Category Archives: Uncategorized

Kirjoitus nälästä ja ruokaturvasta

Politiikasta.fi julkaisi kirjoitukseni “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä“. Kirjoitus pohjaa pidempään tieteelliseen artikkeliini, joka on parhaimmillaan vertaisarvioitavana ja ilmestyy toivottavasti lähitulevaisuudessa. Tässä lyhyemmässä kirjoituksessa käyn läpi nälkä- ja ruokapolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kuinka paljon nälkäisiä on ja keitä he ovat? Miten nälkää mitataan, ja miten se vaikuttaa politiikkaan? Mihin suuntaan ruokajärjestelmän pitää muuttua?

“Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja. Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta. Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin. Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.”

 

Samoja kysymyksiä käsittelimme Juha Heleniuksen kanssa radiossa vuosi sitten.

 

 



BIOS-tutkimusyksikön blogissa IPCC:n uudesta raportista

Kuten kaikki tämän sivun lukijat toivottavasti tietävät, IPCC julkaisi maanantaina 8.10. käänteentekevän ilmastoraportin siitä, mitä maailman keskilämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen teollisen ajan jälkeen vaatisi. Luon BIOS-tutkimusyksikön blogissa katsauksen raporttiin.

“Vielä Pariisin ilmastosopimusta laadittaessa ilmastopolitiikassa oli päädytty siihen, että maapallon keskilämpötilan nousu 2℃ teollisen ajan alun jälkeen olisi ilmastonmuutoksen “turvaraja”. Tiedettiin, että jo siihen mennessä tapahtuisi merkittäviä ympäristömuutoksia, mutta niiden kanssa voitaisiin vielä elää. Kunnianhimoisempi tavoite pyrkiä kohti 1,5℃ nousua oli lähinnä myönnytys uhanalaisille pienille tai köyhille saari- ja rannikkovaltioille. IPCC sai silti mandaatin tutkia, miten siihen päästäisiin ja miten se eroaisi 2℃ nousun maailmasta. Kuitenkin 2℃ tavoitteen turvallisuus on jo aiemmin kyseenalaistettu, ja ilmastotutkija Kevin Anderson on kutsunut sitä eroksi vaarallisen ja erittäin vaarallisen ilmastonmuutoksen välillä. Maanantaina 8.10. julkaistu raportti Climate Warming of 1.5℃ vie keskustelun kertarysäyksellä tähän suuntaan. Raportti tarjoaa yhtaikaa karua kertomaa ja toivon kajoa. IPCC:n mukaan tutkimus osoittaa, että 2℃ ei ole enää mielekäs tavoite. Raportti kiskoo ilmastopolitiikkaa kohti tiukempaa ja vaikeampaa 1,5℃ maailmaa. Nykyiset Pariisin sitoumukset kuitenkin vievät kohti tuplasti suurempaa eli noin 3℃ lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä – ja lämpeneminen jatkuisi edelleen hamaan tulevaisuuteen. IPCC:n raportti osoittaa, että poikkeustilasta on tullut normaali. Mikäli maailma halutaan pitää siedettävänä niin ihmisyhteiskunnille kuin luvuttomille ekologisille yhteisöille, on puhuttava yhteiskuntien kaikkia sektoreita yhdistävästä mullistuksesta – ei enää erillisestä ilmastopolitiikasta.”



Radiossa puutarhanhoidosta, videolla luonnonvaroista

Toimittaja Anna Sirén kävi Lempäälän puutarhassa haastattelemassa minua puutarhanhoidosta ja niin & näin -kirjojen käännösuutuudesta, Michael Pollanin teoksesta Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Keskustelimme rikkaruohoista, sammakoista, komposteista ja siitä, miten puutarhanhoito ei onnistu haihattelevien luontokäsitysten kuormittamana. Areenan tallenteen voi kuunnella täältä.

Osallistuin myös verkkokurssiin Leadership for Sustainable Change asiantuntijaluennolla, jossa käsittelen luonnonvarojen kulutuksen kasvua, niiden kulutuksen eriarvoisuutta sekä selitän, miksi “irtikytkentä” ja kiertotalous eivät ole mielekkäitä mahdollisuuksia, jos kulutus jatkaa kasvuaan.

