– Reaalipoliittisten ilmastoasiantuntijoiden tarkastelua, irtikytkentää englanniksi, 100 niin & näin -tekstiä täyteen, BIOS-blogissa merivirtoja, väestökysymyksiä, ilmastonmuokkausta ja “faktaoptimismia”

Uusin tutkimusartikkeli, jonka kirjoitin BIOS-kollegani Tero Toivasen kanssa (ja Tero teki “heavy liftingin” tässä hommassa), ilmestyi Tiede & edistys -lehden numerossa 1–2/2024. Artikkeli “Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä” tarkasteli Petteri Taalaksen (WMO/Ilmatieteen laitos) ja Mika Anttosen (St1) ilmastoviestintää. He ovat olleet kenties näkyvimpiä ilmastoasioiden kommentoijia Suomen julkisuudessa viime vuosina, ja kriittinen tarkastelu on ollut vähäistä.

Kumpikin on saanut näkyvän ilmastoasiantuntijan roolin julkisuudessa, kumpikin korostaa ilmastonmuutoksen vakavuutta, ja kumpikin on puhunut ilmastodenialismia vastaan. Osoitamme kuitenkin, miten heidän viestintänsä päätyy tukemaan ilmastoestämistä, joka sekä viivyttää että vähentää ilmastotoimia. He ovat saaneet “reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan” roolin, jolle on leimallista ilmastovastuun siirtäminen toisaalle, syvällisten yhteiskunnallisten muutosten tarpeen epäily, tieteiden välisen hierarkian korostaminen ja ympäristöaktiivien vähättely tai kritisointi. Reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan viestintä on myös helposti haltuunotettavissa ilmastoestämiseen tähtäävien poliittisten toimijoiden kuten vahvistuvan radikaalioikeiston käyttöön. Reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan roolia tarkastelemalla voidaan myös luoda edellytyksiä keskustella syvemmin siitä, millaista asiantuntijuutta tarvitaan, jotta ilmastonmuutosta voidaan toden teolla hillitä.

Puhuimme artikkelista Ylen Horisontti-ohjelmassa.

*

Englanninkielinen esseeni “Decoupling” ilmestyi australialaisessa Aeon-lehdessä. Tekstissä tuon yhteen BIOS-porukan pitkällistä ja perusteellista työtä irtikytkentää koskevien kysymysten parissa, ja yhdistän sen käsitekriittiseen tarkasteluun, oman filosofin työni pitkään linjaan.

“The crux of the matter is not whether decoupling is possible. The real issue is whether, both globally and in regions all around the world, diverse environmental pressures are relieved fast enough to safeguard the continuation of our societies. It would be quite nice if we also safeguarded the continuation and resilience of the diverse ecosystems we live among. In the end, these goals are connected, even if the connections are not always clearly defined, and thus are easily ignored. Living without a stable life support system is not possible. And, of course, the world is inhabited by other beings too.“

*

Tänä vuonna 30 vuotta täyttäneen niin & näin -lehden toisessa numerossa ilmestyi käännökseni Fintan O’Toolen esseestä. “Heimokuntaisuutta vastaan” on perinpohjainen, kriittinen ja huolellinen puheenvuoro kaikille vasemmistolaisille, varoitus siitä, että tarttuminen heimokuntaisuuteen voi houkuttaa mutta vie helposti synkille vesille.

“Vasemmisto on aina ollut parhaimmillaan osoittaessaan ristiriitoja ja ironioita demokratioissa, jotka väittävät perustuvansa universaaleihin oikeuksiin, mutta
samalla syrjinnän ja köyhyyden keinoin kieltävät noiden oikeuksien hedelmät suurelta joukolta ihmisiä. Sen oikea metodi ei ole reduktiivisuus, joka kutistaa jokaisen tuohon tai tähän kategoriaan, vaan laajakatseisuus, joka pyrkii laajentamaan demokratiaa kansalaisten taloudelliseen elämään. Se tunnistaa, ettei oikeuksilla ole sisältöä, jos ihmisiltä kielletään pääsy olosuhteisiin, joissa oikeuksista voi nauttia. Siksi se vaatii, että yhteiskunta on järjestettävä uudelleen sen varmistamiseksi, etteivät universaalit ihanteet ole vain periaatteita vaan käytäntöjä. Vain huonoim millaan vasemmisto on tullut siihen johtopäätökseen, että tekopyhyys on kovertanut nuo oikeudet niin ontoiksi, että ne voidaan hylätä tai jopa tuhota. Vailla rohkeutta julistaa oikeudenmukaisuuden vaatimusta ja inhimillisyyden tär keyttä vasemmisto kärsii pahimman kohtalon, jonka mikä tahansa liike voi kuvitella: sitä ei voi enää erottaa viholli sistaan.“

Kirjoitin myös numeroon kriittisen elokuvaesseen Säätiö-televisiosarjasta. Huomasin, että tämän myötä niin & näin -tekstieni määrä on tasan 100, mikäli käännöstyöt ja verkkotekstit lasketaan mukaan. Aikamoista!

*

BIOS-työssä ehdottomasti tärkein sarkani tällä hetkellä on podcast-sarja “12 käsitettä maailmasta“, jota teen Tere Vadénin kanssa. Sarja ehti kesäkuussa yhdeksänteen jaksoon, ja elokuussa jatketaan! Kahdentoista jakson tultua täyteen suunnitelmissa on vielä jokunen ekstrajakso, jossa juttelemme BIOS-kollegoiden kanssa heidän käsitteistään. Loppusyksystä ja ensi vuonna työstän sarjan pohjalta samannimisen kirjan, jonka on tarkoitus ilmestyä alkuvuodeksi 2026.

Olin myös mukana Lukioiden kestävyystiekartaston laatimisessa.

Tämän työn ja muiden BIOS-puuhien kuten uutiskirjeen toimittamisen ohessa olen kirjoittanut BIOS-blogiin useita perinpohjaisia esseitä merivirtojen AMOC-järjestelmästä, väestöpuheesta, ilmastonmuokkauksesta sekä Hannah Ritchien “faktaoptimismista”.

*

Eikä sovi unohtaa Hyvä kurkku -blogia, johon olen tänä vuonna kirjoittanut noin 40 arviota. Kokemuksista voi mainita etenkin Nollan, rakkan Daily Dosen, tamperelaisen sushiravintolan “Polku, jota kuljemme“, Hummus Housen sekä Apajan.

Ilmeet ovat iloiset, eikä ihme, sillä voitimme BIOS-kollegoiden ja armaiden ystävieni Tero Toivasen ja Paavo Järvensivun kanssa Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä 2024 -palkinnon! Artikkelimme “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” ilmestyi Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen.

En osannut moista odottaa – niin varma olin muiden voitosta, että ehdin melkein unohtaa välillä ehdokkuudenkin. Iso kiitos raadille, Koneen Säätiölle, Vastapainolle ja etenkin Alli Pylkölle, joka teki lopullisen valinnan.

Lisää säätiön sivuilla: https://koneensaatio.fi/uutiset/vuoden-tiedekyna-voittajat-haastavat-suomea-ekologiseen-jalleenrakennukseen/

Rakas niin & näin -lehti, jonka toimituksessa olen ollut vuodesta 2004 ja vakituisena avustajana varmaankin vuodesta 1998, täytti kunniakkaat 30 vuotta. Juhlanumeron päätoimitti Kaisa Kortekallio, ja kannessa komeili vanhan perhetuttavan Rauno Rintasen työ – Raunon debyyttinäyttely oli esillä Tampereella viime vuoden lopulla armaan pikkuveljeni Antin kuratoimana.

Toimin itse lehden päätoimittajana vuosina 2010–2012, artikkelitoimittajana 2005–2019 ja yhdistyksen puheenjohtajana 2011–2023. niin & näin -kollektiivin eli “Hydran” veteraanitoimittaja, best manini ja vanha ystäväni Tuukka Tomperi haastatteli meitä vanhoja päätoimittajia uusimpaan numeroon. Tuukka äänitti piakkoin ilmestyvän podcast-keskustelun minun, BIOS-kollegani Tere Vadénin ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa. Keskustelusta ilmestyi lyhennetty versio paperilehdessä ja pidempi verkkoversiona. Siellä totean muun muassa:

“Omallakin kohdallani kaikki mitä nykyään teen juontaa pitkälti niin & näiniin. Lehti mahdollisti kaiken sen, mitä nykyään teen, ja oli myös monen sattuman kautta ammatillisen ja henkisen ja myös poliittisen relevanssin pelastaja itselleni.”

Suosittelen myös nuoremman polven päätoimittajien muisteloita paperilehdessä sekä tietysti 20-vuotisjuhlanumeroamme. Koska paperille ja “ääninauhalle” saatiin sen verran mukavasti muisteloita talteen, en ala tässä kaivella laarista enempää. Tiivistettäköön vain sen verran, että ilman “niikkäriä” minulla olisi kosolti vähemmän ystäviä, osaisin kirjoittaa ja ajatella paljon huonommin, yleissivistykseni olisi hirvittävän paljon heikompi, en olisi kirjoittanut teoksiani Niukkuuden maailmassa ja Paljon liikkuvia osia enkä olisi päätynyt BIOS-tutkimusyksikköön. Olen tälle monipäiselle hirviölle velkaa enemmän kuin juuri millekään tai kellekään muulle. En olisi hengaillut kirjamessuilla enkä oppinut lausumaa “Always Be Closing“, en kokkaillut kesäjuhlilla 18 hengelle, en olisi saanut seurata M. A. Nummisen ja Pedro Hietasen musisointia 20-vuotisjuhlissamme enkä kuunnella huonoja vitsejä Rooman appelsiinipuutarhassa, enkä olisi karhunhalannut läheskään niin paljon.

Kirjoitin juhlanumeroon myös tuomiopäivän elokuvista ja käänsin Geoff Mannin mainion esseen. Kaikkiaan olen tullut kirjoittaneeksi niikkäriin vuosien varrella melko lailla: erilaisia artikkeleita ja esseitä 39, pääkirjoituksia 7, kirja-arvioita 22 sekä 9 esseetä Filosofia.fi -portaalin blogiin. Käännöksiä olen tehnyt lehteen 31, kirjasarjaan käänsin yhden teoksen ja olen ollut kymmenkunnan kirjan kustannustoimittaja. Kirjoittajan ja toimittajan koulu on ollut kova ja antoisa.

Siirtyminen hiljalleen emeritukseksi ja yhä harmaammaksi eminenssiksi on ollut mukavaa joskin välillä haikeaakin. Mutta en minä ole pois kulumassa.

Jos viime vuosi tuntui historian murroskohdalta, repeämät ovat vain levinneet kuluvan vuoden aikana. Kun yhteisymmärrys Ukrainan tukemiseksi rakoilee yhä pahemmin ja sotimattomien sotaväsymys kasvaa, Venäjän voitto tai ”voitto” (eli sellaiseksi julistettava) vaikuttaa yhä mahdollisemmalta. Ukrainalle, ja varmasti lopulta Venäjällekin, se tarkoittaisi inhimillisen katastrofin syvenemistä. Euroopalle se tarkoittaisi mitä todennäköisemmin lisää kansallista itsekkyyttä, rohkaistunutta fasismia ja muukalaispelkoista linnoittautumista – ja siten entistä vähemmän kykyä toimia yhdessä aikakauden eksistentiaalisten kriisien hillitsemiseksi. Yhä hajanaisempi Eurooppa, yhä heikommat mahdollisuudet rakentavaan kansainväliseen yhteistyöhön ja valitettavan todennäköisesti Trump uudelleen vallassa: kun lyhdyt sammuvat yltympäriinsä, valonpilkahduksia on vaikea löytää. ”Murtumien lietsojat” ovat pääsemässä niskan päälle.

Gazan sota on osoittanut jälleen, miten käsittämättömän vaikea ihmisten on hyväksyä samanaikaisia ristiriitaisia totuuksia. Palestiinalaiset ovat sorrettu kansa, ja Hamasin nousu heidän etummaisiksi esitaistelijoikseen on kammottava kehityskulku, tämä oli selvää kauan ennen hyökkäystä Israeliin. Symbolisista voitoista ollaan valmis maksamaan kaamea hinta, ja toisinajattelulle ei ole tilaa. Ilmankos tätä ”kyytä povella ruokittiin”: se varmisti, että yhtenäistä Palestiinaa ei tulisi. Hamasin hyökkäys oli hirmutekojen sikermä, ja kun ihmiset osaavat olla raivoon lietsottuna karmeita, ei yksityiskohtien epäilyssä juuri tunnu olevan mieltä. Mutta jos Israelin käynnistämän systemaattisen tuhon vastustamiseen ei riitä inhimillisyyttä, jos ei pystytä yksinkertaisesti vastustamaan kansanmurhaa vaan sen tekijöitä edelleen tuetaan voimakkaasti… onko ihme, että epäluulo vanhoja vauraita maita kohtaan vain kasvaa ympäri maailman? Tuen ja solidaarisuuden kohteet ovat valikoidut ja ristiriidat ilmeiset.

Vanha tarina, mutta se pitää muistaa toistaa yhä uudelleen: lukuisat muut asiat häipyvät näiden sotien luomaan savuun. Joulukuussa YK varoitti Myanmarin sortuvan yhä pahempaan humanitääriseen katastrofiin: kolmasosa kansasta tarvitsisi apua. Iran teloittaa ihmisiä ennätysvauhtia, aktiiveja vainotaan ulkomailla, ja moraalipoliisi palasi kesällä kaduille. Sudanin sota on julmin esimerkki koko Afrikan mantereen läpäisevästä mullistuksesta. Vaikka vallankaappausten kumoamat hallinnot eivät välttämättä järin puhtoisia olleet, käynnissä on massiivinen ”kultaryntäys”, ja uuskolonialistinen uusjako kiihtyy. Vanhojen siirtomaavaltojen liput vaihtuvat toisiin tunnuksiin, ja uusia liittolaisuuksia solmitaan. Intiassa kansanryhmien välinen väkivalta leimuaa jälleen, ja kansanvihollisia vainotaan valtameren tuolle puolen. Azerbaidžan tyhjensi vuoristo-Karabahin, kun Venäjän voima hiipui, ja etnisestä puhdistuksesta se sai palkkioksi seuraavan ilmastokokouksen. Ja tietysti, Afganistanin naiset on jätetty yksin.

Ihan parasta meininki ei ole ollut koto-Suomessakaan. Rasismista saatiin lopullisesti salonkikelpoista. Kaukaisilta tuntuvat monelta suunnalta kuuluneet ounastelut, että ei tuollaista hallitusta saada kasaan tai pysymään pystyssä. Sopuliitossa äärioikeisto sai omat lempiprojektinsa, vanha oikeisto pääsi toteuttamaan talouslinjaansa historiallisen vapaasti. Alkuun näytti siltä, että ympäristöasiat olisi tässä lehmänkaupassa jätetty sivurooliin, mutta kehnolta näyttää sekin. Luonnon monimuotoisuuden turvaamista yritetään heikentää, ja ilmastopolitiikassa ratsastetaan ”piipunpäiden tukkimisella” – eikä kuvitelmissa kaapattua hiiltä edes välttämättä olla varastoimassa minnekään vaan siitä himoitaan uutta bisnestä ”energian suurvallalle”. Hiili kiertää polttoaineiden kautta takaisin taivaalle, eikä hiilinieluja synny. Tiukkojen ilmastotavoitteiden nimeen kyllä vielä vannotaan, mutta keinot eivät hyvää lupaa. Ei Suomen ympäristöpolitiikka valtavan onnistunutta ollut edellisen hallituksenkaan aikana, mutta tänä vuonna on myös omaa BIOS-työn identiteettiä saanut miettiä tosissaan. Mitä on tärkeintä kirjoittaa ja sanoa, ja keille?

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset osoittautuvat ennakoitua rajummiksi – lämpeneminen sinänsä seuraa ennusteväliä, vaikka El Niñon odotetusta boostauksesta huolimatta ilmastotutkijatkin ovat olleet välillä äimän käkenä. Mutta ennen kaikkea: planeetan järjestelmät reagoivat lämpenemiseen odotettua rajummin. Näyttää myös yhä selvemmältä, suorastaan varmalta, että 1,5°C lämpenemisen yli mennään, ehkä rajustikin. Silti maailmanpaloon ei pidä jäädä makaamaan. Kuten marraskuun lopussa kirjoitin:

”Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.”

Yllättäen en kokenutkaan samanlaista lamaannuksen alhoa kuin viime vuonna. Suru, suuttumus ja pelko kulkivat koko ajan vierellä, mutta pysyin toimintakykyisenä. Kirjoitin ja puhuin paljon, ja ainakin osan aikaa sain pidettyä mukana merkityksellisyyden tuntua. Juuri tässä historian murtumakohdassa määritellään seuraavien vuosien kehityksen edellytyksiä, avataan ja kavennetaan ikkunoita, raivataan tai suljetaan polkuja – ja siksi hyvässä ja pahassa pienet asiat vaikuttavat paljon. Ja tämä pitää paikkansa paitsi ekologis-materiaalisesti myös sivilisatorisesti: jos uuden maailmanajan fasismi saa kunnon otteen, ovat monet asiat saman tien mahdottomia (ja toiset pelottavan mahdollisia). Siksi on toimittava.

