Category Archives: Uncategorized

Kirjoitukseni ilmastonmuutoksesta ja radiokeskustelu ruoantuotannosta

 

Tänään julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön sivuilla pitkä kirjoitukseni ilmastonmuutoksesta. Kirjoituksessa “Sadan vuoden urakka” käyn läpi tuoreinta ilmastotutkimusta, ilmastopolitiikan tavoitteiden ja todellisuuden epäsuhtaa sekä pohdin sitä, millaiseen tulevaisuuteen yhteiskuntien tulisi tähdätä.

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Maaliskuun lopulla pääsin myös ilokseni Yle Puheeseen keskustelemaan professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannon tulevaisuudesta. Keskustelumme nojaa pitkälti tieteellisiin käsityksiin juuri niistä muutoksista, joita käsittelen kirjoituksessani.

Ylen ja BIOS-tutkimusyksikön yhteistyössä tuottama Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuus lähestyy loppuaan, mutta kaikki materiaali löytyy Ylen sivuilta. Kokonaisuudessa pohditaan, mitä tämä kaikki merkitsee tulevaisuuden Suomelle, jos asioille yritetään ja pystytään tekemään jotain kunnollista.

Kuvitteellisen vaeltajan sanoin: “Tästä asti meillä on sama matka.”

 



BIOS-tutkimusyksikön ja Ylen yhteistyöhanke “Tehtävänä tulevaisuus” käynnistyi

BIOS-tutkimusyksikkömme lähti käyntiin vuonna 2015, kun saimme Koneen säätiöltä rahoituksen yhteistyöhankkeeseen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kanssa. Syksystä 2015 lähtien olemmekin tavanneet toimittajia säännöllisesti, keränneet tieteellistä taustamateriaalia uutisjuttuihin ja ennen kaikkea koostaneet toimittajille laajoja tietopaketteja kansainvälisistä tutkimusraporteista ja uusimmista tutkimusartikkeleista. BIOS-tutkimusyksikön monitieteinen ryhmä on pyrkinyt luomaan yleiskuvaa vaikeasti hahmotettavista monimutkaisista ilmiöistä ja avaamaan toimittajille yhteyksiä sellaisten ilmiöiden välillä, joita useimmiten käsitellään erikseen.

Heti alusta lähtien päätimme yhteisissä keskusteluissamme, että yksittäisten juttujen sijaan oli tähdättävä laajaan juttukokonaisuuteen. Ideat ovat eläneet ja kuolleet prosessin aikana, ja tutkijoiden hitaan ja toimittajien hektisen rytmin yhteen sovittamisessa on ollut tekemistä. Monitieteiseen tutkimukseen kuuluu uuden yhteisen kielen luominen, ja tutkijoiden ja toimittajien välisen ymmärryksen rakentaminen on ollut vähintään yhtä kiintoisa savotta.

Yhteistyöhankkeemme sai kiinnostavan uuden suunnan, kun toimittajat pyysivät meitä elävöittämään ja konkretisoimaan tieteellisiä näkemyksiämme. Kirjoitimme pieniä tarinanpätkiä mahdollisista tulevaisuuksista. Niiden innoittamana Yle Draama lähti mukaan hankkeeseen, ja minun tehtäväkseni tuli yhtäkkiä kymmenien kaunokirjallisten tarinoiden kirjoittaminen draamatiimiä varten. Työ vei oikeastaan koko tämän vuoden alkukevään, ja se oli työläimpiä ja kiinnostavimpia hommia, joihin olen tarttunut vuosiin. Koko BIOS-porukkamme kokoontui säännöllisesti ideoimaan tarinoita ja kommentoimaan aihioita.

Nyt parin vuoden uurastuksen jälkeen Tehtävänä tulevaisuus -koosteen julkaiseminen on alkanut. Ensimmäisenä ilmestyi sunnuntaina 15.10. verkkojuttu tulevaisuuden liikenteestä – polttomoottorin kuolemasta keskusteltiin Suomessa viimein tosissaan. Samasta aiheesta keskusteltiin A-Studiossa maanantaina 16.10. Samana päivänä avattiin Tehtävänä tulevaisuus -koosteen sivusto ja siellä kymmenen tulevaisuutteen kurkistavaa audiovideota. Samalla Areenassa julkaistiin Yle Draaman tuottaman Tulevaisuus hanskassa -podcastsarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jossa muun muassa minä ja BIOS-työtoverini Tero Toivanen olimme haastateltavina.

Ylen uutisten haastattelujutussa pohdin tulevaisuuden yhteiskuntaa, ja toimittaja Terhi Tupola avasi omassa Toimittajalta-jutussaan yhteistyöhankkeemme taustoja Ylen näkökulmasta.

Näitä juttuja ilmestyy säännöllisesti koko loppuvuoden, joten pysykää kuulolla!

 



Keskustelu “Systeeminen muutos” on nyt podcastina

Osallistuin 27.9. Helsingissä Nessling Nestissä järjestettyyn keskusteluun “Systeeminen muutos”. Keskustelusta on kooste Nesslingin sivuilla, ja se on kuunneltavissa myös podcastina.

Lähde törmää työssään jatkuvasti hälyttäviin merkkeihin ympäristön muutoksista, jotka tapahtuvat ennustettua nopeammin. Viime vuosilta on kuitenkin hyviä signaaleja tutkijoiden käymisestä rohkeammiksi. Suuret tutkijajoukot ovat viime aikoina tehneet paljon yhteisartikkeleita, joihin on koottu tietoa ja ratkaisuehdotuksia erityisesti päättäjille.

Tietoa ja ratkaisumalleja siis on, mutta muutos on tuskallisen hidasta. Tutkijoiden rohkaistuminen ei auta, jos kukaan ei kuuntele. Räty kysyi, mistä johtuu poliittisten päättäjien kyvyttömyys vastata tutkijoiden haasteeseen.

”Ihmiset ovat hyvin kyvykkäitä pitämään yllä ristiriitaisia uskomuksia”, Lähde sanoi.

*

Lähde taas kannusti ryhtymään poliittisesti aktiiviseksi. ”Historiallisesti isoimmissa yhteiskunnallisissa muutoksissa on ollut ihmisten yhteenliittymistä, totunnaisia tapoja vastaan menemistä.”

*

”Selkeä fakta on, että suomalaisten kokonaisenergiankulutuksen pitää vähentyä roimasti lähivuosikymmeninä”, totesi Lähde lopuksi.

”Se on peruslähtökohta, johon kaikki täytyy suhteuttaa: mitä tuetaan, mitä sanktioidaan, millaisia teknologioita kehitetään.”

 



Ilmastokirja “Hyvän sään aikana” on ilmestynyt

Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkanen  käynnisti viime vuonna opiskelijoidensa kanssa kunnianhimoisen hankkeen, jonka tavoitteena oli tuottaa uudenlainen kokonaisvaltainen teos ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Teos Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken on nyt ilmestynyt.

“Hyvän sään aikana tutkii Suomea keskellä ihmiskunnan historian jännittävintä käännettä. Kun luonnonvoimat uhkaavat karata ihmisen hallinnasta ja mullistavat talouden ja politiikan, pieni maa yrittää keksiä itsensä uudelleen. Sen asukkaat satsaavat biotalouteen ja kehittävät uusia kasviproteiineja, perustavat omavaraisyhteisöjä ja investoivat asejärjestelmiin. He pelkäävät muutosta, kiistävät muutoksen ja toivovat muutosta.”

BIOS-tutkimusyksikkömme osallistui kirjahankkeeseen pitämällä työryhmälle opetuspäivän, tarjoamalla asiantuntija-apua sekä olemalla haastateltavina kirjaan ja sen ohella tehtyyn podcast-sarjaan. Podcast-sarjan tuottaminen ja aktiivinen facebook-sivun ylläpitäminen ovat olleet ainutlaatuinen tapa laajentaa kirjaa sen sivuilta muuhun maailmaan ja toteuttaa kirjan tehtävää – tiedon levittämistä, keskustelun herättämistä ja tärkeiden kysymysten kysymistä. On ollut hienoa päästä osallistumaan tällaiseen pioneerityöhön.

Podcast-sarjan tuoreimmassa osassa Psykologia käsitellään tapoja suhtautua ilmastonmuutokseen. Minä olen yksi haastateltavista. Osallistun myös kirjan esittelytilaisuuteen Helsingin kirjamessujen aikaan – muutoin minut löytää niin & näin -tiskiltä tuttuun tapaan.

*

Toisella rintamalla: julkaisin Suomen ruokatuotannon tulevaisuutta käsittelevän blogitekstin Nesslingin säätiön sivuilla.



Meneekö meillä hyvin vai huonosti?

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Vihreän Langan numerossa 4/17 ja lehden verkkosivuilla 11.8.2017.  Julkaisen kirjoituksen uudelleen toimituksen luvalla.

 

Meneekö meillä hyvin vai huonosti?

Maailma syöksyy kuiluun: väestöräjähdystä ei ole pysäytetty, kaupungit pöhöttyvät ja ruoka loppuu kesken. Edistyksen voittokulku jatkuu: elämme maailmanhistorian rauhallisinta kautta, ja köyhyys ja nälkä vähenevät jatkuvasti. Nämä väitteet esiintyvät julkisessa keskustelussa rinta rinnan, kilpailevina analyyseina maailman tilasta. Ajallemme ominaisesti vain toinen voi olla oikeassa. Menemme joko hyvään tai huonoon suuntaan.

Miksi tähän vastakkainasetteluun on helppo jumiutua? Tukevatko sitä mittarit, joilla maailman tilaa mitataan? Jos mittarit vievät harhaan, voivatko niiden perusteella hahmotellut ratkaisutkaan olla viisaita?

Väestönkasvu on kiistämätön tosiasia. Kuluneen 25 vuoden aikana maailman väestö on lisääntynyt 2 miljardilla. Väestönkasvun tahti on hidastunut, mutta YK:n uusien väestöennusteiden mukaan kasvu jatkuu kauemmin kuin aiemmin oletettiin. Vielä kymmenen vuotta sitten oletettiin, että väestöhuippu saavutettaisiin vuosisadan puolivälissä. Väestöräjähdys on palannut keskusteluun ja lehtijutuissa on nostettu esiin ennusteet 11–13 miljardin väestömäärästä.
Väestönkasvu keskittyy tietyille alueille, syntyvyys laskee melkein kaikkialla maailmassa. YK:n ennusteen mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö kasvaa vuoden 2050 jälkeen. Käynnissä ei siis ole hallitsematon globaali väestöräjähdys.

Köyhyyden vähentyminen on myös kiistämätöntä tietyillä mittareilla. Saavutuksia köyhyyden lieventämisessä juhlittiin etenkin YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päätyttyä vuonna 2015. Vuonna 1990 köyhyysrajan alla eli puolet kehittyvien maiden väestöstä, vuonna 2015 enää 14 prosenttia.
Köyhyysraja, jonka päivitetty taso on 1,9 dollaria päivässä, on tosin luvattoman alhainen. Sen yläpuolelle on nippuuntunut suuri joukko väkeä, joiden riski lipua takaisin äärimmäiseen köyhyyteen on suuri. Maailmanpankkikin on kantanut huolta köyhyyden määritelmän ongelmista.
Pelkkä tulotaso ei kerro köyhyydestä. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai edes pankkitiliä, mikä tekee elämästä haavoittuvaista. Meidän näkökulmastamme köyhyydestä nousseet ovat rutiköyhiä.

Entä nälkä? Senkin vähentymistä juhlittiin vuosituhatraportin ilmestyttyä. Nälän prosentuaalinen osuus maailmassa liki puolitettiin neljännesvuosisadan aikana. Väestönkasvun vuoksi nälkäisten määrän puolittaminen ei onnistunut, mutta määrä laski silti yli 900 miljoonasta noin 780–805 miljoonaan – eli noin joka yhdeksäs maailman ihminen on nälkäinen. Nälkärajakin on asetettu hyvin alas: ihminen saa ravinnosta tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen mutta ei esimerkiksi maanviljelyksen kaltaiseen raskaaseen työhön. Miljoonat nälästä päässeet ovat siis meikäläisittäin hyvin nälkäisiä, jos katsotaan vain ruoan energiasisältöä.
Kun nälkää tarkastellaan laajemmin ravintoaineiden puutteena, nälkäisten määrä kasvaa vielä paljon suuremmaksi, ainakin 2 miljardiin. Osa ravintoaineiden puutteesta kärsivistä ihmisistä on myös alttiina ylipainoisuuden aiheuttamille sairauksille. Halpa yksipuolinen ja runsasenerginen ruoka on monien maiden köyhien vitsaus.
Pohjois-Afrikka on tästä oiva esimerkki: vehnän tuontiin rakentuvalla politiikalla ”kalorinälkä” on saatu alle viiden prosentin rajan, jonka jälkeen nälän prosenttiosuutta ei enää YK:n tilastoissa eritellä. Ruoan yksipuolisuudesta johtuvat ongelmat ovat silti hyvin laajoja.

Kun väestönkasvua, köyhyyttä ja nälkää tutkaillaan tarkemmin, käy siis ilmi, että kumpikin analyysi on oikeassa ja väärässä. Maailmassa menee yhtaikaa hyvin ja huonosti. Maailman tilasta ei yksinkertaisesti saa kunnon kuvaa tuijottamalla yksittäisten mittarien tuottamaan globaaliin kokonaiskuvaan. Globaali taso kertoo elämän todellisuudesta hyvin vähän.
Yksinkertaistavien lukujen avulla on helppo pönkittää vastakkainasettelua pessimismin ja optimismin välillä. Tämä on tyhmää, sillä se peittää taakseen kaikkien näiden ilmiöiden alueellisen eriytymisen. Voimakas väestönkasvu, köyhyys ja nälkä ovat keskittyneet voimakkaasti tietyille alueille, etenkin Afrikkaan ja Intiaan. Ja mikä tärkeintä, nälkä, köyhyys ja voimakas väestönkasvu ruokkivat toisiaan.

Huono tilanneanalyysi ruokkii huonoja ratkaisuja. Väkeä on liikaa, ja tarvitaan lisää ruokaa, joten kehityksen pyörien pitää pyöriä alati nopeammin. Tämä on yleisimpiä perusteluja sen puolesta, että nykyisestä tuotannon ja kulutuksen mallista ei voida luopua. YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on esittänyt, että ruoantuotannon pitäisi lisääntyä lähivuosikymmeninä puolet vuoden 2013 tasosta – olennaisinta on köyhimpien maiden satotasojen parantaminen nykyisellä viljelyalalla.
Toisaalta ruoantuotannon ennustetaan heikkenevän ilmastonmuutoksen, viljelysmaan kadon, vesivarojen hupenemisen ja maailman merten tilan heikkenemisen myötä. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta. Etenkin kun samaan aikaan ruoantuotannon pitäisi vähentää reilusti ilmastopäästöjään ja irtautua fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Katastrofi näyttää väistämättömältä.
Vaikka ongelmia on kosolti, tämäkin analyysi perustuu yksinkertaiseen tapaan tarkastella maailman tilaa. Sen ymmärtäminen helpottuu, kun nälän sijaan tarkastellaan ruokaturvaa. Nälkä nimittäin ei ole läheskään aina pelkkää ruuan puutetta. Se on kytköksissä läheisesti köyhyyteen, vallan puutteeseen ja elämän epävarmuuteen. Muuten olisi mahdotonta ymmärtää, miksi maailman nälkäisistä 70–80 prosenttia on ruoan tuottajia.

Ruokaturva rakentuu neljän pilarin varaan tai horjuu niiden pettäessä. Ruokaa täytyy olla tarjolla: oikeanlaista ruokaa, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihmisillä täytyy olla myös pääsy ruoan äärelle tai kyky hankkia ruokaa: yhtäältä tarvitaan ruoan varastointia ja jakelua, toisaalta ihmisillä täytyy olla varaa ruoan hankkimiseen.  Vanha hokema siitä, että maailmassa on jo nyt tarpeeksi ruokaa kaikille, onkin yhtäaikaa totta ja harhaanjohtava. Vauraiden maiden ylituotanto ei matkaa maagisesti sinne, missä ruokaa puuttuu. Silloinkin kun se matkaa, siihen ei välttämättä ole rahaa. Näsäviisas koululainen on oikeassa – syömättä jääneellä puurolautasella ei toden totta ruokita Afrikan nälkäisiä.
Samasta syystä vauraiden maiden ruokahävikin vähentäminen ei auta maailman nälkään, vaikka ongelmaan tarttumiseen on toki hyviä syitä. Köyhempien maiden ruokahävikki sen sijaan johtuu pääosin satotappioista pelloilla, varastoinnissa ja kuljetuksessa. Sen torjunnalla olisi suuri merkitys nälän torjunnalle.

Kolmas ruokaturvan pilari on käyttö: ruoan hyväksikäyttöön tarvitaan energiaa, puhdasta vettä ja muita resursseja. Ruoan pitäisi olla myös puhdasta ja turvallista. Lisäksi ainoastaan terveet ihmiset pystyvät hyödyntämään ruoan ravintoaineet kunnolla. Etenkin varhaislapsuudessa koettu nälkä jättää pysyvät jäljet, jotka vaikuttavat koko loppuelämän – kurjuus juurtuu kehoon.
Neljäs ruokaturvan pilari, vakaus, kuvaa koko rakennelman kantavuutta. Ovatko ruokaturvan pilarit vakaalla pohjalla, vai elävätkö ihmiset epävarmuudessa? Juuri siksi maailman nälkää ei ratkaista kestävästi vauraiden maiden ylituotannolla. Mikäli maa on vahvasti tuontiriippuvainen, väestö on alttiina hintaheilahteluiden aiheuttamille ongelmille, kuten vuoden 2008 ruokakriisien aikaan nähtiin. Ylipäätään markkinahäiriöistä ja tuotantoheilahteluista juontuvat ruokakriisit ovat lisääntyneet voimakkaasti viime vuosina.

Ruokaturvan ongelmavyyhteä kuvastavat hyvin kaupankäynnin ristiriitaiset ongelmat. Yhtäältä etenkin kehittyvien maiden välisessä ruokakaupassa on paljon esteitä, joiden vuoksi tuottajien on vaikea saada ruokaa markkinoille. Ruoan maailmankauppa on välttämätöntä satovaihteluiden tasaamiseksi ja ruoan monipuolisuuden turvaamiseksi. Toisaalta halvan tuontiruoan virrat voivat vahingoittaa kehittyvien maiden omaa tuotantoa. Se heikentää yhteiskunnallista kehitystä ja yksinkertaistaa ruokavaliota.

Nälkä on siten monisyinen ilmiö, joka kytkeytyy likeisesti köyhyyteen ja yhteiskunnallisen kehityksen muotoihin. FAO onkin tuonut ruokaturvanäkökulmaa yhä enemmän esiin raporteissaan. Mikä tärkeintä, FAO on alkanut korostaa yhä enemmän maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien merkitystä. Yli 90 prosenttia maailman maatiloista on yksityishenkilöiden tai perheiden ylläpitämiä, ja ne tuottavat valtaosan maailman ruoasta.
Köyhemmissä oloissa pienviljelmien tuotanto on myös suuria viljelmiä tehokkaampaa, mutta toisaalta viljelijät ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa. Kausiluontoisuus ja turvaverkkojen puute tuo nälkää. Tässä on maailman ruokajärjestelmän heikko kohta, jota ei voida korjata levittämällä nopeasti suuriin yksikköihin keskittyvää intensiivistä tuotantomallia ympäri maailman.
Jos tuijottaa globaaleja lukuja, pienimuotoisen tuotannon suosiminen voi vaikuttaa harhaantuneelta haikailulta menneeseen. Jos intensiivinen tuotanto on vähentänyt nälkää ja köyhyyttä, eikö sitä pitäisi jatkaa yhä uusilla alueilla? Kyllä, jos ihmisiä tarkastellaan vain kaloreita kuluttavina mahoina. Ruokaturvanäkökulma kuitenkin muistuttaa, että vakaa kehitys tarvitsee muutakin.

Maailmanpankki on todennut, että maatalousvetoinen kehitys vähentää köyhyyttä 3–4 kertaa tehokkaammin kuin minkään muun sektorin tukeminen. FAO korostaa raporteissaan, että vaikka pienviljelyn ja -kalastuksen tukeminen ei kasvata voimakkaasti bruttokansantuotetta, se levittää työllisyyttä ja kehitystä ympärilleen kuin veden pinnalla eteneviä renkaita: ruoan myyjiä, valmistajia, jalostajia. Tämä lisää monissa maissa etenkin naisten työllistymismahdollisuuksia. Lapsilla on mahdollisuus pysyä koulussa pidempään. Kun ruoan tuottajilla on pääsy toreille ja kauppoihin, he pääsevät yhä kauemmas epävarmasta kotitarveviljelystä. Näin rakentuvat ruokaturvan pilarit.

Tässä ruokaturva kohtaa köyhyyskysymyksen lisäksi väestönkasvun torjunnan. Ainoat tehokkaat keinot hidastaa väestönkasvua ja ovat työllisyyden, naisten oikeuksien, terveyden, koulutuksen ja perusturvallisuuden lisääminen. Kuten ruokaturvan pilarit, nekin tarvitsevat toisiaan. Vaaditaan kehitystä, joka ruokkii itse itseään – muuten esimerkiksi koulutuksen vaikutus voi jäädä olemattomaksi. Väestötieteilijä Wofgang Lutzin ympärille rakentuneen tutkimusohjelman mukaan maailman väestö olisi mahdollista vakauttaa 9 miljardiin tasaisella sosiaalisella kehityksellä ja etenkin toimivan koulutuksen leviämisellä.
Vakaa oman ruokajärjestelmän kehitys on myös vastavoima kaupungistumiselle. Ennusteet tulevaisuuden lisääntyvästä ruoantarpeesta pohjaavat väestönkasvun lisäksi kaupungistumiselle – sille, että kehityksen suunta pysyy ennallaan ja maailman maaseudut tyhjentyvät yhä nopeammin.

Ilmastonmuutos uhkaa kaikkea maailman ruoantuotantoa, mutta se vaarantaa etenkin tällaisen itseään ruokkivan vakaan kehityksen. Jos maatalous käy mahdottomaksi laajoilla maailman alueilla, peli on menetetty. Kuivuuden ja kuumuuden lisääntymistä ei voida välttää. Niiden kanssa pärjäämiseen on sentään mahdollista kehittää uudenlaisia viljelytapoja ja teknologioita: maaperän viljelykelpoisuuden säilyttäminen, viljelyn energiatehokkuuden lisääminen, uusien lajikkeiden kehittäminen sekä vettä säästävät kastelutavat ja maaperän vedensitovuuden lisääminen ovat avainasemassa. Vaadittavien investointien tulisi olla kohtuullisia, jotta ne ovat viljelijöiden saavutettavissa ilman mittavaa velkaantumista.

Tämä on tieteen ja tutkimuksen iso kysymys: millaiseen maailmaan ja millaiseen tuotantoon teknologioita kehitetään? Monisyisempi näkökulma ruoantuotantoon on vielä harvoilla tutkijoilla hallussa. Liian tutkijoiden analyysi lähtee ”liikaa väkeä, liian vähän ruokaa” -kuviosta. Hyvistä aikeista huolimatta voidaan kehittää keinoja, jotka eivät tue kestävää kehitystä maailmassa, joka joutuu reagoimaan laajoihin ympäristömuutoksiin. Sama koskee kehitysyhteistyötä. Pelkkä ruoantuotannon tehostaminen ei riitä, vaan tarvitaan monipuolista inhimillistä kehitystä tukevaa politiikkaa.

Maailmassa menee siis yhtaikaa hyvin ja huonosti. Jos kehityksen menetelmät pidetään ennallaan, hyvä kehitys ei jatku kauan. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä: moderni maailma on luotu fossiilisten polttoaineiden voimalla ja sellaisella teknologialla, joka on pääosin saanut käyttövoimansa niistä. Kun fossiilisten polttoaineiden käytön rajat tulevat vastaan, toimintatapoja pitää muuttaa kaikkialla maailmassa. Entinen kehityksen malli ei toimi enää, ja se korostuu niillä alueilla, joille kehityksen hedelmistä jäi ennenkin vain rippeet.

 

 



Kommentoin Esko Valtaojan näkemyksiä Maaseudun tulevaisuudessa

Maaseudun tulevaisuus julkaisi 23.8. Esko Valtaojan haastattelun, jossa hän kommentoi muun muassa ympäristöongelmia ja ruoantuotannon tulevaisuutta.

“Lyhyellä ajanjaksolla ne asiat, joista olemme nyt huolissamme, ovat sadan tai tuhannen vuoden päästä vain huvittavia. Esimerkiksi ympäristöongelmat ovat ohimeneviä ja pieni ongelmia, ja ne ovat täysin ratkaistavissa”

Kirjoitus herätti paljon keskustelua, ja Maaseudun tulevaisuus otti yhteyttä BIOS-tutkimuskeskukseen pyytääkseen kommentteja näihin näkemyksiin. Vastaukseni julkaisiin lehden sivuilla 24.8.

“On vastuutonta sanoa, että ongelmat ovat pieniä ja ohimeneviä. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa kuin globaali ilmastonmuutos. Ei voi sanoa, että tällaista on aiemminkin ratkaistu, sillä tämä on ainutlaatuinen haaste. Ratkaisut joko löydetään, ja ihmiskulttuurit jatkavat kehittymistään, tai ongelmia ei ratkaista, jolloin edessä on huomattavasti nykyistä köyhempi ja ankeampi tulevaisuus.”

Kommentoin jo viime vuoden joulukuussa Turun Sanomissa Valtaojan vastaavia näkemyksiä:

“Eriarvoisessa maailmassa tarvitaan yksille lisää aineellista hyvinvointia, ja toisilla lienee varaa luopuakin jostain. Tämä vaatii etenkin ruoan tuottamisen, asumisen ja liikkumisen tapojen muutoksia – ja uusien keinojen kehittämiseen tarvitaan tiedettä. Tutkimuksen virheellinen käyttö tuskin lisää uskoa tieteen mahdollisuuksiin. Nykymaailman olennainen piirre on, että kehitys vie yhtaikaa hyvään ja huonoon suuntaan, ja näiden välisen yhteyden ymmärtäminen on elintärkeää.”



Kritiikkini Pentti Linkolan väestönäkemyksiä kohtaan Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomat haastateli minua 17.8. Pentti Linkolan väestönäkemyksistä. Kirjoitin niistä taannoin pitkästi BIOS-tutkimusyksikön blogiin. Haastattelussa käsiteltiin myös vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Linkolan ajamana esittämääni kritiikkiä sitä kohtaan, miten Linkolan kanssa on helppo olla samaa mieltä:

Näin he voivat olla hänen kanssaan periaatteessa samaa mieltä ja vain pyöritellä päätään sille, miten huonossa kunnossa maailma on. On liian helppo sanoa, että ’Linkola on periaatteessa oikeassa, mutta eihän sitä oikeasti voi toteuttaa.’

Elonkehä-lehti julkaisi haastattelun jälkeen kustantajan luvalla uudelleen vuoden 2008 kirjoitukseni “Toisinajattelun tuttuus“:

Mutta jokainen kuvaus, joka ottaa näin valtavan mittakaavan haltuun, on väistämättä sokea yksityiskohdille. Tuhon maailmanhistoriassa katoavat näkymättömiin jokaiset ihmistoiminnan ja ei-inhimillisen toiminnan rikastavat yhteiselot, toipuminen ja sopeutuminen moninaisissa muodoissaan. Näky, joka tiivistää maailmanhistorian ”ihmiseksi” ja ”luonnoksi”, häivyttää ihmisyhteisöjen kirjon ja niiden epätasaiset suhteet. Se on väistämättä myös sokea luonnon moninaisuudelle. Historiassa yksityiskohdat eivät ole sivuseikkoja.

 



Kirjoitus “Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa?” BIOS-blogissa

Voivatko ympäristö- ja resurssiongelmat lisätä konflikteja ja muuttoliikettä? Mitä tapahtuu, jos ympäristöongelmista tulee turvallisuuskysymys? Jotkut ovat sitä mieltä, että ne vetäytyvät silloin demokraattisen politiikan tuolle puolen. Toiset näkevät mahdollisuuden laajentaa turvallisuusnäkemyksiä sotilaallisista kysymyksistä arkiseen turvallisuuteen, tasa-arvoon ja yhteisöjen elinkelpoisuuteen. Mutta ketä ja mitä oikeastaan halutaan turvata? Näitä kysymyksiä käsittelen BIOS-blogin tuoreessa kirjoituksessa.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

 



Kirjoitus “Väestönkasvun perusasiat haltuun” BIOS-blogissa

Kirjoitukseni “Väestönkasvun perusasiat haltuun” julkaistiin BIOS-tutkimusyksikkömme blogissa. Viime aikoina Suomessakin on puhuttu paljon väestökysymyksistä, kun tuore tutkimus esitti lapsiluvun vähentämisen yksilön tehokkaimmaksi keinoksi pienentää ilmastokuormaansa. Mikä tässä ajatuksessa on pielessä? Moni kokee aiheen ahdistavana ja syyllistävänä, mutta kirjoituksessani käsittelen asiaa väestötutkimuksen perusasioiden näkökulmasta. Ilmasto- ja väestökysymysten palauttaminen yksilövalintoinin ei toimi.

“Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Kimberlyn artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.”

Väestökeskustelu ahdistaa monia myös siksi, koska väestönkasvulla perustellaan kovia asenteita. Tuo päättely menee kuitenkin pahasti pieleen.

“Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.”

 



Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon

(Tämä essee ilmestyi Huili-lehden kesänumerossa 2017 ja julkaisen sen täällä lehden luvalla. Tämä on käsikirjoitusversio, joka poikkeaa vähäisesti julkaistusta.)

Vaikka teen töitä ympäristö- ja resurssikysymysten parissa, aika harvoin intoudun arjessa aloittamaan keskustelua näistä aiheista. Syy on monille aktiiveille tuttu: kun vaikeiden asioiden kanssa puurtaa päivät ja usein yötkin, ja kun niistä luennoi ja keskustelee työkseen, vapaalla tekee mieli puhua vaikka puutarhanhoidosta, elokuvista, kirjallisuudesta, musiikista tai ruoasta. Kutsumuksestani johtuen päädyn silti usein rupattelemaan ”siviilissäkin” ympäristöasioista.

Monesti ystävien ja tuttavien kanssa jutellessa keskustelut tahtovat kuitenkin yhä uudelleen lipua yksittäisistä valinnoista tuskailuun: kestovaippoihin, muovikasseihin, kahviin, tupakkaan, kotimaisiin ja ulkomaisiin tomaatteihin tai lentomatkoihin. Kytkös isompiin asiakysymyksiin jää etäiseksi tai katkeaa kokonaan. On vaikea löytää keskustelun polkua, joka ohjaisi laajempien teemojen ääreen.

Näkökulma yhteiskuntaan on ylipäätään yksilökeskeinen. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa kansalaisuus pelkistyy edelleen pääosin kahteen rooliin: äänestämiseen ja kuluttamiseen. Kummassakin roolissa yksilön vaikutusvalta on kuitenkin vähäisimmillään.

Lompakolla äänestämällä antaa vain tulojensa kokoisen signaalin. Äänestyslippuun raapustamalla on yksi, ja vaikka muodostaakin äänisaaliin osana ikään kuin puolueen hetkellisen kollektiivin, suhde valittuihin ehdokkaisiin ja toimintapolitiikkaan on hyvin etäinen. Kytkös toimintaan katoaa, kun äänet on laskettu. Silti sosiaalinen tuomio äänestämättä jättämisestä on kova, kun taas aktiivisuus järjestöissä, puolueissa, asukasyhdistyksissä tai poliittisissa liikkeissä nähdään poikkeuksellisena valintana, ylimääräisenä kuorrutuksena varsinaiseen kansalaisuuteen.

Niinpä ympäristöpohdinnoissakin suuressa mittakaavassa epäolennaisuuksista kuten valokatkaisijasta tai keittiön vesihanasta tulee keskeisyyksiä – vaikka ne edustavat energian- ja vedenkulutuksestamme jopa mitätöntä osaa. Luoviminen erilaisten ympäristövalintojen välillä tuskastuttaa monia läheisiäni, mutta tässä viidakossa mittakaavat ja mielekkyydet sumentuvat. Osa kokee tämän niin ahdistavaksi, että heittäytyy hedonistiksi tai vetäytyy lapsiperheen arjen muuhun kuormittavuuteen. Ei kaikkea kerkiä.

 

Näitä ongelmia selitetään usein ympäristöasioiden infoähkyllä: tietoa tulee liikaa, joten toiminta käy tuskallisen vaikeaksi. Toisaalta ympäristötutkimuksessa tuntuu vakiintuneen se näkemys, että tietoa ympäristöasioista on jo tarpeeksi, mutta jostain syystä se ei käänny toiminnaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kummassakin näkemyksessä nojataan hyvin yksiulotteiseen näkemykseen tiedosta. Tieto nähdään joukoksi tieteellisiä faktoja, joista pitäisi saada päätöksenteon avulla aikaan ympäristötekoja. Tällaisessa tietokäsityksessä ylikorostuu myös pelkkä luonnontieteellinen tieto, jolloin yhteiskuntatieteellinen ymmärrys jää sivuasemaan, samoin kaiken tiedon tulkinta ja asettaminen eletyn elämän yhteyksiin. Painostavuudestaan ja infovyörystään huolimatta tieto jää elämälle etäiseksi.

Kun tieto ei muutu toiminnaksi, perätään myös yhä enemmän tunteisiin vetoamista, henkilökohtaisia tarinoita ja kaivellaan oletettuja ihmisajattelun ”perimmäisiä” mekanismeja selittämään tiedon ja toiminnan epäsuhtaa. Erilaiset evoluutiopsykologiset selitykset ovat viime aikoina olleet muotia – ihminen on kehittynyt maailmassa, jossa vaikeiden, ylisukupolvisten ja laajojen ongelmien ymmärtäminen ei ollut sopeutumisen kannalta olennaista. Ilmastonmuutos on käsittämätön savanni-ihmiselle, moraali ei ulotu lauman tuolle puolen ja niin edelleen. Itse ihmisluonto on tiedolla vaikuttamista vastaan.

Mikäli tällaisten näkemysten tieteellisen pätevyyden arvioimiseen kaipaa kriittistä tieteellistä lukutaitoa, korvaamaton opas on Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto (2009). Moni tällainen evoluutioväittämä nimittäin ei pohjaa oikein mihinkään. Kaikkein karkeimmillaan evoluutiopsykologia ohittaa kiistämättömän antropologisen totuuden: ihminen on kehittynyt muuttuvissa olosuhteissa sopeutuvaksi ja uusia kykyjä kehittäväksi olennoksi, jonka toimintaa ei voida palauttaa yhteen ”alkuympäristöön”. Tämä ei tietenkään kyseenalaista inhimillisten ajattelutaipumusten tutkimusta ylipäänsä, mutta kuten Ylikoski ja Kokkonen osoittavat, alkuperäistä muuttumatonta ihmisluontoa tutkimuksella ei löydy.

 

Mutta onko meillä tarpeeksi tietoa? Oletus tiedon riittävyydestä otetaan helposti annettuna. Tottahan toki, tiedämme jo tarpeeksi ollaksemme varmoja siitä, että ihminen on vaikuttanut vahvasti ilmaston muuttumiseen, että vesivaroja ylikulutetaan ja että viljelysmaata tuhoutuu maailmalla jatkuvasti. Toisaalta muuttuvassa maailmassa tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa, kun monimutkaisten elollisten ja elottomien järjestelmien toiminta yllättää meidät yhä uudelleen – kun meret happamoituvat tai jäätiköt sulavat arveltua nopeammin, se vaikuttaa myös toiminnan haasteisiin.

Mutta vielä tärkeämpi kysymys on: onko meillä oikeanlaista tietoa? Tämä on tärkeä näkökulma, kun mietimme ympäristötietoisuuden liukumista tuskailuksi arjen yksittäisistä valinnoista. Väitän, että valtaosalla suomalaisista on hyvin heikko käsitys siitä, millaista muutosta nykyajan suuriin ympäristö- ja resurssikysymyksiin reagoiminen vaatisi koko yhteiskunnalta. Sirpaleinen ympäristötieto kanavoituu pohdinnaksi yksilövalinnoista, kuluttamisesta, yksilöllisistä elämäntavoista. On vaikea pohtia sitä, miten koko elämänmuodon pitäisi muuttua.

Jos etsitään elämästämme niitä alueita, joilla energian ja luonnonvarojen kulutusta sekä ympäristölle aiheutettuja haittoja voisi tehokkaimmin vähentää, lukemattomien pikkuvalintojen välisen tuskailun sijaan löytyy helppoja peukalosääntöjä. Pitäisi asua pienemmissä vähemmän lämmitetyissä asunnoissa, joiden energiaa ei ole tuotettu fossiilisilla polttoaineilla. Tulisi liikkua mahdollisimman paljon julkisilla liikennevälineillä, pyörän tai jalan. Ruokavalion olisi koostuttava mahdollisimman paljon kasvikunnan tuotteista. Jos nämä asiat eivät ole kunnossa, kaikki muu on toissijaista.

Kaikissa näissä yksilö yksilönä, kuluttajana ja elämänvalintojen tekijänä, voi toki tehdä jotain, joskin joidenkin asioiden symboliarvo voi hämärtää mittakaavoja. Lentoliikenne on hyvä esimerkki. Yhden lentomatkan ilmastopäästöt ja fossiilisen energian kulutus ovat kiistämättä suuret mihin tahansa muuhun liikkumisen tapaan verrattuna. Liikennesektorin kasvihuonekaasupäästöistä lentäminen vastaa kuitenkin vain rontti kymmentä prosenttia – merkittävä määrä toki, mutta suunnilleen samassa laivaliikenteen kanssa.

Lentoliikenteen ongelmia ovat kaikkia muita liikennevälineitä nopeampi kasvu sekä sen energialähteiden vahva fossiiliriippuvuus – kasvavan lentoliikenteen energiatarvetta ei voida tyydyttää millään muulla keinolla. Lentoliikenteen kasvuun vaikuttaviin tekijöihin yksittäisellä matkustajalla on valitettavan vähän vaikutusta. Kulutuskritiikissä lentomatkalla on silti perinteisesti ollut suurempi symboliarvo kuin vaikkapa asumismuodolla. Ja se on ymmärrettävää, koska se on yksittäinen valinta ja sopii yksilökeskeiseen näkökulmaan. Arkisten elämäntapojen täysremontti on vaikeampi viesti.

 

Ruokailussa yksilö voi toki tehdä hyvin merkittäviä valintoja: eläintuotteiden kulutuksen vähentäminen näkyy henkilökohtaisissa kulutus- ja päästöluvuissa isosti. On silti hyvä ymmärtää, että yksilöiden valinnat kertyvät hyvin verkkaan ja viiveellä voimiksi, jotka vaikuttavat koko ruokajärjestelmään: mitä tuotetaan, missä ja miten? Juuri siksi kasvissyönnin lisääntyminen ei kovin nopeasti näy eläintuotannon määrässä. Sama koskee hävikin välttämistä: hävikki on koko ruokajärjestelmän ominaisuus, jota ei voida muuttaa vain kuluttajalähtöisesti.

Tässä mielessä yksilökuluttajat ovat pitkälti tarjonnan armoilla. Tarjolla olevista kasviksista ja hedelmistä merkittävä osa on tuotettu alueilla, joilla kulutetaan vesivaroja kestämättömästi. Koska ne ovat nykyisen maailmankaupan käytäntöjen vuoksi useimmiten selvästi halvempia kuin muut vaihtoehdot, kotimainen ja lähialueiden tuotanto ei voi korjata tätä ilman merkittäviä yhteiskunnallisia interventioita eri tasoilla tukijärjestelmistä kaupan sääntöihin. Muutoin lisätty kotimainen tuotanto lisää vain haaskuun suhteellista osuutta. Tässä tilanteessa kuluttajan on mahdotonta yrittää lähettää lukemattomia yksittäisiä ostosignaaleja lukemattomiin suuntiin toivoen, että monimutkainen maailmanlaajuisen ruokakaupan järjestelmä ottaisi ne vastaan ja tulkitsisi ne toiminnaksi suotuiseen suuntaan.

Tarjonnan armoilla oleminen on vieläkin korostetumpaa asumisessa ja liikenteessä. Millaisia asuntoja on tarjolla? Miten paikkakunnan energiatalous on järjestetty? Onko julkinen liikenne kunnossa vai ohjaako liikenneinfrastruktuuri yksityisauton käyttöön? Tästä johtuu, että valtaosa suomalaisen kulutuksesta ja elämänmuodon ympäristöhaitoista, varallisuusasteesta riippumatta, on yhteiskunnallisten rakenteiden säätelemää.

Tämä ei ole syy olla tekemättä parempia elämän- ja kulutusvalintoja, koska ne ovat välttämätön osa muutosta. Mutta tarvitaan muutakin, jotta yhteiskunta voi muuttua perusteellisemmin.

 

Elämänmuodon rakenteista on mahdotonta saada otetta, jos pitäytyy yksilöllisen lompakolla tai vaalilipulla äänestävän passiivisen kansalaisen sapluunassa. Elämänmuodon muuttaminen vaatii aktiivista ja yhdessä toimivaa kansalaisuutta – eikä poikkeuksena ja bonuksena normaalikansalaisuuteen vaan kansalaisuuden perusominaisuutena.

Tällainen toiminta edellyttää myös tietoa, joka ei sirpaloidu erillisten tuotteiden tai toimien ”ekologiseksi jalanjäljeksi” tai vastaaviksi tarkkuudessaan epätarkoiksi mittareiksi. Tavallaan se myös helpottaa tietämisen tuskaa: ei tarvitse kerätä valtavaa arsenaalia yksittäisten asioiden ympäristö- ja resurssiseuraamuksista, vaan tärkeintä on löytää vallitsevan elämänmuodon kivijalat ja kohdistaa poliittista toimintaa niihin.

Mitä sitten tulisi tehdä? Miten tulisi toimia? Tämä on mielestäni paljon kriittisempi kysymys yhteiskunnallisen muutoksen kannalta kuin loppuun kaluttu kysymys tiedon ja toiminnan suhteesta. Ja se synnyttää omanlaistaan turhautumista ja epätoivoa, jota koen itsekin säännöllisesti. Käsillä olevat elämänmuotomme ongelmat ovat niin mittavia, että on vaikea nähdä, miten niihin tarttuisi. Tämä ei kuitenkaan ole niin toivottoman suuri kuilu kuin yksittäisten kuluttajavalintojen ja maailman ongelmien välinen valtava railo.

Kun keskittyy silpputiedosta tuskailun sijaan tarkastelemaan, miten oma elämänmuotomme on rakentunut, voi löytää toiminnan kohteita: fossiilisen energian taloudellista tukea, eläintuotannon tukea, maailman köyhien ruokaturvaa heikentäviä kauppasopimuksia, kehitys- ja avustustyötä rapauttavia päätöksiä ja niin edelleen. Ongelmat ovat edelleen suuria, mutta edessä ei ole enää toivoton yksilön ja maailman mittakaavaero vaan kysymykset siitä, miten yhteiskunnallista valtaa otetaan haltuun ja käytetään. Ongelmat ja niitä ylläpitävät voimat ovat edelleen suuria mutta eivät lähtökohtaisesti tavoittamattomissa. Tarvitaan poliittista toimintaa, tapahtuu se sitten puolueissa, järjestöissä, kansanliikkeissä tai monin muin tavoin.

Ja siihen pätee parhaimmillaan asia, joka puutuu yksilövalintojen pähkäilystä: yksilöistä voi tulla itseään suurempia. Toiminta saa aikaan uutta toimintaa, joka innostaa toimimaan edelleen. Weitermachen, kuten saksalaiset sanoisivat.