Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?

Berliinin, Pietarin ja Tukholman terrori-iskut innoittivat julkista keskustelua siitä, onko terrori-isku Suomessa mahdollinen, todennäköinen tai vääjäämätön. Berliinin joulukuisen kuorma-autoiskun jälkeen Suojelupoliisi puhui ”uuden ajan” terrorismista. Kuljetusalan edustaja varoitti tilanteen ”kaunistelusta” ja toivoi, ettei kuljettajia syyllistettäisi. Poliisi tiedotti tehostetusta valvonnasta pääsiäisen juhlatilaisuuksissa.

Kunnallisvaalien alla tapahtunut Tukholman terrori-isku myös käynnisti yrityksiä ottaa totuttua retoriikkaa haltuun. Muutamat perussuomalaiset hyökkäsivät lausumaa ”ei saa antaa pelolle valtaa” vastaan humanistien hyssyttelynä, joka suorastaan on vastuussa terrori-iskuista. Kokoomuksen Wille Rydmanin mukaan lausuma vasta sitä, että lapsi toivoo mielikuvitushirviöiden katoavan.

Keskustelu asettui nopeasti maahanmuuttoakselin ympärille: terrorismi torjutaan joko rajoja sulkemalla tai avoimilla ja inhimillisillä asenteilla. Tällaisilla yksioikoisilla kannanotoilla ei kuitenkaan ole juuri kosketusta siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi on.

*

Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?

Pelkän kysymyksen esittäminen tuntuu helposti provokaatiolta, etenkin kun nykyinen keskustelu terrorismista keskittyy väkivaltaisiin islamistisiin liikkeisiin. Monille terroristista on tullut suorastaan islamistin tai islamin synonyymi.

Kysymyksen provokatiivisuus juontuu myös siitä, että tilanne on muuttunut. Pietari ja etenkin Tukholma pelästyttivät suomalaisia – Tukholma enemmän, koska Ruotsi nyt vaan on suomalaisille läheisempi, missä tietenkään ei ole juuri historiallista järkeä tai moraalista johdonmukaisuutta. Etenkin Venäjällä mutta myös Ruotsissa on ollut viime vuosikymmeninä Suomea enemmän poliittista väkivaltaa, ja Venäjällä on ollut terrori-iskuja taajaan, mutta pelon ja turvattomuuden tunteet eivät logiikan perään kysy. Aivan arkisissa ympäristöissäkin väkivallan pelko on helposti suuri, vaikka sen todennäköisyys on häviävän pieni. Terrori-iskut luovat tunteet, että kaikki on muuttunut.

Aiemmin terrori-iskut tuntuivat Suomessa epätodennäköiseltä mahdollisuudelta, mutta nyt niistä tuli monen mielissä konkreettisempi uhka. Kun iskut naapurimaissa osuvat näin lähelle toisiaan – lähes varmasti suunnittelematta – on helppo tuntea melko turvalliseksi koettu Suomi yhtäkkiä turvattomaksi.

Kauppakeskus Myyrmannin räjähdys vuonna 2002 tulee Suomen lähihistoriassa lähimmäksi nykyajan terrorismin tutuinta tunnusmerkkiä, kun pommi räjähti vilkkaalla alueella surmaten rakentajansa ja joukon sivullisia. Murhenäytelmän syistä ei kuitenkaan päästäne koskaan kunnolla selville. Tekijä Petri Gerdt ei jättänyt jälkeensä mitään sen kaltaista viestiä kuin Jokelan kouluampuja Pekka-Eric Auvinen vuonna 2007. Silti Auvisenkaan surmatöitä ei moni suostuisi tulkitsemaan terrorismiksi.

*

Tällaisten väkivallantekojen taustoista käydyssä keskustelussa korostuu lähes aina poissulkeva asenne. Joko teko on poliittisten tai uskonnollisten motiivien sanelema tai sitten tekijä on henkisesti häiriintynyt, harhainen tai muuten sekaisin. Poliittisia, uskonnollisia, sosiaalisia ja psykologisia selityksiä ei tahdota pystyä käsittelemään yhtaikaa, vaikka muuten pitäisi olla aivan selvää, että ihmisten teoilla on moninaisia keskenään nivoutuneita taustoja. Ihminen on monisyinen olento paitsi silloin kun hän syyllistyy pahaan.