Tämän rinnalla totta kai oli paljon hyvää ja kaunista: rakkautta ja ystävyyttä, puutarha, komposti, västäräkit ja varikset, anoppilan merituuli, taidetta, roolipelejä, tarinoita. Lokakuussa sain kertoa julkisesti työurani tavallaan hienoimmasta tehtävästä: olenhan palkattu ”Tolkienin taruston asiantuntija” tulevaan Taru Sormusten Herrasta -näytelmään! Suomenlinnan Ryhmäteatterin produktiosta on kulunut 35 vuotta – silloinen Ville ei olisi voinut moista aavistaa vaikka elättelikin vielä kaunokirjailijan uran unelmia.

Marjaanan kanssa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiselle interrailille. Pandemiahan esti taannoin ensimmäisen yrityksen. Reissu oli ihana. En ole koskaan oikein pitänytkään lentämisestä, vaikka tiettyä terminaaliviehtymystä tunnenkin, ja tätä nykyä syyn täytyisi olla todella hyvä, suorastaan pakottava, että siiville nousisin. Onneksi tajusimme molemmat rakastavamme junamatkailua. Tässäkin asiassa kuitenkin elämä paljasti moninaiset kasvonsa, sillä Alppien keskelle saimme uutisen armaan ystävän kuolemasta. Matkalta palasimme suoraan hautajaisiin. Ystävästä muistuttavat omenapuut, joiden leikkuussa ehkä pääsemme auttamaan tulevinakin vuosina.

Pitäkää toisistanne kiinni, kun aikaa on. Mutta siihen ei pidä jäädä, vain omenapuita istuttamaan. On pidettävä myös huolta, toisista, kaltaisista ja muunlaisista, ja maailmasta. Ei se pelastu, mutta ei sen soisi raunioituvankaan. Marjaanan kanssa katselimme äskettäin syvästä ajasta kertovaa dokumenttia, joka kertoi uuden luonnon kirjon synnystä suurten tuhojen jälkeen. Olisihan se optimistista, jollei se vaatisi vuosimiljoonia. Soisi sitä elonkirjoa niillekin vuosille, sillä emme me otukset ikuisuutta varten elä vaan ihan tätä maailmaa.

*

BIOS-työssä yhtenä pääsuuntauksena jatkui viime vuoden BIOS-festivaalin pohjustama teollisen kestävyysmurroksen suunnittelu. Kirjoitimme aiheesta tieteellisen artikkelin Poliittinen talous -lehteen, ja marras-joulukuussa toteutettiin Ateneumin kanssa yhteistyössä suunnittelupilotit. Oma osuuteni järjestelyissä oli olematon, sillä keskityin muihin töihin. Pilottien aikanakin toimin enemmänkin kirjurina kuin keskustelijana. Eihän sitä aina tarvitsekaan olla äänessä. Tavalliseen tapaan koko porukan tekemiset on koottu blogiimme, joten tässä keskityn omiini.

Tärkein juttu minulle tänä vuonna oli podcast-sarjan ”12 käsitettä maailmasta” käynnistyminen. Kuten aiempien vuosikertomusten lukijat tietävät, olen pitkämuotoisten sivistävien podcastien ystävä, mutta suomeksi niitä tehdään hyvin vähän, jos lainkaan. Niinpä sellainen pitäisi tehdä itse. Sarja antaisi myös kaipaamani tilaisuuden kerätä yhteen BIOS-työn varrella ja aiemmin (esimerkiksi kirjassa Niukkuuden maailmassa) syntyneitä ajatuksia. Vuoden mittaan rakkaan ystäväni Tere Vadénin kanssa käymme lävitse keskeisiä käsitteitä ja teemoja, pyrimme purkamaan ongelmallisia olettamuksia ja ajattelujumituksia ja annamme eväitä perusteelliseen ekologisen murroksen ajatteluun. Tere on täydellinen kumppani tähän. Aikomukseni on kirjoittaa kirja sarjan pohjalta, kun se ensi vuonna saadaan päätökseen.

WISE-hanke loppui. Oma roolini siinä on ollut vähäinen viimeisinä vuosina, mutta hankkeen myötä on löytynyt uusia kollegoita ja ystäviä. Kesällä järjestettiin kansainvälinen symposium kutsuvieraille ja marraskuussa Tiedekulmassa keskustelutilaisuus, ja sen jälkeen homma sinetöitiin karonkalla. Toivottavasti yhteistyö jatkuu monien ihmisten kanssa. Niin, ja BIOS-työssä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Tellervo Ala-Lahti.

Marraskuussa kivenlohkare vierähti selästä ja sydämeltä, kun vuosia työstetty artikkelimme ”The crises inherent in the success of the global food system” ilmestyi. Mutkaisesta taipaleesta kirjoitinkin näillä sivuilla. Esittelin artikkelia ja muuta työtäni nälkä- ja ruokakysymysten parissa FIIA:n Climate Briefingissä joulukuussa ystäväni ja kollegani Emman kutsumana. Artikkeli sai myös yllättävän pian vastakaikua maailmalta, mutta siitä joskus toiste lisää.

Kirjoitin vuoden mittaan BIOS-blogiin hyvin paljon, yksin ja yhteistyössä kollegoiden kanssa. Joukkoon mahtui sekä perustoja luovia kirjoituksia että ajankohtaisia puheenvuoroja. Tekstit käsittelivät sosioekologista aineenvaihduntaa, Petteri Taalaksen virheellisiä väestökantoja, EU:n energiansäästötavoitetta, IPCC:n ilmastoraporttia, vetytaloutta, biodiversiteettipolitiikkaa ja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa. Tärkeimmäksi muodostui monikriisiä käsittelevä essee, sillä sen pohjalta kirjoitin myös AEON-lehteen ja päädyin YHYS Colloquiumin keynoteksi.

Osallistuin jälleen Tulevaisuuskoulun rehtorikoulutukseen luennoimalla sekä olemalla mukana hankkeen päättävissä videoissa. Minä esiinnyin myös OKKA-säätiön opetuskokonaisuuden ”Kohti kestävää ja hyvää elämää” ensimmäisellä videolla. Jatkoin myös yhteistyötä rakkaan ystävän Laura Ertimon kanssa – olin kirjan Mikä mahti! tieteellinen kommentoija. Toimin myös toista vuotta TAH-säätiön tieteellisessä asiantuntijaryhmässä. Vaikka tehtävä on kaukana tutuilta alueilta, se on opettanut paljon, tutustuttanut ihmisiin erilaisista taustoista ja antanut tilaisuuden tavata rakasta ystävääni Harria säännöllisesti.

Muitakin kirjoituksia ilmestyi. Teron ja Paavon kanssa laadimme esseen ”Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” kirjaan Talouskuri tuli Suomeen. Ympäristökasvatus Teema 2023 -lehdessä ilmestyi esseeni ”Sielultani puutarhuri”, mitä oli tosi mukava kirjoittaa. Vielä lähempänä sydäntäni oli toinen esseekutsu Suomen Luontoon. Viimeksi kirjoitin kompostista, nyt kaivauduin syvemmälle. Mukavasti lehti päätti laittaa esseeni ”Maaperän kanssa on osattava elää” avoimeksi verkkoon.

Muun kirjoittamisen ohella jatkoin BIOS-uutiskirjeen laatimista. Jos BIOS-hommista haluaa pysyä perillä, se on somen myllerryksen aikoina paras tietokanava. Ja mieluusti näkisin enemmän lukijoita siksikin, että käytän paljon aikaa ja vaivaa uutiskirjeen ajankohtaisosioiden laatimiseen. Helmikuussa koostin ilmastonmuutoksen lukupaketin, maaliskuussa kirjoitin aavan meren sopimuksesta ja merenalaisesta kaivostoiminnasta, huhtikuussa IPCC:n raportista, elokuussa ”bidenomicsista”, ja lokakuussa tarkastelin Jason Hickelin ja kumppanien tuoretta tuotantoa.

Vuoden BIOS-mediaesiintymisistä mukavin oli pitkä ja perusteellinen keskustelu Emilia Männynvälin kanssa Kansan Uutisille. Kehitys-lehteen minua haastateltiin väestönkasvusta, Kansan Uutisiin puolentoista asteen rajasta, Ylelle maailman ylikulutuspäivästä, Helsingin Sanomiin ekofasismista ja vielä uudelleen Kehitys-lehteen yritysten roolista kestävyyssiirtymässä.

*

Vuosi oli sikäli todellinen end of an era, että Essi Syrén otti keväällä paikkani Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana ja niin & näin -toiminnanjohtajana. Totta kai siirtymä vaati toisen tukemista ja asioiden opettelemista yhdessä, etenkin kevään talousasioissa, mutta siirtymiseni rivitoimittajaksi on tosiasia. Toimitusväki tosin palkitsi minut viimeisessä johtamassani vuosikokouksessa kunniapuheenjohtajan nuijalla. Kuvassa vanha messureissuystäväni Sanelma tuli vierailulle moikkaamaan. Sanelman suojelevan katseen alla olen nuorempana nukkunut monta messupäivystysyötä.

Siirtymän kannalta täydelliseen kohtaan tuli myös niikkärin saama vuoden tiedelehden palkinto. Jo tunnustus lämmittää, mutta taloudellisestikin palkinto on merkittävä, sillä se antaa selkänojaa vaikeina aikoina, kun pienlevikkisen lehdistön ja kirjallisuuden elintilaa kavennetaan tahallaan. Nuo leikkauksethan ovat silkkaa ilkeilyä: niiden taloudellinen merkitys on budjettimielessä mitätön, mutta ideologista kurmootusta saadaan tehdä.

Työläimmät ja tärkeimmät niin & näin -hommani olivat kirjasarjan puolella. Ideoin meille kaksi tärkeää käännöstä, joiden käännösten kustannustoimittajana myös toimin. Judith Shklarin Tavanomaisia paheita ja Hayley Campbellin Kaikki elävät ja kuolleet olivat elämäni tärkeimpien lukukokemusten joukossa, ja niiden parissa tulikin vietettyä intensiivisesti yhteensä pari kuukautta liki täyspäiväisesti. Shklarin kirja on ensimmäinen moraalifilosofian teos, joka tenhosi minut, ja Campbell muutti suhdettani kuolemaan. Ilokseni kumpikin teos on menestynyt. Erityisesti minua ilahdutti armaan Ville Hytösen Shklar-arvio sekä Jussi Onnismaan perusteellinen esittely.

Lehteen en kirjoittanut mitään tänä vuonna. Yksi elokuvaessee oli tarkoitus tehdä, mutta sen kaatoi klassiseen ”väärä region code” -ongelmaan havahtuminen viime metreillä. Aikomuksena kun oli vertailla elokuvaa EO (josta en pitänyt, en sitten yhtään) ja Bressonin Au hasard Batlhazaria. Jälkimmäiseen en sitten päässytkään käsiksi enää ongelman havaittuani, joten teksti jäi kirjoittamatta. Sen sijaan käänsin kaksi esseetä. Mara van der Lugtin ”Katse kohti pimeää” vältti tavanomaiset tallatut polut ympäristökriisin, optimismin ja pessimismin maastossa. Mary Midgleyn ”Eläimellisyyden käsite” (ei valitettavasti verkkojulkaisuoikeutta) oli varsin työläs mutta palkitseva urakka, etenkin kun sain tehdä töitä rakkaan Sallan kanssa. Tuo klassikkoessee on suunnattoman tärkeä puheenvuoro.

*

Hyvään kurkkuun kirjoitin tänä vuonna satakunta tekstiä, mukaan lukien 12-osainen interrail-sarja. Reissulla kertyi kosolti unohtumattomia kokemuksia, mutta aivan yhtä mahtavia löytyi kotimaastakin. Mainittakoon Osteria dei Gustin Alessandron räätälöimä vegaaninen cucina povera -illallinen, jälleen kerran ainutlaatuiset Daily Dosen antimet ja kaverien sydämellisyys, runsas ja tulinen ateria Chengdussa Sallan ja Harrin kanssa, Bona Fiden juhlat BIOS-porukalla, visiitit Villeissä ja Viineissä & Kajossa Maikun kanssa, herkuttelu Sannan ja Lassen kanssa Magussa, sekä tietysti Kämpin iltapäivätee Samulin kanssa.

Eikä kaikki mitään hienostelua ollut: burgerilla Kerubissa Linuksen kanssa, noutoruokaa Pekan, Ronjan ja Mikon kanssa Pyynikintorin kiinalaisesta, voikkarilla itekseni Espresso Edgessä, Maikun kanssa Yeastie Boissa, Erkan seurassa Lohdun lounaalla, Eromangan piirakalla Kauppatorilla… ja tietysti useaan otteeseen haimme VegPointin apetta anoppilaan.

*

Hulauden puutarhassa oli uskomaton kurkkuvuosi. En tajua, miten sadoittain kurkkuja voi putkahdella niin pieneltä läntiltä. Cicoria on noussut yhä tärkeämmäksi satokasviksi, jota syömme keitettynä, ”in padella” tai puntarella-salaattina läpi satokauden, ja pakkaseen sitä päätyy nykyisin reilusti enemmän kuin vaikkapa pinaattia. Tosin pinaatin satokin oli kertakaikkisen erinomainen. Lipstikasta innostuimme kokeilemaan suolaa ensimmäistä kertaa, taimikauppiaan neuvomalla ovelalla menetelmällä, jossa tuore yrtti jauhetaan suolan sekaan ja kuivataan vasta yhdessä. Maku on todella vahva ja säilyy hyvin. Tomaattisato ei ollut parhaiden vuosien tasolla, mutta jälkikypsytyksestä saimme tuoretta tomaattisoosia vielä itsenäisyyspäivänä. Ja eipä silti, kyllä sitä kesäistä soosia on pakkasessa taas valtava määrä. Suosikkitomaattimme ”ananas” maistui jouln alla jälkikypsyneenä vielä uskomattoman hyvältä. Valkosipuliakin tuli todella komeasti. Kesä- ja syyskurpitsoita riittää vielä ensi vuoden puolelle, kun olemme oppineet säilyttämään niitä huoneenlämmössä. Ilmiö hämmentää minua edelleen. Sen verran hyvä kurpitsavuosi tuli, että kaikkia emme mitenkään jaksa syödä itse, mutta onneksi on ystäviä.

*

Tammikuu kului pitkälti Shklarin kirjan toimituksessa ja van der Lugtin eseen käännöstöissä. Educa-messuilla kävin päivystämässä myyntipöydän takana, ja Marjaanan kanssa vietimme mukavan Helsingin reissun. Amos Rexissä Amos Rex Hans Op De Beeckin näyttely oli komea, mutta en niin innostunut, mutta Kiasmassa Copperin teokset olivat tietysti komeita joskaan eivät kaikki ihan parhaalla paikalla. ”Kompassissa pohjoinen” -näyttelyssä kävimme myös.

Konsultoin tammikuussa Vastapainolta ilmestyneen Marcusen teoksen Eros ja sivilisaatio käännöstä – olihan kirja isossa roolissa gradussani. Opettaja-lehdessä ilmestyi haastatteluni: on se Leon ja Päivin pojalle omanlaisensa raksi ruutuun.

Helmikuussa ilmestyi Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevä kirja Mahdollisia mahdottomuuksia, johon armas ystäväni Tytti Rantanen pyysi minua kirjoittamaan. Rakastan Maijan elokuvia, ja niitä oli hieno päästä katsomaan uudelleen, myös Maijan näyttelyssä Taidehallilla. Tämä oli viime vuosien tärkeimpiä kirjoituskomennuksia. Olin puhumassa muiden kirjoittajien kanssa näyttelyn avajaisissa, ja Maijaan oli kiva tutustua.

WISE-hankkeen kollega Turo-Kimmo Lehtonen pyysi minua vierailemaan kurssillaan, ja keskustelu oli kertakaikkisen mukava. Vierailin myös taas Pia Bäcklundin kurssilla Helsingin yliopiston maantieteen puolella, ja samalla reissulla pääsin katsastamaan uudelleen kamujen Trashific! -näyttelyä, jonka näimme aiemmin Tampereella. Ellun viiskymppisiä vietettiin säihkyvästi, tietysti.

*

Maaliskuussa isoin asia oli tietysti interrail: Tukholma, Kööpenhamina, Hampuri, Stuttgart, Zurich, Chur, Tirano, Milano, Venetsia, Bari, Rooma, Verona, Munchen – junalakon takia Hampurin pidempi vierailu jäi välistä – Kööpenhamina, Tukholma. En lähde tässä kertaamaan reissua isosti, sillä se olisi oman tekstinsä paikka. Alppien näkeminen rinteillä kulkevasta junasta oli maagista, vegaanisen baijerilaisen oluttuvan ruoka täydellistä, Milanon taidemuseoissa mm. hämmentävä ”Codex Atlanticus”, Guggenheimin kokoelma Venetsiassa ja koko kaupunki tietysti, armaan Barin merenranta ja cucina povera, Villa d’Esten suihkulähteet, Fabrizion lämmin halaus, syntymäpäivä Kööpenhaminassa ja hämmentävä historiallisten kirjojen yllätys ”mustassa timantissa”.

*

Huhtikuu alkoi rakkaan ystävän hautajaisilla. Buon viaggio, cara amica.

Sitten äänestettiin. Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Työpöytä oli reissun jäljiltä täpötäysi, joten kuukausi oli melkoista suman purkua. Vedin viimeisen Eurooppalaisen filosofian seuran kokouksen puheenjohtajana ja luovutin vastuun Essille.

Toukokuussa olimme jo täydellä tohinalla puutarhatöissä. BIOS-porukka tuli tällä kertaa retriitille parsa-aikaan.

Vanhojen kavereiden kanssa kävimme Yrjöllä ja Marketalla klapitalkoissa: oli ihana verestää ystävyyksiä. Helsingissä Puistokatu 4 on tullut kovin tutuksi, mutta tälle kuulle sattui erityisen paljon reissuja taloon: kestävän ruoantuotannon tapaaminen, OKKA-kuvausreissu sekä asiantuntijaryhmän kokous. Ja kesäkuussa vietettiin vielä kesäillan juhlia, jossa talon ravintolan väki grillasi sieniä järkyttävän hyvin.

Kesäkuussa kävin Oton jututettavana rehtorikoulutushankkeen videolle, ja samalla reissulla tutustuin Sallan kanssa oivalliseen Flät 14 -ravintolaan. (Kävimme kyllä myös jakamassa pizzan, mutta vain siksi, että oli pakko testata Sallan suosikki, ei siksi, että olisi jäänyt nälkä. Daddy Greens Kallion pläjäys oli kyllä älyttömän hyvä.) Suomenlinnassa vietettiin WISE-symposiumia, Marjaanan kanssa kävimme taas Tyrvään pappilassa, ja juhannuksena ihmeteltiin sukulaisten kesken Wagneria. Kuun lopuksi teimme Maikun kanssa kesäisen reissun Helsinkiin: Jörn Donner -näyttely, HAM, Ateneumin Edelfelt, Sinebrykoffin Laureus – ilta ateria jälleen Osteria dei Gustissa ja lounas mahtavassa Petiscariassa.

Heinäkuussa isän vanha asunto Nokialla tyhjennettiin, ja viimeinen side vanhaan kotikaupunkiin katkesi. Haikealta se tuntui. Veljesten kanssa teimme reissun Pet Shop Boysin konserttiin, mutta melkoisia musiikkielämyksiä tarjosi myös minulle ja Marjaanalle Sankilan kartano: Ville Leinonen ja Jukka Nousiainen.

Maikun kanssa kävimme taidereissuilla Laukon kartanossa, Mäntässä ja Purnussa. Anskun ja perheen kanssa katsoimme Pyynikillä näytelmän ”Täällä pohjantähden alla”, ja vietimme Anskun viiskymppisiäkin heinäkuun aikana. (Marjaanakin täytti, mutta juhlistimme perheporukalla: isommin juhlittaisiin kesän jälkeen.) Hulaudessa kävi rakkaita, yllättäen myös armas Mari-täti ja Jukka, joita en ollut nähnyt aikoihin kunnolla.

*

Elokuussa kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Vallisaaren biennaalissa, josta pidimme huomattavasti arvioita enemmän. Nautimme Daily Dosen ja Mei Linin antimista. Vanha ystäväjoukko vietti Hulauden retriittiään ties kuinka monetta kertaa, ja tämä käy joka vuosi vain kullanarvoisemmaksi synkeässä maailmassa. Ja ylipäätään ruoan ja juoman täyteiset päivät äijäporukassa mökillä ilman ärsyttävää äijäilyä on aika hieno juttu. Vanhan ystävän ihania synttäreitä vietettiin Telakalla, ja YO-talolla katselimme riemastuttavan Pekko Käpin ja bändin keikan.

Teren kanssa nauhoitimme ensimmäisen podcast-jakson ja kävimme K1 Kämp Galleriassa ihailemassa Tiina Itkosen Anori-näyttelyä. Oli muuten ensimmäinen visiittini tuonne! Pidin rehtorivalmennusluentoja, ja Tampereen yliopistolla vierailin perinteikkäällä kurssilla samana päivänä Yrjön kanssa. Oli mainiota, kun saatoimme peilata toistemme esityksiä ja viettää mukavan illan Sohossa, jonne Marketta liittyi seuraan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, viini oli oivaa ja edukasta, ja sitä oli enemmänkin. Elintärkeitä hetkiä nämäkin.

Syyskuussa Telakalla juhlittiin armaan Marjaanan syntymäpäiviä. Parhaat juhlat. Antti soitti hyvää musiikkia, ruoka oli mainiota (kiitos telsulaiset) ja kuvakavalkadi ihastutti väkeä. Olin kait elämän ensimmäisen kerran visailumestari tiukassa kisassa porilaisten kesken.

Pidin tosi kivan etäluennon ELY-keskusten vesihuollon väelle, toisen rehtoriluennon, Tampereen yliopistolla vierailin taas Planeetan kokoinen arki -kirjan tiimoilta, ja Alusta-paviljongilla kävin puhumassa materiaalivirroista. Kuukausi päättyi Turun kirjamessuilla, ja reissulla ehdin viettää aikaa mukavasti Tapanin ja Karelin kanssa. Lauran ja Marin kanssa kilautimme Mikä mahti! -kirjalle.

Lokakuussa pidin etäluennon Turkuun ilmastopolitiikasta kansainvälisille opiskelijoille, annoin lehti- ja tutkimushaastattelut perä perää Mimosassa Tampereella, vierailin rakkaan Tommin kutsumana filosofian opiskelijoiden konferenssissa kommentaattorina ja kävin Ylellä haastateltavana ohjelmaan ”Pieleen mennyt historia” (ensi vuonna kuullaan) puhumassa mm. tuoreen ruokakriisiartikkelin aiheista. Helsingissä päivystin kirjamessuilla, lounastin Brindavanissa ja kahvittelin Outrunissa, ja porukalla kilistimme kunnolla tiedelehtipalkintoa Juovassa.

Marraskuussa teimme Paavon kanssa mukavan virtuaalisen vierailun LUKEen, ja olin Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuuden toinen pääpuhuja. Helsingissä vietettiin WISE-karonkkaa ja pidettiin ensimmäinen suunnittelupilotti. YHYS-konferenssireissu oli aivan mahtava. Esityksen vastaanotto oli hyvä, Mari Nivan luotsaama ruokatutkimussessio kantoi kummatkin päivät, illallinen oli mainio, ja tietysti oli kiva nähdä monia ystäviä: Lasse, Teea, Taru ja moni muu.

Marjaanan kanssa kävimme Mältinrannassa taideostoksilla, ja minä ehdin katsastaa Juhani Tuomen näyttelyäkin. Werstaan Amerikan suuri lama -näyttelyn kerkesimme katsastaa myös – se jatkuu elokuuhun, menkää! Rakas pikkuveljeni Antti kuratoi Raunon näyttelyn, mikä kertoo hänen suuresta sydämestään ja vankasta ystävyydestä vuosien yli. Näyttely oli kertakaikkisen käpäyttävä, Antin suosikkisanaa käyttääkseni. Lukuisille ystäville lähti sieltä taidetta mukaan. Marjaanan kanssakin teimme lopulta joulukuussa ostoksia sieltä. Samulin kanssa vietimme unohtumattoman taiteen, ruoan ja juoman rytmittämän Helsingin päivän, jolloin ihastelimme K1:ssä Sammallahden näyttelyä sekä Ateneumissa impressionisteja.

Joulukuussa tein muun muassa Marmite-spaghettia Nigellan muokatulla reseptillä. Hämmentävää. All kinds of wrong, all kinds of right. Ei tästä varmaan vakiherkku tullut, mutta varmasti teen uudestaan. Anteeksi kaikki italialaiset, anteeksi. (Toisaalta Nigella oli saanut inspiraation tähän italialaisesta pastasta, johon käytetään redusoituneen tumman lihaliemen jämät, eli joku nonno tai nonna varmaan nyökkäilisi hyväksyvästi.)

Ateneumissa pidettiin toinen suunnittelupilotti, Emman kanssa keskustelimme UPI:n webinaarissa ruokakriisiartikkelista, ja BIOSilla vietettiin mellevät pikkujoulut ”Lätsän” säestämänä. Ennen sitä kävimme Daily Dosen lounaalla ja tutustumassa Kuvataideakatemiassa Lauri Anttilan tribuuttinäyttelyyn. Siihen olisi ollut kiva syventyä, mutta en taida ehtiä palata ennen näyttelyn sulkeutumista.

Vanhan ystävän kanssa kävimme The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandin keikalla, Marjaanan kanssa Ville Leinosen joululaulukonsertissa (ja Aino Louhin taidenäyttelyssä), ja Kalevan kirkossa kuuntelin ja kyynelehdin, kun kummipoika oli mukana jousiorkesterien konsertissa. Adeste fideles. Kappale tuo aina mieleen elokuvan Päivä ilman sotaa ja kirvoittaa niitäkin kyyneliä. Joulukuussa sain myös joulukortin Charlien sodan mesenoinnin jäljiltä: Charlien tervehdys kurittoman joulurauhan keskeltä pisti haikeaksi sekin. Tuon sodan rintamilla sotivien edes hetkellinen yhteys juoksuhautojen yli ja yhteinen kauna kotoisia imperialistejaan kohtaan tuntuu tässä maailmanajassa hirmuisen etäiseltä, riipaisevasti.

*

Shklarin ja Campbellin kirjojen ohella vuoden keskeisiä lukukokemuksia on ollut Yrjön suosittelema Pierre Charbonnierin Affluence and Freedom, jonka oppeja pitää kaivella hitaasti ja makustellen. Teren kanssa juttelimmekin niistä joulukuussa, kun äänitimme tammikuun podcast-jaksoa ”Niukkuus” – siitä tuli melkoinen paketti, mutta omien ajatusten ja käsitteellistysten mullistaminen on aina vaikeinta. Vähän kismittää, ettei tätä kirjaa ollut olemassa parikymmentä vuotta sitten, kun tuskailin juuri sellaisten ympäristöfilosofian jumitusten kanssa, jotka Charbonnier osaa (kovin ranskalaisesti tosin) sanoittaa ja ohittaa.

Rakkaan ystävän Marja Kyllösen Vainajaiset oli mukana interraililla. Ursula Le Guinin kokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences sisälsi monia avaintekstejä, joihin en ollut ennen tutustunut tai jotka olin tyystin unohtanut: ”Mazes” ja ”The Author of the Acacia Seeds and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics” erityisesti. Stanislaw Lemin Memoirs Found in a Bathtub oli outo ja vaikuttava. Palasin myös nuoruuden klassikoiden pariin ja luin englanniksi vielä kerran uudelleen Tripodit– ja Pimeä nousee -sarjat ennen kuin lahjoitin ne eteenpäin nuorille mielille nautittaviksi. Joukkorahoitettu Charlien sota oli melkoinen kokemus. Vuoden lopulla otin käteeni vanhan ystäväni Topin aikanaan lahjoittaman Le Guin -kokoelman ja palasin Maamerelle, nyt kirjailijan hyväksymällä kuvituksella, joka mullisti mielikuvani. Kaksi ensimmäistä teosta ehdin lukea ennen joulua. Joululomalla ajattelin tarttua Tarun Sormusten Herrasta uuteen käännökseen. Yöpöydälle jäi vielä keskeneräiseksi Jukan ja Harrin erinomainen Metsälampi, ja Porin yöpöydälle lähtee mukaan kesällä ja interraililla pieninä annoksina nautiskelemani Antin ja Miian lahjakirja Italian Ways.

Koska olen vanhemmiten hidas ja ”makusteleva” lukija ja joudun lukemaan valtavasti päivittäin kaikenlaista BIOS-töiden ”artikkelitauhkaa”, paperikirjoihin saan käytettyä edelleen liian vähän aikaa. Äänikirjat ovat siis muodostuneet minulle arvokkaiksi. Tosin nyt kun kirjailijoiden oikeuksille perseillään kunnolla ja kun lukuaikapalvelut muutenkin ovat kustantajille huono diili, etenkin pienemmille, vissiin alan keskittyä lukemaan kotimaista paperilta. Tosin kun kuuntelen ystävän lukevan kirjoittamaansa kirjaa, kokemus on hämmentävä ja vahva. Kun ihmistä on ehtinyt kaivata, kirja tuo hänet liki. Kiitos Laura, Emilia & Suvi. Ootte ihan ihme tyyppejä.

Vuoden aikana kuuntelin viisitoista opusta: Mushroom at the end of the World, Unsheltered, Parable of the Sower, Mikään ei todella katoa, Woman on the Edge of Time, Dirk Gently’s Holistic Detective Agency, The Long Dark Tea-Time of the Soul, Demon Copperhead, Toiste en suostu katoamaan, White Noise, Täytetyt, Maailman kauhea vihreys, Musta peili, Kaltainen valmiste sekä Elolliset.

Mainittujen kamujen mainioiden opusten ohella kumpikin Kingsolverin teos juurtui mieleeni. En ole varma, kuinka paljon Täytetyt lopulta miellytti minua, mutta syvälle mieleen sekin tarttui. Elolliset oli ihmeellisen hyvä.

Podcasteja olen kuunnellut niin paljon viime vuosina, että jäljellä ei ole enää sellaisia Revolutionsin kaltaisia projekteja, joiden kanssa viettäisin jopa satoja tunteja. Yhtäältä hyvä: tulee kuunneltua enemmän kirjoja. Toisaalta rakastan pitkän muodon sivistyksellistä podcastia lajityyppinä. Runcimanin uusi Past Present Future auttoi tähän nälkään, etenkin esseitä käsittelevän History of Ideas- sarjan jatko. Muuten olen kuunnellut lähinnä kollegoiden esiintymisiä eri areenoilla, In Our Timea, LRB Podcastia, Ones and Toozea, GND Mediaa ja Fall of Civilizationsia. Silloin kun maneerit ja tietyt ongelmat eivät tuskastuta liikaa, The Good Fight ja The Great Simplification voivat olla hyödyllistä kuunneltavaa. Varmaan siis edelleen kuunteluaika menee 50/50 kirjojen ja podcastien välillä.

*

Elokuviakin olisin halunnut katsoa enemmän. Mutta jos johonkin maailmantuskan uupumus vaikutti niin tähän. Mitään järkeä siinä ei ole, sillä oikeasti hyvän elokuvan katsominen ruokkii ”sielua” ja auttaa juuri niihin tuskiin. Mutta milloinkas ihminen on järkiotus?

Silti monta unohtumatonta leffakokemusta sain: Midsommar, Leviathan, Laurence Anyways, Songs My Brothers Taught Me, The Day After (kyllä, se maailmanloppuelokuva kasarilta) ja ihmeellinen Green Knight, tuttuja konventioita rikkova arthuriaana-leffa (kiitos rakas Niklas vinkistä!). Nukkeanimaatio Junk Head oli myös hieno. Erityisesti jäi myös mieleen Marjaanan kanssa hupsu ja silti koskettava ja arkiraivoja resonoiva Tämä maailma ei ole enää kotini ja ihan kaikki painajaiset kieli poskessa yhteen tuova Leave the World Behind.

Palasin myös joidenkin elokuvien äärelle. Kun olin sattunut ostamaan divarista Alien-elokuvien boksin, katsoin kesällä peräkkäin ensimmäisen kolmen ohjaajan versiot tai vastaavat. Ykkösen ohjaajan versio oli naurettavan turha, kakkosessahan Ripleyn menetetyn lapsen lisäksi tulee lähinnä konekivääri-ränttätänttää, mutta kolmosen ”Special Edition” oli hämmentävän hieno. Vaikka pidinkin Alien 3:n elokuvaversiosta, siinä kismitti moni asia. Ja kaikki, ihan kaikki, oli toisin ja just oikein nyt. Mutta elokuvalla onkin kiistainen historia.

Coffee and Cigarettes oli vielä parempi kuin muistin. There Will Be Blood taas jätti vähän kylmäksi kuin aikanaan ensi katselullakin, ja nyt ymmärsin paremmin, miksi. Onhan se silti komea. Highlander on hieno, onhan se. Pekan kanssa katsoin, kuten kuului, sillä elokuvan mystinen juliste oli lapsuudessa hänen seinällään. This is England oli vielä parempi ja surullisempi kuin muistin, ja sen innoittamana tuli katseltua kaikki sarjat, joista osaa en ehkä aikanaan nähnyt. Oli jännä niiden jälkeen katsoa Marjaanan kanssa The Walk-In, jossa oli osin samat näyttelijät, monia samoja teemoja mutta hyvin erilaisia kohtaloita. Angels in American katsoimme niin ikään uudestaan, ja onhan se todella hieno, edelleen. Charlien sota -kirjan avulla ratkaisin vihdoin minua piinanneen arvoituksen ja löysin Monocled Mutineer -sarjan, joka oli jäänyt nuoruudesta vahvasti mieleen (nimi vain oli hukkunut).

Katsoimme Marjaanan kanssa The Walk-Inin ohella sarjat Last of Us, Bodies ja Maniac. Ensimmäisen tietokonepelitausta ei ollut minulle tuttu, eikä zombieaihe kiinnosta yhtään, mutta hienosti sarja toimi. Toinen oli tyylikäs ja harvinaisen onnistunut aikavänkyrähommeli, kolmas poskettoman outoa scifiä, josta nautimme kovasti. The Good Placen katsoin (Shklar-syistä) uudestaan ja rakastin edelleen. Niin, ja Munkkivuoren katsoimme. Lopun raju etääntyminen lapsinäkökulmasta ja siihen liittyen valitettavasti aikuisnäyttelemisen heikkous (juuri verrattuna feidattuihin lapsiin) ärsyttivät minua, mutta kun lopun heikkoudet sivuutti, olihan tuo melkoinen tapaus.

*

Tänä vuonna keskitin lahjoituksia pitkälti Lääkärit ilman rajoja -järjestölle ja 25 vuotta täyttäneelle Siemenpuulle. Muutoin lahjoituksia saivat tuttuun tapaan WFP, Punainen Risti, Amnesty, Oikeutta eläimille, Naisten pankki, Finnwatch, GND podcast, Guardian ja Internet Archive.

*

Lopuksi perinteiseen tapaan lukuvinkkejä.

Shklarin kirja esiintyy mainiossa sarjassa The Good Place (jonka tosiaan katsoin uudestaan). Sarjan filosofisia ulottuvuuksia käsitellään täällä:

https://www.vox.com/future-perfect/2019/9/26/20874217/the-good-place-series-finale-season-4-moral-philosophy

Tuukan perusteellinen juttu salaliittoteorioista kannattaa lukea:

https://netn.fi/fi/artikkeli/salaliittoteoriat

Hanna kirjoitti Huippuvuorilta. (Suositus myös Long Playn jutulle: https://www.longplay.fi/pitkat/holvi)

Hannah Ritchiestä on tullut vakilukemista, ja pitäisi varmaan alkaa maksaa uutiskirjeestä:

https://www.sustainabilitybynumbers.com/p/co2-and-fertility-rates

Kake on ainutlaatuinen ihminen.

https://yle.fi/aihe/a/20-10004056

Mikko kirjoitti kivan jutun, jossa mukana on myös Paavo:

https://www.apu.fi/artikkelit/nain-paastojen-vahentaminen-muuttaa-tavallisen-perheen-arkea

Jarkko S. Tuusvuori kaivautui vähän muita syvemmälle hallitukseen ja äärikoikeistoon:

https://netn.fi/fi/artikkeli/hallitustason-aarioikeistolaisuus-ja-maan-etu

Logoksessa ilmestyi juttu minulle tärkeästä Helen Longinosta:

https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/longino-helen

Nyt marraskuussa saatiin vihdoin ilmoille minun johdollani kirjoitettu BIOS-yhteisartikkeli “The crises inherent in the success of the global food system” (Ecology & Society, 28(4), article 16). Olen siekailemattoman onnellinen, sillä artikkelin synytaival on pitkä ja kivinen. Artikkeli on myös valitettavasti tuskaisen ajankohtainen. Artikkelin abstraktista:

“Food systems around the world are increasingly interwoven into a global network. The dominant productionist paradigm emphasizes aggregate production volumes, a focus on few key products, and the dominant role of large exporting countries and transnational corporations. This article proposes a new conceptualization of food systems that illuminates the unequal structure and the lock-ins of this network. The global network of national food systems manifests as a center–periphery constellation where the resilience of many food systems is fatefully undermined. This article also explores the reasons why the successes of the productionist paradigm are accompanied with severe problems, including the potential of global food crises. Increasing vulnerability to crises is an inherent feature of the tightly networked global food system. As a way forward, we propose a transformation pathway based on the notion of “next best transition steps.” A key idea is to afford agency and transformative resilience to those currently in the periphery of the global food system.“

Toukokuussa 2020 kirjoitin BIOS-blogiin esseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit“. Koronapandemia oli herättänyt poikkeuksellista kiinnostusta ruokajärjestelmien kriisialttiudesta, koska ongelmat olivat päällä. Vanhat oletukset omavaraisuusasteesta ja huoltovarmuudesta horjuivat, kun monisyiset kansainväliset sidokset ja riippuvaisuudet tulivat näkyvämmäksi. Samalla konkretisoituivat monet nälän ja ruokaturvattomuuden ongelmat, joista kirjoitin vuoden 2019 artikkelissa “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?“. Toisaalta tilannetta käytettiin hyväksi muukalaisvihamielisyyden ja itsekkään kansallismielisyyden edistämiseen. Halusin ruotia tätä, ja teksti sai paljon lukijoita. Päädyin puhumaan aiheesta moneen paikkaan, ja tutustuin moniin ruokakysymysten tutkijoihin.

Syntyi ajatus tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta, mutta se vaatisi valtavaa lisäopiskelua. Koko loppuvuoden 2020 luinkin valtavan määrän ruokajärjestelmiä ja -kriisejä koskevaa tutkimusta, ja monet ajatukseni mullistuivat. Artikkeli syntyi ja lähti maailmalle, ja vertaisarviointiprosessi alkoi kesäkuussa 2021. Koronapandemia kuitenkin hidasti kaikkea, ja vastaus saatiin vasta joulukuussa. Palaute oli kirjava: kaksi kiittävää ja rohkaisevaa, mutta yksi suorastaan vihamielinen. Eipä siinä, normaalitiedettä. Muutosten tekeminen vaati kosolti uutta opiskelua, sillä rohkaisevien refereiden linjalla lähdimme lisäämään etenkin poliittisen talouden (noin löyhästi sanottuna) tarkastelua. Korona vei kuukauden työtehoa keväällä 2022, joten nyt homma hidastui meidän päässämme.

Tällä välillä tietysti alkoi sota (tai alkoi uusi sodan vaihe) Ukrainassa, ja kansainväliset ruokakriisit saivat ihan uuden ulottuvuuden. Kirjoitin näistä aiheista maaliskuussa 2022 BIOS-blogiin: Suomessa minua huolestutti etenkin kapea näkemys ruokaomavaraisuudesta ja ruokaturvasta. Artikkeli olisi tietysti yhä ajankohtaisempi – toisaalta uudelleenkirjoitukseen tuli vain lisää haasteita. Kevään lopulla teksti lähti uudelleen arvioitavaksi. Sitten odotettiin kesän yli, ja elokuussa tuli ikävä yllätys: kakkosarvio oli saatu ainoastaan vihamieliseltä refereeltä, joten torppaushan siitä tuli. Kahden muun refereen toivomat kehityssuunnat kun eivät taas olleet hänelle selvästi mieleisiä. Normaalitiedettä sekin, mutta tämä prosessin osa ei mennyt ehkä ihan kunnollisesti. Toimitus ilmaisi kuitenkin päätöksensä niin, että artikkeli ei sopinut heille mutta olisi varmasti julkaisukelpoinen muualla.

Uutta putkeen siis, ja toisella yrittämällä valitsimme lehden, joka varmaan olisi alkujaan ollutkin meille parempi vaihtoehto: Ecology & Society. Nyt palautetta saatiin nopeammin (interrail-reissun keskelle), ja se oli erittäin rohkaisevaa. Jälleen kuitenkin täytyisi lukea paljon uudenlaista. Kesäkuussa kakkosversio saatiin lähtemään, ja syyskuussa saatiin oivat arviot ja toimituksen hyväksyntä piskuisilla muokkauksilla.

Tähän artikkeliin tiivistyy vuosien työ ja keskustelut lukuisten ruokatutkijoiden kanssa. Lukemistoa taustalla on hurja määrä. Maailma on myös onnistunut mullistumaan monella tavalla kirjoitusprosessin aikana, mikä on pakottanut kehittämään ajattelua. Ja alustava yrityshän tämä on parempaan ymmärrykseen, “a proposal for a direction of travel”, kuten artikkelissa toteamme.

Ja iso kiitos Romppasen Pasille monimutkaisten ajatusten kuvittamisesta!

Valtaosa tämän vuoden tuotoksista on julkaistu BIOS-blogin puolella, mutta jotain muuallakin. Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen ilmestyi ilmestyi Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kanssa kirjoittamamme artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. BIOS-yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä. Minulla oli myös ilo ja kunnia kirjoittaa essee Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevään teokseen Mahdollisia mahdottomuuksia.

Käännöstyötä olen tehnyt myös: niin & näin -lehteen käänsin Mara van der Lugtin mainion esseen “Katse kohti pimeää“, ja kesäkuun numerossa ilmestyy käännökseni Mary Midgleyn klassikkoesseestä “The Concept of Beastliness”. Ideoin myös niin & näin -kirjasarjaan käännökseksi Judith Shklarin teoksen Tavanomaisia paheita – Tapani käänsi ja minä toimitin perusteellisesti. Teos oli mullistava lukukokemus!

BIOS-blogiin kirjoitin tammikuussa termin “monikriisi” (polycrisis) räjähdysmäisesti lisääntyneestä ja moninaistuneesta käytöstä. Helmikuussa taas syvennyin BIOS-työssä keskeiseen sosio-ekologisen aineenvaihdunnan käsitteeseen. Maaliskuussa pureuduimme Tero Toivasen kanssa WMO:n Petteri Taalaksen virheellisiin väestönäkemyksiin – muuten hänen puheitaan perattiin hyvin tässä Markku Ollikaisen kirjoituksessa sekä tässä BIODIFUL-hankkeen kritiikissä. Hesarikin reagoi – joskin vieläkään toimittajat eivät kysyneet asiasta WMO:n suuntaan.
Sen verran sekavaa keskustelu EU:n energiansäästötavoitteesta oli, että avasin hieman ongelmakohtia – energian ja sähkön välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkiä. Ja huhtikuussa tarkastelin synkeissä tunnelmissa IPCC:n uusimman ilmastoraportin summeerausta. Keräsin muita lukuvinkkejä aiheesta BIOS-uutiskirjeeseen, ja lisää löytyy helmikuisesta uutiskirjeestä. Maaliskuun uutiskirjeessä kirjoitin pitkälti merenalaisesta kaivostoiminnasta.

Tammikuussa kommentoin Opettaja-lehdessä koulun roolia ekologisessa murroksessa. Helmikuussa olin Kansan Uutisissa Emilia Männynvälin haastateltavana – oli harvinainen tilaisuus puhua niin paljon kuin jaksoi, ja puheet välittyivät “paperille” harvinaisen suoraan. Maaliskuussa kommentoin Ulkopolitiikka-lehdessä väestökysymyksiä.

Ja tietysti olen kirjoittanut säännöllisesti Hyvä kurkku -ruokablogiin! Vuoden alusta on ilmestynyt 44 arviota, mukaan lukien 12-osainen reportaasisarja interrail-matkaltamme. Sen kunniaksi vielä kuva speghetti all’assassinosta Barista.

“Tonight will be bad, and tomorrow will be beyond all imagining.”
– Susan Cooper, The Dark is Rising

Näin karuna vuonna valittamisen aihetta ei juuri ole kenelläkään, jolla on koti, ruokaa, lämpöä ja turvaa. Synkeyden ja ahdistuksen aiheita riittää toisaalta ihan joka iikalle, sillä maailma on huojahtanut kertaheitolla huonommalle tolalle. Yksi uusi suursota entisten päälle ja vielä sellainen, joka paitsi herätti uinuvan ydinaseiden pelon myös sysäsi pandemian ja siihen liittyvän logistiikkakriisin heikentämiä järjestelmiä perikadon partaalle. Täkäläisittäinkin kipeiden (ja monessa muussa maassa kuolettavien) energiahuollon ongelmien lisäksi globaali ruokajärjestelmien verkosto on nyt maailmanhistoriallisissa ongelmissa. Nälkäisten määrä kasvaa YK:n ruokaohjelman johtajan sanoin ”raamatullisiin mittasuhteisiin”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kyllä on ollut uuden vaiheen tärkein laukaiseva tekijä, mutta näiden asioiden tutkijana on tuskastuttanut erityisesti myös se, miten tämä fakta on sokeuttanut sille, millaisissa ongelmissa esimerkiksi nälän ja ruokaturvattomuuden suhteen oltiin jo aiemmin – kehitys oli vienyt vuosia huonompaan suuntaan. Liian moni silmäätekevä on mennyt lausumaan, että ruoka- tai energiakriisit ovat vain ja ainoastaan Venäjän syytä. Politiikan ja diplomatian retorisella tasolla tietysti ymmärtää, mistä tämä tulee, mutta se heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Pahimmillaan meininki on ollut sellaista, että taustatekijöistä ja systeemisestä haavoittuvuudesta ei pitäisi puhua, ettei liudenneta käsitystä Venäjän syyllisyydestä. Jos emme pysty tuomitsemaan ja torjumaan julmaa hyökkäyssotaa sekä samalla hahmottamaan, että järjestelmätason muutos on entistä kiireellisempi, eivät eväät pärjätä maailmassa järin hyvät ole.

Toinen tuskastumisen aihe on ollut se, miten energia- ja ruokakriisien äärellä refleksinä tuntuu olevan kansallisesta omavaraisuudesta huolehtiminen ja oman vakiintuneen hyvinvoinnin tason pönkittäminen. Maakaasun kahmiminen vauraampien maiden talouksien tueksi, jolloin sitä ei riitä tai se on aivan liian kallista köyhemmille ja haavoittuvammille, on vähintään yhtä rujoa touhua kuin globaali eriarvoisuus koronarokotuksissa. Oli alusta lähtien selvää, että mahdollisimman aikaisilla säännöstelytoimilla ongelmia voitaisiin lievittää, mutta kaikkeen sellaiseen lähdettiin liian vähäisesti ja liian myöhään. Sen sijaan, että pohdittaisiin koko energiatalouden laadullista ja rakenteellista muutosta kriisin opettamana, yritetään pitää entinen masiina käynnissä kaikin keinoin.

Ruokakriisienkin keskellä täkäläinen keskustelu on keskittynyt pitkälti siihen, miten juuri me turvaamme oman ruokahuoltomme – itse ongelma on ymmärretty sekä tietoisen taktisesti että tiedonpuutteen takia tyystin väärin, yhä uudelleen. Niinpä kun energiakriisi voi muutospotentiaalistaan huolimatta päätyä vahvistamaan fossiilisia polkuriippuvuuksia, ruokakriisien varjolla halutaan tieten tahtoen ajaa alas maatalouden ympäristösäädöksiä.

Kolme globaalin kuohunnan vuotta ovat osoittaneet valitettavan hyvin, että kansainvälinen solidaarisuus ei näissä oloissa tahdo kukoistaa. Ukrainan sodan myötä kyllä ihmisten into avustustoimintaan on lisääntynyt, mutta kun päällä on lukuisia sotia, nälänhätiä ja luonnonkatastrofien vaurioita, kuilu rahoituksen ja tarpeiden välillä on kasvanut leveäksi ja syväksi.

On omalla tavallaan ymmärrettävää, että julman sodan riehuessa Euroopassa on vaikeampi pitää mielessä, mitä tapahtuu Afganistanissa, Haitissa, Jemenissä, Myanmarissa, Pakistanissa, Tigrayssa, Somaliassa, Syyriassa ja lukuisissa muissa paikoissa ympäri maailman. Turkin ja Iranin tapahtumat pysyvät sentään pinnalla, mutta lähinnä Suomen NATO-prosessin nikottelun ja asetoimitusten takia – tietysti kurdit ovat jälleen historian hylkiöitä. Minusta on kuitenkin ollut aina vähän halpaa moralismia valittaa, miten jokin iso tapahtuma sysää muut näkyvistä. Näin käy jossain mielessä väistämättä. Vaikka pyrin seuraamaan mainittuja konflikteja melko aktiivisesti, aika, huomiokyky ja tiedonhankinnan taidot loppuvat välillä kesken. Kaikilla heillä, joille tällainen aikalaisseuranta ei kuulu työnkuvaan, se on vielä vaikeampaa.

Mutta poliitikkojen, journalistien ja monien muiden työnkuvaan ja kutsumukseen pitäisi nimenomaan kuulua kykyä ajatella kriisien ja konfliktien muodostamia kokonaisuuksia. Ennen kaikkea on kohtalokkaan tärkeää ymmärtää, että jos lukuisat ihmisryhmät ympäri maailman jäävät vähälle huomiolle tai vain instrumentaalisen huomion kohteiksi – jotta heidät saadaan esimerkiksi mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, ei heidän omien ongelmiensa vuoksi – korjataan vielä synkkää satoa. ”Meidän puolellamme tai meitä vastaan” tietysti näyttää nyt eurooppalaisittain selvältä asetelmalta, ja mahtuu maailmaan paljon pahantahtoisuuttakin, mutta monet ihmiset eivät vain katso maailmaa tuolla akselilla – ja moralisoiva siihen pakottaminen ruokkii entisestään epäluuloa. Koronapandemia synnytti paljon katkeruutta, ja uusia vihan hedelmiä kasvaa. Tällaisessa maailmassa voi kehkeytyä pelottavia uusia liittolaisuuksia. Jos ei solidaarisuuden tuntoja löydy, tätä tulisi välttää edes valistuneen itsekkyyden takia, sillä kansainvälistä yhteisymmärrystä tarvitaan moneen muuhun asiaan.

Mistä puheen ollen: kuluneena vuonna ilmestyi viimeinen IPCC:n suurraportti, jolla voisi olla enää merkitystä ilmastonmuutoksen edes jotenkin onnistuneessa hillinnässä, kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjunnassa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset nähtiin rajusti ympäri maailmaa niin tuhoisina tulvina kuin kuivuuksina, jotka pahensivat ruokakriisejä entisestään. Egyptin ilmastokokous ei kuitenkaan luvannut hyvää.

Kuten sanottua, henkilökohtaisessa elämässä ei ole mitään valittamista. Kaikki vanhenemisen tuoma kremppa on pientä tässä maailmassa, ja rakkautta riittää enemmän kuin koskaan. Komposti tekeytyy kohti kevättä. Silti luisuin kuluneena vuonna toistuvasti syviin merkityksettömyyden ja synkkyyden kausiin. Läheisten seura ja ennen kaikkea touhuaminen puutarhassa rakkaan Marjaanan kanssa tietysti auttoivat, ja ilman niitä ei elämässä olisi mitään mieltä. Silti parhaimmillaankin synkkä pilvi kulki ja kulkee mukana. Onneksi minulla on myös BIOS ja armaat kollegat. Vaikka ihan joka hetki en ole onnistunut säilyttämään uskoa oman työn merkityksellisyyteen, ilman heitä olisin varmasti menettänyt työkykyni kokonaan. Loppuvuodesta alkoi olla jo taas tekemisen makua sinnittelyn sijaan.

Toisaalta työ on tuonut omat masentavuutensa. Kulunut vuosi on osoittanut harvinaisen karulla tavalla, miten heikko vahvankin tieteellisen konsensuksen voima on. Politiikassa on yhä röyhkeämpää valmiutta jyrätä yli tieteen ja kyseenalaistaa sen uskottavuus, eikä tämä ole suinkaan rajoittunut äärioikealle, vaan suurissa perinteisissä puolueissa sitä harrastetaan yhä enemmän. Totta kai tämä on omalla tavallaan tuttua kauraa vuosien varrelta, mutta kun BIOS-työssä olemme saaneet ja joutuneet tekemään paljon ylimääräistä työtä valiokuntalausuntojen kanssa, tutkijoiden hovinarriuden vaikutelmaa on välillä ollut vaikea välttää.

Metsäkysymyksissä tämä on ollut tietysti kaikkein ilmeisintä – vuoden varrelle mahtui todella monta vahvaa ja arvovaltaista tieteellistä kannanottoa nykyisen metsätalouden ongelmista (ks. alempana), mutta silti kun metsänielujen ”yllätys” iski, valmius sysätä tiede syrjään oli todella härskiä. Samanlaista meininkiä on ollut yhä uudestaan ruokakysymyksissä: alkuvuodesta nähtiin absurdi ”Ilmasto ja ravitsemus” -selvitys, ja ilmastoruokaohjelman ”En kerro sinulle mitään muutakaan” -episodi olikin sitten vain alkusoittoa.

Kaikenlaista surua mahtuu jokaiseen vuoteen, pientä ja suurta. Yksi pieni mutta suunnattoman suuri rakas poistui luotamme, kun vaimon veljen koira Puuteri kuoli. Joulunaikaan oli kovin haikeaa katsella metsänreunaan, missä väräjävä lyhty valaisi hänen hautapaikkaansa.

*

BIOS-tutkimusyksikön vuosi on ollut monivaiheinen. Tarkemman koosteen laadin tuttuun tapaan blogiimme, ja tietysti toimintaamme voi seurata kaikkein kätevimmin uutiskirjeestämme. Somessa olemme Facebookissa, Twitterissä ja Mastodonissa (Instagram on vähän heikolla hoidolla toistaiseksi). Tallenteita löytyy Youtubesta ja kattavammin kotisivun arkistosta.

Vuoden varrella kirjoitimme useita Venäjän ja Ukrainan sotaa ja siihen linkittyviä kriisejä käsittelevää kannanottoa. Maaliskuussa käsittelimme sodan suhdetta energiamurrokseen, ja jatkoimme energiariippuvaisuutta käsittelevällä tekstillä. Minä kirjoitin maaliskuussa yhden vuoden tärkeimmistä tuotoksistani, pitkän esseen ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Kun keväällä taloustieteilijät iloitsivat energiakriisin vähäisistä vaikutuksista talouteen, BIOS oli harvoja varoittavia ääniä, tai etenkin tuore BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas. ”Satanen per EU:n asukas” oli kyllä vuoden pöhköimpiä julkilausumia, joka nielaistiin julkisuudessa hämmentävän nikottelematta (päässäni soi aina Nylon Beat, kun luin siitä). Edellä mainittua ruokakriisitekstiä vielä tärkeämpi minulle oli pitkä pohdintani edistysuskosta ja murtumien maailmanpolitiikasta. Se kehkeytyi kesän tuskaisissa pohdinnoissa ja alkusyksyn terapeuttisissa keskusteluissa kollegoiden ja ystävien kanssa, ja toivon saaneeni sanotuksi jotain olennaista siitä, miten olemme saapuneet historian murtumakohtaan.

Mainittu BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli korvaamattoman tärkeä lisäys joukkoomme, ja Jussin työpanos on ollut ihailtavan suuri ja jaksaminen osallistua julkiseen keskusteluun ihailtavaa: nelisenkymmentä haastattelua, keskustelua, mielipidekirjoitusta ja kolumnia kaiken muun BIOS-työn ohella – sekä tietysti mainio Keskuspankkikapitalismi-uutiskirje! Jussi piti coolinsa vuoden sekopäisessä MMT-älämölössä, ja hänen luotsaamanaan syntyivät tärkeät kannanotot julkisen talouden ohjauksesta ja ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta. Ylipäänsä tietysti uuden ystävän saaminen on ihanaa.

Majavan Antin metsäpodcast-sarja jatkui menestyksekkäästi, ja syyskuussa Antti järjesti vielä hienot poliitikkokeskustelut sen jatkoksi. Sarjaa soisi kuunneltavan hartaasti ja laajalti: Antti teki väsymätöntä työtä sen eteen, että metsätalouden roolista suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa saataisiin aidosti uudenlaisia näkemyksiä ja yhteistoimintaa. Tämä kun ei ole sellainen nollasummapeli, jolla jatkuvasti pelotellaan. Metsien hyödyntämistä ei tarvitse lopettaa, mutta kestävä ura vaatisi lukuisten sektorien yhteistyötä ja rohkeutta, suunnitelmallista politiikkaa. Valitettavasti metsäasioissa konfliktihakuisuus ja status quohon ripustautuminen on edelleen rajua. Kun metsänielujen romahdus ja suomalaisen ilmastopolitiikan epäonnistuminen tunki joulukuussa voimalla valtajulkisuuteen, poliittinen refleksireaktio oli kieltää tieteen merkitys. Politiikan kohteliaisuussääntöihin kait kuuluu, ettei ketään saa syyttää valehtelusta, mutta kyllä eetteri oli sakeanaan palturia.

Kuten edellä totesin, kuluneena vuonna BIOS-väki joutui löytämään kosolti ylimääräistä aikaa ja voimia valiokuntalausuntojen tehtailuun – eli näitä tehtiin myös vapaalla ja vajaakuntoisena. Liki parikymmentä lausuntoa teimme laskujeni mukaan, sekä kirjallisesti että useaan otteeseen paikalla lausuen. Itse käytin eniten aikaa uutta ilmastolakia, uutta luonnonsuojelulakia ja ennallistamisasetusta koskevissa lausunnoissa, mutta isoin urakka oli lopulta, kun kommentoimme kerralla kolmea keskeistä ilmastosuunnitelmaa ja -strategiaa. Sen verran vaillinaisia suunnitelmat olivat, että pumaskan äärellä tuli sadateltuakin. Ja kaikki ennakoidut ongelmat tietysti realisoituivat kunnolla joulukuussa, kuten edellä todettiin. Nettopäästöissä ollaan 90-luvun tasolla, ja kaikki suunnitelmat oli rakennettu illuusioiden varaan. Nettonolla-vilunkipelin ongelmista kirjoitin ohimennen myös helmikuisessa uutiskirjeessä.

Kollegat Tere ja Jussi tekivät aktiivista yhteistyötä GTK:n kanssa energiasiirtymän materiaalisia vaatimuksia koskevan raportin laadinnassa, ja siihen nojaava energialaskuri julkaistiin marraskuussa. WISE-hankkeen puolella ilmestyi ”Tulevaisuuden tilannehuone”, jonka laadinnassa Paavo oli keskeisessä roolissa. Paavo, Tero ja Jussi A. laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista (katso myös blogissamme).

Ensimmäinen BIOS-festivaali oli hämmentävä yleisömenestys, melkoinen taidepläjäys ja loistava tilanne edistää tutkimusyksikkömme aloitetta suunnitelmallisesta siirtymäpolitiikasta. Itse olin juuri toipunut toisesta koronasta, joten en ollut ihan ykköskunnossa, mutta esitykseni sain pidettyä sentään kohtuullisen hyvin. Kollegani Karoliinan järjestämä Koneen Kaivolla-tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella” oli sekin työvuoden huippuhetkiä, ja oli ilo ja kunnia pitää avauspuheenvuoro ja tavata monia fiksuja tuttuja. Pääsin kirjoittamaan aiheesta myös BMOL ry:n Natura-lehden numeroon 4/2022 ja puhumana useassa esityksessä.

Edellä mainittujen lisäksi vastasin tietysti tuttuun tapaan uutiskirjeen tekemisestä. Hommaan kuuluu paitsi kollegajoukkomme tekemisten dokumentointia myös välillä pitkäksikin venähtäviä analyysejä ajankohtaisista aiheista. Maaliskuussa ja huhtikuussa käsittelin uusinta IPCC:n raporttia. Kesäkuussa kirjoitin koosteen kotimaisesta metsäkeskustelusta (lukekaa tuo, jos yllätyitte joulukuussa!) ja lokakuussa MMT-hölinästä. Joulukuinen kirjoitus puolentoista asteen kohtalosta auttoi kalibroimaan omaakin päätä.

Tammikuussa minua haastateltiin ympäristöaktivisten kohtaamista vihareaktioista, ja helmikuussa juttelin arvon kollegan Mila Sellin kanssa Kirkon Ulkomaanavun podcastissa nälkäkriisistä. Helmikuussa ilmestyi myös laajennettu englanninkielinen analyysini Dasguptan raportista. Kohtasin pettymyksen toisensa jälkeen, kun yritin turhaan löytää tekstille paikkaa ”maailmalta”. No, onpahan edes tuolla. Montrealin kokouksen tuloksiin suhtauduin väistämättä vähän ristiriitaisesti – perusteet löytyvät tuosta tekstistä. Mutta biodiversiteetin politisoimisen muoto on nyt valittu, ja sillä mennään.

Maaliskuussa ilmestyi artikkelikokoelma Planeetan kokoinen arki. Toukokuussa julkaistiin yhteisartikkelimme suomalaisista teollisuuden vähähiilitiekartoista.

Kesäkuussa Dimitri Ollikainen kävi Hulaudessa puhumassa ruokakriisistä, ja pääsin kokkaamaankin kameran edessä. Sitran blogissa julkaistiin kutsukirjoitukseni sivistyksen merkityksestä, ja BIOS-blogissa ilmestyi kolmas vuoden tärkeimmistä teksteistä, joka käsitteli päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta. Heinäkuussa filosofisessa SATS-lehdessä ilmestyi artikkelini ympäristöongelmien metriikasta. Näitä aiheita olen pohtinut vuosia, ja ensi vuonna yritän vihdoin puristaa ajatuksiani kunnolla kirjalliseen muotoon. Tämä teksti oli hyvä harjoite.

Jatkoin toimintaa Fingon ruokaturvaryhmässä, ja elokuussa ilmestyi kannanottomme globaaliin ruokakriisiin. Puhuin aiheesta myös SuomiAreenaan kuvatussa insertissä ja syyskuisessa Koneen Säätiön podcastissa. Huhtikuussa puhuin ruokakriisistä Valion yhtiökokouksen kutsuvieraana. Näihin aiheisiin liittyi myös vuoden pahin ammatillinen pettymys, mutta weitermachen, kuten Saksassa sanotaan.

*

Kuten vuoden takaisessa katsauksessa totesin, tämä vuosi meni vielä niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana. Essi Syrén siirtyy tilalleni kevään vuosikokouksessa, ja töitä alamme jakaa liukuvasti jo nyt. Nämä vuodet puheenjohtajana, toiminnanjohtajana ja välillä päätoimittajana sen rinnalla olivat korvaamattomia, mutta kieltämättä väistyminen tuntuu hyvältä. Muutoinkin muutoksia on edessä, kun vuoden vaihteessa verkkokauppamme siirtyy Kirjavälityksen alle, ja Kaisa Kortekallio päätoimitti juuri ensimmäisen numeronsa.

Syyskuussa vietimme kirjasarjamme 20-vuotisjuhlia Tampereen Laternassa. Flunssa- ja koronakausi verottivat väkeä, mutta juhlat olivat verrattoman mukavat. Kiitos Tuukalle ja Elinalle puheista!

Vuoden isoin tekstiduuni oli kirjan Näin toimii fasismi käännöksen toimittaminen. Tapani teki hienoa työtä, ja teos liikkui ilahduttavasti kirjamessuilla – usein sain vielä tyrkytettyä vanhan opukseni Paljon liikkuvia osia kylkeen. Oli kiva päästä messuilemaan kunnolla, ja toisin kuin viime vuonna, energiaa riitti mukavasti. Jatkossa kyllä olen mukana messuilla, mutta enää en ole lähtökohtaisesti täysillä päivystämässä vaan otan ”rivitoimittajan” osuuden. Kirjamessuilla toinen menestys oli Bagginin Ajatteleva maailma, joka sai muutenkin tosi kivasti julkisuutta. Ensimmäinen painos pääsi maailmalle tosi nopsaan, ja uusi saatiin jouluksi. Tammikuussa pääsenkin tarjoamaan arvokasta opusta opettajille Educa-messuilla, joiden aikaan olen vielä vanhassa vastuutehtävässä eli satasella mukana!

Vuoden viimeiseen numeroon minulla oli kunnia kääntää Kamin Mohammadin teksti ”Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa”.

”Silti, todistaessani iranilaisten yhtenäisyyttä ja kuunnellessani tämän sukupolven kutsuhuutoa, joka kantaa muassaan kaikkien edeltävien sukupolvien tukahdutetut äänet, sallin itseni unelmoida ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ehkä jonain päivänä voin saapua Iraniin ilman, että pelko jäytää sydänalaani ja kulkee vierelläni joka askeleella.”

*

Hyvä kurkku -blogin vapaaehtoistyö tai harrastus täytti 10 vuotta, ja homma meni vähän mielipuoliseksi: 112 arviota vuoden aikana, ja noin 180 muuta päivitystä päälle Facebookissa. Kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut blogiin 740 arviota tai muuta artikkelia vuodesta 2013 lähtien.

Vuoden parhaista kokemuksista mainittakoon Nomad, Kuja, Vinolito, Zen Sushi, Papu ja Pata, Daddy Greens Töölö, Kahvila Rakastan, Jörn’s Döner, Basta, Dong Bei Hu, Jätskibaari Vohveli, Petiscaria, Whatever, Zhen Hao Dim Sum, Noodle Master, Hügge, Delhi Darbar, Osteria dei Gusti, Onda, Tuhto ja Sen Viet. Arviotyön ulkopuolella vietin myös velimiesten kanssa ihanat illat Daily Dosessa ja Mei Linissä Helsingissä.

Pääsin myös kirjoittamaan gastronomisia omalla nimelläni, kun My Helsinki tilasi minulta kirjoitussarjan pääkaupungin vegaanisesta tarjonnasta. Käsittelin täysin vegaanisia paikkoja sekä laajemmin lounastarjontaa, kahviloita ja illallisia.

*

Hulauden puutarhassa saimme vihdoin rakennettua uudet sillat ojien yli, sillä kottikärryhommat alkoivat mennä jo taiteiluksi. Edesmenneen ystäväni Chuckin esimerkin mukaisesti nimesimme sillat: Stirling, Brooklyn, Milvio ja Eindhoven (Chuckin sillat olivat kompostille johtava Pont du Garbage, Ted Kennedy- teemainen Chappaquidick sekä silloista suurin, The Bridge of Size.) Peruskorjasimme myös kasvihuoneen ja vadelmapuskien tukia.

Talvella peurat/kauriit eli vanha kunnon Massimo ja hänen laajentunut porukkansa olivat tehneet isoja tuhoja marjatarhassa, ja heistä oli… seuraa läpi puutarhakauden. Yhtenä aamuna saimme herätä melkoiseen Avara luonto -hetkeen, kun sarvipäät tappelivat reviiristä oikein kunnolla. Marjapuskia olemme suojanneet hirvinauhalla, joka tuntuu toistaiseksi toimivan, mutta saas nähdä. Kasvukaudella Massimo & co kävivät tuttuun tapaan syömässä cicoriaa kaikkein ahkerimmin, joten muu kasvusto ei kauheasti kärsinyt paitsi lehtikaali talven tullessa. Ja cicoriasta saatiin silti talteen ennätyssato!

Basilikan sato oli niin hurja, että päädyin pakastamaan pestoa kosolti – vielä joulukuussa nautimme siitä veljen ja tämän vaimon kanssa.

Sain myös vihdoin kerättyä kaikki viljelykarttamme vuodesta 2009 lähtien samoihin kansiin. Tänä vuonna puutarhassa oli 50 eri lajia, lajikkeita jopa 90. Monimuotoisuus tuo tarhalle sietokykyä, tekee työstä kiinnostavampaa ja pidentää satokautta. Pölyttäjiäkin riittää, kun käytävillä kukkivat villiintyneet kehäkukat, reunuksilla asterit ja ympäriinsä luonnonkukat. Lupiineja ja vuorikaunokkeja riivin entiseen tapaan, ja esiintymät ovat jo selvästi vähentyneet. Mutta ei se homma koskaan lopu. Ukkoetanoita sen sijaan näkyy entistä enemmän, ja sammakoita kurnuttaa, ihanaa.

Elokuussa saimme kunnon hevonkakkasaaliin kompostiin muhimaan. Sekoitin sen saman tien elämää kuhisevaan päätekompostiin, joten keväällä kakalla terästettyä kompostia pääsee ajamaan suoraan kumpuihin, laatikoihin ja kasvihuoneeseen. Kiitos Loisto ja kumppanit!

*

Mitä vuoden aikana muutoin tapahtui?

Tammikuussa aikaa kului tosi paljon SPR:n rokotuspäivityksissä Ideaparkissa. Muutoin en ole korona-aikojen katkoksen jälkeen päässyt takaisin SPR-hommiin, mikä minua surettaa. En haluaisi menettää niitä taitoja. Ehkä niin & näin -urakan keventyminen antaisi aikaa? Toisaalta edellä mainitut valiokuntalausunnot ovat paisuttaneet päätyötä vallan mahdottomasti ja tuoneet arvaamattomuutta aikatauluun. Pidin tammikuussa myös toisen Porin lukion tiedekummiluennon, edelleen valitettavasti etänä, koska elimme vielä maskien ja rajoitusten aikaa.

Helmikuussakin korona hallitsi arkea melko lailla. Tietokonehankinnan takia piti kuitenkin tehdä Turun reissu, jonne uskaltauduimme Marjaanan kanssa yhdessä. Paljon tuli vietettyä aikaa hotellihuoneessa kuitenkin.

Maaliskuussa iskikin sitten korona, joka vei tosi paljon työkykyä. Itse tauti meni suht nopsaan ohi, mutta jälkioireet olivat rajuja. Toivuimme Marjaanan kanssa juuri ja juuri ajoissa, että uskalsimme lähteä Tukholmaan 50-vuotissynttärireissullemme. Kävely otti voimille, mutta ehdimme nähdä paljon taidetta ja syödä hyvin. Marjaana oli teettänyt minulle Tuuni Turulalla ”Viherpeukalot” -taulun, jossa meidän hahmomme, karhu ja hirvi, touhuavat puutarhassa (aitojen Hulaus-valokuvien inspiroimina). Paras lahja ikinä! Ja ehdimme myös käydä katsomassa Tampereen Teatterissa näytelmän ”Huomenna hän tulee”.

Huhtikuussa juhlimme veljien kanssa syntymäpäivääni viikonloppureissulla Helsingissä. Yllä mainittujen illallisten lisäksi pääsin käymään Espoon EMMA-museossa ensimmäistä kertaa, ja vierailimme rakkaan tätini luona brunssilla. Baarissakin istuimme, toki. Opettajani Yrjö Hailan kanssa pidimme esityksen Nokian kirjastossa Ossi Somman muistoseminaarissa, ja iltaohjelma kartanolla oli ihanaa. Erityiskiitos ainutlaatuiselle Matti Kuuselalle. Telakalla kävimme katsomassa hienon näytelmän ”Metsän pelko”.

Toukokuussa osallistuin Politiikan tutkimuksen päiville, ja pidin esityksen kollegani Teron kanssa aiheesta, josta kirjoitamme lisää nyt alkuvuodesta. Armaat Manu ja Julle viettivät häitään – aivan mahtavaa – ja samalla reissulla pääsimme kummityttömme synttärijuhliin. Toukokuussa oli toinenkin Helsingin reissu, päiväseltään: kävimme ARS22-näyttelyssä ja illastimme rakkaiden ystävien kanssa. Minulla oli myös ilo mennä juhlimaan ystävien tupareita – uskomattomien vaikeuksien jälkeen heillä on taas koti. Vuoden parhaita asioita.

Kesäkuussa kävin reportaasireissulla Vegemessuilla sekä Taalintehtaalla viettämässä ikimuistoiset päivät ystäväperheen luona. Perinteinen vanhojen ystävien ja kollegoiden Hulaus-reissukin järjestyi, ja se teki yhtä hyvää ”sielulle” kuin aina. Kerrostalossamme alkoivat maalämpöporaukset ja poistoilman talteenoton järjestelmän rakennus – homma eteni hyvin, ja hankkeessa ei tullut ennakoimattomia toimitusvaikeuksia lukuun ottamatta minkäänlaisia ongelmia. Koko talon väki oli tyytyväinen hankkeeseen, ja kustannusten nousukaan ei meihin iskenyt, kun tarjous oli teetetty hyvissä ajoin. Olen tosi tyytyväinen, että ajoin tämän asian läpi.

Heinäkuussa ehdimme nauttia reissaamisesta hämmentävän paljon puutarhanhoidon ohella. Kävimme Tyrvään pappilassa kaksi kertaa, ensin lounaalla anopin kanssa Porin reissulla, sitten veljen ja tämän vaimon kanssa lounaalla, Nelimarkan näyttelyssä, funkkistalon kahvilassa ja Pyhän Olavin kirkossa. Turussa nautimme Antti Laitisen ”Taipuisa maisema” -näyttelystä, Nomadin ruoasta ja rakkaan Karelin opastamasta Ruissalon reissusta. Ehdimme käydä myös Mänttä-Vilppulassa. Gösta, Pekilo ja vielä Walleniuksen Wapriikki. BIOS-kollegan synttärireissulla käväisin myös Vardan näyttelyssä Valokuvamuseossa ja Anssi Kasitonnin näyttelyssä Taidehallilla. Ja näin niin & näin -kollegan Tytin valkokankaalla täysin yllättäen! Vietimme 20-vuotishääpäivää Porissa: tällä kertaa emme klapihommissa vaan kaupungilla nauttien taiteesta, etenkin ”Chorus Sinensis” -näyttelystä. Kävimme myös Hattulan Pyhän ristin kirkossa katsomassa vuosien jälkeen seinämaalauksia sekä Visavuoressa.

Elokuussa nautimme taiteesta edelleen: Laukon kartanolla, Sara Hildénin museossa (Anna Retulaisen ”Hiljaisuus”) sekä Finlayson Art Areassa. Työreissulla ehdin nähdä myös Helsingissä Puistokatu 4:n avajaisnäyttelyn. Rakkaan ystäväni Samulin syntymäpäivän kunniaksi vietimme ihanat päivät Hulaudessa kokkaillen, saunoen ja nostalgisoiden täysin häpeämättä.

Syyskuussa näimme Yrjöä ja Markettaa heidän puutarhallaan pitkästä aikaa, ja Tampereella pääsin juhlimaan rakkaan Marian romaanin Vainajaiset ilmestymistä. Manun ja Samulin yhteisiä syntymäpäiviä vietettiin riehakkaasti. Pidin Tampereen yliopistolla luennon Planeetan kokoinen arki -kirjan artikkelini aiheista.

Lokakuussa puursin Turun messuilla ja toin tuliaisiksi koronan, joka oli onneksi lievempi ja vailla sitkeitä jälkioireita, joten ehdin mainituille BIOS-festivaaleille. Työaikataulu kuitenkin meni taas kunnolla sekaisin, etenkin kun päällemme kaatui kunnon valiokuntalausuntokuorma. Tampereen yliopistolla luennoin irtikytkennästä samalla luentokerralla Tuulin kanssa, ja pääsimme vaihtamaan pitkästä aikaa kunnolla kuulemisia. Joensuun perinteinen luento Lassen oppilaille sen sijaan täytyi pitää etänä, koska päivät eivät riittäneet reissaamiseen. Helsingin messuilla sai myös ahkeroida kunnolla, mutta niin & näin -porukka kunnostautui, eikä kenenkään tarvinnut päivystää itseään uuvuksiin. Ehdin jopa kuunnella yhden esityksen, Tiina Raevaaran keskustelun koirakirjastaan! Vietimme messuviikonloppuna myös rakkaan kollegani syntymäpäiviä.

Marraskuussa puhuin Tampereen yliopistolla pidetyssä konferenssissa kasvatuksen roolista ekologisessa jälleenrakennuksessa, Aalto-yliopistolla kriisien aikakaudesta ja kuvataideakatemiassa kompostista ja maaperästä. Teatterikorkealla kävin ylikulutus-keskustelussa, jonka jälkeen vietin ihan mahtavan illan yllä mainitun vanhan kollegani Lassen kanssa. Marjaanan ja hänen veljenpoikansa kanssa kävimme aikoinaan luvatulla Berliinin matkalla. Ruotsia lukuun ottamatta edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo vuosikausia. Berliiniin haluan kyllä joskus palata, mutta sitten vesiä ja maita pitkin.

Joulukuulle osui vielä yksi keynote-luento sekä erinomainen vuoden päätöspäivä BIOS-porukalla. Joulua saimme viettää rauhallisesti anoppilassa, ja välipäivinä ehdimme vihdoin jatkamaan Hulauden klapiurakkaa, kun talon kulmalta oli pakko kaataa kaunis iso koivu rakennusta uhkaamasta.

*

Olen lukenut kuluneena vuonna todella, todella vähän kaunokirjallisuutta, mistä olen ollut surullinen. Siinä synkeässä alhossa, mihin olen toistuvasti vajonnut, ei ole vain löytynyt voimia tarinoille – täysin pöhköä tietysti, sillä hyvien elokuvien ohella ne ovat parasta vastalääkettä sisäiselle tyhjyydelle. Ei minulla ole mitään intoa ”suorittaa” suurta määrää kirjoja, ja sellainen oman elämänsä sankaroiminen on helposti myös aika vastanmielistä. En enää edes pysty lukemaan niin nopeasti, innolla ahmien, kuten nuorena. Mutta parhaimmillaan lukeminen auttaa ajattelemaan toisin ja elämään hetken muualla. Työn jatkuva silppulukeminen vain tahtoo vallata alaa, myös ”työasioiden” lukemiselta monografiamuodossa. Sitä täytyy saada vallattua takaisin.

Jotain luin sentään: Ken MacLeodin Beyond the Hallowed Sky oli uuden trilogian alku muttei valitettavasti järin hyvä. Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä sen sijaan pidin kovasti, yllättävänkin paljon. Ursula Le Guinilta luin vihdoin trilogian Annals of the Western Shore. Se oli hieno kokemus, mutta näitä kirjoja luin todella, todella hitaasti makustellen. China Miévillen October sen sijaan meni yhdessä hujauksessa. Rakas ystäväni Kaisa antoi minulle kiertokirjalahjaksi Robin Wall Kimmererin pikkukirjan The Democracy of Species, jonka luin parilla junamatkalla ennen kuin annoin eteenpäin. Hieno opus.

Vaikka lukeminen takkusi, kirjojen kuunteluun sen sijaan opin vihdoin. Ihan tajuttomasti en kuunnellut… ja kyllä, kuuntelen perusnopeudella, koska tätäkään en suorita. Päädyin kuuntelemaan pääosin sellaisia teoksia, jotka minun olisi vähän työmielessäkin pitänyt lukea mutta joihin en varmasti ehtisi paperisena tarttua. Niinpä Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Arla Kanervan Lopun aikoja, Maja Lunden Mehiläisten historia ja Richard Powersin Ikipuut tutustuttivat minut spekulatiivisen ympäristökirjallisuuden genreen, joka oli jäänyt minulle vähän vieraaksi. Laura Gustafssonin Pohja ja Pauliina Haasjoen Nausikaa sen sijaan olivat silkkaa kirjallisuuden nautintoa ja liikutusta, eivät ”työasioita”.

*

Kuten edellä totesin, hyvät elokuvat ovat minulle tärkeää terapiaa mutta sen lisäksi myös arvostamani taidemuoto ja sivistyksen muoto. Jos elämä on liian silppuista, enkä saa katsottua elokuvia, tahdon synkistyä entisestään. Onneksi tammikuussa sain MUBI-elokuvakanavan kunnolla elämääni London Review of Booksin tilaajalahjana, ja pian siirryin vakitilaajaksi. Sen ja Teeman avulla (vaikkei jälkimmäinen entisensä olekaan) olen pysynyt laatuelokuvissa. Ja kun suosituksia tulee sydänystäviltä Mikolta ja Tuukalta, löydän aina jotain olennaista katsottavaa.

Minä en yhtään jaksa välittää siitä, näenkö elokuvia tuoreeltaan: taidemuodon korpus on niin laaja, että on ihan sama, miltä ajalta ja miltä alueelta niitä katsoo. Ajan tasalla on mahdotonta pysyä, ja muutenkin ”elokuva, joka on pakko tietää ja josta on pakko muodostaa mielipide” -ilmiö on yksi lempi-inhokkejani.

Sistersin veljekset, First Cow ja Meek’s Cutoff olivat kaikki omilla tavoillaan lännenelokuvien lajityyppiä jalostavia leffoja, joista erityisesti kaksi ensimmäistä jäivät elämään mielessä. Marjaanan kanssa kävimme katsomassa elokuvateatterissa Piemonten tryffelinmetsästäjät, jota rakastimme. ”Olen niin vihainen, että kirjoituskonekin hajoaa!” kuvasti hyvin veljessarjamme mentaliteettia ärtymyshetkinä. Olimme myös täysin onnessamme elokuvista Nebraska, Beasts of the Southern Wild ja Young Plato. Vankilapakokuvaus Le Trou oli aivan ihmeellinen. Peter and the Farmia en todellakaan voi suositella kaikille, sen verran rajua kuvamateriaali ja ihmisen tilitys välillä on, mutta silti tästä ei jäänyt ahdistunut tai surullinen olo. Ihminen on jännä otus.

Synkeämpiä mutta silti tärkeitä kokemuksia olivat Tyrannosaur, Selfish Giant, Misfortunates, Cargo 200, Reluctant Revolutionary sekä täysin pähkähullu ja tyystin arveluttava I’m Still Here.

Elokuvateatterissa kävin katsomassa Eläinoikeusjutun, joka palautti mieleen monia ihmisiä, aikoja ja tapahtumia. Ihmisten ja eläinten suhteita kuvasi myös erikoinen The Rider.

Elokuvien ohella katsoimme Marjaanan kanssa kauniin sarjan After Life. Nautiskelin myös Dennis Potterin klassikot Laulava salapoliisi, Karaoke ja Kylmä Lasarus. Täysin ihmeellistä telkkaria.

*

Yksi syy lukemisen ja kirjojen kuuntelun vähäisyyteen on podcastien merkitys elämässäni, ja tämähän on varsin positiivinen syy. Yleissivistykseni on laajentunut ja syventynyt niiden avulla enemmän kuin olisin voinut vielä kolmisen vuotta sitten ajatellakaan. Talking Politics lopetti maaliskuussa, mikä oli suuren surun aihe. Ones and Tooze on korvannut menetystä osaltaan, mutta kaipaan brittiläisen syvän sivistyksen otetta – Tooze on lukenut, mutta suorastaan hysteerisellä tavalla, ja hänen aiheensa ovat paljon useammin ”työjuttuja”. In Our Time ja LRB podcast ovat kuitenkin pitäneet yllä brittiläisen sivistyksen tunnelmaa.

Revolutions Podcast palasi tauolta viemään Venäjän vallankumouksen surkeaan päätepisteeseen, ja muutamien synteesijaksojen jälkeen podcast loppui joulukuussa. En ole historian tuntija, eikä minusta koskaan sellaista tule, mutta tämä sarja on opettanut minulle enemmän kuin ehkä mikään kirja elämässäni.

Jos haluaa syventyä ydinaseiden kauheuteen, Dan Carlinin Destroyer of Worlds on juuri sitä mitä lääkäri määrää. Tiivis paketti maailmanlopun tilitystä. Slaten Slow Burn ja One Year -sarjat ovat olleet kiehtovia sukelluksia amerikkalaiseen lähihistoriaan. New York Timesin Day X taas palasi Saksan uusnatsien väkivallantekojen historiaan.

Työasioissa olen kuunnellut The Great Simplification -podcastia: välillä aika pompöösiä ja pahimmillaan melkoisen hybristä miesselittämistäkin, mutta parhaimmillaan keskustelevaa ja oppimisenhaluista sukeltamista yhteiskuntien aineenvaihdunnan ja luontoperustan moninaisuuteen.

Vuoden merkittävimpiä kuuntelukokemuksia oli Mother Country Radicals, joka käsittelee Weathermenien historiaa, yhdysvaltalaisen uusvasemmiston sirpaloitumista eräänlaiseksi ”spektaakkeliterrorismiksi” ja nivoutumista mustien vapausliikkeiden veriseen historiaan. Ystäväni suosituksesta kuuntelin myös podcastit Timber Wars ja Burn Wild, jotka käsittelevät yhdysvaltalaisen ympäristöradikalismin historiaa 90-luvulta lähtien, juurtuen etenkin niihin metsäkamppailuihin, joita myös Ikipuut käsittelee. Täytyy sanoa, että nuo sarjat olivat minulle kirjaa vaikuttavampi kokemus, vaikka kirjassakin oli paljon hyviä puolia. Sen verran noita asioita tuli aikanaan seurattua.

*

Tämänvuotiset kollektiiviset joululahjani ja muut ylimääräiset lahjoitukset suuntasin Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, SPR:n katastrofirahastoon sekä Siemenpuu-säätiölle. Muita lahjoituskohteita tänä vuonna ovat olleet World Food Program, Naisten pankki, Oikeutta eläimille, Amnesty, Finnwatch, Manchester Green New Deal Podcast, Revolutions Podcast, Internet Archive, Turun scifiseura ja Huussi ry.

*

Lopuksi vielä valikoituja lukuvinkkejä vuoden varrelta:

– Naturen artikkeli ”nettonollan” problematiikasta

– Juttu Shellin carbon capture -laitoksesta, joka päästelee enemmän kun kaappaa

– Kalaöljypillereiden taustalla oleva ekosysteemien tuho

– New Yorkerin juttu Stanislaw Lemistä

– Long Playn juttu suomalaisesta metsäpolitiikasta

– Mari Koistisen hieno juttu viljan laatumääreiden suhteellisuudesta

– Guardianin artikkeli Kenian järvien mystisistä muutoksista

– Ihana juttu ”Lintuja ei ole” -salaliittoteoriasta

– Maailman Kuvalehden juttu Afrikasta ja kalastuspolitiikasta

– Naisten kohtalosta sotapakolaisten liikkuessa

– Jeff Vandermeer Le Guinista ja Floridan ympäristötuhoista

– Long Playn juttu päästökompensaatioista

– London Review of Booksin kirjoituskimara Roe vs. Waden kohtalosta

– New Yorkerin artikkeli Shinzo Aben murhasta ja japanilaisen yhteiskunnan oudoista puolista

– Juttu valokaloista ja niiden kalastuksesta

– Guardianin hieno juttu siitä, mitä nälkä saa aikaan

– Kolumbian totuuskomissiosta

– Henry Kissingeristä

– Suomalaisen kiertotalouden hitaasta kiiruhtamisesta

– Tuttujen tutkijoiden hieno artikkeli kansalaisyhteiskunnan moninaisuudesta

– Ja vielä kerran Long Play: Hanna Nikkasen hieno juttukimara ruoan hinnasta ja keinottelusta

Eli sanottakoon nyt vielä, että Long Play kannattaa tilata – sen verran monta erinomaista juttua sieltä tuli tänäkin vuonna!

Kesäkuussa kirjoitin Sitran blogiin vierailijatekstin heidän Sivistys+ -hankkeensa päättymisen kunniaksi. Taustalla oli vajaa vuosi aiemmin kirjoittamani essee “Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa“. Uudessa tekstissä “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lamput sammuvat ympäri Euroopan?” olin paljon synkeämmissä tunnelmissa – Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ilmastokriisin muuttuminen yhä kouriintuntuvammaksi ja näiden pahentamat energia- ja ruokakriisit olivat huojauttaneet maailman uuteen tilaan. Minusta tuntui, etten enää osannut ajatella.

Näiden ajatusten kanssa pyöriskelin koko kesän. En sentään vajonnut syvään synkkyyteen, sillä jokapäiväinen työ puutarhassa pitää aina elämässä kiinni. Silti syksyn lähestyessä pysähdyin miettimään yhä uudelleen sitä, etten kunnolla hahmottanut enää, millaisessa maailmassa elän. Mitä minun pitäisi BIOS-tutkimusyksikön työssäni tehdä, ja millaisilla puhetavoilla ja -teoilla on tässä maailmanhistorian murtumakohdassa merkitystä? Edesmennyt ystäväni Chuck Dyke jätti minulle viimeisten tapaamisten aikana mieleen sitkeän ajatuksen: tässä ajassa on valittava merkityksellisiä tekoja – olkoot ne puhetta, kirjoitusta tai muuta. Sellaisten löytyminen tuntuu vain joskus synkeän vaikealta. Tai kuten kollegani puki syksyiset tuntoni sanoiksi: “Jos olisin tutkija 20- tai 30-luvun Saksassa, mitä minun pitäisi tehdä?”

Näistä tunnoista kumpusi tuore BIOS-tutkimusyksikön esseeni “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka“. Se ei ole iloista tekstiä, mutta ei epätoivoistakaan, vaan se syntyi halusta ymmärtää tätä aikaa ja meidän suomalaistenkin mahdollisuuksia toimia sekä sitä, millä tavalla ja mitä kohti meidän tulisi toimia. Kuten toinen kollegani totesi “sivistys” tuntui tässä hetkessä liian kiltiltä termiltä, ja nyt siirsin sen sivuun ja kirjoitin historiakäsityksistä, romahduksista, äärioikeistosta ja sivilisaatioista. Keillä on kykyä ja halua puhua tässä maailmanajassa sivilisaatioiden näkökulmasta? Jos se puhe jätetään vain murtumien lietsojille ja kansallisen itsekkyyden ja eristäytymisen puolestapuhujille, peli on hävitty. Täytyy uskaltaa rakentaa toisenlaista politiikkaa kuin se, joka edelleen ripustautuu lineaariseen edistysuskoon, vaikka sitten kuinka viherrettynä.

“Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen.” 

BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi Venäjän ja Ukrainan sodan alettua useita tekstejä, joissa käsitellään sodan vaikutuksia energia- ja ruokahuoltoon globaalisti ja Suomessa. Ensimmäisessä tekstissä “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” tarkastellaan yksioikoisia ja lyhytnäköisiä reaktioita lähestyvään energiakriisiin ja muistutetaan lyhyen ja pidemmän aikavälin muutosten ja niihin reagoimisen eroista.

“Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.”

Seuraavassa kollegani Antti Majavan johdolla laaditussa tekstissä pureudutaan yksityiskohtaisemmin siihen, mitä reagoiminen sodain aiheuttamaan energiakriisiin tarkoittaisi Suomessa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kolmannessa kirjoituksessa “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot” pureuduin siihen, miten moninaisin tavoin sodan pahentamaan ruokakriisiin reagoidaan, ja miten sekavaa puhe “omavaraisuudesta” Suomessa tahtoo olla. Sopivasti keskustelin taannoin näistä aiheista myös Tekoa-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa.

Niin, ja helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin pitkä englanninkielinen esseeni “Life matters everywhere“, jossa analysoin taannoista Dasguptan raporttia ja pureudun biodiversiteetin problematiikkaan.

Viime vuoden katsauksen aluksi kävin sen verran perusteellisesti läpi pandemian ajan tuntoja, että tällä kertaa jätän isommat jeremiadit sikseen. Kirjoitan BIOS-työssä ajankohtaisista aiheista muutenkin niin taajaan, joten keskityn nyt muistelemaan kulunutta vuotta omissa töissä ja harrastuksissa.

Käväisen kuitenkin yleisissä asioissa hiukan. Nimittäin näiden vuosikatsausten tekeminen muistuttaa, miten nopeasti vuoden uutisvirta muuttuu puuroksi, josta muistin on vaikea saada otetta – etenkin pandemian oloissa, joissa yksi asia hallitsee. Sen toki muisti, että tammikuussa väkijoukko ryntäsi Yhdysvaltain kongressiin, ja että Afganistan on suistumassa entistäkin syvempään kuiluun. Mutta hiukan yllätti muistaa, miten Myanmarin Nälkäpelit-tunnuksia soveltanut protestiliike tukahtui verilöylyihin ja muuttui sisällissodaksi niin nopeasti. Etiopiassa Tigrayn sota lainehti edes taas – hallitus pääsi niskan päälle ilmeisesti pitkälti tukijoiden toimittamien modernien lennokkiaseiden turvin. Viimevuotiset Beirutin räjähdykset olivat vain alkusoittoa: Libanonista on hyvää vauhtia tulossa romahtanut valtio. Turkin taloudellinen syöksykriisi on pysynyt pitkälti oman uutiskatseeni katveessa pompahtaen esiin silloin tällöin muistuttamaan, miten lähellä alueen katastrofien monimutkaistuminen entisestään on.

Lähempänä omia töitä: viimevuotisesta varovaisesta optimismista ”vihreän elvytyksen” mahdollisuuksista ei ole kauheasti jäljellä. Yhdysvaltain riisuttu ”Build Back Better” ei olisi ollut lähelläkään sitä, mitä Green New Dealin puoltajien vaatimuksissa esitettiin, mutta nyt se ei ole edes sitä. Koronan maailma ei myöskään todellakaan ole lujittanut kansainvälistä yhteistyötä vaan on osoittanut syvän (ja itsetuhoisen) solidaarisuuden puutteen. Sen sijaan joudutaan miettimään, kuinka pitkälle kriisi on ruokkinut autokraattien itsevarmuutta, kun Venäjä uhittelee oikein kunnolla. Pysy tässä iloisella mielellä. Mutta työtä on jatkettava.

*

BIOS-tutkimusyksikön vuoden toiminnasta ilmestyy tuttuun tapaan tammikuussa vuoden kooste, eli tässä keskityn kertaamaan lähinnä niitä asioita, joissa olin itse enemmän mukana. Yleisesti mainittakoon valopilkkuina osallistumisemme Vallisaaren Helsinki Biennaaliin sekä Jyväskylän kesän avaaminen ”Ekologinen jälleenrakennus” -esityksellä. Työvuoden muita erityispiirteitä olivat taajaan laaditut lausunnot Eduskunnan eri valiokunnille sekä loppuvuodesta käynnistynyt ensimmäinen podcast-sarjamme, Antti Majavan toteuttama metsäpodcast. Ja tietysti elokuussa Koneen Säätiö myönsi meille historiansa suurimman yksittäisen apurahan, jonka turvin voimme jatkaa töitä neljä vuotta eteenpäin! Tämän rahoituksen myötä tutkimusyksikön riveihin liittyy myös Jussi Ahokas vahvistamaan joukkomme talousymmärrystä. Mainittakoon vielä kotisivuillemme avattu video- ja podcastarkisto, johon on kerätty toistasataa tutkijoidemme esiintymistä.

Omassa BIOS-työssäni urakoin ennen kaikkea neljän artikkelimuotoisen tekstin kanssa. Yksi niistä ilmestyy ensi keväänä Gaudeamuksen julkaisemassa teoksessa Planeetan kokoinen arki, toinen kutsuartikkeli toivottavasti sekin eräässä filosofian alan lehdessä. Sen aiheeseen eli ympäristömittarien, aggregoinnin ja yhteismitallistamisen problematiikkaan, haluan pureutua ensi vuonna syvällisemmin. Kolmannen tekstin, pari vuotta tekeytyneen tieteellisen artikkelin, kohtalo on vielä refereiden ja julkaisijan kädessä – ensi vuoden alku menee palautteeseen reagoidessa ja lopullista päätöstä odottaessa. Neljäs, teksti, tieteellinen puheenvuoro laajemmalle englanninkieliselle yleisölle, ei ole vielä julkaisupaikkaa löytänyt. Tutkijan arkea tämä tietysti: parin vuoden uurastuksen kohtalona voi olla päätyminen ”takaisin luonnospöydälle”, kuten anglot sanovat. Toivottavasti tekstit kuitenkin löytävät kanavansa maailmalle.

BIOS-yhteistuotoksista, joissa olin mukana, ilmestyi maailmalle artikkeli ”Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa” Alue ja ympäristö -lehdessä, tuttujen rakkaiden kollegoiden toimittamassa erikoisnumerossa ”Kohti ekohyvinvointivaltiota”. Emma Hakalan ja Tero Toivasen kanssa kirjoittamamme puheenvuoro ”Luoko nuorten ilmastoliike uutta kansalaisuutta?” ilmestyi Nuorisotutkimus-lehdessä (teksti ei ole luettavissa verkossa).

Alkuvuodesta minulta ilmestyi kaksi tekstiä Animalia-järjestön julkaisuissa. Olin Animalia-lehden vieraileva toimittaja juhlavuoden ensimmäisessä numerossa, jonka fokuksena olivat ympäristökysymykset. Artikkelissani ”Eläinkysymys ruokamurroksessa” suhteutin eläinoikeuskysymyksiä laajempaan tarpeeseen mullistaa ruokajärjestelmiä. Kirjoitin myös järjestön ensimmäiseen Eläinoikeusraporttiin luvun ”Ruoan tulevaisuus” – mukavasti Maaseudun Tulevaisuus noteerasi julkaisun. Ruokakysymyksiä käsitteli niin ikään kesäkuinen esseeni ”Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin” Ulkoministeriön Kehitys-lehdessä.

Tammikuussa puhuin Suomen YK-liiton podcastissa kestävästä kehityksestä ja ruoasta. Vanha tuttu oli haastatellut minua tiluksilla jo viime vuoden puolella – mukava keikka! Helmikuussa pidin vierailuesitelmän Aallon ruokatutkijoiden porukalle. Yliopistossa tehdään kansainvälisesti katsoen käsittämättömän tasokasta tutkimusta ruokajärjestelmien tulevaisuudesta, ja oli hienoa päästä tutustumaan heikäläisiin paremmin. Olin myös asiantuntijakommentaattori Kehityspoliittisen toimikunnan raportin ”Ruokaturva ja ruokajärjestelmien tulevaisuus” tekemisessä, ja pidin huhtikuussa kutsutun puheenvuoron raportin julkaisutilaisuudessa. Jatkoin myös työtä Fingon ruokaturvaryhmässä ja olin mukana laatimassa ministeri Skinnarille kirjelmää YK:n ruokahuippukokouksen alla. Ruokakysymykset olivat aiheena, kun minua haastateltiin keväällä Tiede-lehteen ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja samoista teemoista puhuin Helsingin Sanomien jutussa. Johannes Roviomaa haastatteli minua Voimassa otsikolla ”Miten ihmiskunta ruokitaan”. Joulukuussa olin keskustelemassa Just Food -hankkeen podcastissa rakkaan kollegani kutsumana.

Helsingin Sanomissa olin haastateltavana myös liittyen Seaspiracy-dokumenttiin. Monien tutkijoiden reaktiot dokumenttiin olivat rajun negatiivisia, ja myös haastattelukommenttini saivat kritiikkiä. BIOS-twitterissä kävin aihetta tarkemmin läpi ja annoin tutkimusviitteitä. On selvää, että minkään ”kohudokumentin” varaan ei tietämystään kannata yksin rakentaa, ja että niissä on aina virheitä, mutta silti oli kieltämättä aika hurjaa, että dokumentin kärjistyksiin reagoidessaan jotkut tutkijat olivat valmiit jopa kiistämään FAO:n raporttien perusviestin valtamerten kalakantojen tilan heikkenemisestä.

BIOS-blogiin kirjoitin vuoden aikana useamman kerran. Tammikuussa BIOS kommentoi minun johdollani laaditussa tekstissä ”Kiertotalouden suuret pienet askeleet” ehdotusta Suomen kiertotalousohjelmaksi. Maaliskuussa analysoin Dasguptan raporttia tekstissä, joka sai ilokseni paljon kiitosta ja synnytti myös kutsun puhumaan Ympäristöministeriön tutkimuskahveille huhtikuussa. Syksyllä päädyin oikeastaan vähän sattumalta kirjoittamaan laajan esseen ”Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa”. Vanha Helsingin kesäyliopiston sivuille kirjoittamani teksti oli häipynyt verkosta, ja se oli tarkoitus julkaista uudelleen BIOS-blogissa. Teksti osoittautui kuitenkin niin puolivillaiseksi, että halusin kohentaa sitä. Päädyin lopulta kirjoittamaan kaiken uudestaan. Tästäkin sain kuulla mukavasti kiitoksia, ja oli kiva tarttua moniin vanhassa filosofin työssäni keskeisiin teemoihin. Näihin aiheisiin haluaisin palata ensi vuonnakin. Lokakuussa ilmestyi vielä minun johdollani laadittu puheenvuoro ”Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”.

Kaikenlaista muutakin tuli tehtyä. Tammikuussa olin mukana Ylen podcastissa ”Äiti, kuolevatko jääkarhut?”, ja kesäkuussa keskustelin Climate Moven podcastissa Leo Straniuksen kanssa. BIOS-twitterissä kommentoin Suomen ”kestävän kehityksen maailmanmestaruus” -henkselienpaukuttelua sekä osallistuin Juho Romakkaniemen irtikytkentäkommenttien purkamiseen. (Uskomattoman vaikealta tuntuu ihmisille olevan puhua tuosta aiheesta koherentisti: Teren ja Teron podcast-keskustelu on hyvä oppitunti.) Syksyllä olin Emma Hakalan ja Tero Toivaisen kanssa mukana Lasten ja nuorten säätiön tuottamassa rehtorien koulutushankkeessa: erittäin mukava ja kiinnostava kokemus, jossa pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Pidin myös Kohtuukoulutuskasvatus-projektissa kaksi pitkää luentoa, joissa tuli paketoitua vähän kaikenlaista ympäristökriisiin liittyvää otsikolla ”Kohtuus ja kasvun rajat”. Tämäkin oli erittäin mukavaa – kiitos rakas Marika! Joskus olisi kiva ehtiä tehdä tällaisten perusasioiden luentosarja podcast -muodossa. Ystäväni Laura Ertimo pyysi minua asiantuntijakommentoijaksi lasten tietokirjaan Aika matka! Hieno ja opettavainen kokemus tämäkin. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Ja tietysti vastasin perinteiseen tapaan BIOS-uutiskirjeen laatimisesta. Se on mukavaa hommaa paitsi siksi, että pysyn hyvin perillä kaikkien kollegoiden töistä, myös siksi, että tulen syventyneeksi lukuisiin ajankohtaisiin aiheisiin paremmin. Kuluneena vuonna kävin mm. perusteellisesti läpi nettonollatavoitteiden problematiikkaa, IEA:n Net Zero by 2050 -raporttia, IPCC:n ja IPBES:in ensimmäistä yhteisraporttia, IPCC:n elokuista ilmastoraporttia sekä COP26 -kokouksen tuloksia.

*

Tämän oli tarkoitus olla viimeinen vuoteni niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana, mutta toisin kävi. Lupasin pysyä hommissa vielä ensi vuoden, jotta siirtymä saadaan hoidettua sujuvasti. Kaikkea ei enää jaksa eikä ehdi, mutta niikkärissä pysyn tietysti mukana aina.

niin & näin sai toista kertaa Kultin laatulehtipalkinnon lokakuussa! Tänä vuonna pääsimme myös tauon jälkeen kirjamessuilemaan enemmänkin kuin tarpeeksi: Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella.