 



Jokainen päivä on ylikulutuspäivä & höpinää kierrätyksestä

Kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin globaalista ylikulutuspäivästä ja sen taustalla olevasta ekologisesta jalanjäljestä. Maailman kuuluisin ympäristömittari on kuitenkin tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se aliarvioi rankasti ympäristöongelmien mittakaavaa ja sivuuttaa niiden moninaisuuden.

“Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.”

*

Heinäkuun alkupuolella kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivuille muovin kierrätyksestä:

Useissa Lännen Median julkaisuissa ilmestyi tällä viikolla hyvin ongelmallinen artikkeli, joka käsitteli muovin kierrätystä. Emme jaa sitä tässä, sillä sosiaalinen media toimii valitettavasti niin, että artikkelin jako kritiikkimielessäkin lisää vain sen näkyvyyttä. Mutta koska artikkelin pohjalta moni varmasti nyt on päättänyt lopettaa muovin kierrättämisen tai harkitsee sitä, muutama sana on paikallaan.

Alkuperäisessä artikkelissa on tähdellisiäkin huomioita: ”kierrätysjätteen” dumppaus vauraammista köyhempiin maihin jatkuu, eikä jätettä vastaanottavissa maissa kierrätys noudata välttämättä ympäristösäädöksiä. Säädökset ovat usein heikompia, ja osa jätteestä päätyy ympäristöön sellaisenaan. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” on tietysti laajemminkin maailman materiaalivirtojen henki, mitä käsittelimme taannoisessa blogikirjoituksessamme: http://bios.fi/maailman-aineksen-kaytto-kasvaa-kasvamistaa…/

Jätteen käsittelyn suurvalta Kiina on rajoittanut voimakkaasti jätteiden tuontia, ja tämä on mullistanut koko alaa. Globaaleilla markkinoilla ympäristövastuun voi kuitenkin helposti sysätä seuraavan ostajan vastuulle, ja esimerkiksi Vietnamiin ja Malesiaan viedään nyt enemmän jätettä – joskin Kiinan mittaluokkaan on vielä matkaa. (https://asia.nikkei.com/…/China-s-scrap-plastic-ban-saddles…) Mikäli vauraat maat eivät ota vastuuta omista jätteistään ja niiden käsittelystä, joudutaan ojasta allikkoon. Parhaimmillaan Kiinan päätös kuitenkin voi pakottaa vauraammat maat kohtaamaan oman luonnonvarojen kulutuksensa todellisuuden.

Suomessa muovin kierrätys keskittyy kotimaahan. Kotitalouksien lajittelemaa muovijätettä ei ole koskaan viety ulkomaille, mutta sekajätettä viedään edelleen suuret määrät, etupäässä Viroon ja Ruotsiin. (https://yle.fi/uutiset/3-10288163) Muovin kierrättämisessä on kuitenkin merkittäviä ongelmia: kerätty muovi on monilaatuista, usein samassa esineessä voi olla useita eri muoveja, ja sekaan päätyy paljon epäpuhtauksia etenkin silloin, kun kierrätyskäytännöt eivät ole vielä vakiintuneet arkeen. Pantilliset pakkaukset kiertävät paremmin. Joka tapauksessa ihmiselämän arjen sekaisuus tarkoittaa, että epäpuhtauksia kierrätetyssä jätteessä on aina. Siksi vain osa sekamuovijätteestä kierrätetään käytännössä, ja suuri osa joudutaan polttamaan energiaksi.

Jätteen polttaminen on sitten oma kysymyksensä. Vakuuttavia argumentteja on puolesta ja vastaan, mutta ilmastonmuutoksen hillintä asettaa keskustelulle tärkeän taustaehdon: kaikenlaista polttamista pitäisi vähentää maailmassa reilusti. Jätteen polttoa usein puolustetaan sillä, että se korvaa fossiilisten polttoaineiden käyttöä – mutta tämä ei paljon lohduta, jos jäte itsessään on hyvin hiili-intensiivistä polttoainetta. (https://www.bbc.com/news/amp/science-environment-43120041)

