Berliinin, Pietarin ja Tukholman terrori-iskut innoittivat julkista keskustelua siitä, onko terrori-isku Suomessa mahdollinen, todennäköinen tai vääjäämätön. Berliinin joulukuisen kuorma-autoiskun jälkeen Suojelupoliisi puhui ”uuden ajan” terrorismista. Kuljetusalan edustaja varoitti tilanteen ”kaunistelusta” ja toivoi, ettei kuljettajia syyllistettäisi. Poliisi tiedotti tehostetusta valvonnasta pääsiäisen juhlatilaisuuksissa.

Kunnallisvaalien alla tapahtunut Tukholman terrori-isku myös käynnisti yrityksiä ottaa totuttua retoriikkaa haltuun. Muutamat perussuomalaiset hyökkäsivät lausumaa ”ei saa antaa pelolle valtaa” vastaan humanistien hyssyttelynä, joka suorastaan on vastuussa terrori-iskuista. Kokoomuksen Wille Rydmanin mukaan lausuma vasta sitä, että lapsi toivoo mielikuvitushirviöiden katoavan.

Keskustelu asettui nopeasti maahanmuuttoakselin ympärille: terrorismi torjutaan joko rajoja sulkemalla tai avoimilla ja inhimillisillä asenteilla. Tällaisilla yksioikoisilla kannanotoilla ei kuitenkaan ole juuri kosketusta siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi on.

*

Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?

Pelkän kysymyksen esittäminen tuntuu helposti provokaatiolta, etenkin kun nykyinen keskustelu terrorismista keskittyy väkivaltaisiin islamistisiin liikkeisiin. Monille terroristista on tullut suorastaan islamistin tai islamin synonyymi.

Kysymyksen provokatiivisuus juontuu myös siitä, että tilanne on muuttunut. Pietari ja etenkin Tukholma pelästyttivät suomalaisia – Tukholma enemmän, koska Ruotsi nyt vaan on suomalaisille läheisempi, missä tietenkään ei ole juuri historiallista järkeä tai moraalista johdonmukaisuutta. Etenkin Venäjällä mutta myös Ruotsissa on ollut viime vuosikymmeninä Suomea enemmän poliittista väkivaltaa, ja Venäjällä on ollut terrori-iskuja taajaan, mutta pelon ja turvattomuuden tunteet eivät logiikan perään kysy. Aivan arkisissa ympäristöissäkin väkivallan pelko on helposti suuri, vaikka sen todennäköisyys on häviävän pieni. Terrori-iskut luovat tunteet, että kaikki on muuttunut.

Aiemmin terrori-iskut tuntuivat Suomessa epätodennäköiseltä mahdollisuudelta, mutta nyt niistä tuli monen mielissä konkreettisempi uhka. Kun iskut naapurimaissa osuvat näin lähelle toisiaan – lähes varmasti suunnittelematta – on helppo tuntea melko turvalliseksi koettu Suomi yhtäkkiä turvattomaksi.

Kauppakeskus Myyrmannin räjähdys vuonna 2002 tulee Suomen lähihistoriassa lähimmäksi nykyajan terrorismin tutuinta tunnusmerkkiä, kun pommi räjähti vilkkaalla alueella surmaten rakentajansa ja joukon sivullisia. Murhenäytelmän syistä ei kuitenkaan päästäne koskaan kunnolla selville. Tekijä Petri Gerdt ei jättänyt jälkeensä mitään sen kaltaista viestiä kuin Jokelan kouluampuja Pekka-Eric Auvinen vuonna 2007. Silti Auvisenkaan surmatöitä ei moni suostuisi tulkitsemaan terrorismiksi.

*

Tällaisten väkivallantekojen taustoista käydyssä keskustelussa korostuu lähes aina poissulkeva asenne. Joko teko on poliittisten tai uskonnollisten motiivien sanelema tai sitten tekijä on henkisesti häiriintynyt, harhainen tai muuten sekaisin. Poliittisia, uskonnollisia, sosiaalisia ja psykologisia selityksiä ei tahdota pystyä käsittelemään yhtaikaa, vaikka muuten pitäisi olla aivan selvää, että ihmisten teoilla on moninaisia keskenään nivoutuneita taustoja. Ihminen on monisyinen olento paitsi silloin kun hän syyllistyy pahaan.

Näkyvien väkivallantekojen järkytys pakottaa keskustelun poissulkevaan yksittäisten selitysten kilpailuun.

