”To live simply is most complicated.”
– Ursula K. Le Guin, Five Ways to Forgiveness
Kunkin kohtalosta riippumatta 2020 oli erikoista meininkiä kaikille. Monilla meni työ, tai elanto muuttui perin juurin epävakaaksi. Toisilta meni terveys tai henki. Laajemmassa katsannossa inhimillinen kurjuus, etenkin nälkä ja köyhyys, lisääntyi ja jatkaa varmasti kasvuaan vielä pitkään.
Eikä pandemiasta ekologisia hopeareunuksia löydy, vaikka moni niitä halusi hakea. Hetkellisistä sulkutoimista ei ole vuosikymmeniä vaativan ekologisen jälleenrakennuksen edistäjäksi. Ympäristö- ja luonnonvarakriiseissä on hitausvoimansa, joka vaatii kurssin korjaamista, ei jarrujen lyömistä pohjaan. Se, mihin suuntaan maailma tästä jatkaa, on vielä sumun peitossa.
Kuten BIOS-tutkimusyksikön väki ja lukuisat muut tahot kansainvälistä energiajärjestöä myöten ovat todenneet, kriisin torjunta ja siitä elpyminen antaisi parhaimmillaan mahdollisuuden ekologiseen siirtymään. Helppoa se ei ole. Erityisen vaikeaksi asian tekee, että samaan aikaan pitäisi pystyä ajattelemaan nopeaa ja hidasta muutosta, lyhyttä ja pitkää tähtäintä. Nykyajan keskeisimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat ylisukupolvinen, seuraavalle vuosisadalle ulottuva ongelma. Samalla kuitenkin nyt tehtävät tai tekemättä jäävät toimet vaikuttavat eniten. Jos nyt pidetään kiinni entisistä kehitysmalleista, kurssin kääntäminen muuttuu jatkossa vielä vaikeammaksi.
Nyt määritetään siis, millainen peritty tilanne esimerkiksi nykyisillä koululaisilla on aikuisena käsissään: aloitettu urakka vai uhkaava umpikuja? Luodaanko vaikeita polkuriippuvuuksia vai avataanko mahdollisuuksia? Pandemiasta elpyminen on ainutkertainen mahdollisuus laittaa asioita kunnolla alulle – myöhässä, mutta kuitenkin. Tällainen lyhyen tähtäimen pitkänäköisyys on kuitenkin vaikeaa arkipolitiikalle, kriisiajoista puhumattakaan.
Näitä pyrintöjä vastaan toimii lisäksi vahvoja voimia: nationalistisen itsekkyyden, muukalaispelon, nurkkakuntaisuuden ja eristäytymisen houkutus. Euroopan meininki kriisin keskellä ei ole ollut omiaan luomaan toiveikkuutta. Vaikka olen aina tehnyt tietyssä mielessä kutsumustyötä, ja vaikka yhtäältä kuluneena vuonna työ on tuntunut aiempaakin tärkeämmältä, toisaalta motivaatiota on ollut entistä vaikeampaa pitää yllä. Synkeys on vallannut mielen yhä useammin, etenkin yksin työhuoneen ikkunasta ulos tuijotellessa.
Poliittisen ja moraalisen hajaannuksen ohella tuskaa on luonut tietysti harhatiedon lisääntyminen, tai pikemminkin silkka satumaailmoissa eläminen. Ympäristöasioiden parissa työskenteleville kokemus on tietysti vanha, mutta koronakriisissä todellisuuspakoisuus ja sen naamioiminen ”itse ajattelemiseksi” on tullut tutuksi kaikille. Do your own research schmesearch.
Tämän rinnalla omanlaistaan turhautumista ja tuskastumista on tuottanut pakonomainen mielipidetehtailu. Fiksut ja muuten monisyisesti ajattelevat ihmiset ovat olleet pandemian aikana toistuvasti vuorenvarmoja asiastaan ja muodostaneet liukuhihnalta suureellisia tulkintoja maailman tilasta. Tämä ei ole siis niinkään suoranaista harhatietoa vaan hybristä omista tiedon omaksumisen, tulkinnan ja soveltamisen kyvyistä. Vaikka peräkkäiset mielipiteet ovat voineet poiketa villisti toisistaan, kenenkään tällaisen ihmisen en ole kuullut tai lukenut pysähtyvän ja sanovan ”olin väärässä”. Tärkeintä on osoittaa, että on mielipiteitä. Siihen julkiseen pelailuun inhimillinen haavoittuvuus ja erehtyväisyys ei kuulu. Kuluneen vuoden aikana olen pettynyt syvästi moneen ihmiseen. Miten vaikeaa on vain olla jonkin aikaa hiljaa, kuunnella, opetella ja yrittää ymmärtää? Kaikesta ei tarvitse osata sanoa jotain. Elävän julkisen keskustelun elintärkeydestä ei seuraa, että mikä tahansa puhe on tärkeää. Se voi olla myös haitallista ajanhukkaa ja hämärtämistä.
Ohikiitävään älyllisyyteen on tietysti kuulunut, että tämä viedään metatasolle sadalla eri tavalla. ”Nojatuolitieteilijöitä” ei tule kritisoida, koska ei saa olla sokeasti auktoriteettiuskoinen ja halveksua kansalaiskeskustelua ja niin edelleen. Mielipidehöpinä on helppoa tuollaisella kaksiarvoisella ajattelulla. ”Kriittisyyden” merkityskato ja sen liudentaminen kaikkien mielipiteiden samanarvoistamiseksi on vaarallinen kehityskulku. Mielipiteiden tulisi myös tavoittaa maailmaa onnistuneesti. Jos halutaan, että ne otetaan tosissaan, niiden tulisi nojata myös tietoon, eikä mielellään sirpaleiseen sellaiseen. Joissain aiheissa tämä hahmotetaan selvemmin, joissain hämärämmin, mutta koronakriisi tuntuu erityisen helposti tukahduttavan todellisen kriittisen ajattelun alkeet. Tällainen kollektiivinen älämölö ei lupaa hyvää yhteiskuntien pitkän aikavälin kriisienhallintakyvylle. But I digress.
*
Synkeistä tunnelmista huolimatta oma asemani on ollut eittämättä etuoikeutettu. En ole menettänyt elantoani, ja työni tärkeimmän osan pitäisi normaalistikin tapahtua työhuoneessani näppäimistön äärellä. Nyt olen istunut työpöydän ääressä normaalia enemmän, kun kymmenet reissupäivät työn ja vapaaehtoistöiden parissa häipyivät kalenterista. Olen saanut jäkittää yksin ajatusten ja tekstien parissa, joskus liikaakin. Onneksi päivää piristävät säännöllisesti ”ison ja pienen koiran” päivittäiset retket puistossa. Meillä on myös paljon paremmat mahdollisuudet ulkoilla ja tehdä maatöitä kuin monilla muilla ystävillä ja tuttavilla.
Monelle läheiselle vuosi on ollut suorastaan kammottava. Omat menetykset olivat todella pieniä, vaikka ne keväällä kirpaisivatkin. Vuosia suunniteltu interrail-reissu Ranskaan tietysti peruuntui, ja koska maata pitkin matkustaminen on tehty harvinaisen hankalaksi, perumisessakin oli omat kommervenkkinsä. Minun oli myös tarkoitus tehdä keväällä tutkijavierailu Resilience Centeriin Tukholmaan, ja olisin voinut viettää aikaa rakkaan ystäväperheen luona. Mutta elinvuosia lienee, joten kaikkea tätä kerkeää tehdä, sitten joskus. Ikävä on.
Globaalista pandemiasta huolimatta synkein pilvi vuoden yllä oli rakkaan läheisen vakava sairastuminen, kulkutautiin liittymätön. Onneksi joulun alla saimme kuitenkin ihania uutisia. Sairaus väistyi. Parempaa joululahjaa emme ole koskaan saaneet.
Merkittävän osan vuodesta vietimme tietysti perikunnan tiluksilla puutarhassamme niin usein kuin pystyimme. Ilman sitä vuosi olisi ollut paljon vaikeampi. Muuten olen hoitanut mökkihöperyyttäni pitkillä kävelyillä. Parin tunnin lenkillä on aikaa kuunnella, joten olen upottautunut podcasteihin: tuttu In Our Time oli kuunneltu puhki, mutta onneksi sain ystävältäni hyviä vinkkejä. Hardcore Historyn ”Blueprint for Armageddon” oli maneereiltaan hieman uuvuttava mutta opettavainen ensimmäisen maailmansodan historiikki (alkuvuodesta se oli vielä maksutonkin). Modernien vallankumousten historiaa seuraava Revolutions oli 264 jaksollaan melkoinen urakka, jota pystyin tietysti vajavaisella oppineisuudellani seuraamaan vain umpimaallikkona, mutta opettavaista se silti oli. Joskus ehkä otan sen uusiksi hitaammassa tahdissa, kartat ja lähdekirjallisuutta koko ajan hollilla. Sarja meni tauolle kesken Venäjän vallankumousten, joten hyppäsin saman tien tekijän aiempaan History of Romeen, jossa olen tätä kirjoittaessa jossain Vespasianuksen kieppeillä. The Lovecraft Investigations tarjosi vaihtelua historialle. David Runcimanin Talking Politics – History of Ideas oli silti tässä joukossa ehkä hienoin kokemus: oi miksi tätä ei ollut silloin, kun opiskelin filosofiaa? Toivottavasti Runciman toteuttaa vielä Rousseau-ideansakin ja tekee uuden jakson Eriarvoisuuden alkuperästä, josta tein väikkärini.
Kuuntelemisen lisäksi olen saanut pitkästä aikaa luettua paljon muutakin kuin suoraan BIOS-työhön liittyvää. Hankin jo edellisenä vuonna Ursula K. Le Guinin ”hainilaistarinoiden” kootun laitoksen, joka julkaistiin Library of America -sarjassa. Olin lukenut kaikki aikanaan, jokaista novellia myöten, mutta yhtenäisenä kokemuksena ja tämän laitoksen oivallisilla parateksteillä kokemus oli vielä paljon syvällisempi. Loppuvuodesta kerkesin lukea myös rakkaan teoksen Always Coming Home laajennetun laitoksen samassa sarjassa – Pandora oli ennen kuolemaansa ehtinyt palata hetkeksi Laaksoon. Jeff VanderMeerin Dead Astronauts oli melko erikoinen ja hieno kokemus. Tulin täydentäneeksi Le Guin -kokoelmaani niin, että luettavaa riittää koko tulevaksi vuodeksikin, joskin välillä täytyy tarttua myös parin ystävän kotimaiseen, jotka ovat ehtineet odotella yöpöydällä.
*
Kuten aina, BIOS-tutkimusyksikön työtä pystyy seuraamaan parhaiten verkkosivujemme, Facebook-sivumme, Twitter-tilimme ja uutiskirjeemme avulla. Tähän olen kerännyt lähinnä omia tuotoksiani tai sellaisia, joissa olin enemmän mukana. Vuoden 2020 BIOS-koosteessa on työstämme kattavammin.
Koko tutkimusyksikön merkittävimpiä hankkeita kuluneena vuonna oli tietysti siirtymäpolitiikan kojelauta, joka laadittiin osana Helsinki Biennaalin teostamme. Biennaali siirtyi tulevaisuuteen, mutta kojelauta julkaistiin syyskuussa HAMin näyttelyssä ja joulukuussa verkossa suomeksi ja englanniksi. Kojelauta on raakaversio sellaisesta mittaristosta, jolla yhteiskunnallista kehitystä tulisi seurata ekologisessa siirtymässä.
Tere Vadénin johdolla saatiin maailmalle kaksi ”irtykytkentää” käsittelevää artikkeliamme: ”Raising the Bar: on the type, size and timeline of a ‘successful’ decoupling” lehdessä Environmental Politics sekä ”Decoupling for ecological sustainability: A categorisation and review for research literature” lehdessä Environmental Science & Policy. Karoliina Lummaan johdolla maaliin saatiin myös Alue ja ympäristössä ilmestynyt ”Humanistinen ympäristöntutkimus”.
Tammikuussa ilmestyi Lapin Kansan lehtijuttujen ja podcastien sarja, jonka kahdessa ensimmäisessä osassa olin puhumassa fossiilitalouden lopusta ja ruokajärjestelmien muutoksista. Open Democracy julkaisi kirjoitukseni ”laboratorioruoan” problematiikasta, ja BIOS-blogissa ilmestyi kirjani Niukkuuden maailmassa teemoihin palannut kirjoitus ”Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Helmikuussa kommentoin Ylen jutussa maaseudun tulevaisuutta.
Koronakriisin keskellä BIOS pysyi minun mielestäni hyvin lestissään, emmekä ryhtyneet joka paikan asiantuntijoiksi missä tahansa asiassa, vaikka kaikenlaista minultakin kysyttiin. On ihan sallittua sanoa toimittajille tai muille kysyjille, että en tiedä tästä asiasta tarpeeksi. Me keskityimme pohtimaan kriisin suhdetta ekologiseen jälleenrakennukseen. Maaliskuussa julkaistiin minun johdollani laadittu perusteellinen kannanotto ”Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa” ja huhtikuussa sen englanninkielinen versio, jonka myös yhdysvaltalainen Food First julkaisi sivuillaan. Harjoittelijamme Venla Lankinen haastatteli minua kirjoituksen teemoista BIOS-podcastiin, ja kävin samoja aiheita läpi Kansan Uutisten haastattelussa huhtikuussa ja Elokapinan videohaastattelussa toukokuussa. Kollegani tekivät koko vuoden valtavan hienoa työtä ennen kaikkea koronakriisin taloudellista hallintaa ja elvytystoimia koskevissa kysymyksissä. BIOS-blogissa julkaistaan perinteiseen tapaan alkuvuodesta vuosikooste, jossa näitä on koottu tarkemmin.
Toukokuussa BIOS-blogissa julkaistiin artikkelini ”Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit”. Kesäkuisessa Ulkoministeriön Kehitys-lehden kolumnissa selitin, miksi väestönkasvua ei voi torjua kovilla keinoilla. Heinäkuisessa BIOS-blogitekstissä pureuduin EVAn täysin omituiseen kyselytutkimukseen.
Jouni Tikkanen teki minusta mukavan haastattelujutun Suomen Luonnon numeroon 7/2020. Vierailin ORSI-hankkeen podcastissa syyskuussa, osallistuin Agenda Art 2030 -projektiin kirjeenvaihdolla ja joulukuusta olin laatimassa lausuntoa eduskunnan ympäristövaliokunnalle. Ylioppilaslehdessä kommentoin bruttokansantuote-mittarin problematiikkaa, Helsingin Sanomissa tartuin yleisiin ilmastokeskustelun väärinkäsityksiin ja Voiman Häiriköiden jutussa puhuin ruokajärjestelmän murroksista. Kansan Uutiset palasi keväisen haastattelun kysymyksiin vuoden lopussa Muutoin keskityn viimeistelemään paria ensi vuonna ilmestyvää tekstiä ja tuskailin laajan ruokajärjestelmiä käsittelevän artikkelin kanssa, jonka umpisolmut alkoivat onneksi vihdoin aueta loppuvuodesta.
*
niin & näin -touhuissa vuosi oli tietysti poikkeuksellisen hiljainen, kun Educaa lukuun ottamatta kaikki messut ja muut tilaisuudet peruuntuivat. Muutenkin etääntymiseni niikkärityön ytimestä jatkui, kun tiettyjä aiempia velvollisuuksia siirtyi uudelle toimituskunnan tulokkaalle. Nykyään hoidan lähinnä yhdistyksen puheenjohtajuuteen liittyviä asioita.
Keväällä olin lehtityöstäkin pääosin sivussa, mutta syksyllä kerkesin paremmin. Kolmosnumeroon käänsin David Robertsin mainion ilmastonmuutosesseen. Nelosnumeroon käänsin Kenan Malikin kolumnin sekä kirjoitin jäte- ja saasteteemaisista scifileffoista ja Gustafsson&Haapojan HAM-näyttelystä Museum of Becoming. Ensi vuodelle suunnitelmissa on kiehtova käännösprojekti, mutta katsotaan nyt.
*
Hyvä kurkku -ruokablogin vuosi oli tietysti vaihteleva, sillä toiminta oli merkittävän osan vuodesta kokonaan katkolla. Kevään poikkeusoloissa keskeytin arvioiden julkaisemisen kokonaan ja keskityin mainostamaan hyviä noutoruokamahdollisuuksia niille, joille sellainen mahdollisuus on. Syksylläkin arvioiden määrä jäi tietysti vähäiseksi, koska pääosa niistä kertyy normaalisti työreissuilla, ja loppuvuodesta keskeytin jälleen arvioiden tekemisen toistaiseksi.
Tammikuussa nautin ystävien kanssa illallisen Jurassa Helsingissä ja ihastuin juuriselleri-portobello-carbonaraan. Maaliskuussa tutustuimme hervantalaiseen Il Postoon, josta tuli ehdoton suosikkipizzeriani Suomessa. Kesäkuussa pääsin vihdoin Helsingissä Tartineen ja uuteen Maguun. Kun kevään sulkujen jälkeen ravintolat aukesivat, kävimme rakkaan vaimon kanssa Kajossa lunastamassa keväällä hankitun lahjakortin. Heinäkuussa sukujuhlien yhteydessä pääsin maistamaan vegaanista vetyä Lappeenrannan Satama-Sannissa. Syksyllä palasimme Marjaanan kanssa vuosien jälkeen Tampereella Berthaan. Ennen koronatilanteen pahentumista ehdimme lunastaa Marjaanan kanssa keväällä hankitun Grön-lahjakortin. Vuoden viimeiseksi arvioksi jäi ihana Mama Bear Tampereella.
Homma jatkuu sitten kun säännöllisempi ja turvallisempi ulkona syöminen taas onnistuu. Siihen asti keskityn tyhjentämään pakastinta runsaista puutarhan antimista.
*
Hulauden puutarha oli korvaamaton henkireikä, kuten aina, mutta tämä vuosi olisi ollut synkeyksineen mahdottoman paljon vaikeampi ilman sitä. Mieleen jäivät ennen kaikkea Marjaanan perustama uusi kukkaniitty, hellässä huolenpidossani kuivuudesta selvinneet asterit sekä välimerellisten makumieltymystensä vuoksi ”Massimoksi” nimetty peura, joka tuntui ihastuneen villisikuriin ja mangoldiin (cavolo nero ei kelvannut). Parsamaiden katteiden peuhaajakin siis selvisi. Parsojen juurakot Massimo näytti jättäneen rauhaan, mutta muuten olen hieman huolissani parsamaista. Kenties viime vuosien poikkeukselliset talvet ja kuivuudet ovat rasittaneet niitä, sillä sadot ovat heikenneet. Vanhimmallakin juurakolla kuitenkin pitäisi olla vuosia jäljellä.
Kurpitsoja tuli valtavasti, mutta onneksi etenkin serkun perhe pystyy ottamaan ylijäämää vastaan. Myskikurpitsat onnistuivat ensimmäisen kerran. Vihdoin saimme myös hyvän kurkkuvuoden. Tomaattia tuli hyvin, ja viimeiset söimme talven kynnyksellä jälkikypsytettyinä. Maku oli edelleen huumaava. Rick Stein opetti meidät syömään uutta perunaa lipstikalla. Taivaallista. Cicoriaa söimme paljon, niin puntarelle-salaattina kuin in padella.
Uuden pitkävartisen vesurin kanssa sain vihdoin hoidettua pitkään odottaneita raivaustöitä Hevoshaassa, ja pääsin samalla käsiksi uusiin lupiiniesiintymiin monivuotisessa hävitysoperaatiossani. Asiantuntijoiden mukaan lupiinit väsyvät ennen kuin ihminen, mutta katsotaan. Vuorikaunokkiakin aloin hillitä, harmillisen myöhässä. Tänä vuonna en päässyt edes työllistämään vierailevia työkavereita.
*
Vuosi oli tietysti tavanomaista tapahtumaköyhempi, joten aiempien vuosien tarkempi kuukausien läpikäynti olisi normaaliakin hupsumpaa. Mutta joitain asioita on mukava muistella.
Tammikuussa maailma tuntui vielä olevan entisellään, vaikka työporukan lounashetkinä ”siitä jostain taudista” jo juteltiinkin. Educa-messut menivät niikkärikaverien kanssa mainiosti: Filosofia aloittelijoille löysi etenkin kosolti uusia lukijoita. Vietin mukavan ravintolaillan rakkaiden Sallan ja Harrin kanssa Jurassa ja tutustutin niikkäriläiset Bei Fangiin.
Yhdysvallat murhasi Qassem Suleimanin, ja maailma pelkäsi ihan eri katastrofia kuin jo tuloillaan olevaa, mutta tapahtumat vyöryivät vinhasti matkustajakoneen alasampumisesta iranilaisten mielenosoitusten veriseen tukahduttamiseen ja maan kammottavaan koronatilanteeseen.
Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä nauttimassa ylistetystä ja kiistellystä The Visitors -näyttelystä. Nautin siitä suunnattomasti. Hahmotin kyllä, mistä tietyt kielteiset näkemykset kumpusivat, mutta huomasin jaksavani nykyään yhä vähemmän sen sorttista somevääntöä taiteen tulkinnoista.
Vierailin myös Jyväskylässä Teean ja kumppanien tutkimusporukan vieraana ja pidin luennon Tepon kurssilla.
Helmikuussa Hulaudessa kaadatettiin pitkästä aikaa puita. Ajatuksissa oli järjestää pian kunnon klapitalkoot, mutta talkoohommat siirtyivätkin sattuneesta syystä paljon myöhemmäksi.
Maaliskuussa Metropolis-elokuvan näytäntö pidettiin vielä Tampere-talossa, ja vietimme kevään viimeisen ravintolaillan rakkaiden ystävien kanssa, mutta sitten kaikki alkoikin peruuntua. Koska syntymäpäiviäni ei juhlittukaan suunnitellusti Seinen rannalla, Marjaana järjesti piknikin Lempäälän kanavan varrella. Ikimuistoista oli, oikeasti. Opettelimme tekemään vegaanisia arancini-pallosia ja cantuccini-keksejä.
Huhtikuussa tutustuimme ensimmäistä kertaa vähän laajemmin Birgitan polkuun, vaikkemme mitään varsinaista eräretkeä tehneetkään. Pentti Linkola kuoli. Toukokuussa saimme tilattua puutarhalle ison erän järviruokopohjaista multaa, joka osoittautui erinomaiseksi.
Kesä- ja heinäkuussa emme juuri puutarhalta poistuneet muuten kuin anoppilaan, jossa saatoimme tauon jälkeen taas vierailla. Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Jeff VanderMeerin kirjasta Borne. Heinäkuussa sentään kävimme Imatralla kummisedän juhlissa, ja vierailimme viimeisen kerran isäni lapsuudenkodissa, joka myytiin pois. Ravattilan talossa ja läheisessä Mamman pitämässä kirjastossa vietin paljon aikaa lapsuudessa – monen kirjan tapahtumat sijoittuvat itsestään edelleen sinne. Mamman leipälapio sai uuden kodin.
Rakkaat ystävät vierailivat Hulaudessa heinä-elokuun vaihteessa. Se oli suunnattoman tärkeää tänä vuonna.
Elokuussa uskaltauduimme Marjaanan kanssa päiväreissulle Helsinkiin. Marjaanakin pääsi nauttimaan Tartinen herkuista. Söimme hienon illallisen Villd-ravintolassa, joka valitettavasti sittemmin lopetti. Tänä vuonna Helsingissä kaatui todella monta kasvisravintolaa. Synkeää.
Kävimme myös nauttimassa Laukon kartanon taidenäyttelystä ja jatkoimme siitä Nokialle Ossi Somma -näyttelyyn (kiitos Marketta ja Yrjö!) ja Siuroon, missä Marjaana pääsi näkemään vihdoin patsaspihan ihmeet. Kaikkien tulisi käydä siellä. Koski-Baari oli ihana. Puutalkoot saimme myös aikaan – kiitos etenkin rakkaalle Jaakko-serkulle. Oksatöitä jäi talveksi kosolti, ja myöhempi myrsky kaatoi vielä muutaman puun lisää. Eivät hommat lopu.
Syyskuussa vierailin Platonin akatemian paneelikeskustelun lähetyksessä Suomenlinnassa ja muistelin Taru Sormusten Herrasta -elämystä vuosikymmeniä sitten. Ossi Somma kuoli.
Olimme varanneet kesällä lokakuuksi Marjaanan kanssa Helsingin reissun, ja uskaltauduimme matkaan maskeilla ja käsidesillä varustautuneina. Taidenäyttelykokemukset eivät olleet järin erityisiä, mutta Grön-illallinen oli jälleen täydellinen. Lempäälän vanha kirjasto sulki ovensa, ja kävin paikan päällä tirauttamassa parit kyyneleet. Pidin Pirkanmaan ruokafoorumin avajaisten keynote-esitelmän, ja BIOS-kollegani Emman kanssa luennoimme etänä turun lukiolaisille opiskelijoiden hienossa hankkeessa.
Marraskuussa pidin keynote-luennon tapahtumassa Nordic Annual Libraries: Towards Sustainable Futures sekä kävin puhumassa Helsingin Oodissa Ekosäätiön paneelissa. Satakunnan ilmastotalkoiden luennon pidin etänä, ja siitä seurasi todella kiva luennointikutsu Porin lukioon ensi vuodelle. Joulukuussa pidin vielä esitelmän Fingon ja MTK:n ruokaturva-aamiaisella. Kaiken kaikkiaan vuoden varrella luentoja ja muita esiintymisiä oli normaalia selvästi vähemmän, vaikka etäilyyn tottuikin suht nopeasti. Olen ehkä oppinut myös sanomaan paremmin ”ei” silloin, kun haluan keskittyä muihin töihin. Työhuonerauha on ollut mukavaa, mutta on entistäkin ikävä. Ehkä jo ensi syksynä asiat alkavat olla toisin. Toivotaan.
*
Vuosikertauksissa minulla on ollut tapana antaa myös lukuvinkkejä vuoden varrelta, ja koska joku on niistä kiittänytkin, kaipa sitä kannattaa jatkaa. Tammikuussa luin New Yorkerin mainion Stanislaw Lem -jutun ja Rolling Stonen artikkelin fossiiliteollisuuden jäteliemistä. Helmikuussa luin Guardianista intialaisen hindunationalismin syöksykierteestä ja Atlanticin artikkelin yhdysvaltalaisen arjen talousongelmista. Maaliskuulta jäi mieleen rakkaan ystäväni Mikko Kannisen haastattelu Kulttuuritoimituksessa sekä Naturen juttu tieteen ja politiikan suhteesta. Huhtikuussa Guardian kertoi sekä uusia uutisia hyönteiskadosta että ”raamatullisen” nälänhädän uhasta. Sehän mukavaa. Toukokuussa luin London Review of Booksista holkerin elämästä. Hienoja otuksia.
Kesäkuussa Atlanticissa ilmestyi komea katsaus Tulsan verilöylyyn, jota käsiteltiin myös oivallisissa tv-sarjoissa Watchmen ja Lovecraft Country. London Review of Books opasti jenkkiläisen vaalijärjestelmän kummallisuuksien historiaan. Heinäkuussa luin samasta lehdestä bibliofiilien maailmansodasta ja avaruusviestinnän historiasta. Foreign Policyn artikkeli tarkasteli köyhyysrajojen problematiikkaa tuoreen Alstonin raportin valossa. Elokuussa luin New York Magazinesta Adam Toozen haastattelun ja Long Playsta Johanna Sinisalon mainion jutun ”Näin järvi nujerretaan”. Suosittelen tilausta lämpimästi.
Syyskuussa New York Times kertoi Thaimaan protestien ja Nälkäpelin yhteyksistä, Guardian julkaisi kattavan katsauksen ilmastonmuutoksen keikahduspisteisiin, ja London Review of Books kertoi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisestä ”jälleenrakennuksen” kaudesta. Steve Keenin artikkeli pisti taas äimistelemään taloustieteen kummallisuuksia, mitä ympäristökriisien ymmärtämiseen tulee. Lokakuussa kauhistelin tuoreita tietoja Euroopan luontokadosta ja ihastelin Guardianin juttua siilien kulkuteistä. Kollegani Roope kirjoitti WISE-projektin blogiin hienon jutun riskienhallinnasta sienimetsässä.
Marraskuussa New York Times otti hauskan näkökulman muinaisiin sukupuuttoihin, ja The Correspondentista opin paljon Trumpin äänestäjäkunnasta. Joulukuussa Naturessa oli hieno juttu elämän synnystä, ja London Review of Booksista luin vehnän kulttuurihistoriasta.
*
Kuluneena vuonna normaalien järjestölahjoituksien lisäksi mesenoin ravintola Telakkaa, Silvopleeta ja Beans&morea. Tuin lahjoituksin tai jäsenyydellä Siemenpuuta, Turun science fiction -seuraa, Huussi ry:tä, Punaista ristiä, Naisten pankkia, Oikeutta eläimille -järjestöä, Amnestyä, Finnwatchia, Climate Home Newsia, YHYS ry:tä ja Internet Archivea. Sähkösopimuksen siirsimme Ilmattarelle, koska asioihin perehtyneen kollegani mukaan se lienee tällä hetkellä ainoa sopimus, joka lisää uuden uusiutuvan tuotannon rakentamista.