Näkyvien väkivallantekojen järkytys pakottaa keskustelun poissulkevaan yksittäisten selitysten kilpailuun.

Terrorismiksi tulkitsemisen nähdään ”ylentävän” teon, kun selityksen pitäisi löytyä yksilöpsykologiasta – juuri siksi varmaankin useimmille Auvisen nimeäminen terroristiksi ikään kuin oikeuttaisi hänen manifestinsa. Tai yksilöpsykologisen selityksen nähdään sivuuttavan väkivaltaista propagandaa levittävien tahojen vastuun. Tai terroristinen selitys väheksyy yksilön ongelmia, tai toisaalta psykologinen selitys unohtaa sosiaalisen taustan. Onko terroristi aina hullu? Voiko hullu tehdä aidosti poliittisia tekoja? Tätä määrittelykamppailua käytiin etenkin Anders Behring Breivikin vuonna 2011 tekemän joukkomurhan jälkeen tai vuonna 2016, kun Mohamad Bouhlel ajoi Nizzassa väkijoukkoon kuorma-autolla.

Keskustelua tuntuu ohjaavan oletus, että ”oikean” terroristin täytyy tehdä tietoinen valinta. Toisaalta samaan aikaan terroristien toimintaa työnnetään mielipuolisen pahuuden alueelle – mikä ei ole ihme, jos katsoo videoita, joilla leikataan ihmisten päitä irti kameran edessä.

Poissulkevan keskustelun ongelma korostuu etenkin ”yksinäisten susien” kohdalla. Kun internetissä leviää suuret määrät väkivaltaista islamilaista tai äärioikeistolaista propagandaa teloitusvideoineen, on hyvin kyseenalaista sanoa, että ”yksinäisen suden” tekemä terrori-isku ”ei liity” jonkin tietyn terrorijärjestön toimintaan. Tekijä voi olla muuten täysin epäpoliittinen yksineläjä mutta silti upottautua tällaiseen indoktrinaatioon – omaksumatta silti kovin syvällisesti jotain ideologiaa. Tällainen mallioppiminen ja ”väkivaltamuodin” seuraaminen muistuttaa kylmäävällä tavalla toisiaan kopioivia koulusurmia, vaikka niiden taustalta ei yhtä vahvoja yhdistäviä indoktrinoivia kertomuksia löydykään.

Siksi on myös yksisilmäistä ja vaarallista toistaa vaikka ISIS-järjestön symbolisia haltuunottoja, joissa näistä tekijöistä tehdään järjestön marttyyreja, ja hyväksyä, että tällaiset teot ovat järjestön tekemiä. Tekojen haltuunotto on osa kansainvälistä franchise-terrorismia, aivan kuin on mahdollisuus ottaa etäisen järjestön nimilappu käyttöön, vaikka suoraa yhteyttä (koulutus, rahoitus, värväys) ei olisikaan.

Tällä selittämisen ongelmalla on iso merkitys, kun pohditaan terrori-iskujen mahdollisuutta Suomessa.

*

Kylmän sodan aikana terrorismin moninaisuus oli paljon selvempää, vaikka määrittelykamppailuita ”terrorismin” merkityksestä tietysti käytiin yhtä kiivaasti. Euroopassa totuttiin äärioikeistolaiseen, äärivasemmistolaiseen, separatistiseen ja nationalistiseen terroriin – johon uskonnollisuus kietoutui vahvasti esimerkiksi Pohjois-Irlannissa tai Israelissa ja Palestiinassa. Valtiollisen ja ei-valtiollisen terrorin yhteys oli myös selviö proxy-sodankäynnin kultakaudella.

Terroristijärjestöt omaksuivat vaihtuvan motiivien kirjon sen mukaan, millaisia allianssit toisten ryhmien tai valtioiden kanssa olivat. Oli vahvan keskusjohtoisia ja fraktioitaan rankaisevia sotilaallisesti järjestäytyneitä ryhmiä, joilla oli virallinen poliittinen siipensä. Toisaalta oli hajaantuneita ja epäjärjestelmällisiä toimijoita. Pääosin terroritekoihin liittyi julkilausuttuja vaatimuksia – ne sidottiin vähintäänkin symbolisesti johonkin käynnissä olevaan alueelliseen konfliktiin. Mutta oli myös epämääräisemmin ”luokkasotaa” käyviä ryhmiä ja niiden vastustajia. Enki Bilalin sarjakuva Koston veljeskunta (1979/1990) kertoo karmivasti tämän kamppailun perinnöstä. Joskus surmatöiden kohteet olivat sotilaita, poliiseja, kollaboraattoreita tai muita ”oikeutettuja kohteita”, joskus iskut suunnattiin siviiliväestöön – mutta silkka kauhun kylväminen oli harvinaisempi toimintamuoto.

Jonkinlaisen poliittisen vaatimuksen esittäminen oli terrorismia määrittävä piirre, mikä on ehkä merkittävin ero nykypäivän vallitseviin terrorismin muotoihin. Se on toinen tärkeä tilanteen muutos.

Nykyisen väkivaltaisen islamismin juuria voi jäljittää Palestiinaan, Tšetšeniaan, Jugoslavian hajoamissotiin, Algeriaan, Egyptiin ja lukuisille muille alueille, mutta islamistinen terrorismi on nykyisissä mitoissaan melko tuore ilmiö, kuten on itsemurhapommittaminen yleisenä terrorismin toimintatapana. Kuten kirjassa Paljon liikkuvia osia totesin, vasta Irakin sodan ja miehityssodan aikana itsemurhapommittaminen levisi mittoihin, jotka jättävät varjoonsa jopa Israelin ja Palestiinan konfliktin. Pahimpina aikoina Irakissa tehtiin yhdessä vuodessa yli kaksi kertaa enemmän pommi-iskuja kuin palestiinalaiset ovat tehneet 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yhteensä. Ennen Palestiinan itsemurhapommien aaltoa 1990-luvulla niitä olivat tehneet pääasiassa tamilitiikerit.

Muutos kuvastuu Al-Qaida-järjestön ja siitä osin kummunneen ISISin historiasta ja keskinäisestä nokittelusta. Vaikka Al-Qaidan moniin iskuihin liitettiin vaatimuksia esimerkiksi länsimaisten armeijoiden vetämisestä tai vankien vapauttamisesta, ”sivilisaatioiden sotaa” ruokkiva teon propaganda nousi etualalle viimeistään World Trade Centerin iskussa 11.9.2001 ja lukuisissa iskuissa turistikohteisiin maailmalla. Irakin sisällissodan aikana Al-Qaidan sirpaleryhmät menivät sodan lietsomisessa kuitenkin vielä pidemmälle, kun ”sivilisaatioiden sodan” lisäksi pyrittiin järjestelmällisesti lietsomaan eri kansanryhmien ja Islamin suuntausten välistä konfliktia. ISISin järjestelmällinen ”uskonluopioiden” teurastaminen on tämän suuntauksen karmivan looginen päätepiste. ”Meidän” ja ”heidän” rajaa revitään railoksi pommeilla, mestauksilla, kiduttamalla ja orjakaupalla. Al-Qaida (tai sen jäänteet) ja ISIS ovat alusta lähtien kamppailleet siitä, kenellä on oikeus määrittää sivilisaatioiden sodan suuntaa, mutta viimeistään Syyrian sodan myötä ISIS on noussut ilmeisen lopullisesti voitolle. Nyt ”yksinäiset sudetkin” identifioituvat pääosin siihen.

ISISin nousun nivoutuminen alueellisiin etnisiin, uskonnollisiin ja valtapoliittisiin konflikteihin kuvastaa, miten hölmön yksioikoista on poissulkeva keskustelu siitä, liittyykö terrorismi islamiin vai eikö se liity. Tietysti se liittyy, koska symbolista valtakamppailua käydään koko ajan islamin kuvastolla. ISISillä on oma ”milleniaristinen” eli maailmanloppua odottava teologiansa. Mutta liittyminen islamiin ei tietenkään sulje pois muita taustasyitä eikä ole peruste sille, että islam olisi terrorismin uskonto – katsaus terrorismin historiaan osoittaa tällaisten selitysten onttouden helposti. Yhteiskunnat ja uskonnot ovat sisäisesti rikkonaisia, ja islamissa kamppailu vanhoillisuuden ja uudistushenkisyyden välillä jää etenkin länsimaissa joko–tai-keskustelun varjoon. Kun puhutaan erittelemättä islamin luonteesta, ääneen pääsevät helposti vanhoilliset, kuten monet arabimaiden pilapiirtäjät muistuttivat Charlie Hebdon iskun jälkeen. Kenan Malik muistuttaa tästä ongelmasta teoksessaan Monikulttuurisuus.

Kun terrorismi ei ole pelkästään väline käynnissä olevassa sotilaallisessa konfliktissa vaan siitä tulee sektien, kansanryhmien tai ”sivilisaatioiden” välisen sodan lietsomista, selkeitä poliittisia vaatimuksia esitetään harvoin. Vaatimusten puuttuminen ei tietenkään tarkoita, ettei toiminnassa olisi omaa päämääräpyrkimystään.

Jokainen taisteluun rekrytoitu ”yksinäinen susikin” voidaan tulkita osaksi omaa yhteisöä, koska tavoite on niin kaikenkattava.

Juuri tämä tekee terrorismista houkuttelevaa, koska se ei vaadi järjestön sääntöjen omaksumista, sääntöjen opettelua ja alistumista komentohierarkiaan – vaan se antaa mahdollisuuden olla osa yhteisöä ja löytää elämälle uusi merkitys, joka tosin voi helposti päätyä kuolemaan. Oman hengen uhraamisessa asian hyväksi ei tietenkään ole mitään uutta eikä erityisen islamistista. Uskovien yhteisöön on mahdollista samastua ilman aktiivista kasvokkaista käännytystyötäkin, verkossa olevan propagandan avulla. Se ei myöskään vaadi suunnitelmaa tai ”oikeutettuja kohteita” – minkä vuoksi esimerkiksi ISIS voi omaksua minkä tahansa teon oman auktoriteettinsa alle, oli todellista komentoyhtetyttä tai ei. Toisaalta seuraamukset eivät ole myöskään vain ideologiasta tekoihin vaan myös teoista ideologiaan – ”uskonluopioiden” surmaamista vaativa ideologia ei olisi voinut levitä ilman tuhansia kuolonuhreja Irakin sisällissodassa.

*

Ajatus terrorismista identiteettipolitiikkana voi arveluttaa, koska kaksiarvoisessa keskustelussa sosiaalisen selityksen ajatellaan oikeuttavan tekoja. (Kirjassa Paljon liikkuvia osia käsittelen paljon tätä selittämisen ja ymmärtämisen sekoittamista toisiinsa.) Mutta ilman inhimillisten tekojen moninaisuutta ei nykyajan terrorismia voida ymmärtää.

Ei ole lopulta kovin olennaista, mikä on yksittäisen terrori-iskun tarkka motiivi.

Jokaisen näkyvän iskun jälkeen käydään tunneittain päivittyvää keskustelua siitä, millainen juuri tämä tekijä oli, miten hän oli tekonsa suunnitellut, millaisia yhteyksiä hänellä oli – jotta voidaan joko kytkeä teko suureen tarinaan tai irrottaa se siitä. Tekoja tutkiville viranomaisille tämä on välttämätöntä työtä, mutta suurelle yleisölle siitä tulee morbidi harrastus.

”Sivilisaatioiden sota” on houkutteleva viesti, jonka voi omaksua lopulta kuka tahansa missä tahansa – kouluttautunut tai kouluttamaton, maahanmuuttaja tai kantaväestön edustaja, monen sukupolven uskova tai käännynnäinen. Kuorma-autolla väkijoukkoon ajaminen luo myös eräänlaisen ”terrori-iskun brändin”, joka on helppo toteuttaa vailla vahvaa infrastruktuuria ja rahoitusta. Terrorijärjestöt voivat myös innoittaa tällaisiin karmivan helppoihin malleihin lietsoakseen toimintaa. Kuten edellä totesin, nykyajan terrorismissa on paljon samanlaista mallioppimista ja kuoleman muotia kuin koulusurmien epidemioissa.

Siksi terrori-iskut ”neutraaleissa” maissa ovat paitsi mahdollisia myös todennäköisiä.

Yksinäisyydessään indoktrinoituvien terroristien pysäyttäminen on tämän vuoksi mahdotonta rajoja sulkemalla tai tiukimmillakaan turvatoimilla. Jos vastassa ei ole armeijamaisesti toimivaa järjestöä vaatimuksineen, päämäärineen ja keskusjohtoineen, jotka voivat ilmoittaa aseiden laskemisesta, uusia toimijoita nousee ennustamattomasti. Nykyinen väkivaltainen islamismi saa käyttövoimaa propagandan lisäksi esimerkiksi Syyrian ja Irakin konflikteista, etnisistä jännitteistä ja köyhyydestä (kuten Nigeriassa), maahanmuutosta ja syrjäytymisestä. Sama pätee äärioikeistolaiseen terroriin.

Terrori-iskuja ei valitettavasti estetä myöskään avoimuudella, yhteiskunnallisella vakaudella ja eriarvoisuuden vastaisella toiminnalla, koska ”sivilisaatioiden sodan” tarinat ovat jo päässeet voimalliseen asemaan. Toiminta voi jatkua vielä kauan, vaikka käyttövoimaa ruokkivat konfliktit saataisiinkin ratkaistua tai järjestöjen merkkihenkilöt surmattua tai vangittua. Väkivallasta on vaikea päästä irti, ja marttyyreilla on voimaa niin uskonnollisessa kuin maallisessa kiihkoilussa.

*

Suomessa tilanne on edelleen hyvä, koska esimerkiksi islamistinen tai äärioikeistolainen väkivalta ei ole leimahtanut yrityksistä huolimatta laajaksi ilmiöksi. Mutta kuolonuhreja vaativa terrori-isku voi tulla koska tahansa, koska mallioppimiseen perustuvan terrorismin ei tarvitse ylittää rajoja eikä suuntautua suunnitelmallisesti, vaan se voi leimahtaa missä tahansa. Terrori-iskuun päätyvän ihmisen psykologiset, sosiaaliset ja ideologiset taustat voivat olla niin monenkirjavia, että mikään profilointi tai ”vaarallisten yksilöiden” karkottaminen ei siihen päde.

Koska terrorismin houkuttavuutta ruokkivia tekijöitä on niin paljon, on aivan mahdollista, että tulevaisuudessa Suomessakin terrori-iskuja tapahtuu useampia. Toivottavasti ei, mutta se on mahdollista. Miten sellaisessa Suomessa pitäisi tehdä?

Yksittäinen terrori-isku ei tarkoita, että kaikki on muuttunut. Kaikki muuttuu surmatuille ja heidän läheisilleen, mutta on suomalaisen yhteiskunnan asia, annetaanko kaiken muun muuttua.

Pelko on väistämätön ja terve reaktio, eikä sillä ole mitään tekemistä väkivallan todennäköisyyden kanssa. Viha on ymmärrettävää, etenkin kun Suomen kokoisessa maassa on suuri todennäköisyys tuntea joku uhri tai hänen läheisensä. Mihin tahansa kohteeseen suunnatun terrorismin teho on juuri siinä, että se luo turvattomuuden tunnetta, koventaa asenteita ja hämärtää käsityksen historiasta – tuntuu, että terrori-iskuja tehdään ”koko ajan”. On inhimillistä, että sinänsä pätevät vertailut vaikka 1970-luvun Euroopan huomattavasti verisempään terrorismiin eivät tätä ajan illuusiota hälvennä.

Valitettavasti ainoa keino on sietää väkivaltaa.

Arkisesti ajatellaan yleensä, että väkivaltaa ei pidä sietää – ja se pätee vaikka koulukiusaamiseen, seksuaaliseen ahdisteluun, perheväkivaltaan ja moniin muihin terrorismia paljon yleisempiin väkivallan muotoihin. Suomalainen yhteiskunta onkin muuttunut paljon vähemmän väkivaltaiseksi, kun kulttuuriset asenteet väkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet.

Sirpaleinen terrorismi on kuitenkin hyvin erilainen ilmiö, joka voi jatkua, vaikka tilanne menisi muuten parempaan suuntaan. Taisteluja lietsova propaganda ei katoa, vaikka väkivallan leviämistä edistävät syyt poistuisivat ja virallisten terroristiorganisaatioiden voima hiipuisi.

Tämä on vaatimuksen ”pelolle ei pidä antaa valtaa” mielekkäin sisältö. Valinta on lopulta aika yksinkertainen: mitä haluamme, että terrorismi tekee yhteiskunnille? Perustuvatko yhteiskuntien reaktiot siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi todellisuudessa on, vai siihen, että tulkinnat terrorismista sovitetaan omien poliittisten näkemysten mukaisiksi?

Millaisessa maassa haluamme elää? Se on olennaisin kysymys, tapahtuu terrori-iskuja tai ei.

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *