Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee mönkään?

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin pitkä esseeni “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” Kirjoituksen taustalla oli syvä turhautumiseni siitä, miten samat jumitukset toistuvat jatkuvasti ja miten vähän tutkimustieto lopulta vaikuttaa keskusteluun.

“Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

“Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.”

“Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.”

“Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin.”



Leave a Reply

Your email address will not be published.