Valtaosa tämän vuoden tuotoksista on julkaistu BIOS-blogin puolella, mutta jotain muuallakin. Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen ilmestyi ilmestyi Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kanssa kirjoittamamme artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. BIOS-yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä. Minulla oli myös ilo ja kunnia kirjoittaa essee Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevään teokseen Mahdollisia mahdottomuuksia.

Käännöstyötä olen tehnyt myös: niin & näin -lehteen käänsin Mara van der Lugtin mainion esseen “Katse kohti pimeää“, ja kesäkuun numerossa ilmestyy käännökseni Mary Midgleyn klassikkoesseestä “The Concept of Beastliness”. Ideoin myös niin & näin -kirjasarjaan käännökseksi Judith Shklarin teoksen Tavanomaisia paheita – Tapani käänsi ja minä toimitin perusteellisesti. Teos oli mullistava lukukokemus!

BIOS-blogiin kirjoitin tammikuussa termin “monikriisi” (polycrisis) räjähdysmäisesti lisääntyneestä ja moninaistuneesta käytöstä. Helmikuussa taas syvennyin BIOS-työssä keskeiseen sosio-ekologisen aineenvaihdunnan käsitteeseen. Maaliskuussa pureuduimme Tero Toivasen kanssa WMO:n Petteri Taalaksen virheellisiin väestönäkemyksiin – muuten hänen puheitaan perattiin hyvin tässä Markku Ollikaisen kirjoituksessa sekä tässä BIODIFUL-hankkeen kritiikissä. Hesarikin reagoi – joskin vieläkään toimittajat eivät kysyneet asiasta WMO:n suuntaan.
Sen verran sekavaa keskustelu EU:n energiansäästötavoitteesta oli, että avasin hieman ongelmakohtia – energian ja sähkön välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkiä. Ja huhtikuussa tarkastelin synkeissä tunnelmissa IPCC:n uusimman ilmastoraportin summeerausta. Keräsin muita lukuvinkkejä aiheesta BIOS-uutiskirjeeseen, ja lisää löytyy helmikuisesta uutiskirjeestä. Maaliskuun uutiskirjeessä kirjoitin pitkälti merenalaisesta kaivostoiminnasta.

Tammikuussa kommentoin Opettaja-lehdessä koulun roolia ekologisessa murroksessa. Helmikuussa olin Kansan Uutisissa Emilia Männynvälin haastateltavana – oli harvinainen tilaisuus puhua niin paljon kuin jaksoi, ja puheet välittyivät “paperille” harvinaisen suoraan. Maaliskuussa kommentoin Ulkopolitiikka-lehdessä väestökysymyksiä.

Ja tietysti olen kirjoittanut säännöllisesti Hyvä kurkku -ruokablogiin! Vuoden alusta on ilmestynyt 44 arviota, mukaan lukien 12-osainen reportaasisarja interrail-matkaltamme. Sen kunniaksi vielä kuva speghetti all’assassinosta Barista.

“Tonight will be bad, and tomorrow will be beyond all imagining.”
– Susan Cooper, The Dark is Rising

Näin karuna vuonna valittamisen aihetta ei juuri ole kenelläkään, jolla on koti, ruokaa, lämpöä ja turvaa. Synkeyden ja ahdistuksen aiheita riittää toisaalta ihan joka iikalle, sillä maailma on huojahtanut kertaheitolla huonommalle tolalle. Yksi uusi suursota entisten päälle ja vielä sellainen, joka paitsi herätti uinuvan ydinaseiden pelon myös sysäsi pandemian ja siihen liittyvän logistiikkakriisin heikentämiä järjestelmiä perikadon partaalle. Täkäläisittäinkin kipeiden (ja monessa muussa maassa kuolettavien) energiahuollon ongelmien lisäksi globaali ruokajärjestelmien verkosto on nyt maailmanhistoriallisissa ongelmissa. Nälkäisten määrä kasvaa YK:n ruokaohjelman johtajan sanoin ”raamatullisiin mittasuhteisiin”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kyllä on ollut uuden vaiheen tärkein laukaiseva tekijä, mutta näiden asioiden tutkijana on tuskastuttanut erityisesti myös se, miten tämä fakta on sokeuttanut sille, millaisissa ongelmissa esimerkiksi nälän ja ruokaturvattomuuden suhteen oltiin jo aiemmin – kehitys oli vienyt vuosia huonompaan suuntaan. Liian moni silmäätekevä on mennyt lausumaan, että ruoka- tai energiakriisit ovat vain ja ainoastaan Venäjän syytä. Politiikan ja diplomatian retorisella tasolla tietysti ymmärtää, mistä tämä tulee, mutta se heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Pahimmillaan meininki on ollut sellaista, että taustatekijöistä ja systeemisestä haavoittuvuudesta ei pitäisi puhua, ettei liudenneta käsitystä Venäjän syyllisyydestä. Jos emme pysty tuomitsemaan ja torjumaan julmaa hyökkäyssotaa sekä samalla hahmottamaan, että järjestelmätason muutos on entistä kiireellisempi, eivät eväät pärjätä maailmassa järin hyvät ole.

Toinen tuskastumisen aihe on ollut se, miten energia- ja ruokakriisien äärellä refleksinä tuntuu olevan kansallisesta omavaraisuudesta huolehtiminen ja oman vakiintuneen hyvinvoinnin tason pönkittäminen. Maakaasun kahmiminen vauraampien maiden talouksien tueksi, jolloin sitä ei riitä tai se on aivan liian kallista köyhemmille ja haavoittuvammille, on vähintään yhtä rujoa touhua kuin globaali eriarvoisuus koronarokotuksissa. Oli alusta lähtien selvää, että mahdollisimman aikaisilla säännöstelytoimilla ongelmia voitaisiin lievittää, mutta kaikkeen sellaiseen lähdettiin liian vähäisesti ja liian myöhään. Sen sijaan, että pohdittaisiin koko energiatalouden laadullista ja rakenteellista muutosta kriisin opettamana, yritetään pitää entinen masiina käynnissä kaikin keinoin.

Ruokakriisienkin keskellä täkäläinen keskustelu on keskittynyt pitkälti siihen, miten juuri me turvaamme oman ruokahuoltomme – itse ongelma on ymmärretty sekä tietoisen taktisesti että tiedonpuutteen takia tyystin väärin, yhä uudelleen. Niinpä kun energiakriisi voi muutospotentiaalistaan huolimatta päätyä vahvistamaan fossiilisia polkuriippuvuuksia, ruokakriisien varjolla halutaan tieten tahtoen ajaa alas maatalouden ympäristösäädöksiä.

Kolme globaalin kuohunnan vuotta ovat osoittaneet valitettavan hyvin, että kansainvälinen solidaarisuus ei näissä oloissa tahdo kukoistaa. Ukrainan sodan myötä kyllä ihmisten into avustustoimintaan on lisääntynyt, mutta kun päällä on lukuisia sotia, nälänhätiä ja luonnonkatastrofien vaurioita, kuilu rahoituksen ja tarpeiden välillä on kasvanut leveäksi ja syväksi.

On omalla tavallaan ymmärrettävää, että julman sodan riehuessa Euroopassa on vaikeampi pitää mielessä, mitä tapahtuu Afganistanissa, Haitissa, Jemenissä, Myanmarissa, Pakistanissa, Tigrayssa, Somaliassa, Syyriassa ja lukuisissa muissa paikoissa ympäri maailman. Turkin ja Iranin tapahtumat pysyvät sentään pinnalla, mutta lähinnä Suomen NATO-prosessin nikottelun ja asetoimitusten takia – tietysti kurdit ovat jälleen historian hylkiöitä. Minusta on kuitenkin ollut aina vähän halpaa moralismia valittaa, miten jokin iso tapahtuma sysää muut näkyvistä. Näin käy jossain mielessä väistämättä. Vaikka pyrin seuraamaan mainittuja konflikteja melko aktiivisesti, aika, huomiokyky ja tiedonhankinnan taidot loppuvat välillä kesken. Kaikilla heillä, joille tällainen aikalaisseuranta ei kuulu työnkuvaan, se on vielä vaikeampaa.

Mutta poliitikkojen, journalistien ja monien muiden työnkuvaan ja kutsumukseen pitäisi nimenomaan kuulua kykyä ajatella kriisien ja konfliktien muodostamia kokonaisuuksia. Ennen kaikkea on kohtalokkaan tärkeää ymmärtää, että jos lukuisat ihmisryhmät ympäri maailman jäävät vähälle huomiolle tai vain instrumentaalisen huomion kohteiksi – jotta heidät saadaan esimerkiksi mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, ei heidän omien ongelmiensa vuoksi – korjataan vielä synkkää satoa. ”Meidän puolellamme tai meitä vastaan” tietysti näyttää nyt eurooppalaisittain selvältä asetelmalta, ja mahtuu maailmaan paljon pahantahtoisuuttakin, mutta monet ihmiset eivät vain katso maailmaa tuolla akselilla – ja moralisoiva siihen pakottaminen ruokkii entisestään epäluuloa. Koronapandemia synnytti paljon katkeruutta, ja uusia vihan hedelmiä kasvaa. Tällaisessa maailmassa voi kehkeytyä pelottavia uusia liittolaisuuksia. Jos ei solidaarisuuden tuntoja löydy, tätä tulisi välttää edes valistuneen itsekkyyden takia, sillä kansainvälistä yhteisymmärrystä tarvitaan moneen muuhun asiaan.

Mistä puheen ollen: kuluneena vuonna ilmestyi viimeinen IPCC:n suurraportti, jolla voisi olla enää merkitystä ilmastonmuutoksen edes jotenkin onnistuneessa hillinnässä, kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjunnassa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset nähtiin rajusti ympäri maailmaa niin tuhoisina tulvina kuin kuivuuksina, jotka pahensivat ruokakriisejä entisestään. Egyptin ilmastokokous ei kuitenkaan luvannut hyvää.

Kuten sanottua, henkilökohtaisessa elämässä ei ole mitään valittamista. Kaikki vanhenemisen tuoma kremppa on pientä tässä maailmassa, ja rakkautta riittää enemmän kuin koskaan. Komposti tekeytyy kohti kevättä. Silti luisuin kuluneena vuonna toistuvasti syviin merkityksettömyyden ja synkkyyden kausiin. Läheisten seura ja ennen kaikkea touhuaminen puutarhassa rakkaan Marjaanan kanssa tietysti auttoivat, ja ilman niitä ei elämässä olisi mitään mieltä. Silti parhaimmillaankin synkkä pilvi kulki ja kulkee mukana. Onneksi minulla on myös BIOS ja armaat kollegat. Vaikka ihan joka hetki en ole onnistunut säilyttämään uskoa oman työn merkityksellisyyteen, ilman heitä olisin varmasti menettänyt työkykyni kokonaan. Loppuvuodesta alkoi olla jo taas tekemisen makua sinnittelyn sijaan.

Toisaalta työ on tuonut omat masentavuutensa. Kulunut vuosi on osoittanut harvinaisen karulla tavalla, miten heikko vahvankin tieteellisen konsensuksen voima on. Politiikassa on yhä röyhkeämpää valmiutta jyrätä yli tieteen ja kyseenalaistaa sen uskottavuus, eikä tämä ole suinkaan rajoittunut äärioikealle, vaan suurissa perinteisissä puolueissa sitä harrastetaan yhä enemmän. Totta kai tämä on omalla tavallaan tuttua kauraa vuosien varrelta, mutta kun BIOS-työssä olemme saaneet ja joutuneet tekemään paljon ylimääräistä työtä valiokuntalausuntojen kanssa, tutkijoiden hovinarriuden vaikutelmaa on välillä ollut vaikea välttää.

Metsäkysymyksissä tämä on ollut tietysti kaikkein ilmeisintä – vuoden varrelle mahtui todella monta vahvaa ja arvovaltaista tieteellistä kannanottoa nykyisen metsätalouden ongelmista (ks. alempana), mutta silti kun metsänielujen ”yllätys” iski, valmius sysätä tiede syrjään oli todella härskiä. Samanlaista meininkiä on ollut yhä uudestaan ruokakysymyksissä: alkuvuodesta nähtiin absurdi ”Ilmasto ja ravitsemus” -selvitys, ja ilmastoruokaohjelman ”En kerro sinulle mitään muutakaan” -episodi olikin sitten vain alkusoittoa.

Kaikenlaista surua mahtuu jokaiseen vuoteen, pientä ja suurta. Yksi pieni mutta suunnattoman suuri rakas poistui luotamme, kun vaimon veljen koira Puuteri kuoli. Joulunaikaan oli kovin haikeaa katsella metsänreunaan, missä väräjävä lyhty valaisi hänen hautapaikkaansa.

*

BIOS-tutkimusyksikön vuosi on ollut monivaiheinen. Tarkemman koosteen laadin tuttuun tapaan blogiimme, ja tietysti toimintaamme voi seurata kaikkein kätevimmin uutiskirjeestämme. Somessa olemme Facebookissa, Twitterissä ja Mastodonissa (Instagram on vähän heikolla hoidolla toistaiseksi). Tallenteita löytyy Youtubesta ja kattavammin kotisivun arkistosta.

Vuoden varrella kirjoitimme useita Venäjän ja Ukrainan sotaa ja siihen linkittyviä kriisejä käsittelevää kannanottoa. Maaliskuussa käsittelimme sodan suhdetta energiamurrokseen, ja jatkoimme energiariippuvaisuutta käsittelevällä tekstillä. Minä kirjoitin maaliskuussa yhden vuoden tärkeimmistä tuotoksistani, pitkän esseen ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Kun keväällä taloustieteilijät iloitsivat energiakriisin vähäisistä vaikutuksista talouteen, BIOS oli harvoja varoittavia ääniä, tai etenkin tuore BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas. ”Satanen per EU:n asukas” oli kyllä vuoden pöhköimpiä julkilausumia, joka nielaistiin julkisuudessa hämmentävän nikottelematta (päässäni soi aina Nylon Beat, kun luin siitä). Edellä mainittua ruokakriisitekstiä vielä tärkeämpi minulle oli pitkä pohdintani edistysuskosta ja murtumien maailmanpolitiikasta. Se kehkeytyi kesän tuskaisissa pohdinnoissa ja alkusyksyn terapeuttisissa keskusteluissa kollegoiden ja ystävien kanssa, ja toivon saaneeni sanotuksi jotain olennaista siitä, miten olemme saapuneet historian murtumakohtaan.

Mainittu BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli korvaamattoman tärkeä lisäys joukkoomme, ja Jussin työpanos on ollut ihailtavan suuri ja jaksaminen osallistua julkiseen keskusteluun ihailtavaa: nelisenkymmentä haastattelua, keskustelua, mielipidekirjoitusta ja kolumnia kaiken muun BIOS-työn ohella – sekä tietysti mainio Keskuspankkikapitalismi-uutiskirje! Jussi piti coolinsa vuoden sekopäisessä MMT-älämölössä, ja hänen luotsaamanaan syntyivät tärkeät kannanotot julkisen talouden ohjauksesta ja ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta. Ylipäänsä tietysti uuden ystävän saaminen on ihanaa.

Majavan Antin metsäpodcast-sarja jatkui menestyksekkäästi, ja syyskuussa Antti järjesti vielä hienot poliitikkokeskustelut sen jatkoksi. Sarjaa soisi kuunneltavan hartaasti ja laajalti: Antti teki väsymätöntä työtä sen eteen, että metsätalouden roolista suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa saataisiin aidosti uudenlaisia näkemyksiä ja yhteistoimintaa. Tämä kun ei ole sellainen nollasummapeli, jolla jatkuvasti pelotellaan. Metsien hyödyntämistä ei tarvitse lopettaa, mutta kestävä ura vaatisi lukuisten sektorien yhteistyötä ja rohkeutta, suunnitelmallista politiikkaa. Valitettavasti metsäasioissa konfliktihakuisuus ja status quohon ripustautuminen on edelleen rajua. Kun metsänielujen romahdus ja suomalaisen ilmastopolitiikan epäonnistuminen tunki joulukuussa voimalla valtajulkisuuteen, poliittinen refleksireaktio oli kieltää tieteen merkitys. Politiikan kohteliaisuussääntöihin kait kuuluu, ettei ketään saa syyttää valehtelusta, mutta kyllä eetteri oli sakeanaan palturia.

Kuten edellä totesin, kuluneena vuonna BIOS-väki joutui löytämään kosolti ylimääräistä aikaa ja voimia valiokuntalausuntojen tehtailuun – eli näitä tehtiin myös vapaalla ja vajaakuntoisena. Liki parikymmentä lausuntoa teimme laskujeni mukaan, sekä kirjallisesti että useaan otteeseen paikalla lausuen. Itse käytin eniten aikaa uutta ilmastolakia, uutta luonnonsuojelulakia ja ennallistamisasetusta koskevissa lausunnoissa, mutta isoin urakka oli lopulta, kun kommentoimme kerralla kolmea keskeistä ilmastosuunnitelmaa ja -strategiaa. Sen verran vaillinaisia suunnitelmat olivat, että pumaskan äärellä tuli sadateltuakin. Ja kaikki ennakoidut ongelmat tietysti realisoituivat kunnolla joulukuussa, kuten edellä todettiin. Nettopäästöissä ollaan 90-luvun tasolla, ja kaikki suunnitelmat oli rakennettu illuusioiden varaan. Nettonolla-vilunkipelin ongelmista kirjoitin ohimennen myös helmikuisessa uutiskirjeessä.

Kollegat Tere ja Jussi tekivät aktiivista yhteistyötä GTK:n kanssa energiasiirtymän materiaalisia vaatimuksia koskevan raportin laadinnassa, ja siihen nojaava energialaskuri julkaistiin marraskuussa. WISE-hankkeen puolella ilmestyi ”Tulevaisuuden tilannehuone”, jonka laadinnassa Paavo oli keskeisessä roolissa. Paavo, Tero ja Jussi A. laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista (katso myös blogissamme).

Ensimmäinen BIOS-festivaali oli hämmentävä yleisömenestys, melkoinen taidepläjäys ja loistava tilanne edistää tutkimusyksikkömme aloitetta suunnitelmallisesta siirtymäpolitiikasta. Itse olin juuri toipunut toisesta koronasta, joten en ollut ihan ykköskunnossa, mutta esitykseni sain pidettyä sentään kohtuullisen hyvin. Kollegani Karoliinan järjestämä Koneen Kaivolla-tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella” oli sekin työvuoden huippuhetkiä, ja oli ilo ja kunnia pitää avauspuheenvuoro ja tavata monia fiksuja tuttuja. Pääsin kirjoittamaan aiheesta myös BMOL ry:n Natura-lehden numeroon 4/2022 ja puhumana useassa esityksessä.

Edellä mainittujen lisäksi vastasin tietysti tuttuun tapaan uutiskirjeen tekemisestä. Hommaan kuuluu paitsi kollegajoukkomme tekemisten dokumentointia myös välillä pitkäksikin venähtäviä analyysejä ajankohtaisista aiheista. Maaliskuussa ja huhtikuussa käsittelin uusinta IPCC:n raporttia. Kesäkuussa kirjoitin koosteen kotimaisesta metsäkeskustelusta (lukekaa tuo, jos yllätyitte joulukuussa!) ja lokakuussa MMT-hölinästä. Joulukuinen kirjoitus puolentoista asteen kohtalosta auttoi kalibroimaan omaakin päätä.

Tammikuussa minua haastateltiin ympäristöaktivisten kohtaamista vihareaktioista, ja helmikuussa juttelin arvon kollegan Mila Sellin kanssa Kirkon Ulkomaanavun podcastissa nälkäkriisistä. Helmikuussa ilmestyi myös laajennettu englanninkielinen analyysini Dasguptan raportista. Kohtasin pettymyksen toisensa jälkeen, kun yritin turhaan löytää tekstille paikkaa ”maailmalta”. No, onpahan edes tuolla. Montrealin kokouksen tuloksiin suhtauduin väistämättä vähän ristiriitaisesti – perusteet löytyvät tuosta tekstistä. Mutta biodiversiteetin politisoimisen muoto on nyt valittu, ja sillä mennään.

Maaliskuussa ilmestyi artikkelikokoelma Planeetan kokoinen arki. Toukokuussa julkaistiin yhteisartikkelimme suomalaisista teollisuuden vähähiilitiekartoista.

Kesäkuussa Dimitri Ollikainen kävi Hulaudessa puhumassa ruokakriisistä, ja pääsin kokkaamaankin kameran edessä. Sitran blogissa julkaistiin kutsukirjoitukseni sivistyksen merkityksestä, ja BIOS-blogissa ilmestyi kolmas vuoden tärkeimmistä teksteistä, joka käsitteli päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta. Heinäkuussa filosofisessa SATS-lehdessä ilmestyi artikkelini ympäristöongelmien metriikasta. Näitä aiheita olen pohtinut vuosia, ja ensi vuonna yritän vihdoin puristaa ajatuksiani kunnolla kirjalliseen muotoon. Tämä teksti oli hyvä harjoite.

Jatkoin toimintaa Fingon ruokaturvaryhmässä, ja elokuussa ilmestyi kannanottomme globaaliin ruokakriisiin. Puhuin aiheesta myös SuomiAreenaan kuvatussa insertissä ja syyskuisessa Koneen Säätiön podcastissa. Huhtikuussa puhuin ruokakriisistä Valion yhtiökokouksen kutsuvieraana. Näihin aiheisiin liittyi myös vuoden pahin ammatillinen pettymys, mutta weitermachen, kuten Saksassa sanotaan.

*

Kuten vuoden takaisessa katsauksessa totesin, tämä vuosi meni vielä niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana. Essi Syrén siirtyy tilalleni kevään vuosikokouksessa, ja töitä alamme jakaa liukuvasti jo nyt. Nämä vuodet puheenjohtajana, toiminnanjohtajana ja välillä päätoimittajana sen rinnalla olivat korvaamattomia, mutta kieltämättä väistyminen tuntuu hyvältä. Muutoinkin muutoksia on edessä, kun vuoden vaihteessa verkkokauppamme siirtyy Kirjavälityksen alle, ja Kaisa Kortekallio päätoimitti juuri ensimmäisen numeronsa.

Syyskuussa vietimme kirjasarjamme 20-vuotisjuhlia Tampereen Laternassa. Flunssa- ja koronakausi verottivat väkeä, mutta juhlat olivat verrattoman mukavat. Kiitos Tuukalle ja Elinalle puheista!

Vuoden isoin tekstiduuni oli kirjan Näin toimii fasismi käännöksen toimittaminen. Tapani teki hienoa työtä, ja teos liikkui ilahduttavasti kirjamessuilla – usein sain vielä tyrkytettyä vanhan opukseni Paljon liikkuvia osia kylkeen. Oli kiva päästä messuilemaan kunnolla, ja toisin kuin viime vuonna, energiaa riitti mukavasti. Jatkossa kyllä olen mukana messuilla, mutta enää en ole lähtökohtaisesti täysillä päivystämässä vaan otan ”rivitoimittajan” osuuden. Kirjamessuilla toinen menestys oli Bagginin Ajatteleva maailma, joka sai muutenkin tosi kivasti julkisuutta. Ensimmäinen painos pääsi maailmalle tosi nopsaan, ja uusi saatiin jouluksi. Tammikuussa pääsenkin tarjoamaan arvokasta opusta opettajille Educa-messuilla, joiden aikaan olen vielä vanhassa vastuutehtävässä eli satasella mukana!

Vuoden viimeiseen numeroon minulla oli kunnia kääntää Kamin Mohammadin teksti ”Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa”.

”Silti, todistaessani iranilaisten yhtenäisyyttä ja kuunnellessani tämän sukupolven kutsuhuutoa, joka kantaa muassaan kaikkien edeltävien sukupolvien tukahdutetut äänet, sallin itseni unelmoida ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ehkä jonain päivänä voin saapua Iraniin ilman, että pelko jäytää sydänalaani ja kulkee vierelläni joka askeleella.”

*

Hyvä kurkku -blogin vapaaehtoistyö tai harrastus täytti 10 vuotta, ja homma meni vähän mielipuoliseksi: 112 arviota vuoden aikana, ja noin 180 muuta päivitystä päälle Facebookissa. Kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut blogiin 740 arviota tai muuta artikkelia vuodesta 2013 lähtien.

Vuoden parhaista kokemuksista mainittakoon Nomad, Kuja, Vinolito, Zen Sushi, Papu ja Pata, Daddy Greens Töölö, Kahvila Rakastan, Jörn’s Döner, Basta, Dong Bei Hu, Jätskibaari Vohveli, Petiscaria, Whatever, Zhen Hao Dim Sum, Noodle Master, Hügge, Delhi Darbar, Osteria dei Gusti, Onda, Tuhto ja Sen Viet. Arviotyön ulkopuolella vietin myös velimiesten kanssa ihanat illat Daily Dosessa ja Mei Linissä Helsingissä.

Pääsin myös kirjoittamaan gastronomisia omalla nimelläni, kun My Helsinki tilasi minulta kirjoitussarjan pääkaupungin vegaanisesta tarjonnasta. Käsittelin täysin vegaanisia paikkoja sekä laajemmin lounastarjontaa, kahviloita ja illallisia.

*

Hulauden puutarhassa saimme vihdoin rakennettua uudet sillat ojien yli, sillä kottikärryhommat alkoivat mennä jo taiteiluksi. Edesmenneen ystäväni Chuckin esimerkin mukaisesti nimesimme sillat: Stirling, Brooklyn, Milvio ja Eindhoven (Chuckin sillat olivat kompostille johtava Pont du Garbage, Ted Kennedy- teemainen Chappaquidick sekä silloista suurin, The Bridge of Size.) Peruskorjasimme myös kasvihuoneen ja vadelmapuskien tukia.

Talvella peurat/kauriit eli vanha kunnon Massimo ja hänen laajentunut porukkansa olivat tehneet isoja tuhoja marjatarhassa, ja heistä oli… seuraa läpi puutarhakauden. Yhtenä aamuna saimme herätä melkoiseen Avara luonto -hetkeen, kun sarvipäät tappelivat reviiristä oikein kunnolla. Marjapuskia olemme suojanneet hirvinauhalla, joka tuntuu toistaiseksi toimivan, mutta saas nähdä. Kasvukaudella Massimo & co kävivät tuttuun tapaan syömässä cicoriaa kaikkein ahkerimmin, joten muu kasvusto ei kauheasti kärsinyt paitsi lehtikaali talven tullessa. Ja cicoriasta saatiin silti talteen ennätyssato!

Basilikan sato oli niin hurja, että päädyin pakastamaan pestoa kosolti – vielä joulukuussa nautimme siitä veljen ja tämän vaimon kanssa.

Sain myös vihdoin kerättyä kaikki viljelykarttamme vuodesta 2009 lähtien samoihin kansiin. Tänä vuonna puutarhassa oli 50 eri lajia, lajikkeita jopa 90. Monimuotoisuus tuo tarhalle sietokykyä, tekee työstä kiinnostavampaa ja pidentää satokautta. Pölyttäjiäkin riittää, kun käytävillä kukkivat villiintyneet kehäkukat, reunuksilla asterit ja ympäriinsä luonnonkukat. Lupiineja ja vuorikaunokkeja riivin entiseen tapaan, ja esiintymät ovat jo selvästi vähentyneet. Mutta ei se homma koskaan lopu. Ukkoetanoita sen sijaan näkyy entistä enemmän, ja sammakoita kurnuttaa, ihanaa.

Elokuussa saimme kunnon hevonkakkasaaliin kompostiin muhimaan. Sekoitin sen saman tien elämää kuhisevaan päätekompostiin, joten keväällä kakalla terästettyä kompostia pääsee ajamaan suoraan kumpuihin, laatikoihin ja kasvihuoneeseen. Kiitos Loisto ja kumppanit!

*

Mitä vuoden aikana muutoin tapahtui?

Tammikuussa aikaa kului tosi paljon SPR:n rokotuspäivityksissä Ideaparkissa. Muutoin en ole korona-aikojen katkoksen jälkeen päässyt takaisin SPR-hommiin, mikä minua surettaa. En haluaisi menettää niitä taitoja. Ehkä niin & näin -urakan keventyminen antaisi aikaa? Toisaalta edellä mainitut valiokuntalausunnot ovat paisuttaneet päätyötä vallan mahdottomasti ja tuoneet arvaamattomuutta aikatauluun. Pidin tammikuussa myös toisen Porin lukion tiedekummiluennon, edelleen valitettavasti etänä, koska elimme vielä maskien ja rajoitusten aikaa.

Helmikuussakin korona hallitsi arkea melko lailla. Tietokonehankinnan takia piti kuitenkin tehdä Turun reissu, jonne uskaltauduimme Marjaanan kanssa yhdessä. Paljon tuli vietettyä aikaa hotellihuoneessa kuitenkin.

Maaliskuussa iskikin sitten korona, joka vei tosi paljon työkykyä. Itse tauti meni suht nopsaan ohi, mutta jälkioireet olivat rajuja. Toivuimme Marjaanan kanssa juuri ja juuri ajoissa, että uskalsimme lähteä Tukholmaan 50-vuotissynttärireissullemme. Kävely otti voimille, mutta ehdimme nähdä paljon taidetta ja syödä hyvin. Marjaana oli teettänyt minulle Tuuni Turulalla ”Viherpeukalot” -taulun, jossa meidän hahmomme, karhu ja hirvi, touhuavat puutarhassa (aitojen Hulaus-valokuvien inspiroimina). Paras lahja ikinä! Ja ehdimme myös käydä katsomassa Tampereen Teatterissa näytelmän ”Huomenna hän tulee”.

Huhtikuussa juhlimme veljien kanssa syntymäpäivääni viikonloppureissulla Helsingissä. Yllä mainittujen illallisten lisäksi pääsin käymään Espoon EMMA-museossa ensimmäistä kertaa, ja vierailimme rakkaan tätini luona brunssilla. Baarissakin istuimme, toki. Opettajani Yrjö Hailan kanssa pidimme esityksen Nokian kirjastossa Ossi Somman muistoseminaarissa, ja iltaohjelma kartanolla oli ihanaa. Erityiskiitos ainutlaatuiselle Matti Kuuselalle. Telakalla kävimme katsomassa hienon näytelmän ”Metsän pelko”.

Toukokuussa osallistuin Politiikan tutkimuksen päiville, ja pidin esityksen kollegani Teron kanssa aiheesta, josta kirjoitamme lisää nyt alkuvuodesta. Armaat Manu ja Julle viettivät häitään – aivan mahtavaa – ja samalla reissulla pääsimme kummityttömme synttärijuhliin. Toukokuussa oli toinenkin Helsingin reissu, päiväseltään: kävimme ARS22-näyttelyssä ja illastimme rakkaiden ystävien kanssa. Minulla oli myös ilo mennä juhlimaan ystävien tupareita – uskomattomien vaikeuksien jälkeen heillä on taas koti. Vuoden parhaita asioita.

Kesäkuussa kävin reportaasireissulla Vegemessuilla sekä Taalintehtaalla viettämässä ikimuistoiset päivät ystäväperheen luona. Perinteinen vanhojen ystävien ja kollegoiden Hulaus-reissukin järjestyi, ja se teki yhtä hyvää ”sielulle” kuin aina. Kerrostalossamme alkoivat maalämpöporaukset ja poistoilman talteenoton järjestelmän rakennus – homma eteni hyvin, ja hankkeessa ei tullut ennakoimattomia toimitusvaikeuksia lukuun ottamatta minkäänlaisia ongelmia. Koko talon väki oli tyytyväinen hankkeeseen, ja kustannusten nousukaan ei meihin iskenyt, kun tarjous oli teetetty hyvissä ajoin. Olen tosi tyytyväinen, että ajoin tämän asian läpi.

Heinäkuussa ehdimme nauttia reissaamisesta hämmentävän paljon puutarhanhoidon ohella. Kävimme Tyrvään pappilassa kaksi kertaa, ensin lounaalla anopin kanssa Porin reissulla, sitten veljen ja tämän vaimon kanssa lounaalla, Nelimarkan näyttelyssä, funkkistalon kahvilassa ja Pyhän Olavin kirkossa. Turussa nautimme Antti Laitisen ”Taipuisa maisema” -näyttelystä, Nomadin ruoasta ja rakkaan Karelin opastamasta Ruissalon reissusta. Ehdimme käydä myös Mänttä-Vilppulassa. Gösta, Pekilo ja vielä Walleniuksen Wapriikki. BIOS-kollegan synttärireissulla käväisin myös Vardan näyttelyssä Valokuvamuseossa ja Anssi Kasitonnin näyttelyssä Taidehallilla. Ja näin niin & näin -kollegan Tytin valkokankaalla täysin yllättäen! Vietimme 20-vuotishääpäivää Porissa: tällä kertaa emme klapihommissa vaan kaupungilla nauttien taiteesta, etenkin ”Chorus Sinensis” -näyttelystä. Kävimme myös Hattulan Pyhän ristin kirkossa katsomassa vuosien jälkeen seinämaalauksia sekä Visavuoressa.

Elokuussa nautimme taiteesta edelleen: Laukon kartanolla, Sara Hildénin museossa (Anna Retulaisen ”Hiljaisuus”) sekä Finlayson Art Areassa. Työreissulla ehdin nähdä myös Helsingissä Puistokatu 4:n avajaisnäyttelyn. Rakkaan ystäväni Samulin syntymäpäivän kunniaksi vietimme ihanat päivät Hulaudessa kokkaillen, saunoen ja nostalgisoiden täysin häpeämättä.

Syyskuussa näimme Yrjöä ja Markettaa heidän puutarhallaan pitkästä aikaa, ja Tampereella pääsin juhlimaan rakkaan Marian romaanin Vainajaiset ilmestymistä. Manun ja Samulin yhteisiä syntymäpäiviä vietettiin riehakkaasti. Pidin Tampereen yliopistolla luennon Planeetan kokoinen arki -kirjan artikkelini aiheista.

Lokakuussa puursin Turun messuilla ja toin tuliaisiksi koronan, joka oli onneksi lievempi ja vailla sitkeitä jälkioireita, joten ehdin mainituille BIOS-festivaaleille. Työaikataulu kuitenkin meni taas kunnolla sekaisin, etenkin kun päällemme kaatui kunnon valiokuntalausuntokuorma. Tampereen yliopistolla luennoin irtikytkennästä samalla luentokerralla Tuulin kanssa, ja pääsimme vaihtamaan pitkästä aikaa kunnolla kuulemisia. Joensuun perinteinen luento Lassen oppilaille sen sijaan täytyi pitää etänä, koska päivät eivät riittäneet reissaamiseen. Helsingin messuilla sai myös ahkeroida kunnolla, mutta niin & näin -porukka kunnostautui, eikä kenenkään tarvinnut päivystää itseään uuvuksiin. Ehdin jopa kuunnella yhden esityksen, Tiina Raevaaran keskustelun koirakirjastaan! Vietimme messuviikonloppuna myös rakkaan kollegani syntymäpäiviä.

Marraskuussa puhuin Tampereen yliopistolla pidetyssä konferenssissa kasvatuksen roolista ekologisessa jälleenrakennuksessa, Aalto-yliopistolla kriisien aikakaudesta ja kuvataideakatemiassa kompostista ja maaperästä. Teatterikorkealla kävin ylikulutus-keskustelussa, jonka jälkeen vietin ihan mahtavan illan yllä mainitun vanhan kollegani Lassen kanssa. Marjaanan ja hänen veljenpoikansa kanssa kävimme aikoinaan luvatulla Berliinin matkalla. Ruotsia lukuun ottamatta edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo vuosikausia. Berliiniin haluan kyllä joskus palata, mutta sitten vesiä ja maita pitkin.

Joulukuulle osui vielä yksi keynote-luento sekä erinomainen vuoden päätöspäivä BIOS-porukalla. Joulua saimme viettää rauhallisesti anoppilassa, ja välipäivinä ehdimme vihdoin jatkamaan Hulauden klapiurakkaa, kun talon kulmalta oli pakko kaataa kaunis iso koivu rakennusta uhkaamasta.

*

Olen lukenut kuluneena vuonna todella, todella vähän kaunokirjallisuutta, mistä olen ollut surullinen. Siinä synkeässä alhossa, mihin olen toistuvasti vajonnut, ei ole vain löytynyt voimia tarinoille – täysin pöhköä tietysti, sillä hyvien elokuvien ohella ne ovat parasta vastalääkettä sisäiselle tyhjyydelle. Ei minulla ole mitään intoa ”suorittaa” suurta määrää kirjoja, ja sellainen oman elämänsä sankaroiminen on helposti myös aika vastanmielistä. En enää edes pysty lukemaan niin nopeasti, innolla ahmien, kuten nuorena. Mutta parhaimmillaan lukeminen auttaa ajattelemaan toisin ja elämään hetken muualla. Työn jatkuva silppulukeminen vain tahtoo vallata alaa, myös ”työasioiden” lukemiselta monografiamuodossa. Sitä täytyy saada vallattua takaisin.

Jotain luin sentään: Ken MacLeodin Beyond the Hallowed Sky oli uuden trilogian alku muttei valitettavasti järin hyvä. Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä sen sijaan pidin kovasti, yllättävänkin paljon. Ursula Le Guinilta luin vihdoin trilogian Annals of the Western Shore. Se oli hieno kokemus, mutta näitä kirjoja luin todella, todella hitaasti makustellen. China Miévillen October sen sijaan meni yhdessä hujauksessa. Rakas ystäväni Kaisa antoi minulle kiertokirjalahjaksi Robin Wall Kimmererin pikkukirjan The Democracy of Species, jonka luin parilla junamatkalla ennen kuin annoin eteenpäin. Hieno opus.

Vaikka lukeminen takkusi, kirjojen kuunteluun sen sijaan opin vihdoin. Ihan tajuttomasti en kuunnellut… ja kyllä, kuuntelen perusnopeudella, koska tätäkään en suorita. Päädyin kuuntelemaan pääosin sellaisia teoksia, jotka minun olisi vähän työmielessäkin pitänyt lukea mutta joihin en varmasti ehtisi paperisena tarttua. Niinpä Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Arla Kanervan Lopun aikoja, Maja Lunden Mehiläisten historia ja Richard Powersin Ikipuut tutustuttivat minut spekulatiivisen ympäristökirjallisuuden genreen, joka oli jäänyt minulle vähän vieraaksi. Laura Gustafssonin Pohja ja Pauliina Haasjoen Nausikaa sen sijaan olivat silkkaa kirjallisuuden nautintoa ja liikutusta, eivät ”työasioita”.

*

Kuten edellä totesin, hyvät elokuvat ovat minulle tärkeää terapiaa mutta sen lisäksi myös arvostamani taidemuoto ja sivistyksen muoto. Jos elämä on liian silppuista, enkä saa katsottua elokuvia, tahdon synkistyä entisestään. Onneksi tammikuussa sain MUBI-elokuvakanavan kunnolla elämääni London Review of Booksin tilaajalahjana, ja pian siirryin vakitilaajaksi. Sen ja Teeman avulla (vaikkei jälkimmäinen entisensä olekaan) olen pysynyt laatuelokuvissa. Ja kun suosituksia tulee sydänystäviltä Mikolta ja Tuukalta, löydän aina jotain olennaista katsottavaa.

Minä en yhtään jaksa välittää siitä, näenkö elokuvia tuoreeltaan: taidemuodon korpus on niin laaja, että on ihan sama, miltä ajalta ja miltä alueelta niitä katsoo. Ajan tasalla on mahdotonta pysyä, ja muutenkin ”elokuva, joka on pakko tietää ja josta on pakko muodostaa mielipide” -ilmiö on yksi lempi-inhokkejani.

Sistersin veljekset, First Cow ja Meek’s Cutoff olivat kaikki omilla tavoillaan lännenelokuvien lajityyppiä jalostavia leffoja, joista erityisesti kaksi ensimmäistä jäivät elämään mielessä. Marjaanan kanssa kävimme katsomassa elokuvateatterissa Piemonten tryffelinmetsästäjät, jota rakastimme. ”Olen niin vihainen, että kirjoituskonekin hajoaa!” kuvasti hyvin veljessarjamme mentaliteettia ärtymyshetkinä. Olimme myös täysin onnessamme elokuvista Nebraska, Beasts of the Southern Wild ja Young Plato. Vankilapakokuvaus Le Trou oli aivan ihmeellinen. Peter and the Farmia en todellakaan voi suositella kaikille, sen verran rajua kuvamateriaali ja ihmisen tilitys välillä on, mutta silti tästä ei jäänyt ahdistunut tai surullinen olo. Ihminen on jännä otus.

Synkeämpiä mutta silti tärkeitä kokemuksia olivat Tyrannosaur, Selfish Giant, Misfortunates, Cargo 200, Reluctant Revolutionary sekä täysin pähkähullu ja tyystin arveluttava I’m Still Here.

Elokuvateatterissa kävin katsomassa Eläinoikeusjutun, joka palautti mieleen monia ihmisiä, aikoja ja tapahtumia. Ihmisten ja eläinten suhteita kuvasi myös erikoinen The Rider.

Elokuvien ohella katsoimme Marjaanan kanssa kauniin sarjan After Life. Nautiskelin myös Dennis Potterin klassikot Laulava salapoliisi, Karaoke ja Kylmä Lasarus. Täysin ihmeellistä telkkaria.

*

Yksi syy lukemisen ja kirjojen kuuntelun vähäisyyteen on podcastien merkitys elämässäni, ja tämähän on varsin positiivinen syy. Yleissivistykseni on laajentunut ja syventynyt niiden avulla enemmän kuin olisin voinut vielä kolmisen vuotta sitten ajatellakaan. Talking Politics lopetti maaliskuussa, mikä oli suuren surun aihe. Ones and Tooze on korvannut menetystä osaltaan, mutta kaipaan brittiläisen syvän sivistyksen otetta – Tooze on lukenut, mutta suorastaan hysteerisellä tavalla, ja hänen aiheensa ovat paljon useammin ”työjuttuja”. In Our Time ja LRB podcast ovat kuitenkin pitäneet yllä brittiläisen sivistyksen tunnelmaa.

Revolutions Podcast palasi tauolta viemään Venäjän vallankumouksen surkeaan päätepisteeseen, ja muutamien synteesijaksojen jälkeen podcast loppui joulukuussa. En ole historian tuntija, eikä minusta koskaan sellaista tule, mutta tämä sarja on opettanut minulle enemmän kuin ehkä mikään kirja elämässäni.

Jos haluaa syventyä ydinaseiden kauheuteen, Dan Carlinin Destroyer of Worlds on juuri sitä mitä lääkäri määrää. Tiivis paketti maailmanlopun tilitystä. Slaten Slow Burn ja One Year -sarjat ovat olleet kiehtovia sukelluksia amerikkalaiseen lähihistoriaan. New York Timesin Day X taas palasi Saksan uusnatsien väkivallantekojen historiaan.

Työasioissa olen kuunnellut The Great Simplification -podcastia: välillä aika pompöösiä ja pahimmillaan melkoisen hybristä miesselittämistäkin, mutta parhaimmillaan keskustelevaa ja oppimisenhaluista sukeltamista yhteiskuntien aineenvaihdunnan ja luontoperustan moninaisuuteen.

Vuoden merkittävimpiä kuuntelukokemuksia oli Mother Country Radicals, joka käsittelee Weathermenien historiaa, yhdysvaltalaisen uusvasemmiston sirpaloitumista eräänlaiseksi ”spektaakkeliterrorismiksi” ja nivoutumista mustien vapausliikkeiden veriseen historiaan. Ystäväni suosituksesta kuuntelin myös podcastit Timber Wars ja Burn Wild, jotka käsittelevät yhdysvaltalaisen ympäristöradikalismin historiaa 90-luvulta lähtien, juurtuen etenkin niihin metsäkamppailuihin, joita myös Ikipuut käsittelee. Täytyy sanoa, että nuo sarjat olivat minulle kirjaa vaikuttavampi kokemus, vaikka kirjassakin oli paljon hyviä puolia. Sen verran noita asioita tuli aikanaan seurattua.

*

Tämänvuotiset kollektiiviset joululahjani ja muut ylimääräiset lahjoitukset suuntasin Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, SPR:n katastrofirahastoon sekä Siemenpuu-säätiölle. Muita lahjoituskohteita tänä vuonna ovat olleet World Food Program, Naisten pankki, Oikeutta eläimille, Amnesty, Finnwatch, Manchester Green New Deal Podcast, Revolutions Podcast, Internet Archive, Turun scifiseura ja Huussi ry.

*

Lopuksi vielä valikoituja lukuvinkkejä vuoden varrelta:

– Naturen artikkeli ”nettonollan” problematiikasta

– Juttu Shellin carbon capture -laitoksesta, joka päästelee enemmän kun kaappaa

– Kalaöljypillereiden taustalla oleva ekosysteemien tuho

– New Yorkerin juttu Stanislaw Lemistä

– Long Playn juttu suomalaisesta metsäpolitiikasta

– Mari Koistisen hieno juttu viljan laatumääreiden suhteellisuudesta

– Guardianin artikkeli Kenian järvien mystisistä muutoksista

– Ihana juttu ”Lintuja ei ole” -salaliittoteoriasta

– Maailman Kuvalehden juttu Afrikasta ja kalastuspolitiikasta

– Naisten kohtalosta sotapakolaisten liikkuessa

– Jeff Vandermeer Le Guinista ja Floridan ympäristötuhoista

– Long Playn juttu päästökompensaatioista

– London Review of Booksin kirjoituskimara Roe vs. Waden kohtalosta

– New Yorkerin artikkeli Shinzo Aben murhasta ja japanilaisen yhteiskunnan oudoista puolista

– Juttu valokaloista ja niiden kalastuksesta

– Guardianin hieno juttu siitä, mitä nälkä saa aikaan

– Kolumbian totuuskomissiosta

– Henry Kissingeristä

– Suomalaisen kiertotalouden hitaasta kiiruhtamisesta

– Tuttujen tutkijoiden hieno artikkeli kansalaisyhteiskunnan moninaisuudesta

– Ja vielä kerran Long Play: Hanna Nikkasen hieno juttukimara ruoan hinnasta ja keinottelusta

Eli sanottakoon nyt vielä, että Long Play kannattaa tilata – sen verran monta erinomaista juttua sieltä tuli tänäkin vuonna!

Kesäkuussa kirjoitin Sitran blogiin vierailijatekstin heidän Sivistys+ -hankkeensa päättymisen kunniaksi. Taustalla oli vajaa vuosi aiemmin kirjoittamani essee “Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa“. Uudessa tekstissä “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lamput sammuvat ympäri Euroopan?” olin paljon synkeämmissä tunnelmissa – Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ilmastokriisin muuttuminen yhä kouriintuntuvammaksi ja näiden pahentamat energia- ja ruokakriisit olivat huojauttaneet maailman uuteen tilaan. Minusta tuntui, etten enää osannut ajatella.

Näiden ajatusten kanssa pyöriskelin koko kesän. En sentään vajonnut syvään synkkyyteen, sillä jokapäiväinen työ puutarhassa pitää aina elämässä kiinni. Silti syksyn lähestyessä pysähdyin miettimään yhä uudelleen sitä, etten kunnolla hahmottanut enää, millaisessa maailmassa elän. Mitä minun pitäisi BIOS-tutkimusyksikön työssäni tehdä, ja millaisilla puhetavoilla ja -teoilla on tässä maailmanhistorian murtumakohdassa merkitystä? Edesmennyt ystäväni Chuck Dyke jätti minulle viimeisten tapaamisten aikana mieleen sitkeän ajatuksen: tässä ajassa on valittava merkityksellisiä tekoja – olkoot ne puhetta, kirjoitusta tai muuta. Sellaisten löytyminen tuntuu vain joskus synkeän vaikealta. Tai kuten kollegani puki syksyiset tuntoni sanoiksi: “Jos olisin tutkija 20- tai 30-luvun Saksassa, mitä minun pitäisi tehdä?”

Näistä tunnoista kumpusi tuore BIOS-tutkimusyksikön esseeni “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka“. Se ei ole iloista tekstiä, mutta ei epätoivoistakaan, vaan se syntyi halusta ymmärtää tätä aikaa ja meidän suomalaistenkin mahdollisuuksia toimia sekä sitä, millä tavalla ja mitä kohti meidän tulisi toimia. Kuten toinen kollegani totesi “sivistys” tuntui tässä hetkessä liian kiltiltä termiltä, ja nyt siirsin sen sivuun ja kirjoitin historiakäsityksistä, romahduksista, äärioikeistosta ja sivilisaatioista. Keillä on kykyä ja halua puhua tässä maailmanajassa sivilisaatioiden näkökulmasta? Jos se puhe jätetään vain murtumien lietsojille ja kansallisen itsekkyyden ja eristäytymisen puolestapuhujille, peli on hävitty. Täytyy uskaltaa rakentaa toisenlaista politiikkaa kuin se, joka edelleen ripustautuu lineaariseen edistysuskoon, vaikka sitten kuinka viherrettynä.

“Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen.” 

BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi Venäjän ja Ukrainan sodan alettua useita tekstejä, joissa käsitellään sodan vaikutuksia energia- ja ruokahuoltoon globaalisti ja Suomessa. Ensimmäisessä tekstissä “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” tarkastellaan yksioikoisia ja lyhytnäköisiä reaktioita lähestyvään energiakriisiin ja muistutetaan lyhyen ja pidemmän aikavälin muutosten ja niihin reagoimisen eroista.

“Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.”

Seuraavassa kollegani Antti Majavan johdolla laaditussa tekstissä pureudutaan yksityiskohtaisemmin siihen, mitä reagoiminen sodain aiheuttamaan energiakriisiin tarkoittaisi Suomessa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kolmannessa kirjoituksessa “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot” pureuduin siihen, miten moninaisin tavoin sodan pahentamaan ruokakriisiin reagoidaan, ja miten sekavaa puhe “omavaraisuudesta” Suomessa tahtoo olla. Sopivasti keskustelin taannoin näistä aiheista myös Tekoa-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa.

Niin, ja helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin pitkä englanninkielinen esseeni “Life matters everywhere“, jossa analysoin taannoista Dasguptan raporttia ja pureudun biodiversiteetin problematiikkaan.

Viime vuoden katsauksen aluksi kävin sen verran perusteellisesti läpi pandemian ajan tuntoja, että tällä kertaa jätän isommat jeremiadit sikseen. Kirjoitan BIOS-työssä ajankohtaisista aiheista muutenkin niin taajaan, joten keskityn nyt muistelemaan kulunutta vuotta omissa töissä ja harrastuksissa.

Käväisen kuitenkin yleisissä asioissa hiukan. Nimittäin näiden vuosikatsausten tekeminen muistuttaa, miten nopeasti vuoden uutisvirta muuttuu puuroksi, josta muistin on vaikea saada otetta – etenkin pandemian oloissa, joissa yksi asia hallitsee. Sen toki muisti, että tammikuussa väkijoukko ryntäsi Yhdysvaltain kongressiin, ja että Afganistan on suistumassa entistäkin syvempään kuiluun. Mutta hiukan yllätti muistaa, miten Myanmarin Nälkäpelit-tunnuksia soveltanut protestiliike tukahtui verilöylyihin ja muuttui sisällissodaksi niin nopeasti. Etiopiassa Tigrayn sota lainehti edes taas – hallitus pääsi niskan päälle ilmeisesti pitkälti tukijoiden toimittamien modernien lennokkiaseiden turvin. Viimevuotiset Beirutin räjähdykset olivat vain alkusoittoa: Libanonista on hyvää vauhtia tulossa romahtanut valtio. Turkin taloudellinen syöksykriisi on pysynyt pitkälti oman uutiskatseeni katveessa pompahtaen esiin silloin tällöin muistuttamaan, miten lähellä alueen katastrofien monimutkaistuminen entisestään on.

Lähempänä omia töitä: viimevuotisesta varovaisesta optimismista ”vihreän elvytyksen” mahdollisuuksista ei ole kauheasti jäljellä. Yhdysvaltain riisuttu ”Build Back Better” ei olisi ollut lähelläkään sitä, mitä Green New Dealin puoltajien vaatimuksissa esitettiin, mutta nyt se ei ole edes sitä. Koronan maailma ei myöskään todellakaan ole lujittanut kansainvälistä yhteistyötä vaan on osoittanut syvän (ja itsetuhoisen) solidaarisuuden puutteen. Sen sijaan joudutaan miettimään, kuinka pitkälle kriisi on ruokkinut autokraattien itsevarmuutta, kun Venäjä uhittelee oikein kunnolla. Pysy tässä iloisella mielellä. Mutta työtä on jatkettava.

*

BIOS-tutkimusyksikön vuoden toiminnasta ilmestyy tuttuun tapaan tammikuussa vuoden kooste, eli tässä keskityn kertaamaan lähinnä niitä asioita, joissa olin itse enemmän mukana. Yleisesti mainittakoon valopilkkuina osallistumisemme Vallisaaren Helsinki Biennaaliin sekä Jyväskylän kesän avaaminen ”Ekologinen jälleenrakennus” -esityksellä. Työvuoden muita erityispiirteitä olivat taajaan laaditut lausunnot Eduskunnan eri valiokunnille sekä loppuvuodesta käynnistynyt ensimmäinen podcast-sarjamme, Antti Majavan toteuttama metsäpodcast. Ja tietysti elokuussa Koneen Säätiö myönsi meille historiansa suurimman yksittäisen apurahan, jonka turvin voimme jatkaa töitä neljä vuotta eteenpäin! Tämän rahoituksen myötä tutkimusyksikön riveihin liittyy myös Jussi Ahokas vahvistamaan joukkomme talousymmärrystä. Mainittakoon vielä kotisivuillemme avattu video- ja podcastarkisto, johon on kerätty toistasataa tutkijoidemme esiintymistä.

Omassa BIOS-työssäni urakoin ennen kaikkea neljän artikkelimuotoisen tekstin kanssa. Yksi niistä ilmestyy ensi keväänä Gaudeamuksen julkaisemassa teoksessa Planeetan kokoinen arki, toinen kutsuartikkeli toivottavasti sekin eräässä filosofian alan lehdessä. Sen aiheeseen eli ympäristömittarien, aggregoinnin ja yhteismitallistamisen problematiikkaan, haluan pureutua ensi vuonna syvällisemmin. Kolmannen tekstin, pari vuotta tekeytyneen tieteellisen artikkelin, kohtalo on vielä refereiden ja julkaisijan kädessä – ensi vuoden alku menee palautteeseen reagoidessa ja lopullista päätöstä odottaessa. Neljäs, teksti, tieteellinen puheenvuoro laajemmalle englanninkieliselle yleisölle, ei ole vielä julkaisupaikkaa löytänyt. Tutkijan arkea tämä tietysti: parin vuoden uurastuksen kohtalona voi olla päätyminen ”takaisin luonnospöydälle”, kuten anglot sanovat. Toivottavasti tekstit kuitenkin löytävät kanavansa maailmalle.

BIOS-yhteistuotoksista, joissa olin mukana, ilmestyi maailmalle artikkeli ”Teollinen murros ekohyvinvointivaltiossa” Alue ja ympäristö -lehdessä, tuttujen rakkaiden kollegoiden toimittamassa erikoisnumerossa ”Kohti ekohyvinvointivaltiota”. Emma Hakalan ja Tero Toivasen kanssa kirjoittamamme puheenvuoro ”Luoko nuorten ilmastoliike uutta kansalaisuutta?” ilmestyi Nuorisotutkimus-lehdessä (teksti ei ole luettavissa verkossa).

Alkuvuodesta minulta ilmestyi kaksi tekstiä Animalia-järjestön julkaisuissa. Olin Animalia-lehden vieraileva toimittaja juhlavuoden ensimmäisessä numerossa, jonka fokuksena olivat ympäristökysymykset. Artikkelissani ”Eläinkysymys ruokamurroksessa” suhteutin eläinoikeuskysymyksiä laajempaan tarpeeseen mullistaa ruokajärjestelmiä. Kirjoitin myös järjestön ensimmäiseen Eläinoikeusraporttiin luvun ”Ruoan tulevaisuus” – mukavasti Maaseudun Tulevaisuus noteerasi julkaisun. Ruokakysymyksiä käsitteli niin ikään kesäkuinen esseeni ”Nälkä lisääntyy maailmassa ilman koronapandemiaakin” Ulkoministeriön Kehitys-lehdessä.

Tammikuussa puhuin Suomen YK-liiton podcastissa kestävästä kehityksestä ja ruoasta. Vanha tuttu oli haastatellut minua tiluksilla jo viime vuoden puolella – mukava keikka! Helmikuussa pidin vierailuesitelmän Aallon ruokatutkijoiden porukalle. Yliopistossa tehdään kansainvälisesti katsoen käsittämättömän tasokasta tutkimusta ruokajärjestelmien tulevaisuudesta, ja oli hienoa päästä tutustumaan heikäläisiin paremmin. Olin myös asiantuntijakommentaattori Kehityspoliittisen toimikunnan raportin ”Ruokaturva ja ruokajärjestelmien tulevaisuus” tekemisessä, ja pidin huhtikuussa kutsutun puheenvuoron raportin julkaisutilaisuudessa. Jatkoin myös työtä Fingon ruokaturvaryhmässä ja olin mukana laatimassa ministeri Skinnarille kirjelmää YK:n ruokahuippukokouksen alla. Ruokakysymykset olivat aiheena, kun minua haastateltiin keväällä Tiede-lehteen ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja samoista teemoista puhuin Helsingin Sanomien jutussa. Johannes Roviomaa haastatteli minua Voimassa otsikolla ”Miten ihmiskunta ruokitaan”. Joulukuussa olin keskustelemassa Just Food -hankkeen podcastissa rakkaan kollegani kutsumana.

Helsingin Sanomissa olin haastateltavana myös liittyen Seaspiracy-dokumenttiin. Monien tutkijoiden reaktiot dokumenttiin olivat rajun negatiivisia, ja myös haastattelukommenttini saivat kritiikkiä. BIOS-twitterissä kävin aihetta tarkemmin läpi ja annoin tutkimusviitteitä. On selvää, että minkään ”kohudokumentin” varaan ei tietämystään kannata yksin rakentaa, ja että niissä on aina virheitä, mutta silti oli kieltämättä aika hurjaa, että dokumentin kärjistyksiin reagoidessaan jotkut tutkijat olivat valmiit jopa kiistämään FAO:n raporttien perusviestin valtamerten kalakantojen tilan heikkenemisestä.

BIOS-blogiin kirjoitin vuoden aikana useamman kerran. Tammikuussa BIOS kommentoi minun johdollani laaditussa tekstissä ”Kiertotalouden suuret pienet askeleet” ehdotusta Suomen kiertotalousohjelmaksi. Maaliskuussa analysoin Dasguptan raporttia tekstissä, joka sai ilokseni paljon kiitosta ja synnytti myös kutsun puhumaan Ympäristöministeriön tutkimuskahveille huhtikuussa. Syksyllä päädyin oikeastaan vähän sattumalta kirjoittamaan laajan esseen ”Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa”. Vanha Helsingin kesäyliopiston sivuille kirjoittamani teksti oli häipynyt verkosta, ja se oli tarkoitus julkaista uudelleen BIOS-blogissa. Teksti osoittautui kuitenkin niin puolivillaiseksi, että halusin kohentaa sitä. Päädyin lopulta kirjoittamaan kaiken uudestaan. Tästäkin sain kuulla mukavasti kiitoksia, ja oli kiva tarttua moniin vanhassa filosofin työssäni keskeisiin teemoihin. Näihin aiheisiin haluaisin palata ensi vuonnakin. Lokakuussa ilmestyi vielä minun johdollani laadittu puheenvuoro ”Huoltosuhde ei ole vain taloudellinen yhtälö”.

Kaikenlaista muutakin tuli tehtyä. Tammikuussa olin mukana Ylen podcastissa ”Äiti, kuolevatko jääkarhut?”, ja kesäkuussa keskustelin Climate Moven podcastissa Leo Straniuksen kanssa. BIOS-twitterissä kommentoin Suomen ”kestävän kehityksen maailmanmestaruus” -henkselienpaukuttelua sekä osallistuin Juho Romakkaniemen irtikytkentäkommenttien purkamiseen. (Uskomattoman vaikealta tuntuu ihmisille olevan puhua tuosta aiheesta koherentisti: Teren ja Teron podcast-keskustelu on hyvä oppitunti.) Syksyllä olin Emma Hakalan ja Tero Toivaisen kanssa mukana Lasten ja nuorten säätiön tuottamassa rehtorien koulutushankkeessa: erittäin mukava ja kiinnostava kokemus, jossa pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin. Pidin myös Kohtuukoulutuskasvatus-projektissa kaksi pitkää luentoa, joissa tuli paketoitua vähän kaikenlaista ympäristökriisiin liittyvää otsikolla ”Kohtuus ja kasvun rajat”. Tämäkin oli erittäin mukavaa – kiitos rakas Marika! Joskus olisi kiva ehtiä tehdä tällaisten perusasioiden luentosarja podcast -muodossa. Ystäväni Laura Ertimo pyysi minua asiantuntijakommentoijaksi lasten tietokirjaan Aika matka! Hieno ja opettavainen kokemus tämäkin. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Ja tietysti vastasin perinteiseen tapaan BIOS-uutiskirjeen laatimisesta. Se on mukavaa hommaa paitsi siksi, että pysyn hyvin perillä kaikkien kollegoiden töistä, myös siksi, että tulen syventyneeksi lukuisiin ajankohtaisiin aiheisiin paremmin. Kuluneena vuonna kävin mm. perusteellisesti läpi nettonollatavoitteiden problematiikkaa, IEA:n Net Zero by 2050 -raporttia, IPCC:n ja IPBES:in ensimmäistä yhteisraporttia, IPCC:n elokuista ilmastoraporttia sekä COP26 -kokouksen tuloksia.

*

Tämän oli tarkoitus olla viimeinen vuoteni niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana, mutta toisin kävi. Lupasin pysyä hommissa vielä ensi vuoden, jotta siirtymä saadaan hoidettua sujuvasti. Kaikkea ei enää jaksa eikä ehdi, mutta niikkärissä pysyn tietysti mukana aina.

niin & näin sai toista kertaa Kultin laatulehtipalkinnon lokakuussa! Tänä vuonna pääsimme myös tauon jälkeen kirjamessuilemaan enemmänkin kuin tarpeeksi: Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella.

Kakkosnumerossa ilmestyi elämäni tärkein käännöstyö, Ursula K. Le Guinin ”Fiktion kantokassiteoria”. Kolmosnumeroon kirjoitin verkkotekstin ”Maa kompostista käsin”, jossa työstin monia Dasgupta-raportin pohdinnassa heränneitä ajatuksia, joista kävimme rakkaan ystäväni ja opettajani Yrjö Hailan kanssa kirjeenvaihtoa koko vuoden. Nelosnumeroon kirjoitin verkkotekstin elokuvasta Invisible Demons sekä käännöksen John Lanchesterin alkujaan London Review of Booksissa ilmestyneestä esseestä otsikolla ”Merten kolossit”.

*

Vegaanisessa ruokablogissa Hyvä kurkku oli aktiivinen vuosi, kun työreissuja ehti taas olla pandemian rauhallisempina kesän ja syksyn aikoina, ja ehdimme käydä Marjaanan kanssakin parilla kaupunkireissulla. Arvioita kertyi yhteensä 80. Tuosta joukosta mieleenpainuvimpia esimerkkejä:

Helmikuussa Lillan Kök Tampereella oli omaleimainen ja maanläheinen fine dining -kokemus, hieno tutustuminen uuteen ravintolaan. Toukokuussa ihastuin niin ikään Tampereella Gastropub Nordicin pyttäriin. Kesän kynnyksellä Lempäälään avattiin keittolounasravintola Ratakiska, josta tuli saman tien rakas paikka: puutarhalle haimme evästä useaan otteeseen, ja paikan päälläkin ehdin syödä pari kertaa.

Kesäkuussa nautimme rakkaan ystäväni Samulin kanssa La Negritan tacoista Tammelantorilla ja kesäkuussa Marjaanan kanssa illastimme itsemme onnellisiksi Mei Linissä Helsingissä. Heinäkuussa nautimme herkullisen kokousaamiaisen kollegan kanssa Helsingin Tannerissa.

Elokuussa kävimme Marjaanan kanssa Bistro Viljassa Tampereella, ja illastimme uudestaan joulukuussa. Jos vuoden uusi ravintolatapaus pitäisi valita, tämä se olisi! Lokakuun kirjamessujen yhteydessä söin Turun Nomadissa harvinaisuuden eli oivallisen ravintolapastan. Thai Vegan Kitchenin tyyppien ravintola aukesi Helsingissä, ja kirjamessujen aikaan tajusin vihdoin käydä Brindavanissa Pasilan rajalla.

Marraskuussa arvioin intialaisen kasvisravintola VegPointin Porissa. Ainoana sellaisena kai koko Suomessa se on ehdottomasti vuoden toinen ravintolatapaus, ja kolmas on Tampereelle avautunut mahtava Whatever, Joulukuussa kerkesin toistaiseksi (ja varmaan pitkään aikaan) viimeisillä Helsingin reissuilla illastaa Kamomessa ja Daily Dosessa.

Täysin vegaaninen Nordic Gelato Factory ilahdutti Tampereen kesässä, ja mainittakoon vielä, että tänä vuonna Porista sukeutui maan kiinnostavin pizzakaupunki!

Surullisia uutisia ravintoloiden lopettamisesta tuli paljon. Erityisen paljon iskivät Tartinen, Café Gopalin, New Bamboo Centerin, Bengol Curryn, Bei Fangin ja Home Tasten lopettamisuutiset.

*

Puutarhalla vuoden tärkein tapahtuma oli ehdottomasti kahden uuden kompostikehikon rakentaminen. Vanha pääkehikko oli tullut tiensä päähän, ja toiselle oli ollut pitkään tarvetta. Komposteihin liittyi myös vuoden tärkein kirjoitusurakka, esseen ”Näin kompostini opetti minua” kirjoittaminen Suomen Luontoon. Sen julkaisusta seurasi kiva kirjeenvaihto eläkkeellä olevan puutarhan perustajan kanssa!

Keväällä keräsin enemmän vuohenputkea kuin koskaan ja opettelin säilömään sitä italialaisittain – todellista herkkua! Ystävältä saimme hankittua ison paalin olkia, joten pystyimme lopettamaan ärsyttävien puutarhamuovien käyttämisen kurpitsakummuissamme. Kurpitsasato oli komea, ja toisen ystävän vinkistä tajusimme vihdoin, että niiden säilyttäminen onnistuu huoneenlämmössä hämmentävän pitkään (vielä tätä kirjoittaessa kolme kurpitsaa odottaa laittamista kotona). Kokeilimme menestyksekkäästi spaghettikurpitsan viljelyä ja tykästyimme sen makuun. Cicoria kasvoi kuumassa kesässä niin komeasti, että pystyin viemään sitä italialaiselle tutulle aimo paketin Helsinkiin. Uusi parsamaa tuotti kunnolla satoa. Kurkkusato oli komea, tomaattisato suuri ja monenkirjava, ja chilivalikoimakin monipuolistui.

Kuten moni muu, kerkesimme keräämään hirmuisen määrän herkkutatteja. Niitä kuivattiin litrakaupalla, mutta ennen kaikkea opettelimme laittamaan niitä tuoreina uusin tavoin. Grillatut yrttiset lakit Antonio Carluccion reseptillä olivat täyteläisiä, ja vähintään yhtä paljon ihastuin ristiviilleltyihin halkaistuihin ja pannulla paistettuihin tatteihin.

*

Alkuvuosi meni tiukempien rajoitustoimien piirissä, ja omaa arkeani hallitsi alkuvuonna Lempäälän SPR:n avustustyö rokotusten opastustoiminnassa. Omanlaistaan jälleenrakennusta tapahtui omassa elämässä: perikunnan tilusten yli satavuotisissa talousrakennuksissa teetettiin kattoremontti, ja taloyhtiössämme tehtiin yhteisymmärryksessä päätös maalämpöön siirtymisessä. Hemmetin kismittävä vastoinkäyminenkin koettiin, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Tammikuussa ehti olla vielä yksi Helsingin työreissu Tieteen päivien paneelin nauhoituksessa, ennen kuin poikkeustoimet iskivät taas kunnolla päälle. Luennon Porin lyseon lukion ensimmäisenä ”tiedekummina” sain pitää jo etänä. Sitten elämä alkoikin pyhittyä työhuoneella jäkittämiseen. Maaliskuussa sentään kävimme perinteiseen tapaan leikkaamassa useiden ystävien omenapuita. Syntymäpäivää vietimme jälleen Marjaanan kanssa kahdestaan, kahvitellen järven rannalla. (Ensi vuoden 50-vuotisia minun olikin tarkoitus ”paeta” reissuun. Alkujaan ajatuksissa oli junamatka Italiaan, joka vaihtui laivamatkaksi Tukholmaan, sitten realistisemmin kaupunkireissuksi Turkuun. Saas nähdä, jäämmekö ensi maaliskuussakin kotinurkkiin tai anoppilaan.)

Acatiimissa ilmestyi artikkeli ”Yhteiskuntatieteet sivuosassa”, jossa minä ja Janne Hukkinen kommentoimme ihmistieteiden marginaalista asemaa ympäristötutkimuksen rahoituksessa. Huhtikuussa esittelin BIOS-tutkimusyksikön toimintaa Helsingin yliopiston etäluennolla, puhuin pientuottajien asemasta Omavaraopiston kurssilaisille, pidin Helsingin yliopiston maantieteen puolella esitelmän ”What is it to be a natural resource?” ja olin mukana Elokapinan mediapaneelissa. Toukokuussa puhuin Maaseudun Tulevaisuuden jutussa ympäristöliikkeen historiasta.

Kesäkuussa oli ensimmäinen työreissu sitten tammikuun ja Tieteen päivien nauhoituksen! Rakas ystäväni Jukka Mikkonen oli kutsunut minut konferenssin Aesthetics in the Age of Environmental Crises keynote-puhujaksi otsikolla ”What is in an environmental crisis? BIOS-kollegoiden kanssa tapasimme kasvokkain pitkästä aikaa Kirkkonummella. Kerkesimme myös tutustuttaa rakkaan kummipojan Ossi Somman patsaspuistoon.

Heinäkuussa Maaseudun Tulevaisuuden Nikke Kinnunen kävi haastattelemassa minua puutarhalla, ja Lappeenrannan Uusi Festivaali -tapahtuma avattiin minun videotervehdykselläni. Marjaanan kanssa kävimme Helsingissä taiteen ja hyvän ruoan täyteisellä reissulla: Tony Vaccaro, Grönin lettukestit, Helsinki Biennaali, HAMin Katharina Grosse ja monia muita taide-elämyksiä. Veljenpojan rippijuhlat vietettiin Pohjanmaalla, ja ystäväperheen kanssa kävimme Rapolan linnavuorella, jonka maisemat toivat mieleen yhtäältä Hârnmaster-roolipelin kanssa vietetyt vuodet ja toisaalta Viimapään rinnettä pitkin hiiviskelevät nazgulit. Kummatkin kesän perinteiset ystävien vierailut saatiin järjestettyä tiluksilla, ja pääsimme nostamaan valkosipulit maasta porukalla.

Elokuussa ehdimme käydä uudestaan Helsinki Biennaalissa, nyt isoveljen ja veljentyttären kanssa, ja Mei Linissä söimme käsittämättömän hyvän ja runsaan illallisen. Kävin Suomenlinnassa Platonin akatemian luennon kuvauksissa, ja olin yksi haastateltavista Suomen Kuvalehden laajassa artikkelissa ilmastoapatiasta.

Kävimme hakemassa puutarhalle kunnon lastin hevosenpaskaa ystävän tilalta, Sastamalassa ihastelimme Pyhän Olavin kirkkoa sekä Tyrvään pappilassa Chagall-näyttelyä, ja Tampereella kiersimme innoissamme Finlayson Art Area -näyttelyn.

Syyskuussa luennoin Tampereen yliopistossa ja TAMKissa. Marjaanan kanssa kävimme Banksy-näyttelyssä Mäntässä (pidimme), ja vanhan ystävän syntymäpäiväjuhlat olivat ainutkertainen ja unohtumaton kokemus myös tällaiselle uskonnottomalle. Ikimuistoinen oli myös Teatteri Telakan ”Satujen Disko” Gootti-Nuutin johdolla. Olin mukana Anna-lehden maaseudun kehitystä käsittelevässä jutussa, ja Radio Moreenissa minua haastateltiin ilmastoaktivismista. (Loppuvuonna kuultiinkin sitten synkkiä uutisia Moreenin leikkauksista.)

Lokakuussa minulla oli suuri kunnia olla Rouhisen Saulin kutsumana Viherympäristöliiton 30-vuotisjuhlien juhlapuhuja. Ylöjärven lukiolaisten haastattelu oli metka tapahtuma, ja suorastaan pakahduin onnesta Spin-lehden tehdessä minusta henkilökuvahaastattelun. Kauppalehden jutussa puhuin kehitysoptimismista.

Turun kirjamessuilla Marjaana oli sattumalta mukana alkureissusta, ja pääsimme nauttimaan yhdessä Nomadin herkuista. Mirkan ja Mikin kanssa vietetty ilta oli täydellinen, ja Karelin näkeminen lämmitti ja toi voimia, kuten aina. Turun scifiseuran osastolla oli mukava päästä taas käymään. Helsingin kirjamessujen aikaan olin koko ajan lopen uupunut, mutta pääsin kuitenkin tapaamaan monia rakkaita ystäviä. Kirjaostosten joukossa tärkeimmät olivat kolme Lovecraft-kokoelmaa S. Albert Kivisen jäämistöstä rakkaiden ystävien antikvasta.

Marraskuussa haastattelin rakasta ja viisasta Mikko Pelttaria Tampere-talolla hänen kirjastaan Lämpenevä Maa. Samana päivänä vanha tuttu haastatteli minua All Youth -hankkeen blogiin kestävää hyvinvointia käsittelevän sarjan ensimmäiseen osaan. BIOS-kollegoiden kanssa kävimme katsomassa Dosentit-näytelmän Kansallisteatterissa. Jyväskylän kirjamessuilla vietin aikaa ystävien kanssa ja jouduin sietämään yllättävän taajaa tiedevastaista jankkausta tiskillä käyneiltä. BIOS-porukalla vietimme hienon tutustumisseminaarin Ahokkaan Jussin kanssa ja juhlimme Suomenlinnassa.

Joulukuussa puhuin elonkirjosta Tampereen Metsossa Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisen osaston tilaisuudessa ja osallistuin etänä Helsingin yliopiston monitieteinen ympäristöntutkimus -kurssin paneeliin ylikulutuksesta.

Marjaanan kanssa nautimme suunnattomasti Tampereen teatterin näytelmästä Kansalliskirjailija – kiitos Mikko ja muut!

*

Kuluneena vuonna sain pääni työlukemisasennosta mukavan usein toiselle uralle, joten pystyin lukemaan kaunokirjallisuutta ilahduttavan paljon. Ursula K. Le Guinin tuotannosta luin monta puuttuvaa: tykästyin etenkin teoksiin Changing Planes ja Searoad, kun taas Beginning Place taisi olla ensimmäinen Le Guin, josta en pitänyt yhtään. Olin napannut vuosia sitten lukulistalle Barbara Kingsolverin romaanin Flight Behavior, mutta nyt vasta kerkesin – suunnattoman hieno kokemus! Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future oli tuskastuttava infohyöky, mutta se oli kiinnostava lukea rinnan Jeff VanderMeerin Hummingbird Salamanderin kanssa. Kirjoitin kummastakin Spin-lehteen: arviot ilmestynevät ensi vuonna verkko- tai paperiversioissa.

Ystävä suositteli Juhani Karilan romaania Pienen hauen metsästys, ja ihastuin siihen yllättävän paljon. Kotimaista luin muutenkin normaalia enemmän: Johanna Vehkoon Oikeusjuttu, Jouni Tikkasen Lauma ja Ville Tietäväisen Harvennus.

Vuoden aikana katsomistani elokuvista hienoimpia kokemuksia oli Kielletyt leikit (1952), josta en ollut jostain syystä kuullut koskaan aiemmin. Yritin metsästää ainoaa hyvää Le Guin -filmatisointia Lathe of Heaven (1980) levykkeellä, mutta koska täällä toimivaa formaattia ei saanut mistään, tyydyin Youtube-tallenteeseen. Heikosta kuvan ja äänen laadusta huolimatta kokemus oli sykähdyttävä, sillä tämä filkka oli jäänyt syvästi mieleen lapsuudestani. Vanhoja rakkauksia kutitteli kaunis Thunder Road (2018), ja olihan Blinded By the Light (2019) nyt herranen aika myös suloinen raina. Ystävältäni Tuukalta lainaamani uppo-oudon Stanislaw Lemin teokseen löyhästi perustuvan elokuvan The Congress (2013) katsoin myös – kerrassaan hämmentävää. Scifipuolella Teema näytti liikuttavan, naiivin, surullisen ja kauniin nuoruuden lempielokuvani Silent Running (1972). Katsoin myös klassikon Invaders from Mars (1953), jonka kylmän sodan propagandaluonteen olin lapsena luontevasti missannut. Nörttinä oli myös hauska spotata klassiseen XCOM-tietokonepeliin omaksuttuja elementtejä! Stalkerin (1979) katsoin uudestaan vuosien jälkeen. Edellinen kerta taisi olla liki 20 vuotta sitten, kun laadimme tutkijoiden dialogia Mikko Kannisen Stalker-ohjaukseen Helsingin kaupunginteatteriin.

Missasin Peter Jacksonin dokumentin They Shall Not Grow Old (2018) teatterilevityksessä, mutta nyt näin sen vihdoin tallenteena. Historiallisista kuvauksista Mike Leigh’n Peterloo (2018) jäi vahvasti mieleen, etenkin kun olin tutustunut sattumalta verilöylyn historiaan taannoin. Animaatioelokuvista Tehran Taboo (2017) ja Anomalisa (2015) pidin kovasti. Rajan (2018) peikkokansan yksinäiset kouraisivat syvältä. Pitkästä aikaa katsoin myös uudestaan Leonen spaghettilänkkäritrilogian sekä elokuvan Duck, You Sucker! (1971), jota en ehkä ollut koskaan nähnyt, vaikka olin aikanaan kääntänyt Chuck Dyken tekstinkin aiheesta. Kerrassaan outo filmi, mutta ei niin eriskummallinen kuin Vera Cruz (1954), jonka näin niin ikään ensi kertaa.

Televisiosarjoissa pysyin pääosin tiukasti klassikoissa. Katsoin vihdoinkin Prisonerin eriskummalliseen loppuun saakka. Hankin itselleni myös History of Rome -podcastin innoittamana sarjan I, Claudius. Jos joku väittää, televisio oli ennen kesyä, ei tiedä, mistä puhuu. The Martian Chronicles oli mahtava nähdä lapsuuden jälkeen uudestaan, ja Marjaanan kanssa nautimme ainoan oikean Miss Marplen eli Joan Hicksonin tutkimuksista ja Jeevesin ja Woosterin kommelluksista, jotka sain vihdoin hankittua kokonaan. Jotain uudempaakin toki tuli katsottua: erityismaininnan ansaitsee The Good Place, jota jäi ihan ikävä sarjan päätyttyä. This is why people hate moral philosophy professors.

Podcasteissa uusia tuttavuuksia olivat mm. Floodlines, 1619, History of the Crusades ja Ilmasto on peto.

*

Vuoden aikana lahjoitukseni ovat menneet Siemenpuulle, Amnestylle, Naisten pankille, Suomen Punaiselle Ristille, World Food Programille, Finnwatchille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Mancester Green New Deal podcastille, Fall of Civilizations -podcastille, Revolutions -podcastille, Internet Archivelle, Pro Nissbackalle, Turun scifiseuralle sekä afganistanilaiselle RAWA-naisjärjestölle.

Suomen YK-liiton podcast-sarjassa “Kestävä kehitys haltuun” ilmestyi alkuvuodesta jakso, jossa puhuin ruokajärjestelmien muutostarpeesta. Vanha tuttu kollega Elina Laiho kävi haastattelemassa minua viime kesänä Hulaudessa näistä aiheista, joten nauhoituksessa kuuluu myös kauniita kesäisiä taustaääniä. Esiinnyin myös Ylen uudessa podcast-sarjassa “Äiti, kuolevatko jääkarhut” jaksoissa 2 ja 6. Toimittaja Niina Mäkeläinen haastatteli minua pari kertaa, ensin kasvokkain parempina aikoina ja sitten puhelimitse, kun muu ei ollut mahdollista.

Tammikuussa BIOS-tutkimusyksikkö kommentoi tuoretta ehdotusta kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi johdollani kirjoitetussa tekstissä. Vaikka ohjelmaehdotuksessa ehdotettiin suorastaan mullistavasti luonnonvarojen käyttäkattoa, tavoitteenasettelu jäi valitettavan löysäksi.

Entä asetettu tavoitetaso? Vaikka käytetyllä tarkastelutavalla (RMC) suomalaisen yhteiskunnan luonnonvarojen kulutus on ollut lievästi nousussa, tavoitteen asettaminen vuoden 2015 tasolle tarkoittaa käytännössä sitä, että pyritään kasvun pysäyttämiseen. Ei siis luonnonvarojen käytön vähentämiseen. Ja kuten todettua, jatkuvasti kasvavat tuonnin piilovirrat ja vientiin suuntautuvat luonnonvarat jäävät kokonaan huomioimatta.

Tästä huolimatta, kuten vaikutusarviossa todetaan, vuoden 2015 tasolla suomalainen kulutus (RMC) oli moninkertaisesti kestävää tasoa korkeampi (93, vaikutusarvio 6). Pysytteleminen tällä tasolla 15 tulevan vuoden aikana ei ole järin kunnianhimoinen tai “edelläkävijän” tavoite yhteiskunnalle, jonka tulisi pyrkiä laajaan ekologiseen jälleenrakennukseen. Niin ikään kovin kunnianhimoisena ei voi pitää toista määrällistä tavoitetta, jonka mukaan “materiaalien kiertotalousaste kaksinkertaistuu 2035 mennessä”, mikä tarkoittaa kierrätysmateriaalien prosenttiosuutta raaka-aineista. (31, 34). Nykyinen osuus (7%) on reilusti eurooppalaista keskitasoa (11%) pienempi, joten 15 vuoden aikana pääsyä 14 prosentin tasolle ei voi vallan radikaalina pitää.

Helmikuussa ilmestyi “luonnon monimuotoisuuden taloustiedettä” käsittelevä raportti The Economics of Biodiversity: The Dasgupta Review. Käsittelin sitä perusteellisesti kirjoituksessani BIOS-tutkimusyksikön blogissa. Raportti käsittelee luonnon monimuotoisuutta ja sen ominaispiirteitä oppineesti ja monipuolisesti.

Raportti korostaa tiettyjä luonnon yleisiä ominaisuuksia, jotka tekevät sen yksioikoisen hinnoittelun tai palastelun “omaisuudeksi” mahdottomaksi ja tällaiset yritykset tuhoisiksi. Luonto on liikkuvaista (mobility), inhimilliset rajanvedot ylittävää. Se on hiljaista (silence), kyvytöntä puolustamaan omaa etuaan tai kertomaan selkeästi, milloin ja missä sen järjestelmät ovat vaarassa häiriintyä. Se on usein myös näkymätöntä (invisibility), eli lukemattomat luonnon prosessit tapahtuvat mikroskooppisella tasolla, jonka seuraaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta. Luonnon kompleksiset järjestelmät toimivat epälineaarisesti (non-linearity), eli yllättävät muutokset laadullisesti uudenlaiseen tilaan tai “regiimiin” (regime shift) ovat mahdollisia. Luonnon järjestelmissä on myös vastavuoroisuutta tai limittäisyyttä (complementarity), minkä vuoksi sen toimintaa ei voi ymmärtää erillisinä osasina. Sen vuoksi monet luonnon piirteet eivät myöskään ole korvattavissa toisilla tai teknologisilla korvikkeilla (non-substitutability).

Raportti ei myöskään sorru ohittamaan ympäristöongelmia “ulkoisvaikutuksina” yksioikoisesti niin, että homma hoidetaan pelkällä hinnoittelulla:

“Sisäistäminen” tapahtuukin kiertäen, poliittisin keinoin esimerkiksi verotuksella, tukiaisilla tai niiden poistolla, kannustavilla julkisilla investoinneilla, lainsäädännöllä ja niin edelleen. Taloudelle ei siis ikään kuin vain luovuteta (jotenkin) uusia hintoja, vaan talous on pakotettava toimimaan niin, että ulkoisvaikutukset otetaan huomioon. Markkinoiden epäonnistumisen lisäksi ympäristökriisin taustalla on siis myös instituutionaalinen epäonnistuminen (institutional failure).

Valitettavasti raportissa on myös ongelmansa, kuten ristiriitainen suhde bruttokansantuotteen käyttöön mittarina tai historiallisten tarkastelujen käyttö argumentaatiossa. Nämä heijastuvat harmittavasti myös raportin tapaan käsitellä väestökysymyksiä.

Väestönkasvun tarkastelu on raportissa valitettavasti muutenkin harmittavan puutteellista. Aivan oikein mainitaan koulutuksen ja naisten oikeuksien edistäminen lisääntymisterveydenhuollon ja perhesuunnittelun rinnalla väestönkasvun hillitsemisessä. Kokonaan kuitenkin puuttuu systemaattinen tarkastelu siitä, miksi väestönkasvu on jatkunut voimakkaana tietyillä alueilla, jolloin yllä mainittuja keinoja ei suhteuteta ruokaturvaan, sanitaatioon, turvattomuuteen, energiaköyhyyteen ja perusterveydenhuoltoon yleisemmin. Väestönkasvun tarkastelu painottuu siksi pääosin sosiaalisten tapojen tarkasteluun ja yksilön valintoihin kulttuurisessa kontekstissa. Sekin on tärkeä mutta toivottoman puutteellinen tarkastelunäkökulma, ja tämä on ehdottomasti raportin suurimpia puutteita.

Muihin alkuvuoden BIOS-tuotoksiimme voi tutustua vuoden ensimmäisessä uutiskirjeessä. Tilaahan se, niin pysyt perillä.

”To live simply is most complicated.”

– Ursula K. Le Guin, Five Ways to Forgiveness

Kunkin kohtalosta riippumatta 2020 oli erikoista meininkiä kaikille. Monilla meni työ, tai elanto muuttui perin juurin epävakaaksi. Toisilta meni terveys tai henki. Laajemmassa katsannossa inhimillinen kurjuus, etenkin nälkä ja köyhyys, lisääntyi ja jatkaa varmasti kasvuaan vielä pitkään.

Eikä pandemiasta ekologisia hopeareunuksia löydy, vaikka moni niitä halusi hakea. Hetkellisistä sulkutoimista ei ole vuosikymmeniä vaativan ekologisen jälleenrakennuksen edistäjäksi. Ympäristö- ja luonnonvarakriiseissä on hitausvoimansa, joka vaatii kurssin korjaamista, ei jarrujen lyömistä pohjaan. Se, mihin suuntaan maailma tästä jatkaa, on vielä sumun peitossa.

Kuten BIOS-tutkimusyksikön väki ja lukuisat muut tahot kansainvälistä energiajärjestöä myöten ovat todenneet, kriisin torjunta ja siitä elpyminen antaisi parhaimmillaan mahdollisuuden ekologiseen siirtymään. Helppoa se ei ole. Erityisen vaikeaksi asian tekee, että samaan aikaan pitäisi pystyä ajattelemaan nopeaa ja hidasta muutosta, lyhyttä ja pitkää tähtäintä. Nykyajan keskeisimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat ylisukupolvinen, seuraavalle vuosisadalle ulottuva ongelma. Samalla kuitenkin nyt tehtävät tai tekemättä jäävät toimet vaikuttavat eniten. Jos nyt pidetään kiinni entisistä kehitysmalleista, kurssin kääntäminen muuttuu jatkossa vielä vaikeammaksi.

Nyt määritetään siis, millainen peritty tilanne esimerkiksi nykyisillä koululaisilla on aikuisena käsissään: aloitettu urakka vai uhkaava umpikuja? Luodaanko vaikeita polkuriippuvuuksia vai avataanko mahdollisuuksia? Pandemiasta elpyminen on ainutkertainen mahdollisuus laittaa asioita kunnolla alulle – myöhässä, mutta kuitenkin. Tällainen lyhyen tähtäimen pitkänäköisyys on kuitenkin vaikeaa arkipolitiikalle, kriisiajoista puhumattakaan.

Näitä pyrintöjä vastaan toimii lisäksi vahvoja voimia: nationalistisen itsekkyyden, muukalaispelon, nurkkakuntaisuuden ja eristäytymisen houkutus. Euroopan meininki kriisin keskellä ei ole ollut omiaan luomaan toiveikkuutta. Vaikka olen aina tehnyt tietyssä mielessä kutsumustyötä, ja vaikka yhtäältä kuluneena vuonna työ on tuntunut aiempaakin tärkeämmältä, toisaalta motivaatiota on ollut entistä vaikeampaa pitää yllä. Synkeys on vallannut mielen yhä useammin, etenkin yksin työhuoneen ikkunasta ulos tuijotellessa.

Poliittisen ja moraalisen hajaannuksen ohella tuskaa on luonut tietysti harhatiedon lisääntyminen, tai pikemminkin silkka satumaailmoissa eläminen. Ympäristöasioiden parissa työskenteleville kokemus on tietysti vanha, mutta koronakriisissä todellisuuspakoisuus ja sen naamioiminen ”itse ajattelemiseksi” on tullut tutuksi kaikille. Do your own research schmesearch.

Tämän rinnalla omanlaistaan turhautumista ja tuskastumista on tuottanut pakonomainen mielipidetehtailu. Fiksut ja muuten monisyisesti ajattelevat ihmiset ovat olleet pandemian aikana toistuvasti vuorenvarmoja asiastaan ja muodostaneet liukuhihnalta suureellisia tulkintoja maailman tilasta. Tämä ei ole siis niinkään suoranaista harhatietoa vaan hybristä omista tiedon omaksumisen, tulkinnan ja soveltamisen kyvyistä. Vaikka peräkkäiset mielipiteet ovat voineet poiketa villisti toisistaan, kenenkään tällaisen ihmisen en ole kuullut tai lukenut pysähtyvän ja sanovan ”olin väärässä”. Tärkeintä on osoittaa, että on mielipiteitä. Siihen julkiseen pelailuun inhimillinen haavoittuvuus ja erehtyväisyys ei kuulu. Kuluneen vuoden aikana olen pettynyt syvästi moneen ihmiseen. Miten vaikeaa on vain olla jonkin aikaa hiljaa, kuunnella, opetella ja yrittää ymmärtää? Kaikesta ei tarvitse osata sanoa jotain. Elävän julkisen keskustelun elintärkeydestä ei seuraa, että mikä tahansa puhe on tärkeää. Se voi olla myös haitallista ajanhukkaa ja hämärtämistä.

Ohikiitävään älyllisyyteen on tietysti kuulunut, että tämä viedään metatasolle sadalla eri tavalla. ”Nojatuolitieteilijöitä” ei tule kritisoida, koska ei saa olla sokeasti auktoriteettiuskoinen ja halveksua kansalaiskeskustelua ja niin edelleen. Mielipidehöpinä on helppoa tuollaisella kaksiarvoisella ajattelulla. ”Kriittisyyden” merkityskato ja sen liudentaminen kaikkien mielipiteiden samanarvoistamiseksi on vaarallinen kehityskulku. Mielipiteiden tulisi myös tavoittaa maailmaa onnistuneesti. Jos halutaan, että ne otetaan tosissaan, niiden tulisi nojata myös tietoon, eikä mielellään sirpaleiseen sellaiseen. Joissain aiheissa tämä hahmotetaan selvemmin, joissain hämärämmin, mutta koronakriisi tuntuu erityisen helposti tukahduttavan todellisen kriittisen ajattelun alkeet. Tällainen kollektiivinen älämölö ei lupaa hyvää yhteiskuntien pitkän aikavälin kriisienhallintakyvylle. But I digress.

*

Synkeistä tunnelmista huolimatta oma asemani on ollut eittämättä etuoikeutettu. En ole menettänyt elantoani, ja työni tärkeimmän osan pitäisi normaalistikin tapahtua työhuoneessani näppäimistön äärellä. Nyt olen istunut työpöydän ääressä normaalia enemmän, kun kymmenet reissupäivät työn ja vapaaehtoistöiden parissa häipyivät kalenterista. Olen saanut jäkittää yksin ajatusten ja tekstien parissa, joskus liikaakin. Onneksi päivää piristävät säännöllisesti ”ison ja pienen koiran” päivittäiset retket puistossa. Meillä on myös paljon paremmat mahdollisuudet ulkoilla ja tehdä maatöitä kuin monilla muilla ystävillä ja tuttavilla.

Monelle läheiselle vuosi on ollut suorastaan kammottava. Omat menetykset olivat todella pieniä, vaikka ne keväällä kirpaisivatkin. Vuosia suunniteltu interrail-reissu Ranskaan tietysti peruuntui, ja koska maata pitkin matkustaminen on tehty harvinaisen hankalaksi, perumisessakin oli omat kommervenkkinsä. Minun oli myös tarkoitus tehdä keväällä tutkijavierailu Resilience Centeriin Tukholmaan, ja olisin voinut viettää aikaa rakkaan ystäväperheen luona. Mutta elinvuosia lienee, joten kaikkea tätä kerkeää tehdä, sitten joskus. Ikävä on.

Globaalista pandemiasta huolimatta synkein pilvi vuoden yllä oli rakkaan läheisen vakava sairastuminen, kulkutautiin liittymätön. Onneksi joulun alla saimme kuitenkin ihania uutisia. Sairaus väistyi. Parempaa joululahjaa emme ole koskaan saaneet.

Merkittävän osan vuodesta vietimme tietysti perikunnan tiluksilla puutarhassamme niin usein kuin pystyimme. Ilman sitä vuosi olisi ollut paljon vaikeampi. Muuten olen hoitanut mökkihöperyyttäni pitkillä kävelyillä. Parin tunnin lenkillä on aikaa kuunnella, joten olen upottautunut podcasteihin: tuttu In Our Time oli kuunneltu puhki, mutta onneksi sain ystävältäni hyviä vinkkejä. Hardcore Historyn ”Blueprint for Armageddon” oli maneereiltaan hieman uuvuttava mutta opettavainen ensimmäisen maailmansodan historiikki (alkuvuodesta se oli vielä maksutonkin). Modernien vallankumousten historiaa seuraava Revolutions oli 264 jaksollaan melkoinen urakka, jota pystyin tietysti vajavaisella oppineisuudellani seuraamaan vain umpimaallikkona, mutta opettavaista se silti oli. Joskus ehkä otan sen uusiksi hitaammassa tahdissa, kartat ja lähdekirjallisuutta koko ajan hollilla. Sarja meni tauolle kesken Venäjän vallankumousten, joten hyppäsin saman tien tekijän aiempaan History of Romeen, jossa olen tätä kirjoittaessa jossain Vespasianuksen kieppeillä. The Lovecraft Investigations tarjosi vaihtelua historialle. David Runcimanin Talking Politics – History of Ideas oli silti tässä joukossa ehkä hienoin kokemus: oi miksi tätä ei ollut silloin, kun opiskelin filosofiaa? Toivottavasti Runciman toteuttaa vielä Rousseau-ideansakin ja tekee uuden jakson Eriarvoisuuden alkuperästä, josta tein väikkärini.

Kuuntelemisen lisäksi olen saanut pitkästä aikaa luettua paljon muutakin kuin suoraan BIOS-työhön liittyvää. Hankin jo edellisenä vuonna Ursula K. Le Guinin ”hainilaistarinoiden” kootun laitoksen, joka julkaistiin Library of America -sarjassa. Olin lukenut kaikki aikanaan, jokaista novellia myöten, mutta yhtenäisenä kokemuksena ja tämän laitoksen oivallisilla parateksteillä kokemus oli vielä paljon syvällisempi. Loppuvuodesta kerkesin lukea myös rakkaan teoksen Always Coming Home laajennetun laitoksen samassa sarjassa – Pandora oli ennen kuolemaansa ehtinyt palata hetkeksi Laaksoon. Jeff VanderMeerin Dead Astronauts oli melko erikoinen ja hieno kokemus. Tulin täydentäneeksi Le Guin -kokoelmaani niin, että luettavaa riittää koko tulevaksi vuodeksikin, joskin välillä täytyy tarttua myös parin ystävän kotimaiseen, jotka ovat ehtineet odotella yöpöydällä.

*

Kuten aina, BIOS-tutkimusyksikön työtä pystyy seuraamaan parhaiten verkkosivujemme, Facebook-sivumme, Twitter-tilimme ja uutiskirjeemme avulla. Tähän olen kerännyt lähinnä omia tuotoksiani tai sellaisia, joissa olin enemmän mukana. Vuoden 2020 BIOS-koosteessa on työstämme kattavammin.

Koko tutkimusyksikön merkittävimpiä hankkeita kuluneena vuonna oli tietysti siirtymäpolitiikan kojelauta, joka laadittiin osana Helsinki Biennaalin teostamme. Biennaali siirtyi tulevaisuuteen, mutta kojelauta julkaistiin syyskuussa HAMin näyttelyssä ja joulukuussa verkossa suomeksi ja englanniksi. Kojelauta on raakaversio sellaisesta mittaristosta, jolla yhteiskunnallista kehitystä tulisi seurata ekologisessa siirtymässä.

Tere Vadénin johdolla saatiin maailmalle kaksi ”irtykytkentää” käsittelevää artikkeliamme: ”Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics sekä ”Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Karoliina Lummaan johdolla maaliin saatiin myös Alue ja ympäristössä ilmestynyt ”Humanistinen ympäristöntutkimus”.

Tammikuussa ilmestyi Lapin Kansan lehtijuttujen ja podcastien sarja, jonka kahdessa ensimmäisessä osassa olin puhumassa fossiilitalouden lopusta ja ruokajärjestelmien muutoksista. Open Democracy julkaisi kirjoitukseni ”laboratorioruoan” problematiikasta, ja BIOS-blogissa ilmestyi kirjani Niukkuuden maailmassa teemoihin palannut kirjoitus ”Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Helmikuussa kommentoin Ylen jutussa maaseudun tulevaisuutta.

Koronakriisin keskellä BIOS pysyi minun mielestäni hyvin lestissään, emmekä ryhtyneet joka paikan asiantuntijoiksi missä tahansa asiassa, vaikka kaikenlaista minultakin kysyttiin. On ihan sallittua sanoa toimittajille tai muille kysyjille, että en tiedä tästä asiasta tarpeeksi. Me keskityimme pohtimaan kriisin suhdetta ekologiseen jälleenrakennukseen. Maaliskuussa julkaistiin minun johdollani laadittu perusteellinen kannanotto ”Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa” ja huhtikuussa sen englanninkielinen versio, jonka myös yhdysvaltalainen Food First julkaisi sivuillaan. Harjoittelijamme Venla Lankinen haastatteli minua kirjoituksen teemoista BIOS-podcastiin, ja kävin samoja aiheita läpi Kansan Uutisten haastattelussa huhtikuussa ja Elokapinan videohaastattelussa toukokuussa. Kollegani tekivät koko vuoden valtavan hienoa työtä ennen kaikkea koronakriisin taloudellista hallintaa ja elvytystoimia koskevissa kysymyksissä. BIOS-blogissa julkaistaan perinteiseen tapaan alkuvuodesta vuosikooste, jossa näitä on koottu tarkemmin.

Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin artikkelini ”Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Kesäkuisessa Ulkoministeriön Kehitys-lehden kolumnissa selitin, miksi väestönkasvua ei voi torjua kovilla keinoilla. Heinäkuisessa BIOS-blogitekstissä pureuduin EVAn täysin omituiseen kyselytutkimukseen.

Jouni Tikkanen teki minusta mukavan haastattelujutun Suomen Luonnon numeroon 7/2020. Vierailin ORSI-hankkeen podcastissa syyskuussa, osallistuin Agenda Art 2030 -projektiin kirjeenvaihdolla ja joulukuusta olin laatimassa lausuntoa eduskunnan ympäristövaliokunnalle. Ylioppilaslehdessä kommentoin bruttokansantuote-mittarin problematiikkaa, Helsingin Sanomissa tartuin yleisiin ilmastokeskustelun väärinkäsityksiin ja Voiman Häiriköiden jutussa puhuin ruokajärjestelmän murroksista. Kansan Uutiset palasi keväisen haastattelun kysymyksiin vuoden lopussa Muutoin keskityn viimeistelemään paria ensi vuonna ilmestyvää tekstiä ja tuskailin laajan ruokajärjestelmiä käsittelevän artikkelin kanssa, jonka umpisolmut alkoivat onneksi vihdoin aueta loppuvuodesta.

*

niin & näin -touhuissa vuosi oli tietysti poikkeuksellisen hiljainen, kun Educaa lukuun ottamatta kaikki messut ja muut tilaisuudet peruuntuivat. Muutenkin etääntymiseni niikkärityön ytimestä jatkui, kun tiettyjä aiempia velvollisuuksia siirtyi uudelle toimituskunnan tulokkaalle. Nykyään hoidan lähinnä yhdistyksen puheenjohtajuuteen liittyviä asioita.

Keväällä olin lehtityöstäkin pääosin sivussa, mutta syksyllä kerkesin paremmin. Kolmosnumeroon käänsin David Robertsin mainion ilmastonmuutosesseen. Nelosnumeroon käänsin Kenan Malikin kolumnin sekä kirjoitin jäte- ja saasteteemaisista scifileffoista ja Gustafsson&Haapojan HAM-näyttelystä Museum of Becoming. Ensi vuodelle suunnitelmissa on kiehtova käännösprojekti, mutta katsotaan nyt.

*

Hyvä kurkku -ruokablogin vuosi oli tietysti vaihteleva, sillä toiminta oli merkittävän osan vuodesta kokonaan katkolla. Kevään poikkeusoloissa keskeytin arvioiden julkaisemisen kokonaan ja keskityin mainostamaan hyviä noutoruokamahdollisuuksia niille, joille sellainen mahdollisuus on. Syksylläkin arvioiden määrä jäi tietysti vähäiseksi, koska pääosa niistä kertyy normaalisti työreissuilla, ja loppuvuodesta keskeytin jälleen arvioiden tekemisen toistaiseksi.

Tammikuussa nautin ystävien kanssa illallisen Jurassa Helsingissä ja ihastuin juuriselleri-portobello-carbonaraan. Maaliskuussa tutustuimme hervantalaiseen Il Postoon, josta tuli ehdoton suosikkipizzeriani Suomessa. Kesäkuussa pääsin vihdoin Helsingissä Tartineen ja uuteen Maguun. Kun kevään sulkujen jälkeen ravintolat aukesivat, kävimme rakkaan vaimon kanssa Kajossa lunastamassa keväällä hankitun lahjakortin. Heinäkuussa sukujuhlien yhteydessä pääsin maistamaan vegaanista vetyä Lappeenrannan Satama-Sannissa. Syksyllä palasimme Marjaanan kanssa vuosien jälkeen Tampereella Berthaan. Ennen koronatilanteen pahentumista ehdimme lunastaa Marjaanan kanssa keväällä hankitun Grön-lahjakortin. Vuoden viimeiseksi arvioksi jäi ihana Mama Bear Tampereella.

Homma jatkuu sitten kun säännöllisempi ja turvallisempi ulkona syöminen taas onnistuu. Siihen asti keskityn tyhjentämään pakastinta runsaista puutarhan antimista.

*

Hulauden puutarha oli korvaamaton henkireikä, kuten aina, mutta tämä vuosi olisi ollut synkeyksineen mahdottoman paljon vaikeampi ilman sitä. Mieleen jäivät ennen kaikkea Marjaanan perustama uusi kukkaniitty, hellässä huolenpidossani kuivuudesta selvinneet asterit sekä välimerellisten makumieltymystensä vuoksi ”Massimoksi” nimetty peura, joka tuntui ihastuneen villisikuriin ja mangoldiin (cavolo nero ei kelvannut). Parsamaiden katteiden peuhaajakin siis selvisi. Parsojen juurakot Massimo näytti jättäneen rauhaan, mutta muuten olen hieman huolissani parsamaista. Kenties viime vuosien poikkeukselliset talvet ja kuivuudet ovat rasittaneet niitä, sillä sadot ovat heikenneet. Vanhimmallakin juurakolla kuitenkin pitäisi olla vuosia jäljellä.

Kurpitsoja tuli valtavasti, mutta onneksi etenkin serkun perhe pystyy ottamaan ylijäämää vastaan. Myskikurpitsat onnistuivat ensimmäisen kerran. Vihdoin saimme myös hyvän kurkkuvuoden. Tomaattia tuli hyvin, ja viimeiset söimme talven kynnyksellä jälkikypsytettyinä. Maku oli edelleen huumaava. Rick Stein opetti meidät syömään uutta perunaa lipstikalla. Taivaallista. Cicoriaa söimme paljon, niin puntarelle-salaattina kuin in padella.

Uuden pitkävartisen vesurin kanssa sain vihdoin hoidettua pitkään odottaneita raivaustöitä Hevoshaassa, ja pääsin samalla käsiksi uusiin lupiiniesiintymiin monivuotisessa hävitysoperaatiossani. Asiantuntijoiden mukaan lupiinit väsyvät ennen kuin ihminen, mutta katsotaan. Vuorikaunokkiakin aloin hillitä, harmillisen myöhässä. Tänä vuonna en päässyt edes työllistämään vierailevia työkavereita.

*

Vuosi oli tietysti tavanomaista tapahtumaköyhempi, joten aiempien vuosien tarkempi kuukausien läpikäynti olisi normaaliakin hupsumpaa. Mutta joitain asioita on mukava muistella.

Tammikuussa maailma tuntui vielä olevan entisellään, vaikka työporukan lounashetkinä ”siitä jostain taudista” jo juteltiinkin. Educa-messut menivät niikkärikaverien kanssa mainiosti: Filosofia aloittelijoille löysi etenkin kosolti uusia lukijoita. Vietin mukavan ravintolaillan rakkaiden Sallan ja Harrin kanssa Jurassa ja tutustutin niikkäriläiset Bei Fangiin.

Yhdysvallat murhasi Qassem Suleimanin, ja maailma pelkäsi ihan eri katastrofia kuin jo tuloillaan olevaa, mutta tapahtumat vyöryivät vinhasti matkustajakoneen alasampumisesta iranilaisten mielenosoitusten veriseen tukahduttamiseen ja maan kammottavaan koronatilanteeseen.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä nauttimassa ylistetystä ja kiistellystä The Visitors -näyttelystä. Nautin siitä suunnattomasti. Hahmotin kyllä, mistä tietyt kielteiset näkemykset kumpusivat, mutta huomasin jaksavani nykyään yhä vähemmän sen sorttista somevääntöä taiteen tulkinnoista.

Vierailin myös Jyväskylässä Teean ja kumppanien tutkimusporukan vieraana ja pidin luennon Tepon kurssilla.

Helmikuussa Hulaudessa kaadatettiin pitkästä aikaa puita. Ajatuksissa oli järjestää pian kunnon klapitalkoot, mutta talkoohommat siirtyivätkin sattuneesta syystä paljon myöhemmäksi.

Maaliskuussa Metropolis-elokuvan näytäntö pidettiin vielä Tampere-talossa, ja vietimme kevään viimeisen ravintolaillan rakkaiden ystävien kanssa, mutta sitten kaikki alkoikin peruuntua. Koska syntymäpäiviäni ei juhlittukaan suunnitellusti Seinen rannalla, Marjaana järjesti piknikin Lempäälän kanavan varrella. Ikimuistoista oli, oikeasti. Opettelimme tekemään vegaanisia arancini-pallosia ja cantuccini-keksejä.

Huhtikuussa tutustuimme ensimmäistä kertaa vähän laajemmin Birgitan polkuun, vaikkemme mitään varsinaista eräretkeä tehneetkään. Pentti Linkola kuoli. Toukokuussa saimme tilattua puutarhalle ison erän järviruokopohjaista multaa, joka osoittautui erinomaiseksi.

Kesä- ja heinäkuussa emme juuri puutarhalta poistuneet muuten kuin anoppilaan, jossa saatoimme tauon jälkeen taas vierailla. Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Jeff VanderMeerin kirjasta Borne. Heinäkuussa sentään kävimme Imatralla kummisedän juhlissa, ja vierailimme viimeisen kerran isäni lapsuudenkodissa, joka myytiin pois. Ravattilan talossa ja läheisessä Mamman pitämässä kirjastossa vietin paljon aikaa lapsuudessa – monen kirjan tapahtumat sijoittuvat itsestään edelleen sinne. Mamman leipälapio sai uuden kodin.

Rakkaat ystävät vierailivat Hulaudessa heinä-elokuun vaihteessa. Se oli suunnattoman tärkeää tänä vuonna.

Elokuussa uskaltauduimme Marjaanan kanssa päiväreissulle Helsinkiin. Marjaanakin pääsi nauttimaan Tartinen herkuista. Söimme hienon illallisen Villd-ravintolassa, joka valitettavasti sittemmin lopetti. Tänä vuonna Helsingissä kaatui todella monta kasvisravintolaa. Synkeää.

Kävimme myös nauttimassa Laukon kartanon taidenäyttelystä ja jatkoimme siitä Nokialle Ossi Somma -näyttelyyn (kiitos Marketta ja Yrjö!) ja Siuroon, missä Marjaana pääsi näkemään vihdoin patsaspihan ihmeet. Kaikkien tulisi käydä siellä. Koski-Baari oli ihana. Puutalkoot saimme myös aikaan – kiitos etenkin rakkaalle Jaakko-serkulle. Oksatöitä jäi talveksi kosolti, ja myöhempi myrsky kaatoi vielä muutaman puun lisää. Eivät hommat lopu.

Syyskuussa vierailin Platonin akatemian paneelikeskustelun lähetyksessä Suomenlinnassa ja muistelin Taru Sormusten Herrasta -elämystä vuosikymmeniä sitten. Ossi Somma kuoli.

Olimme varanneet kesällä lokakuuksi Marjaanan kanssa Helsingin reissun, ja uskaltauduimme matkaan maskeilla ja käsidesillä varustautuneina. Taidenäyttelykokemukset eivät olleet järin erityisiä, mutta Grön-illallinen oli jälleen täydellinen. Lempäälän vanha kirjasto sulki ovensa, ja kävin paikan päällä tirauttamassa parit kyyneleet. Pidin Pirkanmaan ruokafoorumin avajaisten keynote-esitelmän, ja BIOS-kollegani Emman kanssa luennoimme etänä turun lukiolaisille opiskelijoiden hienossa hankkeessa.

Marraskuussa pidin keynote-luennon tapahtumassa Nordic Annual Libraries: Towards Sustainable Futures sekä kävin puhumassa Helsingin Oodissa Ekosäätiön paneelissa. Satakunnan ilmastotalkoiden luennon pidin etänä, ja siitä seurasi todella kiva luennointikutsu Porin lukioon ensi vuodelle. Joulukuussa pidin vielä esitelmän Fingon ja MTK:n ruokaturva-aamiaisella. Kaiken kaikkiaan vuoden varrella luentoja ja muita esiintymisiä oli normaalia selvästi vähemmän, vaikka etäilyyn tottuikin suht nopeasti. Olen ehkä oppinut myös sanomaan paremmin ”ei” silloin, kun haluan keskittyä muihin töihin. Työhuonerauha on ollut mukavaa, mutta on entistäkin ikävä. Ehkä jo ensi syksynä asiat alkavat olla toisin. Toivotaan.

*

Vuosikertauksissa minulla on ollut tapana antaa myös lukuvinkkejä vuoden varrelta, ja koska joku on niistä kiittänytkin, kaipa sitä kannattaa jatkaa. Tammikuussa luin New Yorkerin mainion Stanislaw Lem -jutun ja Rolling Stonen artikkelin fossiiliteollisuuden jäteliemistä. Helmikuussa luin Guardianista intialaisen hindunationalismin syöksykierteestä ja Atlanticin artikkelin yhdysvaltalaisen arjen talousongelmista. Maaliskuulta jäi mieleen rakkaan ystäväni Mikko Kannisen haastattelu Kulttuuritoimituksessa sekä Naturen juttu tieteen ja politiikan suhteesta. Huhtikuussa Guardian kertoi sekä uusia uutisia hyönteiskadosta että ”raamatullisen” nälänhädän uhasta. Sehän mukavaa. Toukokuussa luin London Review of Booksista holkerin elämästä. Hienoja otuksia.

Kesäkuussa Atlanticissa ilmestyi komea katsaus Tulsan verilöylyyn, jota käsiteltiin myös oivallisissa tv-sarjoissa Watchmen ja Lovecraft Country. London Review of Books opasti jenkkiläisen vaalijärjestelmän kummallisuuksien historiaan. Heinäkuussa luin samasta lehdestä bibliofiilien maailmansodasta ja avaruusviestinnän historiasta. Foreign Policyn artikkeli tarkasteli köyhyysrajojen problematiikkaa tuoreen Alstonin raportin valossa. Elokuussa luin New York Magazinesta Adam Toozen haastattelun ja Long Playsta Johanna Sinisalon mainion jutun ”Näin järvi nujerretaan”. Suosittelen tilausta lämpimästi.

Syyskuussa New York Times kertoi Thaimaan protestien ja Nälkäpelin yhteyksistä, Guardian julkaisi kattavan katsauksen ilmastonmuutoksen keikahduspisteisiin, ja London Review of Books kertoi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisestä ”jälleenrakennuksen” kaudesta. Steve Keenin artikkeli pisti taas äimistelemään taloustieteen kummallisuuksia, mitä ympäristökriisien ymmärtämiseen tulee. Lokakuussa kauhistelin tuoreita tietoja Euroopan luontokadosta ja ihastelin Guardianin juttua siilien kulkuteistä. Kollegani Roope kirjoitti WISE-projektin blogiin hienon jutun riskienhallinnasta sienimetsässä.

Marraskuussa New York Times otti hauskan näkökulman muinaisiin sukupuuttoihin, ja The Correspondentista opin paljon Trumpin äänestäjäkunnasta. Joulukuussa Naturessa oli hieno juttu elämän synnystä, ja London Review of Booksista luin vehnän kulttuurihistoriasta.

*

Kuluneena vuonna normaalien järjestölahjoituksien lisäksi mesenoin ravintola Telakkaa, Silvopleeta ja Beans&morea. Tuin lahjoituksin tai jäsenyydellä Siemenpuuta, Turun science fiction -seuraa, Huussi ry:tä, Punaista ristiä, Naisten pankkia, Oikeutta eläimille -järjestöä, Amnestyä, Finnwatchia, Climate Home Newsia, YHYS ry:tä ja Internet Archivea. Sähkösopimuksen siirsimme Ilmattarelle, koska asioihin perehtyneen kollegani mukaan se lienee tällä hetkellä ainoa sopimus, joka lisää uuden uusiutuvan tuotannon rakentamista.

Blogistani hävisi taannoin pari pikaista kesän ja syksyn aikana tehtyä päivitystä, sillä sivullani oli käynyt luvattomia vieraita, ja se täytyi palauttaa aikaisempaan ilmiasuunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei käynyt, ja onneksi olen aina tehnyt varmuuskopiot merkittävämpien julkaisujen jälkeen. Sivun turvatoimia rakennetaan parhaillaan uusiksi, joten en kirjoita tänne mitään isompaa kunnes se homma on valmiina. Sillä välillä kuitenkin tiedoksi joitain asioita sitten maaliskuun päivityksen:

Kaksi BIOS-porukalla tehtyä artikkelia irtikytkennän (decoupling) käsitteestä ilmestyi tänä vuonna: “Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics sekä “Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Lanseerasimme myös tutkimusta keräävän alustan.

Joulukuussa ilmestyi myös BIOS-porukan artikkeli “Humanistinen ympäristötutkimus” lehdessä Alue ja ympäristö. BIOS-työn tuloksia voi tietysti seurata kätevästi blogistamme ja uutiskirjeestämme.

Vuoden mittaan olen kirjoittanut, luennoinut ja ollut haastateltavana ruokajärjestelmäkysymyksistä moneen otteeseen. Olen kirjoittanut laboratorioruoan visioista ja ruokakriiseistä sekä puhunut ruokajärjestelmien murroksista. Jouni Tikkanen teki aiheesta pitkän haastattelun Suomen Luontoon, ja vastasin ruokamurroskysymyksiin Voiman Häiriköille.

Kesällä kirjoitin UM:n Kehitys-lehteen väestökysymyksistä. Kommentoin BKT-asioita Ylioppilaslehdessä ja ilmastokysymyksiä Helsingin Sanomissa.

Näistä ja muista lisää perinteisessä vuosikatsauksessa ensi vuoden alkupuolella!

Kirjoitimme 25.3. BIOS-kollegoiden kanssa pitkän näkökulmatekstin, jossa pohdimme nykyisen pandemiakriisin suhdetta hitaampiin ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sekä yleiseen kriisiherkkyyteen globalisoituneessa maailmassa. Linkitimme sen myös lukuisiin BIOS-työssä ja WISE-projektissa kirjoitettuihin teksteihin. Joitain otteita:

“Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä.“

“Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe. Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia polkuriippuvuuksia (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute.“

“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi.”

“Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.“

Jatkoimme keskustelua 6.4. julkaistulla kannanotolla “Koronakriisin taloudellinen hallinta“.

“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.“

“Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisia järjestelmiä.“

Lapin Kansa julkaisee alkuvuoden mittaan Tapio Nykäsen tekemää podcast- ja artikkelisarjaa “Jälleenrakennus 2.0”, jossa BIOS-tutkijat ovat isossa roolissa. Puhuimme ensimmäisessä podcastissa Tere Vadénin kanssa fossiiliyhteiskuntien lopusta, ja toisessa osassa puhun ruoan tuotannon ja kulutuksen tulevaisuudesta.