Onko kierrätys turhaa, jos vähemmistö aineksesta käytetään kunnolla hyödyksi? Ei, sillä näin asiat kierrätyksessä perinteisesti menevät. Ensin on saatava pystyyn toimiva ja tarpeeksi kattava kierrätysjärjestelmä, jotta raaka-ainetta saadaan luotettavasti ja tasaisesti. Ihmisten on myös ehdittävä oppia kunnon kierrätyskäytäntöjä, jotta sekaan ei päädy mitä tahansa. Vasta se antaa kunnon mahdollisuudet kierrätysmenetelmien kehittymiselle. Tosin olisi tärkeää, että keräysjärjestelmien tukemisen ja niihin ohjaavien säädösten lisäksi heti alusta lähtien panostettaisiin myös kierrätysmenetelmien kehittämiseen. Yhteiskunnallisen tuen puuttuminen jälkimmäiselle onkin herättänyt kritiikkiä. (https://yle.fi/uutiset/3-9901720)

Kierrätyskeskustelussa nousee tasaisin väliajoin tällaisia ”kohu-uutisia”, joiden tyrmistyttäminä lukuisat ihmiset lopettavat kierrätyksen osaksi tai kokonaan. Lännen Median juttu alkoi levitä ilmestyttyään nopeasti, ja myös moni ympäristötietoinen ihminen alkoi some-keskusteluissa epäillä kierrätyksen mielekkyyttä. Tällaiset tempoilevat keskustelut hidastavat entisestään keruukäytäntöjen kehittymistä.

Siksi ei pidä mennä vanhaan ”kierrätys on turhaa, koska ei niitä jätteitä käytetä hyödyksi” -retkuun. Sama keskustelu on käyty yhä uudestaan biojätteen kohdalla ja se käytiin aikanaan metallin ja lasin kohdalla. Kierrätys ei ole helppo asia – kunnollisten menetelmien kehittäminen vie aikaa, eikä sitä voida tehdä ilman kierrätettyä raaka-ainetta, jotta menetelmien toimivuus voidaan testata todellisessa maailmassa. On varmistuttava siitä, että kierrätys varmasti kuluttaa vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin alkuperäisen raaka-aineen käyttö. Lähes aina näin on, mutta aineryhmät ovat erilaisia. Paperi ei ole lasi ei ole piirilevy ei ole muovilelu.

Palataan lopuksi oheen linkatun BIOS-blogikirjoituksen teemaan: kierrätyksellä ja uudelleenkäytöllä ei koskaan voida ratkaista yksinään perusongelmaa eli luonnonvarojen liikakäyttöä. Suljettuja kiertoja ei ole olemassa. Niin kauan kuin luonnonvarojen kokonaiskulutus kasvaa – ja se kasvaa myös Suomessa – ongelmat lisääntyvät. Niinpä Suomikaan ei pysty käsittelemään omaa sekäjätevirtaansa, vaan se suuntaa ulkomaille. (https://yle.fi/uutiset/3-10288163) Jätteen määrä on pääongelma, ja kierrätyksellä sitä voidaan lieventää, mutta yksin se ei riitä ratkaisuksi. Kierrätyksen näkeminen pääongelmana on surkuhupaisaa.

Jatkuvan kasvun oloissa unelmat “kiertotaloudesta” jäävät väistämättä tavoittamattomiksi haaveiksi. Kulutuksen vähentäminen ja saaminen lopulta vakaalle tasolle on edellytys sille, että kierrätys ja uusiokäyttö voivat olla osa kestävää järjestelmää. Ne eivät ole vaihtoehtoja vaan edellyttävät toisiaan.

Taustahuomautus: Lännen Median jutun päälähteenä on artikkeli, jonka taustalla on Iso-Britanniassa perustettu ajatushautomo GWPF. Se vastustaa etenkin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehtäviä toimia. (https://www.desmogblog.com/global-warming-policy-foundation) Raportti on ympäristöliikkeen kritiikkiin keskittyneen Mikko Paunion käsialaa, ja sen tieteellisiä virheitä on nostettu esiin toisaalla. (http://www.isonomia.co.uk/?p=5384) Lännen Median artikkeli olisi tietysti tuollaisena ongelmallinen, lähteestä riippumatta, mutta tällaisen lähteen kritiikitön käyttö on melkoinen journalistinen kömmähdys. Esimerkiksi Turun Sanomat on sittemmin julkaissut asiaa käsitteleviä korjaavia juttuja (http://www.ts.fi/…/Keraysastiaan+Suomessa+laitettu+muovipak…), mutta myös oman virheen julkinen itsekritiikki olisi paikallaan.

 



Kirjoitukseni väestönkasvusta ja syntyvyydestä vauraissa maissa

Viime vuonna kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin esseen “Väestönkasvun perusasiat haltuun“. Sittemmin olen törmännyt kuitenkin niin hämmentäviin harhaluuloihin väestönkasvusta, että minun oli pakko palata asiaan uudessa kirjoituksessa “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.” Samalla tulin tutustuneeksi kiinnostaviin uusiin väestötutkimuksen suuntauksiin, joiden viestin jotkut ovat onnistuneet ymmärtämään täysin väärin.

“Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.”

Kirjoitan myös maahanmuutosta ja siitä, miten sen ja väestökysymysten suhteen ymmärtäminen tuntuu olevan käsittämättömän vaikeaa monille:

“Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?”

Lopuksi palaan vanhaan aiheeseen, koska yksinkertaistavat vastakkainasettelut ovat väestökeskustelussa tuskaisen sitkeitä:

“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.”

BIOS-tutkimusyksikön tuotantoa voi seurata myös Facebook-sivullamme ja etenkin kirjautumalla uutiskirjeemme vastaanottajaksi!

 



Luonnonvarojen kulutus kasvaa – kuka niistä nauttii eniten?

Kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin työmme pohjalta laajan katsauksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” Luonnonvarojen kulutus kasvaa edelleen, ja kasvuvauhti on kiihtynyt viime vuosikymmeninä. Osaksi tämä johtuu siitä, että nopea väestönkasu jatkuu joillain maailman alueilla, sekä siitä, että elintason noustessa rakennetaan raskasta ja luonnonvaroja vaativaa perusinfrastuktuuria. Toinen puoli tätä ilmiötä on, että vauraat maat ovat “ulkoistaneet” suuren osan kulutuksestaan muualle maailmaan – ja samalla säästyneet monilta luonnonvarojen oton ja jalostuksen aiheuttamilta ympäristöongelmilta. Kansainvälinen kauppa on kasvanut luonnonvarojen ottoa nopeammin. Kun katsotaan tuotteiden valmistukseen kuluvia luonnonvarojen “piilovirtoja”, vauraat maat ovat nettotuojia. Kaikesta maailman luonnonvarojen kulutuksesta 40% kuluu näihin piilovirtoihin.

Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa.

Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan.



Ympäristöviestinnässä tärkeintä on toiminnan syntyminen

 

“Ympäristöviestijöiltä vaaditaan sinnikkyyttä sekä viestin toistamisessa että sen monimuotoiseksi pukemisessa – vaikka joutuisikin rimpuilemaan esimerkiksi mediatalon linjaa tai instituution viestintäosastoa vastaan. Kaikki merkityksellinen yhteiskunnallinen toiminta vaatii vaivaa. Jos journalisteja lähtee sotatoimialueille tai kulkutautien keskelle, rohkeutta ympäristöviestintäänkin luulisi löytyvän.”

Kirjoittaessani tuoreeseen niin & näin -lehteen optimismista ja pessimismistä ilmastoviestinnässä päädyin kyseenalaistamaan erottelun merkityksen, mutta en varsinaisesti esittänyt omaa kantaani. Eilisten keskusteluiden ja tuoreen kirjoitustyön innoittamana yritän nyt muotoilla sitä.

Ihmiset tutkitusti reagoivat eri tavoin samanlaisiin viesteihin. Ympäristösioista puhuvien ei tulisi ottaa älyttömiä paineita strategian valinnasta – sen sijaan tarvitaan monenlaisia näkemyksiä: niin optimistisia kuin pessimistisiä, sekä arkista yksilönäkökulmaa että vaikka talouden rakenteita erittelevää. “Keskivertolukijaa” ei ole olemassa, ja sellaisen tavoittelu tyhmistää ajattelua ja tuottaa yksitoikkoista viestintää. “Ihmiset eivät halua lukea tällaista” on itseään toteuttava ennuste.

Ympäristöviestijöiltä vaaditaan sinnikkyyttä sekä viestin toistamisessa että sen monimuotoiseksi pukemisessa – vaikka joutuisikin rimpuilemaan esimerkiksi mediatalon linjaa tai instituution viestintäosastoa vastaan. Kaikki merkityksellinen yhteiskunnallinen toiminta vaatii vaivaa. Jos journalisteja lähtee sotatoimialueille tai kulkutautien keskelle, rohkeutta ympäristöviestintäänkin luulisi löytyvän.

Toisella puolella tämä vaatii aktiivisuutta myös viestin vastaanottajalta. En tarkoita mitään niin hölmöä kuin “vastuu on kuulijalla”, sillä vastuu on tietysti myös viestijällä. Mutta jos on sellainen ihminen, että optimistisempi sävy aktivoi, kannattaa seurata enemmän sellaista viestintää. Jos taas tietää, että synkempi sävy innostaa toimintaan, kannattaa seurata sellaista. Lienee parasta seurata kaikenlaista, sillä omat reaktiot voivat yllättää, ihmiset muuttuvat kokemusten myötä, ja joka tapauksessa oppii paljon.

Tärkeintä on se, että aktivoituu toimintaan – ja tässä jos jossain on “kuulijan vastuu”. Yhteiskunnallisen ja yksilöllisen tasot nivoutuvat yhteen siinä, millaisia toiminnan mahdollisuuksia rakenteet antavat ihmisille. Mutta ne kytkeytyvät myös siinä, että ihmisten kollektiivinen toiminta voi muuttaa rakenteita – tämän pitäisi olla politiikan ydin.

Olennaista on kuitenkin sävyn lisäksi sisältö: on sitten optimistinen tai pessimistinen, ei tule olla todellisuuspakoinen. Ja vaikka ympäristöasioissa kauhistelukin voi mennä överiksi, valitettavasti todellisuuspakoinen optimismi on yleisempää.

Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä.

Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.

Tutkijoille tämä tarkoittaa sitä, että tutkimusten ja raporttien tulosten viestinnässä ei sovi arkailla. Tutkimustieto on välttämätöntä, jotta toivoa ja synkkyyttä ja niiden herättämää toimintaa voidaan rakentaa todellisuuden mukaiseksi. Tutkimus kertoo ne muutoksen mittasuhteet, joista journalistit, järjestöaktiivit ja monet muut muokkaavat ympäristöviestinnän kirjon.



Artikkeli ilmastoviestinnästä ja essee scifielokuvasta (niin & näin)

niin & näin -lehden numero 1/18 ilmestyi, ja siinä oli poikkeuksellisesti jopa kolme kirjoitustani. Suren Ursula K. Le Guinin poistumista näillä sivuilla ilmestyneen kirjoituksen pohjalta. Numeron teemaan “Kertomukset nykyjournalismissa” kuuluva kirjoitukseni “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” käsittelee New York Magazinessa ilmestynyttä kirjoitusta “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää poikkeuksellisen laajaa keskustelua. Vain verkossa ilmestyvä esseeni “Kun syöveri katselee meitä” käsittelee tuoretta elokuvaa Annihilation (Hävitys), joka perustuu Jeff VanderMeerin oivalliseen Southern Reach -trilogiaan



Gontin saarelta Ganamin tanssijoiden matkaan – Ursula K. Le Guin (1929–2018)

Kuva: Wikimedia Commons

Voi viedä koko elämän ajan matkata kolmekymmentä mailia palatakseen kotiin.”

Kun kuulin Ursula K. Le Guinin kuolleen, itkin. Aiemmin olin kyynelehtinyt vain läheisteni tai fiktiivisten olentojen kuoleman äärellä. Le Guin ei ollut kumpaakaan ja oli molempia. Hän oli myös ensimmäinen kulttuurin luoja, jonka poistuminen sai minut tolaltani – enkä tiedä, koska toivun kunnolla. Vaikka toinen Kulttuurin luoja, Iain M. Banks, oli hänkin minulle valtaisan tärkeä ja hänen yllättävä kuolemansa syöpään vuonna 2013 surullinen, se ei jättänyt moisia murtumia.

Ursula K. Le Guin on varmasti elämääni eniten vaikuttanut kirjoittaja lajityypistä riippumatta, ja hänen tuotantonsa vaikutusten jäljittäminen on vaatinut melkoista itsetutkiskelua.

Aloitin Maameren velho –kirjasta (1968, suom. 1976). En muista tarkkaan milloin sen luin, mutta joskus yläasteikäisenä varmasti. Ala-asteella olin innostunut fantasiasta ensin Tolkienin Keski-maassa (johon tutustuin ensimmäisen kerran Ralph Bakshin elokuvassa) ja sitten Lewisin Narniassa (jonne minut johdatti animaatioelokuva). Vuoden 1986 kesällä sain postissa Dungeons & Dragons –pelin ”punaisen laatikon”, ja olin lopullisesti kiinni lohikäärmeiden ja velhojen maailmassa. Vanhemmalla isoveljelläni oli Maameren velho hyllyssään, mutta hän oli todennut sen olevan minulle ”liian vaikea”. Fantasian nälkäisenä tartuin siihen kuitenkin aika pian. Olisihan siinä velho ja loitsuja – joita edellä mainituissa oli roolipeli-intooni aivan liian harvakseltaan. (Samoihin aikoihin loitsujen lumoa tarjosi Susan Cooperin Pimeä nousee –sarja.)

Seppo Lindqvistin jylhä kansikuva, marjakuusisauvan loiste luunvalkoisten käsien lomitse ja arpeutuneen Gedin kotkannenä jäivät minulle pysyväksi Maameren kuvastoksi, josta en ole päässyt irti sittenkään, kun poliittisesti valveutunut ystäväni muistutti minulle, ettei Ged ole valkoinen, ei liioin albiino.

Muistan ensimmäisen matkan Gontin saarelta Roken velhokouluun elävästi: sanailu velhokoulun ensimmäisellä aterialla tapahtuu mielikuvitukseni arkkitehtuurissa edelleen Nokianvirran Yläasteella. Muuten kirja onnistui luomaan mielen maiseman, jolla (minulle poikkeuksellisesti) ei ole juuri kytköksiä reaalimaailmaan. Gedin ylimielisyys ja lankeemus, paluu Ogionin luo ja kauaskantoinen kohtaaminen syrjäisellä luodolla ovat kaikki nuoruuden keskeisiä lukukokemuksia, mutta Gedin ja varjon sulautuminen maailman ääressä oli teinille suorastaan moraalisesti mullistava. Olen aika varma, että ainoan julkaistun romaanini Noitatorven (1988) moraalisessa nurinkäännössä on tämän kokemuksen kaikuja, niin yksioikoisen suloinen kuin oma versioni onkin. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä olisi ollut äitini Tao te ching, jota olin sormeillut mutten lukenut – en tiedä, olisiko se auttanut ymmärtämään Le Guinia paremmin aikaisemmin.

Atuanin holvihaudat (1971, suom. 1977 – miten jumalaisen kaunis nimikäännös!) auttoi minua ymmärtämään Maameren moraalista maailmaa paremmin mutta ennen kaikkea hahmottamaan, että kirja voi olla ”tylsä” ja silti vaikuttava. Totta kai ensijärkytys oli kova, kun Ged olikin sivuhahmo. Mutta Tenar lie ollut myös ensimmäinen naishahmo, johon samastuin. Kaukaisin ranta (1974, suom. 1977) pakotti sopeutumaan uudelleen: vanheneminen, magian haipuminen, koko Maameren maailman muuttuminen. Jotain oli tapahtumassa, mutta en tajunnut sitä kunnolla. Tenarin ja Ogionin hahmoista huolimatta velhot, lohikäärmeet ja jonkin sortin sankaruus olivat edelleen päällimmäisinä – omien piirrosteni ja novellieni hahmolle varastin nimen häpeilemättä. ”Ged Vihertukka” oli monien kirjoitusteni ”taiteilijanimi” vuosikausia.

Toki näinä vuosina luin myös Le Guinin muita teoksia. Maailma vihreä metsä (1972, suom. 1976) kolahti orastavalle ympäristöaktiiville lujaa, vaikka se onkin hainilaistarinoista kepoisimpia. Pimeyden vasen käsi (1969, suom. 1976) sen sijaan oli minulle kuten lukemattomille muille mullistava kokemus. Kaltaiselleni ujolle, tyttöjä arastelevalle ja koulukiusatulle 80-luvun nörttipojalle ajatus sukupuoli-identitettien hämärtymisestä oli valaistumiskokemus, uskonnosta luopumiseen verrattava. Osattomien planeetan (1974, suom. 1979) luin ehkä hieman myöhemmin, hiljalleen politisoituvana lukiolaisena.

Sitten Le Guin jäi joksikin aikaa, varmasti siksi, että suomennokset loppuivat. Taivaan työkalun (1971, suom. 1991) luin vaikuttuneena – ja tajusin yllättyneenä nähneeni siitä tehdyn elokuvan vuosia aiemmin! Mutta koska kirjastojen kokoelmissa oli aika vähän englanninkielistä kirjallisuutta, enkä tajunnut käyttää rahojani kirjallisuuteen (roolipelikirjoja lukuun ottamatta), lukioaika meni muuta scifiä ja fantasiaa ahmiessa.

Sitten ilmestyi Tehanun (1991, suom. 1992) käännös. Moni vihasi kirjaa, minä rakastin – ennen kaikkea siksi, että viimein (niin kovin myöhään) tajusin, mitä Maameri-sarja oli alusta lähtien tehnyt haastaessaan kokemustani Maamerestä. Tehanu kuitenkin teki tempun paljon rajummin. Fantasiamaailman metafysiikan muuttaminen kirjasta toiseen rikkoi fantasian lajityypille asetettuja oletuksia. Juuri tästä monen nörttilukijan ärsyyntyminen juontui. Siksi Tehanu oli minulle avainkokemus: fantasiamaailma ei ollut minua varten rakennettu pakopaikka, vaan se sai ja sen pitikin muuttua kirjasta toiseen, oikean maailman muuttuessa kirjailijan ja lukijoiden mukana. Sillä tehtiin jotain. Vaikka kuvitellun maailman sisäinen koherenssi pysyi tärkeänä roolipeliharrastuksessa, scifin ja fantasian kohdalla tuo vaatimus samoin kuin ”uskottavuuden” penääminen alkoi ärsyttää minua. (Kyllä te tiedätte sen lukijan arkkityypin.) Viihteenä ”maailmanrakentaminen” menee edelleen, ja se voi yhdistyä toki syvälliseenkin kirjallisuuteen, mutta aloin suhtautua lajityyppeihin ”kirjallisemmin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Opin lukemaan uudelleen.

Sain tämän jälkeen elämääni yhden uskollisimmista ystävistäni, joka toi elämääni myös aimo annoksen uudenlaista science fictionia ja fantasiaa. Hän käänsi opiskelutöinään Le Guinin novelleja, joita en ollut muistaakseni lukenut aiemmin ollenkaan, ellei jokin yksittäinen ollut osunut vahingossa kohdalle. The Ones Who Walk Away From Omelas (1973) ja The Day Before the Revolution (1974) tutustuttivat minut aivan uuteen Le Guiniin, puhumattakaan parista orsinialaisesta tarinasta – niitä kuitenkin äidyin lukemaan kunnolla aivan vasta viime vuosina, kuten Le Guinin novellituotantoa muutenkin Sisämeren kalastajaa (1994, suom. 2001) ja Kertomuksia Maamereltä (2001, suom. 2001) lukuun ottamatta.

Mainitun Maameri-novellien suomennoskokoelman ilmestymisen aikaan ilmestyi myös sarjan viides romaani Toinen tuuli (2001, suom. 2003), jonka sain rakkaalta ystävältäni lahjaksi alkukielisenä. Vaikka kokemus ei ollut niin vavisuttava kuin Tehanu, se vei ajatuksen fantasiamaailman kerroksellisesta rakennuksesta askelen pidemmälle, sivusuuntaan, minne lie. Metafyysiset raja-aidat osoittautuivat ihmisten työn ja kamppailujen tuloksiksi, mikä sopi hyvin yhteen silloisten filosofian opintojen kanssa.

Edellä mainittu rakas ystäväni, joka tutustutti minut Omelakseen ja Orsiniaan, oli vuosia jankuttanut minulle, että Always Coming Home (1985) on ohittamaton opus. Yritin lukea sitä monta kertaa vuosien ajan, mutta en päässyt puusta pitkään. Tuo aika oli minulle muutenkin kaunokirjallisesti köyhää: opinnot ja alkava tutkimustyöt rapauttivat kykyäni lukea mitään muuta. Vihdoin kuitenkin sain kirjan luettua, ja kuten olen toisaalla kirjoittanut, kokemus oli perinjuurinen. Se on mielestäni tärkein Ursula K. Le Guinin teos. Kuten Tehanua, monet vierastavat sitä, mutta eri syistä. Sitä pidetään primitivistisenä, ”liian taiteellisena”, teknologiapelkoisena, ”rousseaulaisena”, liian opettavaisena, saarnaavana – mutta juuri tällaiset lukutavat ja niiden taustalla olevat simppelit käsitteelliset vastakkainasettelut kertovat siitä, miksi Always Coming Home on niin tärkeä. (Jos joku pitää Le Guinia primitivistinä tai teknologiapelkoisena, hän ei osaa lukea!) Kirja purkaa kulttuurista romantiikkaa, se epäilee poliittisten analogioiden mahdollisuuksia, se heittää häränpyllyä monilla scifin konventioilla. Käsitteellisten vastakkainasetteluiden dynamiikka oli väitöskirjani pääteema, ja sitaatti kirjasta päätyikin sen johdantoon:

”Which is farther from us, farther out of reach, more silent – the dead, or the unborn? Those whose bones lie under the thistles and the dirt and the tombstones of the Past, or those who slip weightless among molecules, dwelling where a century passes in a day, among the fair folk, under the great, bell-curved Hill of Possibility?”

Tähän ”tulevaisuuden arkeologiaa” pohtiva Le Guin jatkaa:

“The only way I can think of them, the only archaeology that might be practical, is as follows. You take your child or grandchild in your arms, or you borrow a baby not a year old yet, and go down into the wild oats in the field below the barn. Stand under the oak on the last slope of the hill, facing the creek. Stand quietly. Perhaps the baby will see something, or hear a voice, or speak to someone there, somebody from home.”

Le Guinin viimeinen romaani Lavinia ilmestyi (2008, suom. 2009), ja kirjoitin siitä seuraavana vuonna. Kaipasin lisää, ja aloin viimein lukea hänen tuotantoaan systemaattisesti läpi: lukematta jääneitä hainilaisromaaneita 60-luvun yritelmistä todella vahvaan Four Ways to Forgivenessiin (1995) ja mielestäni hainilaistarinoista kaikkein heikoimpaan Kahdesti haarautuva puu (2000, suom. 2009).

Ennen kaikkia ahmin hänen novellituotantoaan, josta olen saanut luettua suurimman osan – joitain aukkoja vielä on onneksi täytettävänä (pari romaaniakin!). Vieraillessani opettajani ja ystäväni Chuck Dyken luona Doylestownissa Yhdysvalloissa otin matkalukemiseksi kasan novellikokoelmia – osan ensimmäistä kertaa luettavaksi, toiset ensi kertaa alkukielellä nautittaviksi. Siellä tulin myös lukeneeksi ensimmäistä kertaa kolme kokeilevaa hainilaisnovellia, joista kirjoitin artikkelin niin & näin –lehteen (artikkelissa sivuan myös Maameren kirjallisia muutoksia). Etenkin Dancing to Ganam (1993) oli Tehanun tai Always Coming Homen kaltainen lajityypin ja totunnaisten lukutapojen haastaja, joka jokaisen Ursula K. Le Guinin ystävän kannattaa lukea.

”Kyllä. Mutta on vaikeaa”, Shan totesi, ”elää ilman uskomusta, että jossain on fakta, kunhan sen vain löytää.”

”Vain fiktiota”, Metsä totesi peräänantamattomasti. ”Fakta on hienoimpia fiktioitamme.”

 

Vasta aivan viime vuosina olen tutustunut Le Guiniin yhteiskunnallisena keskustelijana, blogikirjoittajana, humoristina, ties minä. Tuore No Time to Spare (2017) on tällä hetkellä iltalukemistani. Odotan myös innolla elokuvaa Worlds of Ursula K. Le Guin, jota olin joukkorahoittamassa.

Yhä uudelleen ällistyn, miten myös yhteiskunnallisissa puheenvuoroissaan Ursula K. Le Guin pystyi tiivistämään niin paljon oivallusta ja viisautta niin pureviin lauseisiin, niin viiltäviin vitseihin. Ei kukaan voi olla niin viisas ja niin oikeassa. Juuri siksi hän on läheinen ja fiktiivinen, yhtaikaa, vaikkei hän ole kumpaakaan. Luen hänen kirjoituksiaan hautaan saakka. Heya.

”Olen tullut sinne, minne olin matkalla.”