Terrorismiksi tulkitsemisen nähdään ”ylentävän” teon, kun selityksen pitäisi löytyä yksilöpsykologiasta – juuri siksi varmaankin useimmille Auvisen nimeäminen terroristiksi ikään kuin oikeuttaisi hänen manifestinsa. Tai yksilöpsykologisen selityksen nähdään sivuuttavan väkivaltaista propagandaa levittävien tahojen vastuun. Tai terroristinen selitys väheksyy yksilön ongelmia, tai toisaalta psykologinen selitys unohtaa sosiaalisen taustan. Onko terroristi aina hullu? Voiko hullu tehdä aidosti poliittisia tekoja? Tätä määrittelykamppailua käytiin etenkin Anders Behring Breivikin vuonna 2011 tekemän joukkomurhan jälkeen tai vuonna 2016, kun Mohamad Bouhlel ajoi Nizzassa väkijoukkoon kuorma-autolla.

Keskustelua tuntuu ohjaavan oletus, että ”oikean” terroristin täytyy tehdä tietoinen valinta. Toisaalta samaan aikaan terroristien toimintaa työnnetään mielipuolisen pahuuden alueelle – mikä ei ole ihme, jos katsoo videoita, joilla leikataan ihmisten päitä irti kameran edessä.

Poissulkevan keskustelun ongelma korostuu etenkin ”yksinäisten susien” kohdalla. Kun internetissä leviää suuret määrät väkivaltaista islamilaista tai äärioikeistolaista propagandaa teloitusvideoineen, on hyvin kyseenalaista sanoa, että ”yksinäisen suden” tekemä terrori-isku ”ei liity” jonkin tietyn terrorijärjestön toimintaan. Tekijä voi olla muuten täysin epäpoliittinen yksineläjä mutta silti upottautua tällaiseen indoktrinaatioon – omaksumatta silti kovin syvällisesti jotain ideologiaa. Tällainen mallioppiminen ja ”väkivaltamuodin” seuraaminen muistuttaa kylmäävällä tavalla toisiaan kopioivia koulusurmia, vaikka niiden taustalta ei yhtä vahvoja yhdistäviä indoktrinoivia kertomuksia löydykään.

Siksi on myös yksisilmäistä ja vaarallista toistaa vaikka ISIS-järjestön symbolisia haltuunottoja, joissa näistä tekijöistä tehdään järjestön marttyyreja, ja hyväksyä, että tällaiset teot ovat järjestön tekemiä. Tekojen haltuunotto on osa kansainvälistä franchise-terrorismia, aivan kuin on mahdollisuus ottaa etäisen järjestön nimilappu käyttöön, vaikka suoraa yhteyttä (koulutus, rahoitus, värväys) ei olisikaan.

Tällä selittämisen ongelmalla on iso merkitys, kun pohditaan terrori-iskujen mahdollisuutta Suomessa.

*

Kylmän sodan aikana terrorismin moninaisuus oli paljon selvempää, vaikka määrittelykamppailuita ”terrorismin” merkityksestä tietysti käytiin yhtä kiivaasti. Euroopassa totuttiin äärioikeistolaiseen, äärivasemmistolaiseen, separatistiseen ja nationalistiseen terroriin – johon uskonnollisuus kietoutui vahvasti esimerkiksi Pohjois-Irlannissa tai Israelissa ja Palestiinassa. Valtiollisen ja ei-valtiollisen terrorin yhteys oli myös selviö proxy-sodankäynnin kultakaudella.

Terroristijärjestöt omaksuivat vaihtuvan motiivien kirjon sen mukaan, millaisia allianssit toisten ryhmien tai valtioiden kanssa olivat. Oli vahvan keskusjohtoisia ja fraktioitaan rankaisevia sotilaallisesti järjestäytyneitä ryhmiä, joilla oli virallinen poliittinen siipensä. Toisaalta oli hajaantuneita ja epäjärjestelmällisiä toimijoita. Pääosin terroritekoihin liittyi julkilausuttuja vaatimuksia – ne sidottiin vähintäänkin symbolisesti johonkin käynnissä olevaan alueelliseen konfliktiin. Mutta oli myös epämääräisemmin ”luokkasotaa” käyviä ryhmiä ja niiden vastustajia. Enki Bilalin sarjakuva Koston veljeskunta (1979/1990) kertoo karmivasti tämän kamppailun perinnöstä. Joskus surmatöiden kohteet olivat sotilaita, poliiseja, kollaboraattoreita tai muita ”oikeutettuja kohteita”, joskus iskut suunnattiin siviiliväestöön – mutta silkka kauhun kylväminen oli harvinaisempi toimintamuoto.

Jonkinlaisen poliittisen vaatimuksen esittäminen oli terrorismia määrittävä piirre, mikä on ehkä merkittävin ero nykypäivän vallitseviin terrorismin muotoihin. Se on toinen tärkeä tilanteen muutos.

