Tuoreesta pamfletista “Teknologinen murros ja politiikka”

kansilehti

Luin aamupalalla Ville-Veikko Mastomäen ja Jaakko Stenhällin kirjoittaman vihkosen “Teknologinen murros ja politiikka”. Teksti on lyhyt ja pamfletinomainen, joten se ei edes yritä käydä kuvaamiaan muutoksia yksityiskohtaisesti, vaan se on enemmänkin keskustelunavaus. Joka yksityiskohdasta en ole samaa mieltä tai en edes osaa olla eri tai samaa mieltä. Mutta paljolti samanlaisten kysymysten äärellä ollaan kuin kirjassani Niukkuuden maailmassa: yhteiskuntamme ‘peritty tilanne’ vaikeuttaa muutoksiin sopeutumista, ja tapa ajatella tulevaisuutta lineaarisina kehityslinjoina heikentää sitä entisestään.

Kirjoittajien esimerkki hevosten kohtalosta kuvaa yhtä ulottuvuutta, jonka he ovat jättäneet tekstistään pois. Uusi teknologiahan ei vain korvannut hevosia, vaan tehdyn työn määrä laajeni järkyttävän paljon. Näistä mittasuhteista saa hyvän kuvan Vaclav Smilin kirjasta Energy in Nature and Society (esim. s. 372, lisää oleellisia viitteitä löytää kirjasta Niukkuuden maailmassa). Pamfletin alussa sivuttu historia oli oleellisesti myös aineellisen ja energeettisen laajentumisen aikakautta, jonka jatkuminen on erittäin kyseenalaista ainakin lähitulevaisuudessa. Pamfletissa käsitellään ihan kiintoisasti yhtä energiatuotannon aluetta, mutta energiatuotannon omaleimaisuuden vuoksi huomio jää vaille tarvittavaa taustaa eli mittaluokkien tunnustamista.

Näkökulma resursseihin (etenkin laajemmassa mielessä ymmärrettynä, kuten kirjassani esitän) ei mitenkään automaattisesti kyseenalaista tätä teknologisen muutoksen analyysiä. Julkinen keskustelu näistä aiheista tahtoo luisua tavanomaisesti poissulkeviin vastakohta-asetelmiin, joko-tai -kiistelyyn tyyliin teknologia vs. niukkuus. Yhteiskuntien kehitys on moniaineista: teknologian vaikutusta ei voi jättää huomiotta, mutta se tulee myös ymmärtää suhteessa muihin tekijöihin. Tämän moniaineisuuden ymmärtäminen on oman kirjani perimmäisimpiä aiheita.

Syksyn luentokurssillani kuvasin tilannetta karkean vertauskuvan kautta: olemme ikään kuin tiimalasin pullonkaulassa. Kovin pitkälle talouden ja teknologian luonnetta ei voida ennustaa, mutta pullonkaulassa vaaditaan yhteiskunnan ja talouden rakenteiden muutosta – ja väistämättä myös poliittista kamppailua saavutetuista eduista – jotta mielekkäälle teknologiselle muutokselle voidaan ostaa aikaa. Tällaisista muutoksista Ville-Veikko ja Jaakko toki puhuvatkin pamfletissaan, mutta teknologian tarkastelu irrallisena tekijänä on väistämättä vaarassa luisua sellaiseen ‘lineaariseen’ ajatteluun, josta he itsekin varoittavat.

Tämä on olennaista myös työn tulevaisuuden arvioinnissa ja kuvastaa edelleen ennustamisen vaikeutta. Esimerkiksi ruuantuotannon kehitys viime vuosina on rakentunut jatkuvasti laajentuvien resurssien varaan, mikä on tehnyt mahdolliseksi myös “olosuhteita yhtenäistävän” maatalouden valta-aseman. Mikäli nämä aineelliset olot muuttuvat, kuten kirjassani esitän, mullistuksia voi tapahtua myös “vanhoilla aloilla”. Tällöin inhimillisen työn merkitys voi nousta aivan uudella tavalla: esimerkiksi viljelyssä joudutaan kehittämään ja opettelemaan aivan uudenlaisia taitoja, jotka vaativat olosuhteisiin sopeutumista ja niiden muutosten tarkkailua aivan uudella tavalla. Nämä ovat itse asiassa juuri sellaisia “korkeampia taitoja”, joiden säilymistä inhimillisissä käsissä jannut povaavat. Kun ala joutuu tällaiseen uuden kehittämisen ja opettelemisen murrokseen, ja etenkin kun se luonteensa vuoksi on riippuvainen luonnon tarkkailusta ja siihen reagoinnista, työn teknologisen korvaamisen suunta voikin muuttua “yllättäen” (yllättäen siksi, että alan kehitystä on tarkasteltu lineaarisista oletuksista käsin).

Kiitoksia kiinnostavasta lukukokemuksesta!



Leave a Reply

Your email address will not be published.