Kakkosnumerossa ilmestyi elämäni tärkein käännöstyö, Ursula K. Le Guinin ”Fiktion kantokassiteoria”. Kolmosnumeroon kirjoitin verkkotekstin ”Maa kompostista käsin”, jossa työstin monia Dasgupta-raportin pohdinnassa heränneitä ajatuksia, joista kävimme rakkaan ystäväni ja opettajani Yrjö Hailan kanssa kirjeenvaihtoa koko vuoden. Nelosnumeroon kirjoitin verkkotekstin elokuvasta Invisible Demons sekä käännöksen John Lanchesterin alkujaan London Review of Booksissa ilmestyneestä esseestä otsikolla ”Merten kolossit”.

*

Vegaanisessa ruokablogissa Hyvä kurkku oli aktiivinen vuosi, kun työreissuja ehti taas olla pandemian rauhallisempina kesän ja syksyn aikoina, ja ehdimme käydä Marjaanan kanssakin parilla kaupunkireissulla. Arvioita kertyi yhteensä 80. Tuosta joukosta mieleenpainuvimpia esimerkkejä:

Helmikuussa Lillan Kök Tampereella oli omaleimainen ja maanläheinen fine dining -kokemus, hieno tutustuminen uuteen ravintolaan. Toukokuussa ihastuin niin ikään Tampereella Gastropub Nordicin pyttäriin. Kesän kynnyksellä Lempäälään avattiin keittolounasravintola Ratakiska, josta tuli saman tien rakas paikka: puutarhalle haimme evästä useaan otteeseen, ja paikan päälläkin ehdin syödä pari kertaa.

Kesäkuussa nautimme rakkaan ystäväni Samulin kanssa La Negritan tacoista Tammelantorilla ja kesäkuussa Marjaanan kanssa illastimme itsemme onnellisiksi Mei Linissä Helsingissä. Heinäkuussa nautimme herkullisen kokousaamiaisen kollegan kanssa Helsingin Tannerissa.

Elokuussa kävimme Marjaanan kanssa Bistro Viljassa Tampereella, ja illastimme uudestaan joulukuussa. Jos vuoden uusi ravintolatapaus pitäisi valita, tämä se olisi! Lokakuun kirjamessujen yhteydessä söin Turun Nomadissa harvinaisuuden eli oivallisen ravintolapastan. Thai Vegan Kitchenin tyyppien ravintola aukesi Helsingissä, ja kirjamessujen aikaan tajusin vihdoin käydä Brindavanissa Pasilan rajalla.

Marraskuussa arvioin intialaisen kasvisravintola VegPointin Porissa. Ainoana sellaisena kai koko Suomessa se on ehdottomasti vuoden toinen ravintolatapaus, ja kolmas on Tampereelle avautunut mahtava Whatever, Joulukuussa kerkesin toistaiseksi (ja varmaan pitkään aikaan) viimeisillä Helsingin reissuilla illastaa Kamomessa ja Daily Dosessa.

Täysin vegaaninen Nordic Gelato Factory ilahdutti Tampereen kesässä, ja mainittakoon vielä, että tänä vuonna Porista sukeutui maan kiinnostavin pizzakaupunki!

Surullisia uutisia ravintoloiden lopettamisesta tuli paljon. Erityisen paljon iskivät Tartinen, Café Gopalin, New Bamboo Centerin, Bengol Curryn, Bei Fangin ja Home Tasten lopettamisuutiset.

*

Puutarhalla vuoden tärkein tapahtuma oli ehdottomasti kahden uuden kompostikehikon rakentaminen. Vanha pääkehikko oli tullut tiensä päähän, ja toiselle oli ollut pitkään tarvetta. Komposteihin liittyi myös vuoden tärkein kirjoitusurakka, esseen ”Näin kompostini opetti minua” kirjoittaminen Suomen Luontoon. Sen julkaisusta seurasi kiva kirjeenvaihto eläkkeellä olevan puutarhan perustajan kanssa!

Keväällä keräsin enemmän vuohenputkea kuin koskaan ja opettelin säilömään sitä italialaisittain – todellista herkkua! Ystävältä saimme hankittua ison paalin olkia, joten pystyimme lopettamaan ärsyttävien puutarhamuovien käyttämisen kurpitsakummuissamme. Kurpitsasato oli komea, ja toisen ystävän vinkistä tajusimme vihdoin, että niiden säilyttäminen onnistuu huoneenlämmössä hämmentävän pitkään (vielä tätä kirjoittaessa kolme kurpitsaa odottaa laittamista kotona). Kokeilimme menestyksekkäästi spaghettikurpitsan viljelyä ja tykästyimme sen makuun. Cicoria kasvoi kuumassa kesässä niin komeasti, että pystyin viemään sitä italialaiselle tutulle aimo paketin Helsinkiin. Uusi parsamaa tuotti kunnolla satoa. Kurkkusato oli komea, tomaattisato suuri ja monenkirjava, ja chilivalikoimakin monipuolistui.

Kuten moni muu, kerkesimme keräämään hirmuisen määrän herkkutatteja. Niitä kuivattiin litrakaupalla, mutta ennen kaikkea opettelimme laittamaan niitä tuoreina uusin tavoin. Grillatut yrttiset lakit Antonio Carluccion reseptillä olivat täyteläisiä, ja vähintään yhtä paljon ihastuin ristiviilleltyihin halkaistuihin ja pannulla paistettuihin tatteihin.

*

Alkuvuosi meni tiukempien rajoitustoimien piirissä, ja omaa arkeani hallitsi alkuvuonna Lempäälän SPR:n avustustyö rokotusten opastustoiminnassa. Omanlaistaan jälleenrakennusta tapahtui omassa elämässä: perikunnan tilusten yli satavuotisissa talousrakennuksissa teetettiin kattoremontti, ja taloyhtiössämme tehtiin yhteisymmärryksessä päätös maalämpöön siirtymisessä. Hemmetin kismittävä vastoinkäyminenkin koettiin, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Tammikuussa ehti olla vielä yksi Helsingin työreissu Tieteen päivien paneelin nauhoituksessa, ennen kuin poikkeustoimet iskivät taas kunnolla päälle. Luennon Porin lyseon lukion ensimmäisenä ”tiedekummina” sain pitää jo etänä. Sitten elämä alkoikin pyhittyä työhuoneella jäkittämiseen. Maaliskuussa sentään kävimme perinteiseen tapaan leikkaamassa useiden ystävien omenapuita. Syntymäpäivää vietimme jälleen Marjaanan kanssa kahdestaan, kahvitellen järven rannalla. (Ensi vuoden 50-vuotisia minun olikin tarkoitus ”paeta” reissuun. Alkujaan ajatuksissa oli junamatka Italiaan, joka vaihtui laivamatkaksi Tukholmaan, sitten realistisemmin kaupunkireissuksi Turkuun. Saas nähdä, jäämmekö ensi maaliskuussakin kotinurkkiin tai anoppilaan.)

Acatiimissa ilmestyi artikkeli ”Yhteiskuntatieteet sivuosassa”, jossa minä ja Janne Hukkinen kommentoimme ihmistieteiden marginaalista asemaa ympäristötutkimuksen rahoituksessa. Huhtikuussa esittelin BIOS-tutkimusyksikön toimintaa Helsingin yliopiston etäluennolla, puhuin pientuottajien asemasta Omavaraopiston kurssilaisille, pidin Helsingin yliopiston maantieteen puolella esitelmän ”What is it to be a natural resource?” ja olin mukana Elokapinan mediapaneelissa. Toukokuussa puhuin Maaseudun Tulevaisuuden jutussa ympäristöliikkeen historiasta.

Kesäkuussa oli ensimmäinen työreissu sitten tammikuun ja Tieteen päivien nauhoituksen! Rakas ystäväni Jukka Mikkonen oli kutsunut minut konferenssin Aesthetics in the Age of Environmental Crises keynote-puhujaksi otsikolla ”What is in an environmental crisis? BIOS-kollegoiden kanssa tapasimme kasvokkain pitkästä aikaa Kirkkonummella. Kerkesimme myös tutustuttaa rakkaan kummipojan Ossi Somman patsaspuistoon.

Heinäkuussa Maaseudun Tulevaisuuden Nikke Kinnunen kävi haastattelemassa minua puutarhalla, ja Lappeenrannan Uusi Festivaali -tapahtuma avattiin minun videotervehdykselläni. Marjaanan kanssa kävimme Helsingissä taiteen ja hyvän ruoan täyteisellä reissulla: Tony Vaccaro, Grönin lettukestit, Helsinki Biennaali, HAMin Katharina Grosse ja monia muita taide-elämyksiä. Veljenpojan rippijuhlat vietettiin Pohjanmaalla, ja ystäväperheen kanssa kävimme Rapolan linnavuorella, jonka maisemat toivat mieleen yhtäältä Hârnmaster-roolipelin kanssa vietetyt vuodet ja toisaalta Viimapään rinnettä pitkin hiiviskelevät nazgulit. Kummatkin kesän perinteiset ystävien vierailut saatiin järjestettyä tiluksilla, ja pääsimme nostamaan valkosipulit maasta porukalla.

Elokuussa ehdimme käydä uudestaan Helsinki Biennaalissa, nyt isoveljen ja veljentyttären kanssa, ja Mei Linissä söimme käsittämättömän hyvän ja runsaan illallisen. Kävin Suomenlinnassa Platonin akatemian luennon kuvauksissa, ja olin yksi haastateltavista Suomen Kuvalehden laajassa artikkelissa ilmastoapatiasta.

Kävimme hakemassa puutarhalle kunnon lastin hevosenpaskaa ystävän tilalta, Sastamalassa ihastelimme Pyhän Olavin kirkkoa sekä Tyrvään pappilassa Chagall-näyttelyä, ja Tampereella kiersimme innoissamme Finlayson Art Area -näyttelyn.

Syyskuussa luennoin Tampereen yliopistossa ja TAMKissa. Marjaanan kanssa kävimme Banksy-näyttelyssä Mäntässä (pidimme), ja vanhan ystävän syntymäpäiväjuhlat olivat ainutkertainen ja unohtumaton kokemus myös tällaiselle uskonnottomalle. Ikimuistoinen oli myös Teatteri Telakan ”Satujen Disko” Gootti-Nuutin johdolla. Olin mukana Anna-lehden maaseudun kehitystä käsittelevässä jutussa, ja Radio Moreenissa minua haastateltiin ilmastoaktivismista. (Loppuvuonna kuultiinkin sitten synkkiä uutisia Moreenin leikkauksista.)

Lokakuussa minulla oli suuri kunnia olla Rouhisen Saulin kutsumana Viherympäristöliiton 30-vuotisjuhlien juhlapuhuja. Ylöjärven lukiolaisten haastattelu oli metka tapahtuma, ja suorastaan pakahduin onnesta Spin-lehden tehdessä minusta henkilökuvahaastattelun. Kauppalehden jutussa puhuin kehitysoptimismista.

Turun kirjamessuilla Marjaana oli sattumalta mukana alkureissusta, ja pääsimme nauttimaan yhdessä Nomadin herkuista. Mirkan ja Mikin kanssa vietetty ilta oli täydellinen, ja Karelin näkeminen lämmitti ja toi voimia, kuten aina. Turun scifiseuran osastolla oli mukava päästä taas käymään. Helsingin kirjamessujen aikaan olin koko ajan lopen uupunut, mutta pääsin kuitenkin tapaamaan monia rakkaita ystäviä. Kirjaostosten joukossa tärkeimmät olivat kolme Lovecraft-kokoelmaa S. Albert Kivisen jäämistöstä rakkaiden ystävien antikvasta.

Marraskuussa haastattelin rakasta ja viisasta Mikko Pelttaria Tampere-talolla hänen kirjastaan Lämpenevä Maa. Samana päivänä vanha tuttu haastatteli minua All Youth -hankkeen blogiin kestävää hyvinvointia käsittelevän sarjan ensimmäiseen osaan. BIOS-kollegoiden kanssa kävimme katsomassa Dosentit-näytelmän Kansallisteatterissa. Jyväskylän kirjamessuilla vietin aikaa ystävien kanssa ja jouduin sietämään yllättävän taajaa tiedevastaista jankkausta tiskillä käyneiltä. BIOS-porukalla vietimme hienon tutustumisseminaarin Ahokkaan Jussin kanssa ja juhlimme Suomenlinnassa.

Joulukuussa puhuin elonkirjosta Tampereen Metsossa Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisen osaston tilaisuudessa ja osallistuin etänä Helsingin yliopiston monitieteinen ympäristöntutkimus -kurssin paneeliin ylikulutuksesta.

Marjaanan kanssa nautimme suunnattomasti Tampereen teatterin näytelmästä Kansalliskirjailija – kiitos Mikko ja muut!

*

Kuluneena vuonna sain pääni työlukemisasennosta mukavan usein toiselle uralle, joten pystyin lukemaan kaunokirjallisuutta ilahduttavan paljon. Ursula K. Le Guinin tuotannosta luin monta puuttuvaa: tykästyin etenkin teoksiin Changing Planes ja Searoad, kun taas Beginning Place taisi olla ensimmäinen Le Guin, josta en pitänyt yhtään. Olin napannut vuosia sitten lukulistalle Barbara Kingsolverin romaanin Flight Behavior, mutta nyt vasta kerkesin – suunnattoman hieno kokemus! Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future oli tuskastuttava infohyöky, mutta se oli kiinnostava lukea rinnan Jeff VanderMeerin Hummingbird Salamanderin kanssa. Kirjoitin kummastakin Spin-lehteen: arviot ilmestynevät ensi vuonna verkko- tai paperiversioissa.

Ystävä suositteli Juhani Karilan romaania Pienen hauen metsästys, ja ihastuin siihen yllättävän paljon. Kotimaista luin muutenkin normaalia enemmän: Johanna Vehkoon Oikeusjuttu, Jouni Tikkasen Lauma ja Ville Tietäväisen Harvennus.

Vuoden aikana katsomistani elokuvista hienoimpia kokemuksia oli Kielletyt leikit (1952), josta en ollut jostain syystä kuullut koskaan aiemmin. Yritin metsästää ainoaa hyvää Le Guin -filmatisointia Lathe of Heaven (1980) levykkeellä, mutta koska täällä toimivaa formaattia ei saanut mistään, tyydyin Youtube-tallenteeseen. Heikosta kuvan ja äänen laadusta huolimatta kokemus oli sykähdyttävä, sillä tämä filkka oli jäänyt syvästi mieleen lapsuudestani. Vanhoja rakkauksia kutitteli kaunis Thunder Road (2018), ja olihan Blinded By the Light (2019) nyt herranen aika myös suloinen raina. Ystävältäni Tuukalta lainaamani uppo-oudon Stanislaw Lemin teokseen löyhästi perustuvan elokuvan The Congress (2013) katsoin myös – kerrassaan hämmentävää. Scifipuolella Teema näytti liikuttavan, naiivin, surullisen ja kauniin nuoruuden lempielokuvani Silent Running (1972). Katsoin myös klassikon Invaders from Mars (1953), jonka kylmän sodan propagandaluonteen olin lapsena luontevasti missannut. Nörttinä oli myös hauska spotata klassiseen XCOM-tietokonepeliin omaksuttuja elementtejä! Stalkerin (1979) katsoin uudestaan vuosien jälkeen. Edellinen kerta taisi olla liki 20 vuotta sitten, kun laadimme tutkijoiden dialogia Mikko Kannisen Stalker-ohjaukseen Helsingin kaupunginteatteriin.

Missasin Peter Jacksonin dokumentin They Shall Not Grow Old (2018) teatterilevityksessä, mutta nyt näin sen vihdoin tallenteena. Historiallisista kuvauksista Mike Leigh’n Peterloo (2018) jäi vahvasti mieleen, etenkin kun olin tutustunut sattumalta verilöylyn historiaan taannoin. Animaatioelokuvista Tehran Taboo (2017) ja Anomalisa (2015) pidin kovasti. Rajan (2018) peikkokansan yksinäiset kouraisivat syvältä. Pitkästä aikaa katsoin myös uudestaan Leonen spaghettilänkkäritrilogian sekä elokuvan Duck, You Sucker! (1971), jota en ehkä ollut koskaan nähnyt, vaikka olin aikanaan kääntänyt Chuck Dyken tekstinkin aiheesta. Kerrassaan outo filmi, mutta ei niin eriskummallinen kuin Vera Cruz (1954), jonka näin niin ikään ensi kertaa.

Televisiosarjoissa pysyin pääosin tiukasti klassikoissa. Katsoin vihdoinkin Prisonerin eriskummalliseen loppuun saakka. Hankin itselleni myös History of Rome -podcastin innoittamana sarjan I, Claudius. Jos joku väittää, televisio oli ennen kesyä, ei tiedä, mistä puhuu. The Martian Chronicles oli mahtava nähdä lapsuuden jälkeen uudestaan, ja Marjaanan kanssa nautimme ainoan oikean Miss Marplen eli Joan Hicksonin tutkimuksista ja Jeevesin ja Woosterin kommelluksista, jotka sain vihdoin hankittua kokonaan. Jotain uudempaakin toki tuli katsottua: erityismaininnan ansaitsee The Good Place, jota jäi ihan ikävä sarjan päätyttyä. This is why people hate moral philosophy professors.

Podcasteissa uusia tuttavuuksia olivat mm. Floodlines, 1619, History of the Crusades ja Ilmasto on peto.

*

Vuoden aikana lahjoitukseni ovat menneet Siemenpuulle, Amnestylle, Naisten pankille, Suomen Punaiselle Ristille, World Food Programille, Finnwatchille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Mancester Green New Deal podcastille, Fall of Civilizations -podcastille, Revolutions -podcastille, Internet Archivelle, Pro Nissbackalle, Turun scifiseuralle sekä afganistanilaiselle RAWA-naisjärjestölle.