealle.

Educa-messujen aikaan kertyi pitkä ja monipolvinen Helsingin reissu. Olin ystäväni ja kollegani Galina Kallion hankkeen ohjausryhmän kokouksessa, jossa oli erityisen mukava rupatella kunnolla viljelijä Tuomas Mattilan kanssa. Sieltä siirryin suoraan messuständin kokoamiseen Jukan kanssa. Messujen jälkeen jäin kaupunkiin ensin illastamaan Brokadissa Sallan ja Harrin kanssa ja sitten sunnuntaina tekemään Hyvä kurkku -reportaasia Vegemessuista – vegaanisia macaroneja! Pidin messuilla myös luennon ”Yksityiskohdista kokonaiskuvaan”, jonka toistin maanantaina vanhan ystäväni Mian kuvaamana Vegaanihaasteen videoluentona. Tammikuussa ilmestyi myös Attacin eurooppatiedotuksen video, jossa puhun ilmastonmuutoksesta ja eriarvoisuudesta.

Kuun lopussa BIOS muutti parempiin tiloihin samassa rakennuksessa Meritullintorilla.

Tammikuun aikana harmittelin, kun ääritärkeä The ”Blog” of ”Unnecessary” Quotation Marks lopetti toimintansa. Atte Ahokkaan koululakko alkoi saada julkisuutta, ja Bolsonaron suunnitelmat ahdistivat. Luin ilahtuneena Ilja Lehtisen esseen Pontus Purokurun kirjasta ja Iljan vinkistä myös aiemmin minulle tuntemattoman Ursula K. Le Guinin esseen. Inkeri Koskinen ruoti ansiokkaasti Hans, Anna & Ola Roslingin kirjaa ”Faktojen maailma”. Luin darfurilaisista lapsisotilaista Jamenissä ja merten lämpenemisestä.

*

Helmikuussa kävin ystäväni Helkan kutsusta puhumassa Vuorentaustan koulussa. Vastaanotto oli upea: kuoroesitys, oppilaiden oma luento ja hienot haastattelijat!

Sain uudet lukulasit, ja elämänlaatuni koheni huomattavasti. Olin ihmetellyt, miksi en jaksanut lukea enää iltaisin. Selitys oli yksinkertainen: en nähnyt. Kyllä ihminen on viisas. Testasin optikolla ehdotettujen lasien tehoa uudella Ursula K. Le Guin -editiolla, jonka loppuviitetekstit ovat pikkuriikkiset.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingin reissulla. Pistäydyimme uuden BIOS-toimiston avajaisissa ennen ihanaa iltaa Grön-ravintolassa. Lauantaina katsastimme yhdessä Oodin, nauroimme Kiasmassa Pilvi Takalan mahtavia videoteoksia, nautimme Amos Rexissä Magritte-näyttelystä ja vietimme iltaa Sannan ja Lassen kanssa.

Vanha lukioaikainen sydänystäväni Tiina Soini kutsui minut tamperelaisen Aretain dialogi-iltaan esiintymään. Eduskunnassa esiinnyin Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuuksissa, ja Huvudstadtsbladet haastatteli minua aiheesta. Galina Kallion kanssa kirjoittamamme vieraskynä ilmestyi Helsingin Sanomissa.

Vietimme Tampereella täydellisen veljesillan: Janskun taidetta Laikussa, hyvää ruokaa Kattilassa, Lautapelejä Tavernassa ja Kalkitosten mielipuolista täyttämistä Sohossa.

Tietysti.

Tutkimustieto hyönteistuhoista lisääntyi, mutta kaikkien tutkimusten tiedottaminen ei mennyt putkeen. Yle kunnostautui tiedeviestinnässä ja Tiina Raevaara selitti asiaa Suomen Kuvalehdessä. Olin riemuissani Yliopisto-lehden saamasta tiedeviestintäpalkinnosta – sekä siitä, että rakas ystäväni Mikko Pelttari pääsi kirjoittamaan kirjoja. David Graeber varoitti Turkista ja Rojavasta. Suomen Kuvalehti julkaisi ”syvää aikaa” luotaavan hienon jutun menneistä maailmanlopuista. Luin myös esimerkiksi siitä, millaista mölinää ”loogisuuden” nimissä harrastetaan.

