Yksilökeskeisyys vie silpputiedon viidakkoon

(Tämä essee ilmestyi Huili-lehden kesänumerossa 2017 ja julkaisen sen täällä lehden luvalla. Tämä on käsikirjoitusversio, joka poikkeaa vähäisesti julkaistusta.)

Vaikka teen töitä ympäristö- ja resurssikysymysten parissa, aika harvoin intoudun arjessa aloittamaan keskustelua näistä aiheista. Syy on monille aktiiveille tuttu: kun vaikeiden asioiden kanssa puurtaa päivät ja usein yötkin, ja kun niistä luennoi ja keskustelee työkseen, vapaalla tekee mieli puhua vaikka puutarhanhoidosta, elokuvista, kirjallisuudesta, musiikista tai ruoasta. Kutsumuksestani johtuen päädyn silti usein rupattelemaan ”siviilissäkin” ympäristöasioista.

Monesti ystävien ja tuttavien kanssa jutellessa keskustelut tahtovat kuitenkin yhä uudelleen lipua yksittäisistä valinnoista tuskailuun: kestovaippoihin, muovikasseihin, kahviin, tupakkaan, kotimaisiin ja ulkomaisiin tomaatteihin tai lentomatkoihin. Kytkös isompiin asiakysymyksiin jää etäiseksi tai katkeaa kokonaan. On vaikea löytää keskustelun polkua, joka ohjaisi laajempien teemojen ääreen.

Näkökulma yhteiskuntaan on ylipäätään yksilökeskeinen. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa kansalaisuus pelkistyy edelleen pääosin kahteen rooliin: äänestämiseen ja kuluttamiseen. Kummassakin roolissa yksilön vaikutusvalta on kuitenkin vähäisimmillään.

Lompakolla äänestämällä antaa vain tulojensa kokoisen signaalin. Äänestyslippuun raapustamalla on yksi, ja vaikka muodostaakin äänisaaliin osana ikään kuin puolueen hetkellisen kollektiivin, suhde valittuihin ehdokkaisiin ja toimintapolitiikkaan on hyvin etäinen. Kytkös toimintaan katoaa, kun äänet on laskettu. Silti sosiaalinen tuomio äänestämättä jättämisestä on kova, kun taas aktiivisuus järjestöissä, puolueissa, asukasyhdistyksissä tai poliittisissa liikkeissä nähdään poikkeuksellisena valintana, ylimääräisenä kuorrutuksena varsinaiseen kansalaisuuteen.

Niinpä ympäristöpohdinnoissakin suuressa mittakaavassa epäolennaisuuksista kuten valokatkaisijasta tai keittiön vesihanasta tulee keskeisyyksiä – vaikka ne edustavat energian- ja vedenkulutuksestamme jopa mitätöntä osaa. Luoviminen erilaisten ympäristövalintojen välillä tuskastuttaa monia läheisiäni, mutta tässä viidakossa mittakaavat ja mielekkyydet sumentuvat. Osa kokee tämän niin ahdistavaksi, että heittäytyy hedonistiksi tai vetäytyy lapsiperheen arjen muuhun kuormittavuuteen. Ei kaikkea kerkiä.

 

Näitä ongelmia selitetään usein ympäristöasioiden infoähkyllä: tietoa tulee liikaa, joten toiminta käy tuskallisen vaikeaksi. Toisaalta ympäristötutkimuksessa tuntuu vakiintuneen se näkemys, että tietoa ympäristöasioista on jo tarpeeksi, mutta jostain syystä se ei käänny toiminnaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kummassakin näkemyksessä nojataan hyvin yksiulotteiseen näkemykseen tiedosta. Tieto nähdään joukoksi tieteellisiä faktoja, joista pitäisi saada päätöksenteon avulla aikaan ympäristötekoja. Tällaisessa tietokäsityksessä ylikorostuu myös pelkkä luonnontieteellinen tieto, jolloin yhteiskuntatieteellinen ymmärrys jää sivuasemaan, samoin kaiken tiedon tulkinta ja asettaminen eletyn elämän yhteyksiin. Painostavuudestaan ja infovyörystään huolimatta tieto jää elämälle etäiseksi.

Kun tieto ei muutu toiminnaksi, perätään myös yhä enemmän tunteisiin vetoamista, henkilökohtaisia tarinoita ja kaivellaan oletettuja ihmisajattelun ”perimmäisiä” mekanismeja selittämään tiedon ja toiminnan epäsuhtaa. Erilaiset evoluutiopsykologiset selitykset ovat viime aikoina olleet muotia – ihminen on kehittynyt maailmassa, jossa vaikeiden, ylisukupolvisten ja laajojen ongelmien ymmärtäminen ei ollut sopeutumisen kannalta olennaista. Ilmastonmuutos on käsittämätön savanni-ihmiselle, moraali ei ulotu lauman tuolle puolen ja niin edelleen. Itse ihmisluonto on tiedolla vaikuttamista vastaan.

Mikäli tällaisten näkemysten tieteellisen pätevyyden arvioimiseen kaipaa kriittistä tieteellistä lukutaitoa, korvaamaton opas on Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto (2009). Moni tällainen evoluutioväittämä nimittäin ei pohjaa oikein mihinkään. Kaikkein karkeimmillaan evoluutiopsykologia ohittaa kiistämättömän antropologisen totuuden: ihminen on kehittynyt muuttuvissa olosuhteissa sopeutuvaksi ja uusia kykyjä kehittäväksi olennoksi, jonka toimintaa ei voida palauttaa yhteen ”alkuympäristöön”. Tämä ei tietenkään kyseenalaista inhimillisten ajattelutaipumusten tutkimusta ylipäänsä, mutta kuten Ylikoski ja Kokkonen osoittavat, alkuperäistä muuttumatonta ihmisluontoa tutkimuksella ei löydy.

 

Mutta onko meillä tarpeeksi tietoa? Oletus tiedon riittävyydestä otetaan helposti annettuna. Tottahan toki, tiedämme jo tarpeeksi ollaksemme varmoja siitä, että ihminen on vaikuttanut vahvasti ilmaston muuttumiseen, että vesivaroja ylikulutetaan ja että viljelysmaata tuhoutuu maailmalla jatkuvasti. Toisaalta muuttuvassa maailmassa tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa, kun monimutkaisten elollisten ja elottomien järjestelmien toiminta yllättää meidät yhä uudelleen – kun meret happamoituvat tai jäätiköt sulavat arveltua nopeammin, se vaikuttaa myös toiminnan haasteisiin.

Mutta vielä tärkeämpi kysymys on: onko meillä oikeanlaista tietoa? Tämä on tärkeä näkökulma, kun mietimme ympäristötietoisuuden liukumista tuskailuksi arjen yksittäisistä valinnoista. Väitän, että valtaosalla suomalaisista on hyvin heikko käsitys siitä, millaista muutosta nykyajan suuriin ympäristö- ja resurssikysymyksiin reagoiminen vaatisi koko yhteiskunnalta. Sirpaleinen ympäristötieto kanavoituu pohdinnaksi yksilövalinnoista, kuluttamisesta, yksilöllisistä elämäntavoista. On vaikea pohtia sitä, miten koko elämänmuodon pitäisi muuttua.

Jos etsitään elämästämme niitä alueita, joilla energian ja luonnonvarojen kulutusta sekä ympäristölle aiheutettuja haittoja voisi tehokkaimmin vähentää, lukemattomien pikkuvalintojen välisen tuskailun sijaan löytyy helppoja peukalosääntöjä. Pitäisi asua pienemmissä vähemmän lämmitetyissä asunnoissa, joiden energiaa ei ole tuotettu fossiilisilla polttoaineilla. Tulisi liikkua mahdollisimman paljon julkisilla liikennevälineillä, pyörän tai jalan. Ruokavalion olisi koostuttava mahdollisimman paljon kasvikunnan tuotteista. Jos nämä asiat eivät ole kunnossa, kaikki muu on toissijaista.

Kaikissa näissä yksilö yksilönä, kuluttajana ja elämänvalintojen tekijänä, voi toki tehdä jotain, joskin joidenkin asioiden symboliarvo voi hämärtää mittakaavoja. Lentoliikenne on hyvä esimerkki. Yhden lentomatkan ilmastopäästöt ja fossiilisen energian kulutus ovat kiistämättä suuret mihin tahansa muuhun liikkumisen tapaan verrattuna. Liikennesektorin kasvihuonekaasupäästöistä lentäminen vastaa kuitenkin vain rontti kymmentä prosenttia – merkittävä määrä toki, mutta suunnilleen samassa laivaliikenteen kanssa.

Lentoliikenteen ongelmia ovat kaikkia muita liikennevälineitä nopeampi kasvu sekä sen energialähteiden vahva fossiiliriippuvuus – kasvavan lentoliikenteen energiatarvetta ei voida tyydyttää millään muulla keinolla. Lentoliikenteen kasvuun vaikuttaviin tekijöihin yksittäisellä matkustajalla on valitettavan vähän vaikutusta. Kulutuskritiikissä lentomatkalla on silti perinteisesti ollut suurempi symboliarvo kuin vaikkapa asumismuodolla. Ja se on ymmärrettävää, koska se on yksittäinen valinta ja sopii yksilökeskeiseen näkökulmaan. Arkisten elämäntapojen täysremontti on vaikeampi viesti.

 

Ruokailussa yksilö voi toki tehdä hyvin merkittäviä valintoja: eläintuotteiden kulutuksen vähentäminen näkyy henkilökohtaisissa kulutus- ja päästöluvuissa isosti. On silti hyvä ymmärtää, että yksilöiden valinnat kertyvät hyvin verkkaan ja viiveellä voimiksi, jotka vaikuttavat koko ruokajärjestelmään: mitä tuotetaan, missä ja miten? Juuri siksi kasvissyönnin lisääntyminen ei kovin nopeasti näy eläintuotannon määrässä. Sama koskee hävikin välttämistä: hävikki on koko ruokajärjestelmän ominaisuus, jota ei voida muuttaa vain kuluttajalähtöisesti.

Tässä mielessä yksilökuluttajat ovat pitkälti tarjonnan armoilla. Tarjolla olevista kasviksista ja hedelmistä merkittävä osa on tuotettu alueilla, joilla kulutetaan vesivaroja kestämättömästi. Koska ne ovat nykyisen maailmankaupan käytäntöjen vuoksi useimmiten selvästi halvempia kuin muut vaihtoehdot, kotimainen ja lähialueiden tuotanto ei voi korjata tätä ilman merkittäviä yhteiskunnallisia interventioita eri tasoilla tukijärjestelmistä kaupan sääntöihin. Muutoin lisätty kotimainen tuotanto lisää vain haaskuun suhteellista osuutta. Tässä tilanteessa kuluttajan on mahdotonta yrittää lähettää lukemattomia yksittäisiä ostosignaaleja lukemattomiin suuntiin toivoen, että monimutkainen maailmanlaajuisen ruokakaupan järjestelmä ottaisi ne vastaan ja tulkitsisi ne toiminnaksi suotuiseen suuntaan.

Tarjonnan armoilla oleminen on vieläkin korostetumpaa asumisessa ja liikenteessä. Millaisia asuntoja on tarjolla? Miten paikkakunnan energiatalous on järjestetty? Onko julkinen liikenne kunnossa vai ohjaako liikenneinfrastruktuuri yksityisauton käyttöön? Tästä johtuu, että valtaosa suomalaisen kulutuksesta ja elämänmuodon ympäristöhaitoista, varallisuusasteesta riippumatta, on yhteiskunnallisten rakenteiden säätelemää.

Tämä ei ole syy olla tekemättä parempia elämän- ja kulutusvalintoja, koska ne ovat välttämätön osa muutosta. Mutta tarvitaan muutakin, jotta yhteiskunta voi muuttua perusteellisemmin.

 

Elämänmuodon rakenteista on mahdotonta saada otetta, jos pitäytyy yksilöllisen lompakolla tai vaalilipulla äänestävän passiivisen kansalaisen sapluunassa. Elämänmuodon muuttaminen vaatii aktiivista ja yhdessä toimivaa kansalaisuutta – eikä poikkeuksena ja bonuksena normaalikansalaisuuteen vaan kansalaisuuden perusominaisuutena.

Tällainen toiminta edellyttää myös tietoa, joka ei sirpaloidu erillisten tuotteiden tai toimien ”ekologiseksi jalanjäljeksi” tai vastaaviksi tarkkuudessaan epätarkoiksi mittareiksi. Tavallaan se myös helpottaa tietämisen tuskaa: ei tarvitse kerätä valtavaa arsenaalia yksittäisten asioiden ympäristö- ja resurssiseuraamuksista, vaan tärkeintä on löytää vallitsevan elämänmuodon kivijalat ja kohdistaa poliittista toimintaa niihin.

Mitä sitten tulisi tehdä? Miten tulisi toimia? Tämä on mielestäni paljon kriittisempi kysymys yhteiskunnallisen muutoksen kannalta kuin loppuun kaluttu kysymys tiedon ja toiminnan suhteesta. Ja se synnyttää omanlaistaan turhautumista ja epätoivoa, jota koen itsekin säännöllisesti. Käsillä olevat elämänmuotomme ongelmat ovat niin mittavia, että on vaikea nähdä, miten niihin tarttuisi. Tämä ei kuitenkaan ole niin toivottoman suuri kuilu kuin yksittäisten kuluttajavalintojen ja maailman ongelmien välinen valtava railo.

Kun keskittyy silpputiedosta tuskailun sijaan tarkastelemaan, miten oma elämänmuotomme on rakentunut, voi löytää toiminnan kohteita: fossiilisen energian taloudellista tukea, eläintuotannon tukea, maailman köyhien ruokaturvaa heikentäviä kauppasopimuksia, kehitys- ja avustustyötä rapauttavia päätöksiä ja niin edelleen. Ongelmat ovat edelleen suuria, mutta edessä ei ole enää toivoton yksilön ja maailman mittakaavaero vaan kysymykset siitä, miten yhteiskunnallista valtaa otetaan haltuun ja käytetään. Ongelmat ja niitä ylläpitävät voimat ovat edelleen suuria mutta eivät lähtökohtaisesti tavoittamattomissa. Tarvitaan poliittista toimintaa, tapahtuu se sitten puolueissa, järjestöissä, kansanliikkeissä tai monin muin tavoin.

Ja siihen pätee parhaimmillaan asia, joka puutuu yksilövalintojen pähkäilystä: yksilöistä voi tulla itseään suurempia. Toiminta saa aikaan uutta toimintaa, joka innostaa toimimaan edelleen. Weitermachen, kuten saksalaiset sanoisivat.

 

 

 

 



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *