Category Archives: Uncategorized

Kritiikkini Pentti Linkolan väestönäkemyksiä kohtaan Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomat haastateli minua 17.8. Pentti Linkolan väestönäkemyksistä. Kirjoitin niistä taannoin pitkästi BIOS-tutkimusyksikön blogiin. Haastattelussa käsiteltiin myös vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Linkolan ajamana esittämääni kritiikkiä sitä kohtaan, miten Linkolan kanssa on helppo olla samaa mieltä:

”Näin he voivat olla hänen kanssaan periaatteessa samaa mieltä ja vain pyöritellä päätään sille, miten huonossa kunnossa maailma on. On liian helppo sanoa, että ’Linkola on periaatteessa oikeassa, mutta eihän sitä oikeasti voi toteuttaa.’”



Kirjoitus “Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa?” BIOS-blogissa

Voivatko ympäristö- ja resurssiongelmat lisätä konflikteja ja muuttoliikettä? Mitä tapahtuu, jos ympäristöongelmista tulee turvallisuuskysymys? Jotkut ovat sitä mieltä, että ne vetäytyvät silloin demokraattisen politiikan tuolle puolen. Toiset näkevät mahdollisuuden laajentaa turvallisuusnäkemyksiä sotilaallisista kysymyksistä arkiseen turvallisuuteen, tasa-arvoon ja yhteisöjen elinkelpoisuuteen. Mutta ketä ja mitä oikeastaan halutaan turvata? Näitä kysymyksiä käsittelen BIOS-blogin tuoreessa kirjoituksessa.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.

 



Kirjoitus “Väestönkasvun perusasiat haltuun” BIOS-blogissa

Kirjoitukseni “Väestönkasvun perusasiat haltuun” julkaistiin BIOS-tutkimusyksikkömme blogissa. Viime aikoina Suomessakin on puhuttu paljon väestökysymyksistä, kun tuore tutkimus esitti lapsiluvun vähentämisen yksilön tehokkaimmaksi keinoksi pienentää ilmastokuormaansa. Mikä tässä ajatuksessa on pielessä? Moni kokee aiheen ahdistavana ja syyllistävänä, mutta kirjoituksessani käsittelen asiaa väestötutkimuksen perusasioiden näkökulmasta. Ilmasto- ja väestökysymysten palauttaminen yksilövalintoinin ei toimi.

“Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Kimberlyn artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitä tulisi tehdä.”

Väestökeskustelu ahdistaa monia myös siksi, koska väestönkasvulla perustellaan kovia asenteita. Tuo päättely menee kuitenkin pahasti pieleen.

“Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua.

Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnat tukevat toisiaan.

Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.”

 



Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon

(Tämä essee ilmestyi Huili-lehden kesänumerossa 2017 ja julkaisen sen täällä lehden luvalla. Tämä on käsikirjoitusversio, joka poikkeaa vähäisesti julkaistusta.)

Vaikka teen töitä ympäristö- ja resurssikysymysten parissa, aika harvoin intoudun arjessa aloittamaan keskustelua näistä aiheista. Syy on monille aktiiveille tuttu: kun vaikeiden asioiden kanssa puurtaa päivät ja usein yötkin, ja kun niistä luennoi ja keskustelee työkseen, vapaalla tekee mieli puhua vaikka puutarhanhoidosta, elokuvista, kirjallisuudesta, musiikista tai ruoasta. Kutsumuksestani johtuen päädyn silti usein rupattelemaan ”siviilissäkin” ympäristöasioista.

Monesti ystävien ja tuttavien kanssa jutellessa keskustelut tahtovat kuitenkin yhä uudelleen lipua yksittäisistä valinnoista tuskailuun: kestovaippoihin, muovikasseihin, kahviin, tupakkaan, kotimaisiin ja ulkomaisiin tomaatteihin tai lentomatkoihin. Kytkös isompiin asiakysymyksiin jää etäiseksi tai katkeaa kokonaan. On vaikea löytää keskustelun polkua, joka ohjaisi laajempien teemojen ääreen.

Näkökulma yhteiskuntaan on ylipäätään yksilökeskeinen. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa kansalaisuus pelkistyy edelleen pääosin kahteen rooliin: äänestämiseen ja kuluttamiseen. Kummassakin roolissa yksilön vaikutusvalta on kuitenkin vähäisimmillään.

Lompakolla äänestämällä antaa vain tulojensa kokoisen signaalin. Äänestyslippuun raapustamalla on yksi, ja vaikka muodostaakin äänisaaliin osana ikään kuin puolueen hetkellisen kollektiivin, suhde valittuihin ehdokkaisiin ja toimintapolitiikkaan on hyvin etäinen. Kytkös toimintaan katoaa, kun äänet on laskettu. Silti sosiaalinen tuomio äänestämättä jättämisestä on kova, kun taas aktiivisuus järjestöissä, puolueissa, asukasyhdistyksissä tai poliittisissa liikkeissä nähdään poikkeuksellisena valintana, ylimääräisenä kuorrutuksena varsinaiseen kansalaisuuteen.

Niinpä ympäristöpohdinnoissakin suuressa mittakaavassa epäolennaisuuksista kuten valokatkaisijasta tai keittiön vesihanasta tulee keskeisyyksiä – vaikka ne edustavat energian- ja vedenkulutuksestamme jopa mitätöntä osaa. Luoviminen erilaisten ympäristövalintojen välillä tuskastuttaa monia läheisiäni, mutta tässä viidakossa mittakaavat ja mielekkyydet sumentuvat. Osa kokee tämän niin ahdistavaksi, että heittäytyy hedonistiksi tai vetäytyy lapsiperheen arjen muuhun kuormittavuuteen. Ei kaikkea kerkiä.

 

Näitä ongelmia selitetään usein ympäristöasioiden infoähkyllä: tietoa tulee liikaa, joten toiminta käy tuskallisen vaikeaksi. Toisaalta ympäristötutkimuksessa tuntuu vakiintuneen se näkemys, että tietoa ympäristöasioista on jo tarpeeksi, mutta jostain syystä se ei käänny toiminnaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kummassakin näkemyksessä nojataan hyvin yksiulotteiseen näkemykseen tiedosta. Tieto nähdään joukoksi tieteellisiä faktoja, joista pitäisi saada päätöksenteon avulla aikaan ympäristötekoja. Tällaisessa tietokäsityksessä ylikorostuu myös pelkkä luonnontieteellinen tieto, jolloin yhteiskuntatieteellinen ymmärrys jää sivuasemaan, samoin kaiken tiedon tulkinta ja asettaminen eletyn elämän yhteyksiin. Painostavuudestaan ja infovyörystään huolimatta tieto jää elämälle etäiseksi.

Kun tieto ei muutu toiminnaksi, perätään myös yhä enemmän tunteisiin vetoamista, henkilökohtaisia tarinoita ja kaivellaan oletettuja ihmisajattelun ”perimmäisiä” mekanismeja selittämään tiedon ja toiminnan epäsuhtaa. Erilaiset evoluutiopsykologiset selitykset ovat viime aikoina olleet muotia – ihminen on kehittynyt maailmassa, jossa vaikeiden, ylisukupolvisten ja laajojen ongelmien ymmärtäminen ei ollut sopeutumisen kannalta olennaista. Ilmastonmuutos on käsittämätön savanni-ihmiselle, moraali ei ulotu lauman tuolle puolen ja niin edelleen. Itse ihmisluonto on tiedolla vaikuttamista vastaan.

Mikäli tällaisten näkemysten tieteellisen pätevyyden arvioimiseen kaipaa kriittistä tieteellistä lukutaitoa, korvaamaton opas on Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto (2009). Moni tällainen evoluutioväittämä nimittäin ei pohjaa oikein mihinkään. Kaikkein karkeimmillaan evoluutiopsykologia ohittaa kiistämättömän antropologisen totuuden: ihminen on kehittynyt muuttuvissa olosuhteissa sopeutuvaksi ja uusia kykyjä kehittäväksi olennoksi, jonka toimintaa ei voida palauttaa yhteen ”alkuympäristöön”. Tämä ei tietenkään kyseenalaista inhimillisten ajattelutaipumusten tutkimusta ylipäänsä, mutta kuten Ylikoski ja Kokkonen osoittavat, alkuperäistä muuttumatonta ihmisluontoa tutkimuksella ei löydy.

 

Mutta onko meillä tarpeeksi tietoa? Oletus tiedon riittävyydestä otetaan helposti annettuna. Tottahan toki, tiedämme jo tarpeeksi ollaksemme varmoja siitä, että ihminen on vaikuttanut vahvasti ilmaston muuttumiseen, että vesivaroja ylikulutetaan ja että viljelysmaata tuhoutuu maailmalla jatkuvasti. Toisaalta muuttuvassa maailmassa tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa, kun monimutkaisten elollisten ja elottomien järjestelmien toiminta yllättää meidät yhä uudelleen – kun meret happamoituvat tai jäätiköt sulavat arveltua nopeammin, se vaikuttaa myös toiminnan haasteisiin.

Mutta vielä tärkeämpi kysymys on: onko meillä oikeanlaista tietoa? Tämä on tärkeä näkökulma, kun mietimme ympäristötietoisuuden liukumista tuskailuksi arjen yksittäisistä valinnoista. Väitän, että valtaosalla suomalaisista on hyvin heikko käsitys siitä, millaista muutosta nykyajan suuriin ympäristö- ja resurssikysymyksiin reagoiminen vaatisi koko yhteiskunnalta. Sirpaleinen ympäristötieto kanavoituu pohdinnaksi yksilövalinnoista, kuluttamisesta, yksilöllisistä elämäntavoista. On vaikea pohtia sitä, miten koko elämänmuodon pitäisi muuttua.

Jos etsitään elämästämme niitä alueita, joilla energian ja luonnonvarojen kulutusta sekä ympäristölle aiheutettuja haittoja voisi tehokkaimmin vähentää, lukemattomien pikkuvalintojen välisen tuskailun sijaan löytyy helppoja peukalosääntöjä. Pitäisi asua pienemmissä vähemmän lämmitetyissä asunnoissa, joiden energiaa ei ole tuotettu fossiilisilla polttoaineilla. Tulisi liikkua mahdollisimman paljon julkisilla liikennevälineillä, pyörän tai jalan. Ruokavalion olisi koostuttava mahdollisimman paljon kasvikunnan tuotteista. Jos nämä asiat eivät ole kunnossa, kaikki muu on toissijaista.

Kaikissa näissä yksilö yksilönä, kuluttajana ja elämänvalintojen tekijänä, voi toki tehdä jotain, joskin joidenkin asioiden symboliarvo voi hämärtää mittakaavoja. Lentoliikenne on hyvä esimerkki. Yhden lentomatkan ilmastopäästöt ja fossiilisen energian kulutus ovat kiistämättä suuret mihin tahansa muuhun liikkumisen tapaan verrattuna. Liikennesektorin kasvihuonekaasupäästöistä lentäminen vastaa kuitenkin vain rontti kymmentä prosenttia – merkittävä määrä toki, mutta suunnilleen samassa laivaliikenteen kanssa.

Lentoliikenteen ongelmia ovat kaikkia muita liikennevälineitä nopeampi kasvu sekä sen energialähteiden vahva fossiiliriippuvuus – kasvavan lentoliikenteen energiatarvetta ei voida tyydyttää millään muulla keinolla. Lentoliikenteen kasvuun vaikuttaviin tekijöihin yksittäisellä matkustajalla on valitettavan vähän vaikutusta. Kulutuskritiikissä lentomatkalla on silti perinteisesti ollut suurempi symboliarvo kuin vaikkapa asumismuodolla. Ja se on ymmärrettävää, koska se on yksittäinen valinta ja sopii yksilökeskeiseen näkökulmaan. Arkisten elämäntapojen täysremontti on vaikeampi viesti.

 

Ruokailussa yksilö voi toki tehdä hyvin merkittäviä valintoja: eläintuotteiden kulutuksen vähentäminen näkyy henkilökohtaisissa kulutus- ja päästöluvuissa isosti. On silti hyvä ymmärtää, että yksilöiden valinnat kertyvät hyvin verkkaan ja viiveellä voimiksi, jotka vaikuttavat koko ruokajärjestelmään: mitä tuotetaan, missä ja miten? Juuri siksi kasvissyönnin lisääntyminen ei kovin nopeasti näy eläintuotannon määrässä. Sama koskee hävikin välttämistä: hävikki on koko ruokajärjestelmän ominaisuus, jota ei voida muuttaa vain kuluttajalähtöisesti.

Tässä mielessä yksilökuluttajat ovat pitkälti tarjonnan armoilla. Tarjolla olevista kasviksista ja hedelmistä merkittävä osa on tuotettu alueilla, joilla kulutetaan vesivaroja kestämättömästi. Koska ne ovat nykyisen maailmankaupan käytäntöjen vuoksi useimmiten selvästi halvempia kuin muut vaihtoehdot, kotimainen ja lähialueiden tuotanto ei voi korjata tätä ilman merkittäviä yhteiskunnallisia interventioita eri tasoilla tukijärjestelmistä kaupan sääntöihin. Muutoin lisätty kotimainen tuotanto lisää vain haaskuun suhteellista osuutta. Tässä tilanteessa kuluttajan on mahdotonta yrittää lähettää lukemattomia yksittäisiä ostosignaaleja lukemattomiin suuntiin toivoen, että monimutkainen maailmanlaajuisen ruokakaupan järjestelmä ottaisi ne vastaan ja tulkitsisi ne toiminnaksi suotuiseen suuntaan.

Tarjonnan armoilla oleminen on vieläkin korostetumpaa asumisessa ja liikenteessä. Millaisia asuntoja on tarjolla? Miten paikkakunnan energiatalous on järjestetty? Onko julkinen liikenne kunnossa vai ohjaako liikenneinfrastruktuuri yksityisauton käyttöön? Tästä johtuu, että valtaosa suomalaisen kulutuksesta ja elämänmuodon ympäristöhaitoista, varallisuusasteesta riippumatta, on yhteiskunnallisten rakenteiden säätelemää.

Tämä ei ole syy olla tekemättä parempia elämän- ja kulutusvalintoja, koska ne ovat välttämätön osa muutosta. Mutta tarvitaan muutakin, jotta yhteiskunta voi muuttua perusteellisemmin.

 

Elämänmuodon rakenteista on mahdotonta saada otetta, jos pitäytyy yksilöllisen lompakolla tai vaalilipulla äänestävän passiivisen kansalaisen sapluunassa. Elämänmuodon muuttaminen vaatii aktiivista ja yhdessä toimivaa kansalaisuutta – eikä poikkeuksena ja bonuksena normaalikansalaisuuteen vaan kansalaisuuden perusominaisuutena.

Tällainen toiminta edellyttää myös tietoa, joka ei sirpaloidu erillisten tuotteiden tai toimien ”ekologiseksi jalanjäljeksi” tai vastaaviksi tarkkuudessaan epätarkoiksi mittareiksi. Tavallaan se myös helpottaa tietämisen tuskaa: ei tarvitse kerätä valtavaa arsenaalia yksittäisten asioiden ympäristö- ja resurssiseuraamuksista, vaan tärkeintä on löytää vallitsevan elämänmuodon kivijalat ja kohdistaa poliittista toimintaa niihin.

Mitä sitten tulisi tehdä? Miten tulisi toimia? Tämä on mielestäni paljon kriittisempi kysymys yhteiskunnallisen muutoksen kannalta kuin loppuun kaluttu kysymys tiedon ja toiminnan suhteesta. Ja se synnyttää omanlaistaan turhautumista ja epätoivoa, jota koen itsekin säännöllisesti. Käsillä olevat elämänmuotomme ongelmat ovat niin mittavia, että on vaikea nähdä, miten niihin tarttuisi. Tämä ei kuitenkaan ole niin toivottoman suuri kuilu kuin yksittäisten kuluttajavalintojen ja maailman ongelmien välinen valtava railo.

Kun keskittyy silpputiedosta tuskailun sijaan tarkastelemaan, miten oma elämänmuotomme on rakentunut, voi löytää toiminnan kohteita: fossiilisen energian taloudellista tukea, eläintuotannon tukea, maailman köyhien ruokaturvaa heikentäviä kauppasopimuksia, kehitys- ja avustustyötä rapauttavia päätöksiä ja niin edelleen. Ongelmat ovat edelleen suuria, mutta edessä ei ole enää toivoton yksilön ja maailman mittakaavaero vaan kysymykset siitä, miten yhteiskunnallista valtaa otetaan haltuun ja käytetään. Ongelmat ja niitä ylläpitävät voimat ovat edelleen suuria mutta eivät lähtökohtaisesti tavoittamattomissa. Tarvitaan poliittista toimintaa, tapahtuu se sitten puolueissa, järjestöissä, kansanliikkeissä tai monin muin tavoin.

Ja siihen pätee parhaimmillaan asia, joka puutuu yksilövalintojen pähkäilystä: yksilöistä voi tulla itseään suurempia. Toiminta saa aikaan uutta toimintaa, joka innostaa toimimaan edelleen. Weitermachen, kuten saksalaiset sanoisivat.

 

 

 

 



Haastattelu tieteellisestä kustantamisesta

Minua haastateltiin Tiedetoimittaja-lehteen suomenkielisestä tieteellisestä kustantamisesta. Koko haastattelun videon voi katsoa oheisesta linkistä, mutta tässä joitain olennaisia otteita:

Lähteen mukaan ihmiset hakevat tällä hetkellä hyvin kirjoitettua ja toimitettua, pitkää ja pohdittua tekstiä. ”Pikaruokatieteen ja -journalismin sijaan halutaan jotain muuta”, hän summaa. Tarve nousee hänen mukaansa muun muassa tiedekeskustelun yksipuolistumisesta, helpoista vastakkainasetteluista ja voimistuvasta tiede-epäluulosta.

”Jos tiedemaailma keskittyy liiaksi kansainvälisissä julkaisusarjoissa julkaisemiseen, se voi sivuuttaa tieteen tärkeän tehtävän yhteiskunnan kehitykseen vaikuttajana”, Ville Lähde toteaa. Tutkimustulokset on saatava paitsi muiden tutkijoiden myös suuren yleisön ja päätöksentekijöiden tietoon. Siten tieteestä tulee avoimempi prosessi ja tieteellinen lukutaito ja kiinnostus tiedettä kohtaan lisääntyvät.

Ville Lähteen mielestä tekstin lähestyttävyyden ja sisällön syvyyden välille rakennetaan usein turhaa vastakkainasettelua. ”Sen, että asioita puetaan lähestyttävään muotoon, ei tarvitse tarkoittaa tyhmistämistä”, hän korostaa. Lähestyttävyyttä tuo esimerkiksi rakenteellinen monipuolisuus: tieteellisessä lehdessä voi olla sekä pitkää että lyhyttä tekstiä ja eri tekstityyppejä vertaisarvioiduista artikkeleista kirja-arvosteluihin.



Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?

Berliinin, Pietarin ja Tukholman terrori-iskut innoittivat julkista keskustelua siitä, onko terrori-isku Suomessa mahdollinen, todennäköinen tai vääjäämätön. Berliinin joulukuisen kuorma-autoiskun jälkeen Suojelupoliisi puhui ”uuden ajan” terrorismista. Kuljetusalan edustaja varoitti tilanteen ”kaunistelusta” ja toivoi, ettei kuljettajia syyllistettäisi. Poliisi tiedotti tehostetusta valvonnasta pääsiäisen juhlatilaisuuksissa.

Kunnallisvaalien alla tapahtunut Tukholman terrori-isku myös käynnisti yrityksiä ottaa totuttua retoriikkaa haltuun. Muutamat perussuomalaiset hyökkäsivät lausumaa ”ei saa antaa pelolle valtaa” vastaan humanistien hyssyttelynä, joka suorastaan on vastuussa terrori-iskuista. Kokoomuksen Wille Rydmanin mukaan lausuma vasta sitä, että lapsi toivoo mielikuvitushirviöiden katoavan.

Keskustelu asettui nopeasti maahanmuuttoakselin ympärille: terrorismi torjutaan joko rajoja sulkemalla tai avoimilla ja inhimillisillä asenteilla. Tällaisilla yksioikoisilla kannanotoilla ei kuitenkaan ole juuri kosketusta siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi on.

*

Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?

Pelkän kysymyksen esittäminen tuntuu helposti provokaatiolta, etenkin kun nykyinen keskustelu terrorismista keskittyy väkivaltaisiin islamistisiin liikkeisiin. Monille terroristista on tullut suorastaan islamistin tai islamin synonyymi.

Kysymyksen provokatiivisuus juontuu myös siitä, että tilanne on muuttunut. Pietari ja etenkin Tukholma pelästyttivät suomalaisia – Tukholma enemmän, koska Ruotsi nyt vaan on suomalaisille läheisempi, missä tietenkään ei ole juuri historiallista järkeä tai moraalista johdonmukaisuutta. Etenkin Venäjällä mutta myös Ruotsissa on ollut viime vuosikymmeninä Suomea enemmän poliittista väkivaltaa, ja Venäjällä on ollut terrori-iskuja taajaan, mutta pelon ja turvattomuuden tunteet eivät logiikan perään kysy. Aivan arkisissa ympäristöissäkin väkivallan pelko on helposti suuri, vaikka sen todennäköisyys on häviävän pieni. Terrori-iskut luovat tunteet, että kaikki on muuttunut.

Aiemmin terrori-iskut tuntuivat Suomessa epätodennäköiseltä mahdollisuudelta, mutta nyt niistä tuli monen mielissä konkreettisempi uhka. Kun iskut naapurimaissa osuvat näin lähelle toisiaan – lähes varmasti suunnittelematta – on helppo tuntea melko turvalliseksi koettu Suomi yhtäkkiä turvattomaksi.

Kauppakeskus Myyrmannin räjähdys vuonna 2002 tulee Suomen lähihistoriassa lähimmäksi nykyajan terrorismin tutuinta tunnusmerkkiä, kun pommi räjähti vilkkaalla alueella surmaten rakentajansa ja joukon sivullisia. Murhenäytelmän syistä ei kuitenkaan päästäne koskaan kunnolla selville. Tekijä Petri Gerdt ei jättänyt jälkeensä mitään sen kaltaista viestiä kuin Jokelan kouluampuja Pekka-Eric Auvinen vuonna 2007. Silti Auvisenkaan surmatöitä ei moni suostuisi tulkitsemaan terrorismiksi.

*

Tällaisten väkivallantekojen taustoista käydyssä keskustelussa korostuu lähes aina poissulkeva asenne. Joko teko on poliittisten tai uskonnollisten motiivien sanelema tai sitten tekijä on henkisesti häiriintynyt, harhainen tai muuten sekaisin. Poliittisia, uskonnollisia, sosiaalisia ja psykologisia selityksiä ei tahdota pystyä käsittelemään yhtaikaa, vaikka muuten pitäisi olla aivan selvää, että ihmisten teoilla on moninaisia keskenään nivoutuneita taustoja. Ihminen on monisyinen olento paitsi silloin kun hän syyllistyy pahaan.

Näkyvien väkivallantekojen järkytys pakottaa keskustelun poissulkevaan yksittäisten selitysten kilpailuun.

Terrorismiksi tulkitsemisen nähdään ”ylentävän” teon, kun selityksen pitäisi löytyä yksilöpsykologiasta – juuri siksi varmaankin useimmille Auvisen nimeäminen terroristiksi ikään kuin oikeuttaisi hänen manifestinsa. Tai yksilöpsykologisen selityksen nähdään sivuuttavan väkivaltaista propagandaa levittävien tahojen vastuun. Tai terroristinen selitys väheksyy yksilön ongelmia, tai toisaalta psykologinen selitys unohtaa sosiaalisen taustan. Onko terroristi aina hullu? Voiko hullu tehdä aidosti poliittisia tekoja? Tätä määrittelykamppailua käytiin etenkin Anders Behring Breivikin vuonna 2011 tekemän joukkomurhan jälkeen tai vuonna 2016, kun Mohamad Bouhlel ajoi Nizzassa väkijoukkoon kuorma-autolla.

Keskustelua tuntuu ohjaavan oletus, että ”oikean” terroristin täytyy tehdä tietoinen valinta. Toisaalta samaan aikaan terroristien toimintaa työnnetään mielipuolisen pahuuden alueelle – mikä ei ole ihme, jos katsoo videoita, joilla leikataan ihmisten päitä irti kameran edessä.

Poissulkevan keskustelun ongelma korostuu etenkin ”yksinäisten susien” kohdalla. Kun internetissä leviää suuret määrät väkivaltaista islamilaista tai äärioikeistolaista propagandaa teloitusvideoineen, on hyvin kyseenalaista sanoa, että ”yksinäisen suden” tekemä terrori-isku ”ei liity” jonkin tietyn terrorijärjestön toimintaan. Tekijä voi olla muuten täysin epäpoliittinen yksineläjä mutta silti upottautua tällaiseen indoktrinaatioon – omaksumatta silti kovin syvällisesti jotain ideologiaa. Tällainen mallioppiminen ja ”väkivaltamuodin” seuraaminen muistuttaa kylmäävällä tavalla toisiaan kopioivia koulusurmia, vaikka niiden taustalta ei yhtä vahvoja yhdistäviä indoktrinoivia kertomuksia löydykään.

Siksi on myös yksisilmäistä ja vaarallista toistaa vaikka ISIS-järjestön symbolisia haltuunottoja, joissa näistä tekijöistä tehdään järjestön marttyyreja, ja hyväksyä, että tällaiset teot ovat järjestön tekemiä. Tekojen haltuunotto on osa kansainvälistä franchise-terrorismia, aivan kuin on mahdollisuus ottaa etäisen järjestön nimilappu käyttöön, vaikka suoraa yhteyttä (koulutus, rahoitus, värväys) ei olisikaan.

Tällä selittämisen ongelmalla on iso merkitys, kun pohditaan terrori-iskujen mahdollisuutta Suomessa.

*

Kylmän sodan aikana terrorismin moninaisuus oli paljon selvempää, vaikka määrittelykamppailuita ”terrorismin” merkityksestä tietysti käytiin yhtä kiivaasti. Euroopassa totuttiin äärioikeistolaiseen, äärivasemmistolaiseen, separatistiseen ja nationalistiseen terroriin – johon uskonnollisuus kietoutui vahvasti esimerkiksi Pohjois-Irlannissa tai Israelissa ja Palestiinassa. Valtiollisen ja ei-valtiollisen terrorin yhteys oli myös selviö proxy-sodankäynnin kultakaudella.

Terroristijärjestöt omaksuivat vaihtuvan motiivien kirjon sen mukaan, millaisia allianssit toisten ryhmien tai valtioiden kanssa olivat. Oli vahvan keskusjohtoisia ja fraktioitaan rankaisevia sotilaallisesti järjestäytyneitä ryhmiä, joilla oli virallinen poliittinen siipensä. Toisaalta oli hajaantuneita ja epäjärjestelmällisiä toimijoita. Pääosin terroritekoihin liittyi julkilausuttuja vaatimuksia – ne sidottiin vähintäänkin symbolisesti johonkin käynnissä olevaan alueelliseen konfliktiin. Mutta oli myös epämääräisemmin ”luokkasotaa” käyviä ryhmiä ja niiden vastustajia. Enki Bilalin sarjakuva Koston veljeskunta (1979/1990) kertoo karmivasti tämän kamppailun perinnöstä. Joskus surmatöiden kohteet olivat sotilaita, poliiseja, kollaboraattoreita tai muita ”oikeutettuja kohteita”, joskus iskut suunnattiin siviiliväestöön – mutta silkka kauhun kylväminen oli harvinaisempi toimintamuoto.

Jonkinlaisen poliittisen vaatimuksen esittäminen oli terrorismia määrittävä piirre, mikä on ehkä merkittävin ero nykypäivän vallitseviin terrorismin muotoihin. Se on toinen tärkeä tilanteen muutos.

Nykyisen väkivaltaisen islamismin juuria voi jäljittää Palestiinaan, Tšetšeniaan, Jugoslavian hajoamissotiin, Algeriaan, Egyptiin ja lukuisille muille alueille, mutta islamistinen terrorismi on nykyisissä mitoissaan melko tuore ilmiö, kuten on itsemurhapommittaminen yleisenä terrorismin toimintatapana. Kuten kirjassa Paljon liikkuvia osia totesin, vasta Irakin sodan ja miehityssodan aikana itsemurhapommittaminen levisi mittoihin, jotka jättävät varjoonsa jopa Israelin ja Palestiinan konfliktin. Pahimpina aikoina Irakissa tehtiin yhdessä vuodessa yli kaksi kertaa enemmän pommi-iskuja kuin palestiinalaiset ovat tehneet 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yhteensä. Ennen Palestiinan itsemurhapommien aaltoa 1990-luvulla niitä olivat tehneet pääasiassa tamilitiikerit.

Muutos kuvastuu Al-Qaida-järjestön ja siitä osin kummunneen ISISin historiasta ja keskinäisestä nokittelusta. Vaikka Al-Qaidan moniin iskuihin liitettiin vaatimuksia esimerkiksi länsimaisten armeijoiden vetämisestä tai vankien vapauttamisesta, ”sivilisaatioiden sotaa” ruokkiva teon propaganda nousi etualalle viimeistään World Trade Centerin iskussa 11.9.2001 ja lukuisissa iskuissa turistikohteisiin maailmalla. Irakin sisällissodan aikana Al-Qaidan sirpaleryhmät menivät sodan lietsomisessa kuitenkin vielä pidemmälle, kun ”sivilisaatioiden sodan” lisäksi pyrittiin järjestelmällisesti lietsomaan eri kansanryhmien ja Islamin suuntausten välistä konfliktia. ISISin järjestelmällinen ”uskonluopioiden” teurastaminen on tämän suuntauksen karmivan looginen päätepiste. ”Meidän” ja ”heidän” rajaa revitään railoksi pommeilla, mestauksilla, kiduttamalla ja orjakaupalla. Al-Qaida (tai sen jäänteet) ja ISIS ovat alusta lähtien kamppailleet siitä, kenellä on oikeus määrittää sivilisaatioiden sodan suuntaa, mutta viimeistään Syyrian sodan myötä ISIS on noussut ilmeisen lopullisesti voitolle. Nyt ”yksinäiset sudetkin” identifioituvat pääosin siihen.

ISISin nousun nivoutuminen alueellisiin etnisiin, uskonnollisiin ja valtapoliittisiin konflikteihin kuvastaa, miten hölmön yksioikoista on poissulkeva keskustelu siitä, liittyykö terrorismi islamiin vai eikö se liity. Tietysti se liittyy, koska symbolista valtakamppailua käydään koko ajan islamin kuvastolla. ISISillä on oma ”milleniaristinen” eli maailmanloppua odottava teologiansa. Mutta liittyminen islamiin ei tietenkään sulje pois muita taustasyitä eikä ole peruste sille, että islam olisi terrorismin uskonto – katsaus terrorismin historiaan osoittaa tällaisten selitysten onttouden helposti. Yhteiskunnat ja uskonnot ovat sisäisesti rikkonaisia, ja islamissa kamppailu vanhoillisuuden ja uudistushenkisyyden välillä jää etenkin länsimaissa joko–tai-keskustelun varjoon. Kun puhutaan erittelemättä islamin luonteesta, ääneen pääsevät helposti vanhoilliset, kuten monet arabimaiden pilapiirtäjät muistuttivat Charlie Hebdon iskun jälkeen. Kenan Malik muistuttaa tästä ongelmasta teoksessaan Monikulttuurisuus.

Kun terrorismi ei ole pelkästään väline käynnissä olevassa sotilaallisessa konfliktissa vaan siitä tulee sektien, kansanryhmien tai ”sivilisaatioiden” välisen sodan lietsomista, selkeitä poliittisia vaatimuksia esitetään harvoin. Vaatimusten puuttuminen ei tietenkään tarkoita, ettei toiminnassa olisi omaa päämääräpyrkimystään.

Jokainen taisteluun rekrytoitu ”yksinäinen susikin” voidaan tulkita osaksi omaa yhteisöä, koska tavoite on niin kaikenkattava.

Juuri tämä tekee terrorismista houkuttelevaa, koska se ei vaadi järjestön sääntöjen omaksumista, sääntöjen opettelua ja alistumista komentohierarkiaan – vaan se antaa mahdollisuuden olla osa yhteisöä ja löytää elämälle uusi merkitys, joka tosin voi helposti päätyä kuolemaan. Oman hengen uhraamisessa asian hyväksi ei tietenkään ole mitään uutta eikä erityisen islamistista. Uskovien yhteisöön on mahdollista samastua ilman aktiivista kasvokkaista käännytystyötäkin, verkossa olevan propagandan avulla. Se ei myöskään vaadi suunnitelmaa tai ”oikeutettuja kohteita” – minkä vuoksi esimerkiksi ISIS voi omaksua minkä tahansa teon oman auktoriteettinsa alle, oli todellista komentoyhtetyttä tai ei. Toisaalta seuraamukset eivät ole myöskään vain ideologiasta tekoihin vaan myös teoista ideologiaan – ”uskonluopioiden” surmaamista vaativa ideologia ei olisi voinut levitä ilman tuhansia kuolonuhreja Irakin sisällissodassa.

*

Ajatus terrorismista identiteettipolitiikkana voi arveluttaa, koska kaksiarvoisessa keskustelussa sosiaalisen selityksen ajatellaan oikeuttavan tekoja. (Kirjassa Paljon liikkuvia osia käsittelen paljon tätä selittämisen ja ymmärtämisen sekoittamista toisiinsa.) Mutta ilman inhimillisten tekojen moninaisuutta ei nykyajan terrorismia voida ymmärtää.

Ei ole lopulta kovin olennaista, mikä on yksittäisen terrori-iskun tarkka motiivi.

Jokaisen näkyvän iskun jälkeen käydään tunneittain päivittyvää keskustelua siitä, millainen juuri tämä tekijä oli, miten hän oli tekonsa suunnitellut, millaisia yhteyksiä hänellä oli – jotta voidaan joko kytkeä teko suureen tarinaan tai irrottaa se siitä. Tekoja tutkiville viranomaisille tämä on välttämätöntä työtä, mutta suurelle yleisölle siitä tulee morbidi harrastus.

”Sivilisaatioiden sota” on houkutteleva viesti, jonka voi omaksua lopulta kuka tahansa missä tahansa – kouluttautunut tai kouluttamaton, maahanmuuttaja tai kantaväestön edustaja, monen sukupolven uskova tai käännynnäinen. Kuorma-autolla väkijoukkoon ajaminen luo myös eräänlaisen ”terrori-iskun brändin”, joka on helppo toteuttaa vailla vahvaa infrastruktuuria ja rahoitusta. Terrorijärjestöt voivat myös innoittaa tällaisiin karmivan helppoihin malleihin lietsoakseen toimintaa. Kuten edellä totesin, nykyajan terrorismissa on paljon samanlaista mallioppimista ja kuoleman muotia kuin koulusurmien epidemioissa.

Siksi terrori-iskut ”neutraaleissa” maissa ovat paitsi mahdollisia myös todennäköisiä.

Yksinäisyydessään indoktrinoituvien terroristien pysäyttäminen on tämän vuoksi mahdotonta rajoja sulkemalla tai tiukimmillakaan turvatoimilla. Jos vastassa ei ole armeijamaisesti toimivaa järjestöä vaatimuksineen, päämäärineen ja keskusjohtoineen, jotka voivat ilmoittaa aseiden laskemisesta, uusia toimijoita nousee ennustamattomasti. Nykyinen väkivaltainen islamismi saa käyttövoimaa propagandan lisäksi esimerkiksi Syyrian ja Irakin konflikteista, etnisistä jännitteistä ja köyhyydestä (kuten Nigeriassa), maahanmuutosta ja syrjäytymisestä. Sama pätee äärioikeistolaiseen terroriin.

Terrori-iskuja ei valitettavasti estetä myöskään avoimuudella, yhteiskunnallisella vakaudella ja eriarvoisuuden vastaisella toiminnalla, koska ”sivilisaatioiden sodan” tarinat ovat jo päässeet voimalliseen asemaan. Toiminta voi jatkua vielä kauan, vaikka käyttövoimaa ruokkivat konfliktit saataisiinkin ratkaistua tai järjestöjen merkkihenkilöt surmattua tai vangittua. Väkivallasta on vaikea päästä irti, ja marttyyreilla on voimaa niin uskonnollisessa kuin maallisessa kiihkoilussa.

*

Suomessa tilanne on edelleen hyvä, koska esimerkiksi islamistinen tai äärioikeistolainen väkivalta ei ole leimahtanut yrityksistä huolimatta laajaksi ilmiöksi. Mutta kuolonuhreja vaativa terrori-isku voi tulla koska tahansa, koska mallioppimiseen perustuvan terrorismin ei tarvitse ylittää rajoja eikä suuntautua suunnitelmallisesti, vaan se voi leimahtaa missä tahansa. Terrori-iskuun päätyvän ihmisen psykologiset, sosiaaliset ja ideologiset taustat voivat olla niin monenkirjavia, että mikään profilointi tai ”vaarallisten yksilöiden” karkottaminen ei siihen päde.

Koska terrorismin houkuttavuutta ruokkivia tekijöitä on niin paljon, on aivan mahdollista, että tulevaisuudessa Suomessakin terrori-iskuja tapahtuu useampia. Toivottavasti ei, mutta se on mahdollista. Miten sellaisessa Suomessa pitäisi tehdä?

Yksittäinen terrori-isku ei tarkoita, että kaikki on muuttunut. Kaikki muuttuu surmatuille ja heidän läheisilleen, mutta on suomalaisen yhteiskunnan asia, annetaanko kaiken muun muuttua.

Pelko on väistämätön ja terve reaktio, eikä sillä ole mitään tekemistä väkivallan todennäköisyyden kanssa. Viha on ymmärrettävää, etenkin kun Suomen kokoisessa maassa on suuri todennäköisyys tuntea joku uhri tai hänen läheisensä. Mihin tahansa kohteeseen suunnatun terrorismin teho on juuri siinä, että se luo turvattomuuden tunnetta, koventaa asenteita ja hämärtää käsityksen historiasta – tuntuu, että terrori-iskuja tehdään ”koko ajan”. On inhimillistä, että sinänsä pätevät vertailut vaikka 1970-luvun Euroopan huomattavasti verisempään terrorismiin eivät tätä ajan illuusiota hälvennä.

Valitettavasti ainoa keino on sietää väkivaltaa.

Arkisesti ajatellaan yleensä, että väkivaltaa ei pidä sietää – ja se pätee vaikka koulukiusaamiseen, seksuaaliseen ahdisteluun, perheväkivaltaan ja moniin muihin terrorismia paljon yleisempiin väkivallan muotoihin. Suomalainen yhteiskunta onkin muuttunut paljon vähemmän väkivaltaiseksi, kun kulttuuriset asenteet väkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet.

Sirpaleinen terrorismi on kuitenkin hyvin erilainen ilmiö, joka voi jatkua, vaikka tilanne menisi muuten parempaan suuntaan. Taisteluja lietsova propaganda ei katoa, vaikka väkivallan leviämistä edistävät syyt poistuisivat ja virallisten terroristiorganisaatioiden voima hiipuisi.

Tämä on vaatimuksen ”pelolle ei pidä antaa valtaa” mielekkäin sisältö. Valinta on lopulta aika yksinkertainen: mitä haluamme, että terrorismi tekee yhteiskunnille? Perustuvatko yhteiskuntien reaktiot siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi todellisuudessa on, vai siihen, että tulkinnat terrorismista sovitetaan omien poliittisten näkemysten mukaisiksi?

Millaisessa maassa haluamme elää? Se on olennaisin kysymys, tapahtuu terrori-iskuja tai ei.

 

 



Onko suomalainen naudanliha ekoteko? – Tieteen, mainostuksen ja journalismin rajamailla

Tammikuussa julkaistiin MTK:n, Valion, HKScanin, Atrian ja Snellmanin tilaama raportti ”Ilmastonmuutos ja naudanlihan tuotanto Suomessa” (jatkossa sivunumerot viittaavat raporttiin). Raportin tuotti Newsbrokers Oy, informaatioyritys, joka kertoo tuottavansa tilattuja reportaaseja ”journalistisin objektiivisuuskriteerein toimitettuina”.

Tämän raportin tai ”tiedonhankintaprojektin” julkilausuttuna tarkoituksena oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Siinä haastateltiin viittä suomalaista asiantuntijaa Luonnonvarakeskuksesta ja Helsingin yliopistosta. Asiantuntijoiden suorat sitaatit on useimmiten luettavissa raportin toimitetun tekstin joukosta, mutta valitettavasti muutoin raportti hämärtää tutkimuksen, journalismin ja mainostamisen rajoja. Raportin tiivistelmä ja yhteenveto eivät seuraa asiantuntijoiden lausuntoja vaan sisältävät virheellisiä ja liioittelevia väitteitä. Tämä luo harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä tieteellinen tutkimus toteaa aiheesta.

Tärkein ongelmakohta on raportin tiivistelmässä ja johdannossa esitetty virheellinen väite, jonka mukaan viljellyt nurmet ovat Suomessa hiilinielu (6,11,14) ja että suomalainen tuotanto on ”hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tutkijoiden käsityksestä siitä, tulisiko maatilojen metsien hiilinieluja laskea mukaan, annetaan niin ikään harhaanjohtava kuva. Raportin toimituksellisessa materiaalissa ei myöskään oteta kunnolla huomioon tutkijoiden näkemyksiä siitä, millä tavoin naudanlihan tuotannon ympäristövaikutuksia pitäisi arvioida suhteessa tuontimaihin. Ennen näihin kysymyksiin uppoutumista on kuitenkin hyvä käydä läpi asiasta käytyä julkista keskustelua.

Valio ja Newsbrokers kritiikin kohteina

Raportti on saanut tammikuusta lähtien runsaasti julkisuutta niin sen tilaajien omissa tiedotteissa kuin tiedotusvälineissä. Keskipohjanmaa kirjoitti aiheesta tuoreeltaan (22.1.) jutussaan ”Tuontilihaan sisältyy syntikuormaa”. Siinä toistetaan raportin väite nurmista hiilinieluna. MTK:n tiedotteessa (25.1.) ”Suomalainen maidon- ja lihantuotanto on ympäristöystävällistä” [LINKKI: ] lähdetään liikkeelle hiilinieluväitteellä. Maaseudun tulevaisuus taasen ei jutussaan ”Kotimaista naudanlihaa voi syödä paremmalla omallatunnolla kuin tuontilihaa” väitä mitään hiilinieluista, vaikkakin hiilen sitoutumisesta kirjoitetaan hieman epäselvästi (ks. alla käsitteistä). Lihatiedotuksen sivuilla sen sijaan keskitytään puhumaan tavoista vähentää ympäristökuormaa. Sivuilla myös nostetaan esiin raportissakin käytetty Perttu Virkajärven taulukko (ks. myöh.) Atrian sivulla ”Suomalaisen naudan sorkan jälki on puhtaampi” todetaan, että ”pelloilla kasvava nurmi sitoo tehokkaasti hiilidioksidia”, joka on vähintään epäselvää (ks. alla käsitteistä).

Julkisessa keskustelussa kritiikin kohteeksi nousi kuitenkin ennen kaikkea Valion helmikuussa (3.2.) otsikolla ”Suomalainen nautakarja ei ilmastonmuutosta kiihdytä” julkaisema tiedote. Valio on sittemmin (9.3.) ainakin muuttanut jutun otsikon muotoon ”Suomalainen maito ja liha on ulkomaista ilmastoystävällisempi valinta”. Nyt jutussa sanotaan, että suomalainen maidon ja naudanlihan tuotanto on ”pienempi uhka” kuin muualla tuotettu mutta väitetään edelleen, että nurmet ovat hiilinielu. Sittemmin (15.3.) Valion sivuilla on julkaistu kritiikin aikaansaama kirjoitus ”Naudanlihan ja maidon tuotannon ilmastovaikutus herättää keskustelua”, johon alkuperäisen otsikon hakutulokset nyt ohjaavat. Takaisinvedosta huolimatta aiemmassa jutussa (31.1.) ”Maito – ylivoimainen ravintoaineiden lähde” esitetään edelleen, että suomalaisia maitotuotteita voi käyttää ”ilman huonoa omaatuntoa ilmastovaikutuksista.”

Julkinen kritiikki raporttia ja sen tilaajien tiedotusta kohtaan näkyy alkaneen viimeistään maaliskuun alkupuolella. Vihreän Langan (9.3.) kirjoituksessa ”Taistelu lautasesta” tartuttiin Valion harhaanjohtavaan tiedottamiseen ja kritisoitiin Newsbrokersin toimintatapaa. Kasper Diem -blogissa (9.3.) vitsailtiin tiedotteen pohjalta. Filosofi Henrik Rydenfelt puuttui (10.3.) ansiokkaasti raportin ja Valion tiedotuksen ongelmiin Etiikka.fi-sivuston kirjoituksessa ”Kuka nielee valikoidut faktat?” Aamulehti niin ikään kritisoi (11.3.) Valion tiedotustoimintaa pääkirjoituksessaan ”Valio viherpesee tuotantoaan.” Viestinnän eettisen neuvottelukunnan sivuilla julkaistussa (13.3.) kirjoituksessa moitittiin Valiota siitä, että virhettä tiedotuksessa ei korjattu näkyvästi. Helsingin Sanomat liittyi kritiikkiin (17.3.) pääkirjoituksessaan ”Vääristely hämärtää viestiä.”

Maaliskuun lopussa (30.3.) YLE:n uutisessa ”Suomalainen nauta ei kiihdytä ilmastonmuutosta? Valiota ja MTK:ta syytetään vaikutusten kaunistelusta” nostettiin esiin asian pihvi: Newsbrokers ei ole seurannut raportin toimituksellisissa osioissa asiantuntijoiden näkemyksiä. Toimittajan mukaan raporttiin haastatellut asiantuntijat eivät suinkaan ole yksissä tuumin julkaistun takana: ”Osa tutkijoista pitää tiivistelmän ja yhteenvedon ilmaisuja epätarkkoina ja jopa vääristelynä.” Tämä on kovaa kritiikkiä Newsbrokers Oy:tä kohtaan.

Maaseudun Tulevaisuus julkaisi (1.4.) oman kirjoitukseni aiheesta.

Valion sivuilla 15.3. julkaistussa kannanotossa viestintäjohtaja Pia Kontunen tyrmistyy viherpesusyytöksistä ja korostaa haastateltujen asiantuntijoiden pätevyyttä:

”Mielestäni on kyseenalaista syyttää arvostettujen tutkijoiden näkemyksiä viherpesuksi. Minua saa kyllä syyttää reportaasista tekemäni uutisen otsikoinnista, jonka ensimmäinen versio oli virheellisen yksinkertaistettu. Olen siitä pahoillani ja se on muutettu.”

Tällainen syyllistävä ja uhrin asemaan asettuva julkisuudenhallinta tuskin enää onnistuu näinä päivinä, kun keskustelu tieteen tulosten ja journalismin suhteista on mitä ajankohtaisinta. Kun asiantuntijahaastattelut toimitetaan raportin muotoon ja niitä markkinoidaan journalismina, ovat vedetyt johtopäätökset, pääväittämät ja tiedotuksen tavat villakoiran ydin. Ja kuten edellä huomautin, Valio ei korjannut varsinaisia virheitä tiedotuksessaan. Käsittelenkin seuraavaksi raportin olennaisia virheitä.

Ovatko nurmet hiilinielu?

Raportin tiivistelmässä ja johdannossa korostetaan useaan kertaan, että nurmet ovat hiilinielu (6,11,14) . Kuten Atte Komonen (Jyväskylän yliopisto) muistutti Maaseudun tulevaisuudessa (17.2.), hiilen sitoutumisen, hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoitetaan julkisessa keskustelussa helposti. Hiilivarasto on tarkasteltuun elolliseen järjestelmään (kuten metsään tai nurmeen) sitoutuneen hiilen määrä. Kun varasto kasvaa, järjestelmä on hiilinielu, ja kun se pienenee, järjestelmä on hiilen lähde. Puhutaan myös positiivisesta ja negatiivisesta hiilitaseesta. Hiiltä sitoutuu kaikessa kasvussa, mutta se ei ole sama asia kuin hiilinielu (ks. edellä Maaseudun tulevaisuuden ja Atrian julkaisujen epäselvät ilmaisut). Myös Sampo Soimakallio kertaa käsitteitä SYKE:n sivuilla julkaistussa jutussa ”Avaimia metsien käytön ilmastovaikutusten ymmärtämiseen.”

Raportissa ei sorruta vain käsitteiden hämäryyteen vaan siinä selvästi väitetään, että hiiltä sitoutuu nurmiin enemmän kuin sitä vapautuu. Kuten raportissa todetaan runollisesti: ”nettopäästöt jäävät nukkumaan nurmen alle” (6).

Yksikään raportin asiantuntijoista ei kuitenkaan sano näin. Sen sijaan he toteavat, että nurmista vapautuu hiiltä eli ne ovat hiilen lähde.

Viidestä haastatellusta asiantuntijasta Juha-Matti Katajajuuri (LUKE) (35, 38) ja Hannele Pulkkinen (LUKE) (40) toteavat ykskantaan, että nurmista vapautuu hiiltä enemmän kuin niihin sitoutuu. Ne ovat siten hiilen lähteitä, eivät hiilinieluja. Raportin lopussa esitetään mitä ilmeisimmin Perttu Virkajärveltä (LUKE) peräisin oleva taulukko (ks. edellä), jonka mukaan hiilitaseen näkökulmasta suomalainen tuotanto ”hidastaa maan C varojen vähenemistä” (49). Hiilivarastot siis vähenevät eivätkä suinkaan kasva. Pulkkinen myös muistuttaa, että tästä asiasta ei ole olemassa tarpeeksi tietoa, jotta tilannetta voitaisiin verrata esimerkiksi Keski-Euroopan kanssa (40; ks. myös Katajajuuri 36). Tämä johtuu siitä, että eri ikäiset viljelymaat ovat hiilivarastojen vähentymisen kannalta erilaisessa historiallisessa tilassa. Jarmo Juga (Helsingin yliopisto) mainitsee, että nurmien nielusuhde on viljakasveja parempi – mikä johtaa helposti harhaan mutta on vain toinen tapa sanoa, että nurmimailta vapautuu hiiltä hitaammin (23).

Sen sijaan viljelysmaan mahdollisuudesta toimia hiilivarastoa lisäävänä hiilinieluna tehdään paljon tutkimusta maailmassa (ks. esimerkiksi täällä, täällä ja täällä). Se ei ole kuitenkaan nautakarjalle pyhitetty mahdollisuus vaan koskee kaikkea maataloustuotantoa, kuten Katajajuuri korostaa (35).

Viljelysmaiden muuttaminen hiilinieluiksi (mikä parhaimmillaan voisi myös parantaa maan multavuutta ja vedenpidätyskykyä, tehostaa ravinnekiertoa ja elvyttää maaperän eliöstöä sekä ehkäistä eroosiota) vaatii kuitenkin käytäntöjen perusteellista muuttamista ja jatkuvaa tutkimusta. Ja kuten Jari Liski (SYKE) varoittaa viimevuotisessa YLE:n artikkelissa, ilmastonmuutos voi silti lisätä hiilen vapautumista, mikä tuo lisää haasteita uusien käytäntöjen kehittämiselle. Aiheesta julkaistiin myös tuore (31.3.) artikkeli Science-lehdessä.

Hiilineutraalia maitoa ja naudanlihaa?

Raportin toimituksellisten väitteiden harhaanjohtavuus ei jää tähän, sillä siinä esitetään myös, että suomalainen tuotanto on ”globaalisti ehkä hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tuotanto joko on hiilineutraalia tai ei ole, ja asiantuntijoiden mukaan se ei ole.

Virkajärvi (18, 20), Katajajuuri (38) ja Pulkkinen (41) toteavat, että tuotannosta on nettokasvihuonepäästöjä. Lisäksi Aila Vanhatalo (Helsingin yliopisto) muistuttaa, että nurmirehulla ruokitusta nautakarjasta tulee enemmän metaanipäästöjä (31–32). Katajajuuri korostaa, että nurmiruokinnassa kasveihin sitoutunut hiili vapautuu pitkälti metaanina, joka on hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu (38). Myös raportin liitteessä mainitaan, että metaanin vuoksi nurmiruokinnan ilmastopäästöt ovat moninkertaiset: ”Tämä on nurmen hyödyntämisen kääntöpuoli.” (48)

Olisikin kummallista, jos tutkijat väittäisivät suomalaista tuotantoa parhaaksi mahdolliseksi – mitä he eivät tee. Raportissa mainitaan useaan kertaan LUKE:n FootprintBeef-hanke, jonka tavoitteena on suomalaisen naudanlihatuotannon ympäristövaikutusten vähentäminen. Miksi vähentää, jos tuotanto on jo ”hiilineutraaleinta mahdollista”? Raportin liitteessäkin viitataan mahdollisuuteen vähentää ilmastopäästöjä kolmanneksella (49). Hankkeessa pyritään ylipäätään tuotannon ympäristökuormituksen vähentämiseen.

On myös muistettava, että suomalainen nauta syö muutakin kuin nurmirehua. Raportin liitteen mukaan nurmirehun, jonka tuotanto aiheuttaa vähemmän päästöjä, osuus rehusta on noin 60% (48). YLE:n viimevuotisessa uutisessa haastateltu viljelijä sen sijaan arvioi väkirehun osuudeksi 60%. FootprintBeef-hankkeen pohjalta pidetyssä esitelmässä muistutetaan, että naudanlihan tuotannossa eläinten ruuansulatus vastaa 41–44% ja rehujen viljely 32–43% ilmastopäästöistä. Esitelmässä myös todetaan, että suomalaisen tuotannon päästöt ovat samaa luokkaa tai hieman suuremmat kuin muualla Euroopassa – mutta tähän ei ole otettu huomioon esimerkiksi rehusoijan tuotannossa aiheutuvia maankäytön muutoksista peräisin olevia päästöjä. Raportissa nostetaan aivan oikein esiin, että suomalaiselle nautakarjalle ei juuri syötetä soijaa (Katajajuuri 36; Pulkkinen 39) vaan se menee esimerkiksi sioille ja broilereille – mutta ne taas eivät tuota niin suuria metaanipäästöjä.

Nielevätkö metsät maidon ja naudanlihan tuotannon päästöt?

Raportin tiivistelmässä ja yhteenvedossa esitetään, että myös metsien hiilinielu tulisi ottaa huomioon naudanlihan tuotannon ilmastovaikutusten laskennassa. ”Suurin osa tähän raporttiin haastatelluista asiantuntijoista” (6) on raportin mukaan tätä mieltä. Mutta vain kaksi asiantuntijaa lausuu asiasta. Jarmo Juga puolustaa metsien laskemista mukaan (24), kun taas Juha-Matti Katajajuuri kritisoi sitä voimakkaasti (35).

Juga puolustaa kantaansa näin:

”Miksei kansantaloudessakin voida katsoa, että jos yhdellä sektorilla voidaan kompensoida toista sektoria ja lopputulos on positiivinen, sen pitäisi riittää meille. Kansantaloudetkin ovat erilaisia. Kaikki saadaan näyttämään ongelmalliselta, kun pilkotaan riittävän pieniin osiin ja katsotaan vain yhtä osaa kerrallaan eikä kokonaisuutta.”

Näkemyksessä olisi oma järkensä, jos lopputulos olisi ilmastonäkökulmasta positiivinen, mutta kun se ei ole. Suomalaisella yhteiskunnalla on merkittävät ilmastopäästöt henkeä kohden, ja jos niitä halutaan vähentää, täytyy kaikki sektorit ottaa huomioon. Parhaimmillaan metsät kasvattavat tehokkaasti hiilivarastoaan, mutta myös niiden hiilitase riippuu hyvin paljon siitä, millaisia toimintatapoja omaksutaan. Juuri tähän 68 suomalaista tutkijaa puuttui metsien käyttöä ja hallituksen biotalouslinjauksia koskevassa julkilausumassaan (24.3.).

Tosin tässä kohdassa raporttia jää lainausmerkin puutteen takia epäselväksi, mikä on toimituksellista osiota ja mikä Jugan lainausta. Lukijan on vaikea tulkita, mitä Juga lopulta sanoo metsistä ilmastonäkökulmasta, kun asia rinnastetaan tekstissä yksioikoisesti kansantaloudelliseen argumenttiin. Tämä on merkittävä virhe Newsbrokersilta, koska väite hiilineutraaliudesta rakentuu nurmien lisäksi metsäargumenttiin.

Mihin suomalaista maidon ja naudanlihan tuotantoa pitäisi verrata?

Raportissa muistutetaan aivan oikein, että monissa muissa maissa naudanlihan tuotannolla on vakavampia ympäristövaikutuksia. Sademetsätuhot (6, 12, 18, 21, 26), eroosio tai ylilaidunnus (12, 13, 17, 18, 19, 21, 27, 47) ja vesivarojen niukkuus (6, 18, 21, 32, 37, 42, 43, 47) mainitaan lukuisia kertoja. Ylipäätään Virkajärvi (21) ja Katajajuuri (37) korostavat sitä, että eri alueiden tuotantoa ei tule verrata samoin kriteerein, jos niiden välillä on merkittäviä eroja. Globaalit keskiluvut ovat huono ohjenuora.

Mutta kuten Hannele Pulkkinen huomauttaa, suomalaista tuotantoa pitäisi verrata niihin maihin, joista naudanlihaa pääasiassa tuodaan Suomeen eikä esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, josta tuontimäärät ovat pienempiä (39, 43). Tosin Pulkkinen mainitsee pitkien kauppaketjujen tuomasta epävarmuudesta, josta saatiin Suomessakin maistiaisia maaliskuussa ”brassilihan” aiheuttamassa kohussa. Kuten raportin liitteessä viitataan, soijaruokintaa lukuun ottamatta olosuhteet ja tuotantotavat Tanskassa, Saksassa, Hollannissa ja Puolassa ovat melko lähellä täkäläisiä (47).

Niinpä raju erottelu kotimaisen ”ekoteon” ja ”sademetsälihan” välillä hämärtää keskustelua.

Olennaista onkin, mitä kysytään. Raportin julkilausuttu kysymyksenasettelu oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Ilman ilmastokeskustelun vääristelyä asiantuntijalausunnoista olisi löytynyt aivan tarpeeksi perusteita sanoa, että erot ainakin Etelä- ja Pohjois-Amerikan vallitseviin tuotantotapoihin ovat suuria. Euroopan sisäisissä vertailuissa asiantuntijat olivat epävarmempia.

On kuitenkin otettava huomioon maailman tila. Joukko tutkijoita laati tuoreessa Science-lehden artikkelissa ”tiekartan” maailmaan, joka pysyisi Pariisin ilmastosopimuksessa sovituissa turvarajoissa (lisää täältä). [LINKKI: ] Artikkelissa todetaan, että myös maatalouden on muututtava hiiltä sitovaksi, mikä on hurja vaatimus nykytilanteesta lähtien. Tässä tilanteessa ei voida enää etsiä vähemmän huonoja vaihtoehtoja vaan täytyy etsiä hyviä vaihtoehtoja.

Raportin asiantuntijoista etenkin Juga käsittelee ympäristöystävällisyyttä tuotannon kannattavuuden näkökulmasta (23). Mitä enemmän tuotoksia panoksilla saadaan, sitä pienemmiksi jäävät eläin- tai kilokohtaiset päästöt. Tehostamisella on ehdottomasti tärkeä merkityksensä etenkin silloin, kun ruuantuotanto on heikkoa, resurssit ovat rajallisia ja nälkää tai ruokaturvattomuutta on paljon. Tämä on nautakarjan kannalta elintärkeää alueilla, joilla karjalla on vahva kulttuurinen status – Juga tarkastelee esimerkiksi Senegalin tilannetta (26–27).

Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa nälkä ei johdu nykymaailmassa siitä, että ruokaa ei olisi tarjolla – ruokaan ei välttämättä ole varaa (mikä on maailmanlaajuisestikin merkittävimpiä nälän ja aliravitsemuksen syitä). Suomalaiset myös syövät liha- ja maitotuotteita enemmän kuin edes terveysnäkökulmasta olisi suositeltavaa – puhumattakaan siitä, mikä olisi ravitsemuksellisesti tarpeellista tai välttämätöntä. Siksi ilmastonäkökulmasta on kysyttävä myös, kuinka paljon on mielekästä tuottaa ja kuluttaa. Juga esittääkin, että kulutuksen pienentäminen olisi tehokkain tapa vähentää päästöjä ja muistuttaa, että kulutuksen määristä pitäisi keskustella kestävyyttä pohdittaessa (23, 29). Virkajärvi muistuttaa, että suomalaisen tuotannon erityispiirteistä huolimatta kasvisruoalla on naudanlihaa pienemmät kasvihuonepäästöt. (20) LUKE:n sivuilla julkaistussa tekstissä ”Ruoan ilmastovaikutuksia voi vähentää jopa puoleen ruokavalinnoilla linjataan, että etenkin naudanlihan vähäisempi kulutus vähentää päästöjä.

Eläintuotteiden kulutusta pitää vähentää

Tämä ei välttämättä tarkoita lihansyönnin loppumista vaan sen vähentämistä. Vaikka raportissa osoitetaan, että suomalaisella maidon ja naudanlihan yhdistelmätuotannolla on monin tavoin suhteellisesti kevyempi ympäristökuorma kuin tietyillä maailman alueilla, ei maailmaa ruokita suomalaisilla nautakarjan tuotteilla – ei edes Suomea. Naudanlihan kulutus on niin korkeaa, että Suomeen tuodaan nykyään viidennes kulutetusta lihasta (16). Tämä tilanne on selvästi kestämätön. Kuten tuoreessa Nature-lehden artikkelissa varoitetaan, kansainvälisellä ruokakaupalla on suuri merkitys uusiutumattomien pohjavesivarojen hupenemisessa. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että ympäristönäkökulmasta Suomessa pitäisi tuottaa enemmän ja pitää nykyinen kulutustaso.

Raportissa nostetaan suomalaisen naudanlihan tuotannon hyveeksi maidon ja lihan yhdistelmätuotanto (6, 11, 16, 20, 25, 26, 31, 38). Tässäkin on eräänlaisesta panos/tuotos -näkökulmasta oma järkensä, kun päästöt ”jyvittyvät” maidon ja lihan kesken. Kokonaistuotannon ja -kulutuksen näkökulmasta asia näyttää erilaiselta. Kuten Juga huomauttaa, yksi syy Suomen tuontiriippuvuuteen on se, että maidontuotannossa riittää tehostumisen vuoksi pienempi lehmäluku (25). Vanhatalo sanoo, että tämän seurauksena lihakarjan osuus on kasvussa (31). Nykyisen kaltaisilla kulutusmäärillä yhdistelmätuotannossa on siis varjopuolensakin, ja ajatus naudanlihan päästöjen ”laimentumisesta” on hieman kyseenalainen, jos tuotamme ja kulutamme ilmastonäkökulmasta kaikkiaan liikaa.

Raportissa ei aseteta vastakkain lihansyöntiä ja kasvissyöntiä. Atar Kustannuksen kirjoja referoiva kirjakustantaja Thor-Fredric Karlssonin rakentaa sen sijaan tuoreessa Maaseudun tulevaisuuden kirjoituksessaan ”Kasvisruokabuumi perustuu vääriin olettamuksiin” (24.3.) tällaista vastakkainasettelua. Hän jopa esittää hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoittavan väitteen, että ”laidun on metsää paljon tehokkaampi hiilinielu”.

Ylipäätään kasvissyönnin lisääntyminen ja ympäristönäkökohtien korostuminen viime vuosina on saanut aikaan kiivaitakin reaktioita. Lokakuussa 2013 MTK älähti pohjoismaisista ravintosuosituksista ja syytti, että niiden taustalla on ”asenteellinen ympäristö- ja ilmastopolitiikka, jolla ei pitäisi olla tekemistä ravintosuositusten kanssa”. Samoin helmikuussa viestintähanke Liha valitti Helsingin Sanomien Itämeri-laskurista.

Omavaraisuus ja biodiversiteetin edistäminen

Ilmastoväitteiden vääristely jättää myös varjoonsa raportissa haasteltujen asiantuntijoiden huomiot nurmirehun muista eduista: monet maanviljelyskäytössä olevat suomalaiset maat eivät käy muuksi kuin nurmeksi, ja ihmiset eivät nurmea syö. Virkajärvi (20), Juga (22, 27) ja Katajajuuri (37) kysyvät, mitä nurmimailla tehtäisiin, jos niillä ei tuotettaisi rehua tai laidunnettaisi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle ja suomalaiselle ruokaomavaraisuudelle etenkin tulevaisuudessa, jos ei voida enää nojata maailman ruokajärjestelmän luotettavuuteen, kuten Pulkkinen muistuttaa, tosin puhuen ”nykytason tuotannon” ylläpitämisestä (39).

Tulevaisuudessa tuotannon omavaraisuudesta huolehtiminen nousee yhtäältä ilmastonmuutoksen vaikutusten sekä muiden resurssiongelmien ja toisaalta ilmastonmuutoksen torjumisen vaatiman energiamurroksen myötä yhä tärkeämmäksi. Tämä ei johda tietenkään maailmankaupan loppumiseen mutta se tarkoittaa, että tuotantoa ei voida arvioida nykyisen fossiilitalouteen perustuvan ruokajärjestelmän mittapuilla. Aineelliset raunaehdot täytyy ottaa kunnolla huomioon tehokkuus- ja kannattavuuslaskelmissa. Varautuminen ruokakriiseihin ja hintaheilahteluihin tulee myös yhä tärkeämmäksi. Siksi globaaleihin keskiarvoihin ja nykymuotoiseen maailmankauppaan nojaavat tarkastelut eivät riitä.

Joka tapauksessa tässä muutoksessa lihatuotteiden kokonaiskulutuksen vähentäminen olisi Suomessakin etu, sillä se antaisi liikkumavaraa suomalaisissa oloissa soveliaan mutta hiilitaseeltaan ongelmallisen tuotannon jatkamiselle ja sen toimintatapojen kehittämiselle.

Sama koskee keskustelua nurmituotannon biodiversiteettivaikutuksista, jotka nostetaan raportissa esiin monessa kohdin (13, 20, 33). Virkajärvi toteaa, että intensiivisen nurmiviljelyn kasvien biodiversiteetti ei ole korkea, mutta muiden eliöiden diversiteetti on paljon suurempi kuin kasviviljelyssä. Merkittävät biodiversiteettivaikutukset koskevat kuitenkin ennen kaikkea laidunnusta, jota on suomalaisesta tuotannosta vähäinen osuus. (20–21) Pulkkinen muistuttaa, että laidunnus koskee lähinnä lihakarjan tuotantoa (41). Vapaana laiduntava karja kuitenkin tuottaa enemmän metaanipäästöjä ja tuotanto on tehotonta. Olennainen kysymys onkin, kuinka paljon laiduntavaa karjaa tarvittaisiin pitämään yllä nurmien biodiversiteettiä verrattuna nykyiseen tuotantoon.

Lopuksi

Kuten kaikkialla maailmassa, Suomessakin ruokajärjestelmän on muututtava, jotta se ei lisää ilmastopäästöjä mutta pystyy tuottamaan tarpeeksi ruokaa. Suomalaisella tuotannolla ei ruokita maailman nälkäisiä, joten olennaista täällä on pitää huolta ruokaturvasta, ilmastopäästöistä, ravinnekierrosta, maaperän kunnosta ja maatalouden tuotantopanosten (energian, lannoitteiden ja niin edelleen) mahdollisimman kestävästä tuotannosta. Raportin asiantuntijat esittävät perusteita sille, että näissä oloissa nautakarja voi olla osa kestävää maataloutta. Samalla he kuitenkin osoittavat vakuuttavasti, että nykyiset tuotanto- ja kulutusmäärät tekevät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Vaikka eläintuotteiden osuutta kulutuksesta pitää laskea elintärkeiden ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi, täytyy käytäntöjä muuttaa kaikilla ruokajärjestelmän saroilla. Nykytilanteessa alkutuottajien on kuitenkin hyvin vaikea omaksua uusia käytäntöjä, joihin kuuluu väistämättä paljon kokeilua ja epäonnistumisen riskejä. Kun tuottajien osuus ruuan hinnasta on pieni ja samaan aikaan vaaditaan yhä alhaisempaa ruuan hintaa, kokeilujen elintila on ahdas. Kestävän ruokajärjestelmän luominen ei ole vain kasvissyönnin ja lihansyönnin välinen kysymys vaan vaatii yhteiskunnan tukea ja ohjausta ruokajärjestelmän suunnanmuutokseen.

Vaikka etenkin MTK ja Valio ovat ottaneet tiedotuksessaan käyttöön raportin harhaanjohtavimmat väitteet, Newsbrokersin journalistisesti arveluttava toiminta on tämän tapauksen raskain ongelma. En lähde arvelemaan sitä, ovatko tilaajat vaikuttaneet raportin lopputulokseen. Newsbrokers on lanseerannut tuotteekseen ”hiljaiset reportaasit”, joiden tuotannon kerrotaan olevan vapaita moisista paineista. Newsbrokers korostaa toimintansa objektiivisuutta, riippumattomuutta ja läpinäkyvyyttä. Tätä omakuvaa on vaikea ottaa tosissaan tällaisten väitteiden äärellä:

”Hiilijalanjälkiä ei pystytä laskemaan riidattomasti. Jokaiselle mielipideväittämälle löytyy tueksi tutkimus, jonka menetelmä ja aineisto on valittu antamaan haluttu tulos. Tämä on realiteetti, joka sekä toimittajien että yleisön pitäisi muistaa.

Mutta on olemassa riidattomia suuren luokan faktoja, joista yksi on Suomen maatilojen poikkeuksellinen hiilinielukapasiteetti, jonka antavat nurmiviljely ja metsät. ”

Jos olisin töissä raportin tilaajien tiedotuspuolella, ottaisin tuotokseen mahdollisimman suuren hajuraon. Tieteellisten tulosten samaan aikaan virheellinen ja valikoiva käsittely ja piilottelu mielipidepuheen taakse on vaarallista peliä aikana, jolloin tieteellisen tutkimuksen merkitystä rapautetaan monin tavoin. Ja mitä aktiivisemmin tiedeyhteisö puolustaa tulostensa julkista käsittelyä, sitä lyhyemmiksi käyvät valheen jäljet.

 

 



Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä

”Nuo synkistelijät ja tuomiopäivän profeetat sanovat, että maailma menee koko ajan huonompaan suuntaan. Mutta avatkaa silmänne: maailma kehittyykin koko ajan parempaan päin.”

Tämä vastakkainasettelu on jo niin kulunut, että luulisi sen jääneen pois muodista. Retorisena kikkana se on yhtä oivaltava kuin väite, että ”tästä ei saa puhua Suomessa”, vaikka asiasta kuinka puhuttaisiin. On selvää, että kulttuurissamme puhutaan maailman tilasta ja tulevaisuudesta yhtaikaa optimistisesti ja pessimistisesti – koska kummatkin ovat totta, saman historian juonteita. Nasevan joko–tai-asetelman luominen vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miten hyvä ja huono ovat yhteydessä ja miten niiden tiet voisivat erota.

Vaikka synkistelyä väitetään yhä uudestaan valtavirraksi, yllä oleva väite on esitetty alle puolen vuoden aikana ainakin kolmasti näkyvällä paikalla Helsingin Sanomissa. Heikki Aittokoski totesi Johan Norbergin kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan ”Synkeä maailmankuvamme on harhaa – ihmiskunnalla menee entistä paremmin, ja tässä on kymmenen syytä siihen” (21.11.), että näkemys huonosta maailman tilasta on lähinnä mediaharhaa, ja se peittää tiedon edistyksestä joka rintamalla (mukaan lukien ympäristö).

Saska Saarikoski ihmetteli pääkirjoituskolumnissaan ”Kun maailman rikkain mies lyö vetoa köyhien pelastumisesta” (6.2.), miksei köyhyyden ja nälän vähentymistä juhlita ja muistutti, että ihmiskunnan eriarvoisuus on alkanut vähentyä. Ympäristösuojelukritiikistä tunnettu Bjørn Lomborg haukkui vieraskynässään ”Maailmasta on tullut aiempaa tasa-arvoisempi” (1.3.) hänen mukaansa vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan ”eriarvoisuus lisääntyy vääjäämättä” ja totesi, että köyhyyden vähentyminen kertoo maailmasta enemmän.

Kukaan tietenkään väitä, että eriarvoisuuden kasvu olisi vääjäämätöntä – eivät etenkään eriarvoisuuden vaikutuksesta huolestuneet. Mikäli kehitys olisi vääjäämätöntä, ei sille voisi tehdä mitään eikä se olisi poliittinen kysymys. Miksi pitää meteliä asiasta, jolle ei voi mitään?

Huolta eriarvoisuudesta kyseenalaistetaan toistuvasti esittämällä, että koska ennen muinoin valtaosa maailman ihmisistä oli paljon köyhempiä, puhe eriarvoisuuden kasvusta on harhaanjohtavaa. Tuskin kukaan eriarvoisuuden kriitikko kiistää satojen tai tuhansien vuosien aikana tapahtuneita muutoksia maailmassa. Eriarvoisuuskeskustelu keskittyy lyhyempiin aikajänteisiin ja ihmisten välisiin valtasuhteisiin mitä erilaisemmissa yhteiskunnissa. Eriarvoisuus tekee täysimittaisen yhteiskunnallisen elämän vaikeaksi tai mahdottomaksi. Siksi globaalisti katsoen melko vauras ihminen voi olla syrjäytynyt ja taloudellisessa ahdingossa. Köyhyyden ja eriarvoisuuden tarkastelu ovat toisiaan täydentäviä, ei kilpailevia näkökulmia.

*

Edellä mainitut kirjoittajat ovat oikeassa todetessaan, että köyhyys ja nälkä ovat vähentyneet maailmassa. Siitä kertovia lukuja sietää kuitenkin katsoa tarkemmin. Lukuihin on helppo päästä käsiksi, sillä toisin kuin Saarikoski tai Lomborg luulottelevat, näitä saavutuksia on juhlistettu näkyvästi monta kertaa esimerkiksi sen jälkeen, kun YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakausi päättyi vuonna 2015. Eiköhän Saarikosken toivomaa skumppaakin ole poksauteltu niissä juhlissa.

Äärimmäistä köyhyyttä mitataan henkilökohtaisella tulotasolla eli dollaritienesteillä päivässä. Vuosituhattavoitteiden raportissa raja oli vielä 1,25 dollaria/päivä, mutta uudemmissa Maailmanpankin laskelmissa se on päivitetty 1,9 dollariin vastaamaan aiemman summan ostovoimaa mukautettuna eri valtioiden tilanteeseen. Tämä raja on hyvin alhainen, ja juuri sen yläpuolelle on ”nippuuntunut” suuri joukko ihmisiä. Tästä köyhyyden määritelmän ongelmasta on kannettu huolta myös Maailmanpankin omissa tiedotteissa.

Niinpä esimerkiksi Maailmanpankin luvuissa Intiassa äärimmäisessä köyhyydessä elää 12,4 % ihmisistä, mutta maan oman köyhyysrajan 2,44 dollaria mukaan osuus on 29,5 %. Ja myös sen tuntumaan on keskittynyt suuri ihmisjoukko. Yhtäältä tämä kertoo siitä, että kehitys voisi nopeasti nostaa paljon ihmisiä rajan yli, mutta toisaalta siitä, että suuret joukot ovat edelleen hyvin haavoittuvaisia ja käytännössä hyvin köyhiä.

Pelkkä tulotaso ei kerro siitä, kuinka köyhiä ihmiset ovat, vaikka se olisikin sovitettu maan omaan hintatasoon. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä, mikä tekee elämän haavoittuvaiseksi.

Samaten nälän määrä maailmassa näyttäytyy eri mittareilla hyvin erilaisena. Käytetyimmällä mittarilla maailmassa on nyt 780–800 miljoonaa nälkäistä, ja sekä nälkäisten määrä että suhteellinen osuus ovat laskeneet – mikä on melkoinen saavutus kasvavan väestön maailmassa. Tämä FAO:n käyttämä nälän tai aliravitsemuksen määritelmä pohjaa ravinnosta saataviin kaloreihin, ja senkin raja on hyvin alhainen: tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen mutta ei esimerkiksi maanviljelytyöhön. Nälästä päässyt on siten hyvin nälkäinen. FAO ja muut tahot kuitenkin tarkastelevat asiaa pelkkää ”kalorinälkää” laajemminkin. Ravinteiden puutoksesta kärsii noin 2 miljardia ihmistä. Joka seitsemäs maailman lapsista on alipainoisia, mutta ravinteiden puutoksesta paremmin kertova kitukasvuisuus on laajempi ilmiö – joka neljäs lapsi kärsii siitä.

Nälkää tai ravinteiden puutosta laajempi ilmiö on ruokaturvattomuus. Ruokaturvaa arvioidessa tarkastellaan ruoan saannin lisäksi kykyä hankkia ruokaa, kykyä käyttää ruokaa hyväksi ja tilanteen vakautta. Esimerkiksi ruokakriisejä esiintyy yhä taajemmin, vaikka äärimmäinen nälkä on vähentynyt, mikä kertoo tilanteen epävakaudesta.

*

Keskiluvut piilottavat myös taakseen sen, että kehitys on ollut hyvin epätasaista niin maantieteellisesti kuin sukupuolten tai etnisten ryhmien välillä. Esimerkiksi Keskisessä Afrikassa on otettu jopa takapakkia nälän torjunnassa. Tämän eriarvoisuuden ymmärtämiseksi on muistettava, että ensinnäkin sekä luonnonvarojen että varallisuuden virta kulkee nettona köyhemmiltä alueilta vauraammille. Lomborgin käyttämässä Maailmanpankin tiedotteessakin muistutetaan, että köyhyys on sitkeintä konfliktialueiden lisäksi raaka-aineiden viennistä riippuvaisilla alueilla. Niiden kehitys on haavoittuvaista hintojen heilahtelulle.

Köyhimpien alueiden ihmiset ovat myös näkyvämmin riippuvaisia luonnonvaroista: puhtaasta vedestä, viljelysmaasta, metsistä, meristä ja sisävesistä. Kaikki ihmiset ovat tietysti niistä yhtä riippuvaisia, mutta taloudelliset ja teknologiset resurssit voivat peittää ja puskuroida tätä riippuvaisuutta. Mutta kun nämä resurssit puuttuvat, ei vähäinen lisäraha paljon auta, jos luonnonvarojen tilanne heikkenee. Tähän liittyy myös olennainen eriarvoisuusnäkökulma: luotettavan infrastruktuurin tuolla puolen olevat voivat joutua maksamaan välttämättömyydestä moninkertaista hintaa. Juuri tähän liittyvät monet yhteisvaurauden “aitaamisen” ongelmat, mutta niistä paremmin jossain toisessa tekstissä.

Nälkää ja köyhyyttä ei voi ymmärtää kunnolla irti tästä taustasta. Niinpä esimerkiksi ”kalorinälän” vähentyminen ei välttämättä kerro yhteiskuntien kestävästä kehityksestä. Pohjois-Afrikka on päässyt FAO:n tilastoissa nälästä, eli ”kalorinälkää” kärsii alle 5% ihmisistä, minkä jälkeen tilastot eivät enää erittele sitä tarkemmin. Tämä on kuitenkin saatu aikaan kaloripitoisella tuontiruoalla, joka ei ole kovin ravinteikasta, joten ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat ovat merkittäviä. Nälän voittaminen halvalla tuontiruoalla on monien näennäisten menestystarinoiden taustalla, mutta pahimmillaan se johtaa paikallisen tuotannon heikkenemiseen, köyhyyden lisääntymiseen, ruokaturvan heikkenemiseen ja ruokavalion yksinkertaistumiseen. Kansainvälinen kauppa on elintärkeää katovuosien ja muiden häiriöiden tasaamiseksi, mutta paikallisen tuotannon suojaaminen olisi elintärkeää köyhimmillä alueilla kehityksen itseään ruokkivien kehien aikaansaamiseksi.

*

On selvää, että viime vuosisatojen aikana fossiiliset polttoaineet, hygienian kehitys, lääketiede, informaatioteknologia, liikenteen kehitys, kauppa ja monet muut asiat ovat lisänneet miljardien ihmisten aineellista hyvinvointia suuresti. Mutta ovatko saavutukset kestävällä pohjalla? Ilmastonmuutos, kalakantojen hupeneminen, merten ekosysteemien häiriintyminen, vesivarojen hupeneminen ja viljelysmaan kato kertovat päinvastaista. Koko ihmiskunta voi olla ”nippuuntunut” haavoittuvuuden rajan tuntumaan kuten äärimmäisestä köyhyydestä päässeet. FAO varoittaa raportissaan ”The State of Food and Agriculture 2016”, että köyhyys ja nälkä uhkaavat jälleen lisääntyä, jos ilmastonmuutosta ei saada torjuttua.

Ja tämä on olennainen kysymys, ei kaksiarvoinen kinastelu siitä, meneekö hyvin vai huonosti. Ilman noita mustavalkoisia laseja jokainen tajuaa, että maailmassa on käynnissä yhtaikaa tuhoisia ja rakentavia kehityskulkuja. Kirjoituksen alussa kuvatulla retorisella tempulla halutaan sanoa, että nykyinen maailman kehitys on pohjimmiltaan oikealla tolalla, koska ”kaikki” menee kohti parempaa. Täytyy vain vähän säätää eikä valittaa eriarvoisuudesta tai muista kehityksen lastentaudeista kuten kriittisistä ympäristöongelmista.

Saavutusten epävakaus, niiden epätasainen jakautuminen ja ihmiselämän luontoperustan heikkeneminen kertovat kuitenkin siitä, että kehityksen tapoja on muutettava radikaalisti. Se on ainoa keino taata, että tähänastiset saavutukset eivät ole olleet turhia.