*

Maaliskuussa tuskastuin, kun tiedeuutisointi ”maailman vihertymisestä” meni säännönmukaisesti pieleen. Paras juttu aiheesta taisi tulla Carbon Briefilta, mutta edes se ei handlannut asiaa ihan kunnolla. Julkaisin kotisivuillani faktantarkistuksen, jota olen saanut jakaa toistuvasti, kun alkuperäiset pieleen menneet uutiset palaavat yhä uudelleen somen viraalivirtaan. Yle julkaisi ravintosuosituksia ja lihantuotantoa käsittelevän jutun, jossa haastateltiin professori Juha Heleniusta. Juttu itse oli onnistunut, mutta vastaanotto ja sen tulkinnat olivat niin pielessä, että kirjoitin aiheesta.

Kävin Pispalan kirjastossa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja nostalgisoin aktivistivuosilta tuttujen kirjojen äärellä. Olin Korvaamaton-ilmastokampanjan tukija ja lahjoitin vaalirahaa kahdelle eri puolueen ehdokkaalle. Luennoin ympäristöasioista myös Tapiolan lukiossa.

Pispalan kirjastossa.

Marjaanan kanssa ihailimme tamperelaisen Café Arthousen brunssilla Jukka Tilsan teoksia ja kävimme Sara Hildénin museossa Kiki Smithin näyttelyssä. Ystävämme Helena antoi meille lahjaksi Martti-hevosen tallilta kunnon kuorman palanutta hevosenpaskaa. Keräsimme Makholman rannoilta myös ”merepaskaa” eli merilevää lannoitteeksi. Ihan parasta hommaa.

Päivystin Turussa Sosiologipäivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin syömässä rakkaan Karelin kanssa Kåren Street Foodissa, joka on sittemmin lopettanut. Mistä minä nyt saan vegaanisen philly cheesesteakin? Cosmic Comic Cafessa luin vuosien jälkeen uudestaan S. Albert Kivisen novellin ”Keskiyön mato Ikaalisissa”. Aasa tuhti mullin mallin!

Daeshin/ISIS:in valtakunta romahti, ja sykloni Idai sai aikaan eteläisen pallonpuoliskon ehkä vakavimman luonnonkatastrofin koskaan (joskin historian eri vaiheita on aika keinotekoista verrata keskenään). Tampereella Tulenkantajien kirjakauppa lopetti, Sipilä ”kantoi vastuuta” ja eduskuntavaalien keskusteluissa velloi ilmastoteko-retoriikka, jossa tutkimustiedolla ei juuri väliä ollut. Nuorten ilmastolakot olivat maailmanluokan ilmiö, ja sen nuoret saivat kyllä ylenkatseena tuta. Istuttakoot sitten puita häiriintyneet tytöntylleröt ja niin edelleen.

Katsoin Clark Ashton Smithin tuotannosta kumpuavan lovacraftiaanisen leffan Ääni syvyydestä ja kuuntelin valtavan hienon radiosarjan 1800-luvun nälkävuosista. Science-lehdessä muistutettiin, että hiilinielut eivät koskaan voi korvata päästöleikkauksia. (Suomessa tietysti pystytään samaan aikaan uhittelemaan, että me kyllä osaamme pitää huolta nieluista ja toisaalta että kyllä päästöjä pitäisi leikata eikä hössöttää nieluista. Elepolitiikassa johdonmukaisuudella voi heittää vesilintua. Kuten BIOS on toistuvasti muistuttanut: sekä leikkauksia että nieluja tietysti tarvitaan, koska tavoitteen täytyy olla lopulta hiilinegatiivisuus.)

Helsingin Sanomat purki kiitettävästi Sipilän perättömiä puheita. Luin kestävyysvajefiksaation ongelmista, Facebookin moderoijien elämästä ja pitkän mutta palkitsevan jutun Bolsonaron Brasiliasta.

*

Huhtikuussa kävin Tampereella Mummon kammarissa keskustelemassa, ja Voima-lehti haastatteli minua. Vuoden erikoisin julkinen esiintyminen oli Hervannassa Veritas-forumin tilaisuudessa Eija-Riitta Korholan rinnalla. Vastakeskustelijani pyynnöstä tallenne julkaistiin vasta kesällä vaalien jälkeen. Go figure.

TAMK:in Masters’ Conferencen esiintyminen sen sijaan oli todella mukava kokemus. Oli kiva jutella pitkästä aikaa Eveliinan ja Minnan kanssa, ja oma esitykseni ”The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present” antoi tilaisuuden palata vanhojen tutkimusteemojeni pariin. Sirpa Pietikäisen ja minun esitykset keskustelivat hyvin keskenään.

Fingon ruokaturvaryhmä julkaisi koosteen ”Ruoka ratkaisijana”, jonka tekemisessä olin ollut hyvin aktiivinen. Ryhmää vetänyt maanmainio Jussi Kanner lähti valitettavasti muihin hommiin talon sisällä, mikä surettaa.

Kävimme Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Hakaniemen Kauppahallissa sain ensimmäisen kokemuksen Juustotyttöjen Hellemmästä valkoisesta ja ihastuin ikihvyiksi. Aterioin Silvopleessa ensimmäistä kertaa 13 vuoden jälkeen – oli aikakin, sillä Toisen linjan ravintola lopetti toimintansa joulukuussa (uusi aukeaa keväällä ihan lähelle). Kiasmassa ihastelimme Alma Heikkilän teoksia ja Iiu Susirajan näyttelyä. Amos Rexissä kävimme kokemassa Studio Driftin näyttelyn ja Ateneumissa Kupka-retrospektiivin.

Yksityiskohta Alman teoksesta.

Eduskuntavaalien tuloksesta olin pääosin turhautunut, vaikka moni iloitsikin. Liian vähän, liian myöhään.

Iloitsin, kun verkkomedia Hyvän sään aikana sai rahaa Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä ja kun Vegemessut palkittiin vuoden messuina. Johanna Vehkoon oikeusprosessi oli käsittämätön vääryys, mutta niin Journalistiliiton kuin kirjakustantajan tuki Johannalle olivat hienoja ja konkreettisia avittavia eleitä. Silti: mee kotiin oikeuslaitos, oot kännissä.

Luin Anu Silfverbergin mahtavan Long Play -jutun ”Yön sankarit” ja pystyin samastumaan siihen aivan liian hyvin. Luin myös avaruuskakasta, keltaliiveistä ja perussuomalaisten kyvystä ottaa haltuun poliittista keskustelua.

*

Toukokuussa sain kunnian pitää luennon Kansainvälisenä museopäivänä Tampereen museoviikon tapahtumassa Tampere-talolla. Luento meni hyvin, ja sain tilaisuuden uudistaa luentorunkoani kunnolla. EU-vaaleissa annoin taloudellista tukea jälleen kahdelle kahden puolueen ehdokkaalle. IPBES-raportti ilmestyi, ja Oras tiivisti sen sanomaa Sitran sivuilla. Raportin tiivistelmien lukeminen ei ollut muutenkaan vuoden mieltäylentävimpiä kokemuksia.

Vierailin rakkaan ystäväpariskunnan luona Helsingissä ennen perheen muuttoa Ruotsiin. Sain kunnian lukea lapsille iltasaduksi Pekka Töpöhäntää (joskin kohdalle osui vähän hämmentävä tarina), ja aamulla kuuntelimme hetken Piilomaan pikkuaasia. Iso ikävä jäi, mutta keväällä toivottavasti pääsen käymään vieraisilla. Samalla reissulla kävin BIOS-porukalla katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän ”Yhdestoista hetki”, jossa BIOS oli lavallakin yllättävän näkyvästi. BIOS-kollegani Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Korjasimme serkun ja veljien kanssa laituria Hulaudessa ja keräsin horsman alkuja Makholmassa. Herkkua, joskaan en tajua sitä ”kuin parsa”-juttua. Ei ole, enkä tekisi parsan tapaan, mutta muuten on hyvää.

Horsmaa keräämässä.

Maailma kylässä -festareilla päivystin taas niikkärin pöydässä ja esiinnyin pari kertaa: ensin puhuin Lavaklubilla yksilöstä ja yleisestä ympäristötoiminnassa, sitten keskustelimme Fingon Ruoka vaarassa -paneelissa Jenna Kettusen ja Maija Lummen kanssa. Helsingin reissu venyi kahden kokouksen vuoksi festareita pidemmäksi, mutta onneksi sain viettää mukavan illan ja yön Elvin, Jarkon ja Kaisun kanssa.

Turhauduin, kun moni muuten vallan fiksu ja lukutaitoinen ihminen jakoi sosiaalisessa mediassa Ivan Puopolon pöhköä kauramaitokolumnia. Ilahduin Veli-Matti Värrin saamasta Fenix Collegium -palkinnosta ja hänen palkintopuheestaan. Luin turvemullan vaihtoehdoista ja päätin tilata ensi keväänä ison erän ”matomultaa”, jos toimitus onnistuu meille päin. Oma mittava kompostimme ei kaikkiin tarpeisiin riitä. Luin myös yhä nopeammasta pörssikaupasta ja kalastuslaivastojen kasvusta.

*

Kesäkuussa BIOS-toverit olivat perheen tiluksilla retriitissä, ja pistin tutkijat lupiinipartioon. Ennen lomille lähtöä kävin Karoliina Lummaan kanssa Nuuksiossa puhumassa Nielu-näyttelyssä ja kuuntelin hiilinieluseminaaria Finlandiatalossa (jouduttuani vähän yllättävään suukopuun äimistyin, millaista kieltä nuorista ilmastolakkolaisista voi julkisella paikalla kuulla).

Kurjenmiekat kukassa.

Kesäloman aikana sain vihdoin Ursula K. Le Guinin orsinialaisten tarinoiden kootun laitoksen luettua. Hieno kokemus. ”But all this happened a long time ago, nearly forty years ago; I do not know if it happens now, even in imaginary countries.”

Leevi Lehto kuoli, ja Vertigo Comicsin taru päättyi. Luin virusten elämästä ja keskitysleirien historiasta.

*

Heinäkuussa Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Gerry B. Ilvesheimon teoksesta Ilmestyskirja. Luin vihdoin Antti Salmisen Lomonosovin Moottorin, tai pikemminkin vaeltelin läpi sen sivujen. Yllätyksekseni tykästyin kirjaan kovastikin. Seuraava opus Mir oli tarkoitus aloittaa heti perään, mutta muuta lukemista tuli tielle, ja pääsin sen kimppuun vasta joulukuun lopussa. Kesän aikana luin innolla vanhoja LRB:n numeroita, lapsuudessa rakastamani teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit alkukielellä, Luupäät-sarjakuvaa, Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus, Swamp Thingin Alan Mooren kauden, Ursula K. Le Guinin esseitä ja John Christopherin nuortenkirjan When the Tripods Came, jota ei aikanaan suomennettu. Katselin Babylon 5:n uusiksi.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Kansallismuseon Inherit the Dust -näyttelyssä ja Kiasman kovin epätasaisessa Yhteiseloa-näyttelyssä. Illastimme Grönissä, kävimme lautalla erinomaisella lounaalla Lonnan saaressa ja pitämässä sadetta Suomenlinnalla, ja illastimme Omnamissa Manun ja Jullen kanssa. Porissa nautimme taidemuseon taidevaraston avointen ovien päivästä ja muista näyttelyistä sekä kävimme pitkästä aikaa Juseliuksen mausoleumissa. Mäntän kuvataideviikolla Göstan ravintola tarjosi loistavan polentan, mutta näyttelykokemukset olivat epätasaiset. Hämmennyin myös siitä, miten vähän pidin Pekilon näyttelystä, kun niin moni ystävä sitä ylisti. Kävimme myös Laukon kartanon näyttelyissä.

Inherit the Dust.

Maailma kylässä -festareilla tehty Kyläradion haastattelu ilmestyi verkkoon.

Hanna Nikkasen mahtava Long Play -artikkeli ”Marsin tarhurit” ilmestyi. Ilostuin kuullessani Hannalta, että biosfääriläisille oli näytetty kuvun läpi elokuvaa Silent Running!

*

Elokuun alkuun mennessä lomailun jäljiltä työlistalle oli kertynyt kaikenlaista, ja pari viikkoa meni melko tohinalla, joskin SPR-päivitykset tauottivat mukavasti ja ”nollasivatkin”, kuten puutarhatyö.

Uuden parsamaan lupaavat merkit.

Loppukuusta päivystin niin & näin -pöydän takana Tampereen yliopiston metodifestivaaleilla ja kävin Tietokirja.fi -tapahtumassa Tuukka Tammen ja Johanna Vuorelman kanssa puhumassa siitä, miten vaikeista ja monimutkaisista asioista viestitään. Jami Jokisen tekemässä Lännen Median jutussa selitin tarvittavien päästövähennysten mittaluokkaa ja luonnonvarojen kulutuksen problematiikkaa.

Ulkopolitiikka julkaisi rakkaan ystäväni Harri Lammin henkilökuvan. Henrik Rydenfelt kirjoitti Greta Thubergin ja nuorten ilmastolakkojen synnyttämästä vähättelystä ja inhosta.

*

Syyskuussa kävin maanmainion Jouni Tikkasen Lauma-kirjan julkkareissa. Pidin perinteisen massaluentoni Tampereen yliopistossa, joskin nyt karmealla kurssinimellä ”Ihminen ratkaisee” (sen täytyi olla piruilua). Aallossa luennoin kiertotalouden käsitteen ongelmallisuudesta ja irtikytkennän unelman hankaluudesta. Galina Kallion kanssa esiinnyimme Perho-liiketalousopiston gastronomiaseminaarissa. Tiedekulman tilaisuudessa ”Talouden uusjako” puhuin Ville-Pekka Sorsan, Juha Siltalan ja Minna Ruckensteinin kanssa. Oodissa luennoin ilmastonmuutoksesta. Ilokseni rakas Iita-tätini tuli kuuntelemaan, ja kerkesimmepä lasillisellekin sen jälkeen.

Ystäväni laittoivat pystyyn Aurinkopankki-firman, ja Mikon ja Jennan ihastuttava lastenkirja Näkymätön myrsky ilmestyi.

Katsoimme Marjaanan kanssa hienon Prohibition-dokumenttisarjan. Luin big data -unelmista ja McKibbenin tulevaisuusvision, joka ei osunut simppeliin optimismin ja pessimismin vastakkainasetteluun. Teksti lie ollut vastareaktio Jonathan Franzenin hyvin ongelmalliselle artikkelille, joka sai syystäkin laajaa kritiikkiä.

*

Lokakuu alkoi tuttuun tapaan Turun kirjamessuilla. Söin Komppelissa käsittämättömän nostalgisen seitanleikkeen. Vapaapäiväni vietin Karelin ja Furun kanssa Katariinanlaaksossa. Ilja Lehtisenkin tapasin viimein kasvokkain, ja niikkäriporukalla vietimme Kuori-ravintolassa hienon illan. Totesin taas kerran, että Dynamo ei ole minun juttuni mutta Daily News on. Messuilla Turun scifiseuran osasto oli turvavyöhykkeeni. Tartuin iltalukemisena vuosien jälkeen China Miévillen Bas Lag -trilogiaan, jonka kahlaaminen kestikin joululomalle asti. Osin parempaa kuin muistin, osin tuskaisen huonompaakin. Ostin Stanislaw Lemin harvinaisuuden Paluu tähdistä – ja se on hittolainen vieläkin lukematta! Olin unohtanut koko opuksen.

My Special Place.

Kävin Kulttuuritalolla JUST-FOOD-hankkeen aloitusseminaarissa, jossa pääsin juttelemaan vihdoin kasvokkain parin tärkeän kollegan kanssa ja sovin tutkimustapaamisia vuodelle 2020.

Marjaanan kanssa olimme taas Helsingin reissulla. Valokuvataiteen museossa Sakari Piipon ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” ja  Caj Bremerin ”Suomalainen arkipäivä” olivat kerrassaan valloittavan hienoja näyttelyitä. Söimme unohtumattoman illallisen Maannoksessa, kävimme HAMin Thesleff-näyttelyssä ja Amos Rexin Birger Carlstedt -näyttelyssä. Ja vietimme tietysti ihanan illan Sannan ja Lassen kanssa, kuten asiaan kuuluu.

Helsingin kirjamessuilla sain vihdoin Mikon ja Jennan kirjan hyppysiini. ”Sarjakuvakirjamme” Filosofia aloittelijoille oli juuri niin menestyksekäs kuin toivoimme. Vietin rattoisan vapaapäivän Karryn kanssa jutellen tärkeistä, illastimme Gohanissa Sallan ja Harrin kanssa, ja BIOS-väen kanssa pääsimme tapaamaan Suomen vierailulla olleen Jason Hickelin. Hänen luentonsa minulta jäi valitettavasti sivuun.

Kurdit petettiin ties kuinka monetta kertaa, kuten saattoi aavistaa. Irakissa raportoitiin pika-avioliitoiksi naamioidusta (myös lapsi)prostituutiosta. Naturessa otettiin kantaa kalastuksen rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja muisteltiin Doris Lessingin scifikirjoja. Luin nollapäästötavoitteiden ongelmallisuudesta sekä diskonttauksen merkityksestä ympäristötoimille.

*

Marraskuussa luennoin Tampereen yliopistolla vanhan tutkijatoverini Markuksen kurssilla irtikytkennästä. Helsingissä Hotelli Rantapuistossa osallistuin kaksipäiväiseen Reproductive Justice -seminaariin, joka oli paljon opettavaisempi ja kiinnostavampi kokemus kuin osasin odottaa. Kävin myös jälleen Joensuussa vierailemassa vanhan tutkijatoverini Lassen kurssilla. Puhuin kovin sopivasti samoista aiheista kun Markuksen kurssilla – tekiväthän miehet yhteisen väitöskirjankin, jota olin ”kustannustoimittamassa”. Sonckin salissa Helsingissä järjestetty tilaisuus ”The New EU-Africa Agenda” yllätti: kuten Jenna totesi, moisia äänenpainoja ei olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuulla ministeriön järjestämässä tilaisuudessa.

Junagourmeeta.

Uudessa Solidaarisuuskalenterissa oli pieni johdatusesseeni, ja Reitti-lehdessä ilmestyi Emilia Kukkalan tekemä haastattelu.

Jyväskylän kirjamessuilla oli mellevää nähdä Jaakkoa ja Millaa pitkästä aikaa, ja vietimme kostean ja hauskan Hyvä kurkku -illan Samulin ja Bubin kanssa.

Luin onnellisena Pauliina Haasjoen esseekirjaa Himmeä sininen piste. Siitä puuttui juuri sellainen tiedollinen hybris ja yli-itsevarmuus, joka minua lajityypissä useimmiten ärsyttää. Podcast-sarja In our Time muodostui osaksi arkirutiinejani. Luin Helsingin Sanomien mainion jutun omaisuuden verotuksesta, New York Timesin artikkelit Irakin veristen mielenosoitusten taustoista ja Kiinan muslimien vainosta ja valvonnasta, Suomen Kuvalehden mainion jutun ilmastokeskustelun kieltäjistä, hämärtäjistä ja hidastajista, Johanna Vehkoon synkeän moderaattoriartikkelin sekä London Review of Booksin 40-vuotisjuhlanumeron jutun Kiinan valvontayhteiskunnan kehittymisestä.

