(Tämä kirjoitus on laajennettu versio Kauppalehdessä 28.2. julkaistusta tekstistäni.)

Kauppalehden kirjeenvaihtaja Antti Lehmusvirta kirjoitti 30.1. päivätyssä kolumnissaan ”Ilmastovouhotus on iso vitsi” kokemastaan turhautumisesta ilmastonmuutoksen edessä. Hän oli käynyt lyhyellä kiertomatkalla Intiassa ja pystyi tämän perusteella toteamaan, että päästöjen suhteen olemme menettämässä pelin. Siksi suomalaisten tai ylipäätään pohjoismaalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi on turhaa. Se on ”iso vitsi”, joka ei ratkaise ongelmaa ”vähimmässäkään määrin.”

Suurten väitteiden esittäminen oman kokemuksen pohjalta on valitettavan ominaista nykykeskustelulle, mutta tukeutui Lehmusvirta sentään myös Euroopan komission tutkimuskeskuksen ja Maailman terveysjärjestön tietoihin.

Kolumni sisältää joukon erillisiä väitteitä, joista Lehmusvirran kanssa voi olla perustellusti sekä samaa että eri mieltä. Ilmastopäästöjen vähentäminen ei ole edennyt tarvittavalla vauhdilla. Ei olekaan, ja edes Pariisin ilmastosopimuksen sitoumusten täyttäminen ei riittäisi rajoittamaan lämpenemistä kahteen asteeseen. Aasian väkirikkaissa maissa on tapahduttava isoja muutoksia. Niin eittämättä onkin. Lehmusvirta myös kantaa huolta lukemattomista intialaisista ilmansaasteiden uhreista, jotka eivät kiinnosta ketään ”pätkääkään”. Ilmansaasteiden terveysvaikutukset ovat kuitenkin olleet merkittävä syy, miksi Kiinassa ja hiljalleen Intiassakin aletaan taipua kohti muutoksia. Nämä ongelmat ovat olleet myös esillä yhä laajemmin maailman lehdistössä. Jos nyt edes pätkän verran kiinnostusta on siis ollut. Silti näihin Lehmusvirran näkemyksiin on helppo yhtyä, koska ne pohjaavat koeteltuun tietoon.

Sen sijaan kolumnin pääviesti, eli Lehmusvirran johtopäätös, on luvattoman naiivi, kahdella tavalla. Ensinnäkin sen sijaan, että hän pohtisi Aasiassa tapahtuvan muutoksen mahdollisuuksia, Lehmusvirta nojaa ajatukseen vääjäämättömästä kehityksestä, jossa miljoonittain köyhiä keskiluokkaistuu ja alkaa tuottaa hyvinvointiaan pahasti saastuttavin keinoin. Business as usual. Samalla tavoin argumentoitiin Kiinasta vuosikausia: meidän on turha tehdä mitään, koska ne siellä lisääntyvät kuin kanit ja juoksevat kilpaa kohti länsimaista elämäntapaa. Juuri kukaan ei ennakoinut Kiinan käännettä. Suunta irti kivihiilestä ja kohti uusiutuvia on alkanut liian hitaasti ja liian myöhään, kuten kaikkialla muuallakin. Silti muutos oli oletettua äkkinäisempi eikä noudattanut ajatuksia vaurastumiskehityksen luonnonlaeista, joiden mukaan vasta vaurastuneilla on varaa ympäristöpolitiikkaan.

YLE:n toimittaja Jenni Frilander muistutti 1.2. päivätyssä Näkökulmassaan, että Intia on panostanut voimakkaasti aurinkoenergiaan. Kuten Kiinakin, Intia liikkuu ympäristökysymyksissä yhtaikaa hyvään ja huonoon suuntaan, ja sitä moninaisuutta ei yksikään matkailija lyhyellä kiertomatkallaan tavoita eikä surkeista kaupunkinäkymistä hahmota.

Toiseksi, kirjoitus on naiivi, koska Lehmusvirta ei ymmärrä tai halua ymmärtää, että suomalaisen tai minkä tahansa muun vauraan yhteiskunnan toiminta vaikuttaa myös itseään laajemmin. Kansainvälinen politiikka vaatii vastavuoroisuutta, esimerkkien antamista ja myös suhteellisuutta. Kuten Frilander muistuttaa, Suomen ja Intian vertailun sijaan on mielekkäämpää asettaa rinnakkain EU ja Intia. EU:n päästöt ovat Intiaan verrattuna puolitoistakertaiset, vaikka väkeä on yli puolet vähemmän. Kiina ja Intia tuskin ottaisivat reippaampia askeleita ilmastonmuutoksen torjunnassa, jos vauraat päättäisivät luopua koko touhusta. Mitään muuta toimintakehotusta kolumnissa ei kuitenkaan ole.

Kauppalehden toimittaja Olli Herrala tarttui keskusteluun 1.2. päivätyssä Metrossanukkuja-blogikirjoituksessaan ”Ilmastovouhotuksesta kehittyi karmea parku”. Hän tiivisti Lehmusvirran lopputulemaksi ”ei näin naiivisti ilmastoja pelasteta” ja kutsui kolumnia neutraaliksi kommentoinniksi, mitä vouhotus- ja vitsileimaaminen tuskin on. Kirjoituksen varsinainen pihvi ei kuitenkaan ollut Lehmusvirran ilmastonäkemyksen puolustaminen vaan Herralan oman vuoden 2007 haastattelujutun uudelleenlämmittäminen. Hän tukeutui näkemykseen, että ilmastonmuutos on propagandaa, jolla ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä.

Jos Lehmusvirta esittää, että suomalaisten on turha tehdä mitään vaurastuvien intialaisten uhkan edessä, Herrala kieltää koko ilmasto-ongelman, toki haastateltavan sanoin. Vastakkain on ”syyllistävä valtavirta” ja ”ilmastonmuutoskeskustelun monipuolustajat”. Tässä toinen nykykeskustelun suosikki: itsensä asettaminen sankarillisen vastarannan kiisken asemaan pakkototuuden tuputtajia vastaan.

Lehmusvirta ei ryhdy “Iso vitsi” -kolumnissaan ilmastonmuutoksen kieltäjäksi vaan näyttää olevan asiasta syvästi huolissaan. Mutta 20.2. päivätyssä kolumnissa ”Pääsikö ilmastokiistassa hiljainen enemmistö ääneen?” hän tukeutuu Herralan tavoin sankarilliseen vastakohta-asetelmaan. ”Totuushegemonian” sijaan hänen kirjoituksensa on antanut äänen hiljaiselle enemmistölle, joka ei ole kehdannut sanoa, mitä ajattelee. Hegemoniaa valvovat auktoriteetit ja asiantuntijat – ja Twitter, jonka keskusteluiden kiivaudesta Lehmusvirta on toimittajana hupaisan yllättynyt. Hegemonian haastavat ”maailmalla kiertäneet lukijat”. Totuus löytyy taas kiertomatkalta.

Lehmusvirran haastattelema tutkija Glen Peters vahvistaa aiemman kirjoituksen yhden viestin: kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi ei tehdä tällä hetkellä läheskään tarpeeksi. Peters myös muistuttaa, että taloudellinen kehitys nähdään monessa paikassa tärkeämmäksi kuin ilmastonmuutoksen estäminen, mikä ei liene yllätys yhdellekään lukutaitoiselle ihmiselle, joka on seurannut näitä asioita viime vuosikymmeninä.

Lehmusvirta mukailee kulunutta ”Suomessa ei saa puhua tästä” -letkautusta ja valittaa, miten Suomessa saa puhua asiasta vain yhdestä näkökulmasta. Suomessa on kuitenkin hallitusvastuussa puolue, joka on ratsastanut vaalikampanjoissaan ilmastonmuutoksen epäilyllä. Taloudellinen kehitys on yhä uudestaan asetettu ilmastonmuutoksen torjunnan edelle. Mutta mikäs siinä, jos toimittaja haluaa kokea Twitter-törmäyksen perusteella olevansa hegemonian alistama.

Kysymykseksi jää, yrittääkö Lehmusvirta edes kirjoittaa kolumniinsa ymmärrettävää viestiä. Hän toteaa: ”Suurten muutosten pahin pullonkaula löytyy usein ihmisten korvien välistä.” Ja nyt pullonkaula on ilmeisesti ”pohjoismainen ilmastokeskustelu”. Mutta jos hänen tammikuisen kolumninsa viesti on, että täällä ei kannata tehdä mitään, mitä muutosta hän peräänkuuluttaa?

Laupeuden hengessä tulkittakoon, että hänen naureskelemansa yksilöiden toiminta kuten lihansyönnin välttäminen, jätteiden kierrätys ja hybridiautot, ”oman arjen myllääminen”, eivät riitä muutokseen. Se on eittämättä totta. Täällä kuten kaikkialla muualla pitää tehdä isommin ja toimia kansainvälisessä yhteistyössä.

Yhteiskunnan pitää muuttua perusteellisesti vähemmän luonnonvaroja kuluttavaksi, luontoa tuhoavaksi ja saasteita tuottavaksi. Päästöjen vähentämisen lisäksi se tarkoittaa esimerkiksi hiilinielujen edistämistä muun muassa metsissä ja peltomailla. Asioiden tekemistä toisin. Vauraampien aineellista kulutusta on vähennettävä samalla kun köyhempien hyvinvointia on tuotettava toisin keinoin kuin meidän teollistumisen historiamme aikana. Helppoa se ei tietenkään ole.