Nykyisen väkivaltaisen islamismin juuria voi jäljittää Palestiinaan, Tšetšeniaan, Jugoslavian hajoamissotiin, Algeriaan, Egyptiin ja lukuisille muille alueille, mutta islamistinen terrorismi on nykyisissä mitoissaan melko tuore ilmiö, kuten on itsemurhapommittaminen yleisenä terrorismin toimintatapana. Kuten kirjassa Paljon liikkuvia osia totesin, vasta Irakin sodan ja miehityssodan aikana itsemurhapommittaminen levisi mittoihin, jotka jättävät varjoonsa jopa Israelin ja Palestiinan konfliktin. Pahimpina aikoina Irakissa tehtiin yhdessä vuodessa yli kaksi kertaa enemmän pommi-iskuja kuin palestiinalaiset ovat tehneet 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yhteensä. Ennen Palestiinan itsemurhapommien aaltoa 1990-luvulla niitä olivat tehneet pääasiassa tamilitiikerit.

Muutos kuvastuu Al-Qaida-järjestön ja siitä osin kummunneen ISISin historiasta ja keskinäisestä nokittelusta. Vaikka Al-Qaidan moniin iskuihin liitettiin vaatimuksia esimerkiksi länsimaisten armeijoiden vetämisestä tai vankien vapauttamisesta, ”sivilisaatioiden sotaa” ruokkiva teon propaganda nousi etualalle viimeistään World Trade Centerin iskussa 11.9.2001 ja lukuisissa iskuissa turistikohteisiin maailmalla. Irakin sisällissodan aikana Al-Qaidan sirpaleryhmät menivät sodan lietsomisessa kuitenkin vielä pidemmälle, kun ”sivilisaatioiden sodan” lisäksi pyrittiin järjestelmällisesti lietsomaan eri kansanryhmien ja Islamin suuntausten välistä konfliktia. ISISin järjestelmällinen ”uskonluopioiden” teurastaminen on tämän suuntauksen karmivan looginen päätepiste. ”Meidän” ja ”heidän” rajaa revitään railoksi pommeilla, mestauksilla, kiduttamalla ja orjakaupalla. Al-Qaida (tai sen jäänteet) ja ISIS ovat alusta lähtien kamppailleet siitä, kenellä on oikeus määrittää sivilisaatioiden sodan suuntaa, mutta viimeistään Syyrian sodan myötä ISIS on noussut ilmeisen lopullisesti voitolle. Nyt ”yksinäiset sudetkin” identifioituvat pääosin siihen.

ISISin nousun nivoutuminen alueellisiin etnisiin, uskonnollisiin ja valtapoliittisiin konflikteihin kuvastaa, miten hölmön yksioikoista on poissulkeva keskustelu siitä, liittyykö terrorismi islamiin vai eikö se liity. Tietysti se liittyy, koska symbolista valtakamppailua käydään koko ajan islamin kuvastolla. ISISillä on oma ”milleniaristinen” eli maailmanloppua odottava teologiansa. Mutta liittyminen islamiin ei tietenkään sulje pois muita taustasyitä eikä ole peruste sille, että islam olisi terrorismin uskonto – katsaus terrorismin historiaan osoittaa tällaisten selitysten onttouden helposti. Yhteiskunnat ja uskonnot ovat sisäisesti rikkonaisia, ja islamissa kamppailu vanhoillisuuden ja uudistushenkisyyden välillä jää etenkin länsimaissa joko–tai-keskustelun varjoon. Kun puhutaan erittelemättä islamin luonteesta, ääneen pääsevät helposti vanhoilliset, kuten monet arabimaiden pilapiirtäjät muistuttivat Charlie Hebdon iskun jälkeen. Kenan Malik muistuttaa tästä ongelmasta teoksessaan Monikulttuurisuus.

Kun terrorismi ei ole pelkästään väline käynnissä olevassa sotilaallisessa konfliktissa vaan siitä tulee sektien, kansanryhmien tai ”sivilisaatioiden” välisen sodan lietsomista, selkeitä poliittisia vaatimuksia esitetään harvoin. Vaatimusten puuttuminen ei tietenkään tarkoita, ettei toiminnassa olisi omaa päämääräpyrkimystään.

Jokainen taisteluun rekrytoitu ”yksinäinen susikin” voidaan tulkita osaksi omaa yhteisöä, koska tavoite on niin kaikenkattava.