Onneksi viime vuosisatojen kehitys ei ole sillä tavalla pakettiratkaisu kuin Norberg, Saarikoski ja Lomborg viittaavat. Kaikkea ei ole pakko ostaa kerralla, vaan joistakin asioista voidaan luopua ja toisia säilyttää. Esimerkiksi lääketieteen kehitys, hygienia, ymmärrys ravinnon eri osien merkityksestä, taju laajan koulutuksen hyveistä, ekologinen tieto ruoantuotannon perusteista tai kyky ennustaa säätilaa ovat muuttaneet ihmiselämää radikaalisti. Ne eivät kuitenkaan ole vain fossiilisten polttoaineiden tai modernin talouden luomuksia, vaan ne ovat ihmisten kehittämiä uusia taitoja, laadullisesti omaleimainen kehityksen voima. Ne voivat jatkaa toimintaansa myös toisenlaisessa maailmassa.

 

 



Kiertomatkalla ei muutu ilmastoasiantuntijaksi

(Tämä kirjoitus on laajennettu versio Kauppalehdessä 28.2. julkaistusta tekstistäni.)

Kauppalehden kirjeenvaihtaja Antti Lehmusvirta kirjoitti 30.1. päivätyssä kolumnissaan ”Ilmastovouhotus on iso vitsi” kokemastaan turhautumisesta ilmastonmuutoksen edessä. Hän oli käynyt lyhyellä kiertomatkalla Intiassa ja pystyi tämän perusteella toteamaan, että päästöjen suhteen olemme menettämässä pelin. Siksi suomalaisten tai ylipäätään pohjoismaalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi on turhaa. Se on ”iso vitsi”, joka ei ratkaise ongelmaa ”vähimmässäkään määrin.”

Suurten väitteiden esittäminen oman kokemuksen pohjalta on valitettavan ominaista nykykeskustelulle, mutta tukeutui Lehmusvirta sentään myös Euroopan komission tutkimuskeskuksen ja Maailman terveysjärjestön tietoihin.

Kolumni sisältää joukon erillisiä väitteitä, joista Lehmusvirran kanssa voi olla perustellusti sekä samaa että eri mieltä. Ilmastopäästöjen vähentäminen ei ole edennyt tarvittavalla vauhdilla. Ei olekaan, ja edes Pariisin ilmastosopimuksen sitoumusten täyttäminen ei riittäisi rajoittamaan lämpenemistä kahteen asteeseen. Aasian väkirikkaissa maissa on tapahduttava isoja muutoksia. Niin eittämättä onkin. Lehmusvirta myös kantaa huolta lukemattomista intialaisista ilmansaasteiden uhreista, jotka eivät kiinnosta ketään ”pätkääkään”. Ilmansaasteiden terveysvaikutukset ovat kuitenkin olleet merkittävä syy, miksi Kiinassa ja hiljalleen Intiassakin aletaan taipua kohti muutoksia. Nämä ongelmat ovat olleet myös esillä yhä laajemmin maailman lehdistössä. Jos nyt edes pätkän verran kiinnostusta on siis ollut. Silti näihin Lehmusvirran näkemyksiin on helppo yhtyä, koska ne pohjaavat koeteltuun tietoon.

Sen sijaan kolumnin pääviesti, eli Lehmusvirran johtopäätös, on luvattoman naiivi, kahdella tavalla. Ensinnäkin sen sijaan, että hän pohtisi Aasiassa tapahtuvan muutoksen mahdollisuuksia, Lehmusvirta nojaa ajatukseen vääjäämättömästä kehityksestä, jossa miljoonittain köyhiä keskiluokkaistuu ja alkaa tuottaa hyvinvointiaan pahasti saastuttavin keinoin. Business as usual. Samalla tavoin argumentoitiin Kiinasta vuosikausia: meidän on turha tehdä mitään, koska ne siellä lisääntyvät kuin kanit ja juoksevat kilpaa kohti länsimaista elämäntapaa. Juuri kukaan ei ennakoinut Kiinan käännettä. Suunta irti kivihiilestä ja kohti uusiutuvia on alkanut liian hitaasti ja liian myöhään, kuten kaikkialla muuallakin. Silti muutos oli oletettua äkkinäisempi eikä noudattanut ajatuksia vaurastumiskehityksen luonnonlaeista, joiden mukaan vasta vaurastuneilla on varaa ympäristöpolitiikkaan.

YLE:n toimittaja Jenni Frilander muistutti 1.2. päivätyssä Näkökulmassaan, että Intia on panostanut voimakkaasti aurinkoenergiaan. Kuten Kiinakin, Intia liikkuu ympäristökysymyksissä yhtaikaa hyvään ja huonoon suuntaan, ja sitä moninaisuutta ei yksikään matkailija lyhyellä kiertomatkallaan tavoita eikä surkeista kaupunkinäkymistä hahmota.

Toiseksi, kirjoitus on naiivi, koska Lehmusvirta ei ymmärrä tai halua ymmärtää, että suomalaisen tai minkä tahansa muun vauraan yhteiskunnan toiminta vaikuttaa myös itseään laajemmin. Kansainvälinen politiikka vaatii vastavuoroisuutta, esimerkkien antamista ja myös suhteellisuutta. Kuten Frilander muistuttaa, Suomen ja Intian vertailun sijaan on mielekkäämpää asettaa rinnakkain EU ja Intia. EU:n päästöt ovat Intiaan verrattuna puolitoistakertaiset, vaikka väkeä on yli puolet vähemmän. Kiina ja Intia tuskin ottaisivat reippaampia askeleita ilmastonmuutoksen torjunnassa, jos vauraat päättäisivät luopua koko touhusta. Mitään muuta toimintakehotusta kolumnissa ei kuitenkaan ole.

Kauppalehden toimittaja Olli Herrala tarttui keskusteluun 1.2. päivätyssä Metrossanukkuja-blogikirjoituksessaan ”Ilmastovouhotuksesta kehittyi karmea parku”. Hän tiivisti Lehmusvirran lopputulemaksi ”ei näin naiivisti ilmastoja pelasteta” ja kutsui kolumnia neutraaliksi kommentoinniksi, mitä vouhotus- ja vitsileimaaminen tuskin on. Kirjoituksen varsinainen pihvi ei kuitenkaan ollut Lehmusvirran ilmastonäkemyksen puolustaminen vaan Herralan oman vuoden 2007 haastattelujutun uudelleenlämmittäminen. Hän tukeutui näkemykseen, että ilmastonmuutos on propagandaa, jolla ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä.

Jos Lehmusvirta esittää, että suomalaisten on turha tehdä mitään vaurastuvien intialaisten uhkan edessä, Herrala kieltää koko ilmasto-ongelman, toki haastateltavan sanoin. Vastakkain on ”syyllistävä valtavirta” ja ”ilmastonmuutoskeskustelun monipuolustajat”. Tässä toinen nykykeskustelun suosikki: itsensä asettaminen sankarillisen vastarannan kiisken asemaan pakkototuuden tuputtajia vastaan.

Lehmusvirta ei ryhdy “Iso vitsi” -kolumnissaan ilmastonmuutoksen kieltäjäksi vaan näyttää olevan asiasta syvästi huolissaan. Mutta 20.2. päivätyssä kolumnissa ”Pääsikö ilmastokiistassa hiljainen enemmistö ääneen?” hän tukeutuu Herralan tavoin sankarilliseen vastakohta-asetelmaan. ”Totuushegemonian” sijaan hänen kirjoituksensa on antanut äänen hiljaiselle enemmistölle, joka ei ole kehdannut sanoa, mitä ajattelee. Hegemoniaa valvovat auktoriteetit ja asiantuntijat – ja Twitter, jonka keskusteluiden kiivaudesta Lehmusvirta on toimittajana hupaisan yllättynyt. Hegemonian haastavat ”maailmalla kiertäneet lukijat”. Totuus löytyy taas kiertomatkalta.

Lehmusvirran haastattelema tutkija Glen Peters vahvistaa aiemman kirjoituksen yhden viestin: kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi ei tehdä tällä hetkellä läheskään tarpeeksi. Peters myös muistuttaa, että taloudellinen kehitys nähdään monessa paikassa tärkeämmäksi kuin ilmastonmuutoksen estäminen, mikä ei liene yllätys yhdellekään lukutaitoiselle ihmiselle, joka on seurannut näitä asioita viime vuosikymmeninä.

Lehmusvirta mukailee kulunutta ”Suomessa ei saa puhua tästä” -letkautusta ja valittaa, miten Suomessa saa puhua asiasta vain yhdestä näkökulmasta. Suomessa on kuitenkin hallitusvastuussa puolue, joka on ratsastanut vaalikampanjoissaan ilmastonmuutoksen epäilyllä. Taloudellinen kehitys on yhä uudestaan asetettu ilmastonmuutoksen torjunnan edelle. Mutta mikäs siinä, jos toimittaja haluaa kokea Twitter-törmäyksen perusteella olevansa hegemonian alistama.

Kysymykseksi jää, yrittääkö Lehmusvirta edes kirjoittaa kolumniinsa ymmärrettävää viestiä. Hän toteaa: ”Suurten muutosten pahin pullonkaula löytyy usein ihmisten korvien välistä.” Ja nyt pullonkaula on ilmeisesti ”pohjoismainen ilmastokeskustelu”. Mutta jos hänen tammikuisen kolumninsa viesti on, että täällä ei kannata tehdä mitään, mitä muutosta hän peräänkuuluttaa?

Laupeuden hengessä tulkittakoon, että hänen naureskelemansa yksilöiden toiminta kuten lihansyönnin välttäminen, jätteiden kierrätys ja hybridiautot, ”oman arjen myllääminen”, eivät riitä muutokseen. Se on eittämättä totta. Täällä kuten kaikkialla muualla pitää tehdä isommin ja toimia kansainvälisessä yhteistyössä.

Yhteiskunnan pitää muuttua perusteellisesti vähemmän luonnonvaroja kuluttavaksi, luontoa tuhoavaksi ja saasteita tuottavaksi. Päästöjen vähentämisen lisäksi se tarkoittaa esimerkiksi hiilinielujen edistämistä muun muassa metsissä ja peltomailla. Asioiden tekemistä toisin. Vauraampien aineellista kulutusta on vähennettävä samalla kun köyhempien hyvinvointia on tuotettava toisin keinoin kuin meidän teollistumisen historiamme aikana. Helppoa se ei tietenkään ole.



BIOS-tutkimusyksikön tuore artikkeli

BIOS-ryhmämme ensimmäinen yhteisartikkeli julkaistiin Kosmopolis-lehden numerossa 4/16. Käsikirjoitusversion voi lukea Academia-palvelussa.

Artikkelin tiivistelmä:

Nykymuotoinen keskustelu antroposeenista sai alkunsa Paul Crutzenin ja Eugene Stoermerin artikkelista vuonna 2000. Tutkijat ehdottivat, että olisi nimettävä uusi aikakausi, antroposeeni, kuvaamaan ihmisen laajentunutta vaikutusta maapallolla. Ehdotuksen mukaan ihmiskunnasta on tullut geologinen voima, joka vaikuttaa pysyvästi koko maapallojärjestelmän toimintaan. Vaikka antroposeenilla ei ole vielä virallista luonnontieteellistä asemaa, on termin käyttö levinnyt laajalle eri tieteenaloilla. Keskustelu on kuitenkin toistaiseksi varsin jäsentymätöntä ja aito poikkitieteellinen antroposeenitutkimus on ollut vähäistä. Vaikka globaalien muutosten aika merkitsee vakavia koko elonkehälle vaarallisia ympäristömuutoksia, antroposeenin käsitteellistäminen tarjoaa myös uuden mahdollisuuden poikkitieteelliseen kysymyksenasetteluun ja tutkimukseen.

Käsittelemme tässä artikkelissa ensiksi antroposeenin ympärillä käytyjä keskusteluja luonnontieteessä. Tarkastelemme antroposeenin määrittelyhaasteita stratigrafiassa sekä merkittävää tieteellisen paradigman muutosta maapallojärjestelmätieteessä. Tämän jälkeen luomme tiiviin katsauksen antroposeenin saamaan vastaanottoon erityisesti yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä. Artikkelin lopuksi puolustamme antroposeenin käsitteellisen moninaisuuden ja metodologisen avoimuuden tarvetta monitieteisessä tutkimusympäristössä.