*

Joulukuussa pidettiin kansallisteatterissa edellä mainittu ekologinen jällenrakennus -tilaisuus, jossa Juha Siltala esiintyi lavalla perinteisen vuolassanaiseen ja vetoavaan tapaansa. Olin ylpeä työtoverieni esiintymisestä, ja poliitikko- ja asiantuntijavieraistakin saatiin ihan mukavasti asiaa irti. Minä olin turvassa katsomossa. Pidimme WISE-projektin vuoden viimeisen seminaarin Suomenlinnassa ja juhlimmekin kohtuudella. Veljeni Pekan luona teimme puuhommia ja laitoimme veljentyttäreni Ronjan kanssa ruokaa. Tänä syksynä kerkesimme käydä yhdessä läpi risoton ja pasta-aterian teon alkeet. Mukava uusi perinne.

Haastattelussa Kallion OHMYGOODNESS-ravintolassa.

Luin Washington PostinAfganistan-papereita”, Heikki Koposen mainion tekstin ”Insinöörin isänmurha”, tuntoja Vihreän Langan lopettamisesta, Long Playn hauskan jutun ”Mitä mietit, Ben Zyskowicz?” sekä David Wallace-Wellsin jutun ”We’re Getting a Clearer Picture of the Climate Future – and It’s Not as Bad as it Once Looked”. Viimeksi mainittu hyviä ja huonoja uutisia läpi käyvä juttu on tavallaan hyvä, mutta toisaalta se vertailee ”samalla viivalla” asioita, jotka eivät ole mielestäni vertailukelpoisia. Yhtäältä ilmastoskenaarioita ei enää sovelleta väärin, eli kaikkein pahimpia ei lueta business as usual -hengessä. Se ei tietenkään kerro siitä, että asiat itsessään olisivat alkaneet mennä parempaan suuntaan – päinvastoin, päästökehitys on edelleen kurja ja monet ympäristömuutokset etenevät oletettua nopeammin. Varmaankin palaan artikkeliin alkuvuodesta BIOS-uutiskirjeessä.

*

Tänä vuonna lahjoitin rahaa SPR:lle, Finnwatchille, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Siemenpuulle, Food Firstille, Internet Archivelle, Climate Home News -faktantarkistajille ja Turun Science Fiction Seura ry:lle. Tuin Guardian -lehden toimintaa, tilasin Long Playn joululahjatilauksia, ostin säännöllisesti Isoa Numeroa ja olin YHYS ry:n kannatusjäsen.

Koko vuoden mielessäni pyöri hämmentävä tietoisuus siitä, että olemme eläneet Marjaanan kanssa yhdessä jo kokonaisen neljännesvuosisadan. Tutustuimme ja päädyimme yhteiseen kaveriporukkaan ystävän kautta. Hiljalleen kapakeissa höpötellessä sekä keikoilla ja festivaaleilla hilluessa alkoi mielessä orastaa ajatus siitä, että vakava ihmissuhde voisi olla ihan mahdollinen asia. Olin kuitenkin sitoutumiskammoinen kakara. Loppuvuodesta vihdoin aloimme uskaltaa – Marjaana oli tietysti näissä asioissa viisaampi ja töni minua liikkeelle. Eräänlaiseksi viralliseksi virstaanpylvääksi olemme merkanneet vuoden vaihteen, kun ystävämme käski meidän suudella julkisesti, koska ”kaikki kuitenkin tietävät”. Näin neljännesvuosisata yhdessä tulee täyteen vuosikymmenen vaihteessa. Kannatti rohjeta. Ilman Marjaanaa olisi vuorenvarmasti paljon paljon huonompi ihminen enkä ymmärtäisi mitään tomaateista, kissoista, merestä ja muista tärkeistä asioista.



Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee mönkään?

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin pitkä esseeni “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” Kirjoituksen taustalla oli syvä turhautumiseni siitä, miten samat jumitukset toistuvat jatkuvasti ja miten vähän tutkimustieto lopulta vaikuttaa keskusteluun.

“Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

“Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.”

“Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.”

“Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin.”



Kirjeenvaihto tulevaisuudesta, toivosta ja toivottomuudesta

(Kuvat: Sanni Siira ja Jouni Tikkanen)

Ilja Lehtisen essee ”Toivottomuuden puolesta” ilmestyi Medium-verkkoalustalla 15.7.2019 ja herätti heti laajaa keskustelua sosiaalisessa mediassa – noteerattiinpa se myös Helsingin Sanomien sivuilla. Miksi ympäristökeskustelussa toivosta kiinni pitäminen koetaan niin korvaamattomaksi? Miksi toivottomuus on niin synkeä mörkö? Lehtisen kirjoitus toi viime aikoina yhä uudestaan nousseen aiheen käsittelyyn tärkeitä uusia ulottuvuuksia.

Kirjoitus innoitti minut jatkamaan viestinvaihtoa, joka alkoi jo tammikuussa niin ikään Mediumissa ilmestyneen Lehtisen esseen ”Täysin automatisoitu pakofantasia” tiimoilta. Tartuin kommenteissani erityisesti ympäristöntutkijan näkökulmasta aiheen olennaisimpiin puoliin – miksi toivosta ja toivottomuudesta syntyy juuri ympäristökeskustelussa niin kovat väännöt? Miksi vastakkainasettelu on poissulkeva?

Keskustelun aikana nousi idea julkisesta kirjeenvaihdosta, jossa asiaa voitaisiin ruotia perusteellisemmin. Kirjeenvaihto julkaistiinniin & näin -lehden verkkosivuilla.



IPCC:n uusi maankäyttö ja ilmasto -raportti

Elokuun alussa julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneli IPCC:n erikois raportti Climate Change and Land. Keskustelu maankäytöstä, turpeesta ja metsien hiilinieluista on käynyt Suomessa kuumana, ja raportti otettiin vastaan pitkälti sen tiimoilta.

Kirjoitin Politiikasta.fi -verkkolehteen artikkelin “IPCC:n maankäyttöraportin viesti ja suomalainen vastaanotto“. Käyn siinä läpi raportin pääkohdat ja tarkastelen sen herättämää kotimaista keskustelua.

“Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.”



Tieteelliset artikkelit nälästä ja luonnonvarojen kulutuksesta

BIOS-tutkimusyksikön työ kantoi taas hedelmää, kun Alue ja ympäristö -lehti julkaisi uusimmassa numerossa kaksi artikkeliamme.

Oma vertaisarvioitu katsausartikkelini “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tutkii vallitsevan ruokapolitiikan ongelmia ja pohtii tietä kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan ruokajärjestelmään.

“Tämä artikkeli tuo yhteen useita kriittisen nälkä- ja ruokakysymysten tutkimuksen juonteita edistääkseen keskustelua paremmasta ruokajärjestelmästä. Vallitseva tuotantokeskeinen paradigma pohjautuu yksinkertaistavaan analyysiin nälästä pelkkänä ruoan puutteena sekä tuotannon lisäämisestä tärkeimpänä ratkaisuna. Tällainen lähestymistapa on selvästi ongelmallinen lisääntyvien ympäristöongelmien sekä jatkuvan nälän ja ruokaturvattomuuden aikana.”

BIOS-tutkimusyksikön yhteinen vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” kyseenalaistaa irtikytkennän käsitteen mielekkyyden etenkin poliittisten ohjenuorien tarjoajana.

“Ympäristövaikutusten irtikytkentää talouden koosta ja kasvusta on esitetty ratkaisuksi ekologisen kestämättömyyden ongelmaan. Irtikytkentä on myös “vihreän kasvun” ja kiertotalouden välttämätön taustaoletus. Kun arvioidaan, minkä kokoinen tehtävä onnistunut irtikytkentä Suomessa olisi ja miten nopeasti se pitäisi toteuttaa, huomataan sen olevan mahdotonta. Löytämämme empiiriset havainnot eivät osoita vaadittavan nopeaa ja syvää irtikytkentää. Tämän vuoksi irtikytkentä ei ole hyvä käsite ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, vaan tarvittavan muutoksen luonnetta on parempi kuvata käsittein, jotka eivät sitoudu irtikytkennän oletuksiin talouskasvusta.”