Juuri tämä tekee terrorismista houkuttelevaa, koska se ei vaadi järjestön sääntöjen omaksumista, sääntöjen opettelua ja alistumista komentohierarkiaan – vaan se antaa mahdollisuuden olla osa yhteisöä ja löytää elämälle uusi merkitys, joka tosin voi helposti päätyä kuolemaan. Oman hengen uhraamisessa asian hyväksi ei tietenkään ole mitään uutta eikä erityisen islamistista. Uskovien yhteisöön on mahdollista samastua ilman aktiivista kasvokkaista käännytystyötäkin, verkossa olevan propagandan avulla. Se ei myöskään vaadi suunnitelmaa tai ”oikeutettuja kohteita” – minkä vuoksi esimerkiksi ISIS voi omaksua minkä tahansa teon oman auktoriteettinsa alle, oli todellista komentoyhtetyttä tai ei. Toisaalta seuraamukset eivät ole myöskään vain ideologiasta tekoihin vaan myös teoista ideologiaan – ”uskonluopioiden” surmaamista vaativa ideologia ei olisi voinut levitä ilman tuhansia kuolonuhreja Irakin sisällissodassa.

*

Ajatus terrorismista identiteettipolitiikkana voi arveluttaa, koska kaksiarvoisessa keskustelussa sosiaalisen selityksen ajatellaan oikeuttavan tekoja. (Kirjassa Paljon liikkuvia osia käsittelen paljon tätä selittämisen ja ymmärtämisen sekoittamista toisiinsa.) Mutta ilman inhimillisten tekojen moninaisuutta ei nykyajan terrorismia voida ymmärtää.

Ei ole lopulta kovin olennaista, mikä on yksittäisen terrori-iskun tarkka motiivi.

Jokaisen näkyvän iskun jälkeen käydään tunneittain päivittyvää keskustelua siitä, millainen juuri tämä tekijä oli, miten hän oli tekonsa suunnitellut, millaisia yhteyksiä hänellä oli – jotta voidaan joko kytkeä teko suureen tarinaan tai irrottaa se siitä. Tekoja tutkiville viranomaisille tämä on välttämätöntä työtä, mutta suurelle yleisölle siitä tulee morbidi harrastus.

”Sivilisaatioiden sota” on houkutteleva viesti, jonka voi omaksua lopulta kuka tahansa missä tahansa – kouluttautunut tai kouluttamaton, maahanmuuttaja tai kantaväestön edustaja, monen sukupolven uskova tai käännynnäinen. Kuorma-autolla väkijoukkoon ajaminen luo myös eräänlaisen ”terrori-iskun brändin”, joka on helppo toteuttaa vailla vahvaa infrastruktuuria ja rahoitusta. Terrorijärjestöt voivat myös innoittaa tällaisiin karmivan helppoihin malleihin lietsoakseen toimintaa. Kuten edellä totesin, nykyajan terrorismissa on paljon samanlaista mallioppimista ja kuoleman muotia kuin koulusurmien epidemioissa.

Siksi terrori-iskut ”neutraaleissa” maissa ovat paitsi mahdollisia myös todennäköisiä.

Yksinäisyydessään indoktrinoituvien terroristien pysäyttäminen on tämän vuoksi mahdotonta rajoja sulkemalla tai tiukimmillakaan turvatoimilla. Jos vastassa ei ole armeijamaisesti toimivaa järjestöä vaatimuksineen, päämäärineen ja keskusjohtoineen, jotka voivat ilmoittaa aseiden laskemisesta, uusia toimijoita nousee ennustamattomasti. Nykyinen väkivaltainen islamismi saa käyttövoimaa propagandan lisäksi esimerkiksi Syyrian ja Irakin konflikteista, etnisistä jännitteistä ja köyhyydestä (kuten Nigeriassa), maahanmuutosta ja syrjäytymisestä. Sama pätee äärioikeistolaiseen terroriin.

Terrori-iskuja ei valitettavasti estetä myöskään avoimuudella, yhteiskunnallisella vakaudella ja eriarvoisuuden vastaisella toiminnalla, koska ”sivilisaatioiden sodan” tarinat ovat jo päässeet voimalliseen asemaan. Toiminta voi jatkua vielä kauan, vaikka käyttövoimaa ruokkivat konfliktit saataisiinkin ratkaistua tai järjestöjen merkkihenkilöt surmattua tai vangittua. Väkivallasta on vaikea päästä irti, ja marttyyreilla on voimaa niin uskonnollisessa kuin maallisessa kiihkoilussa.

*

Suomessa tilanne on edelleen hyvä, koska esimerkiksi islamistinen tai äärioikeistolainen väkivalta ei ole leimahtanut yrityksistä huolimatta laajaksi ilmiöksi. Mutta kuolonuhreja vaativa terrori-isku voi tulla koska tahansa, koska mallioppimiseen perustuvan terrorismin ei tarvitse ylittää rajoja eikä suuntautua suunnitelmallisesti, vaan se voi leimahtaa missä tahansa. Terrori-iskuun päätyvän ihmisen psykologiset, sosiaaliset ja ideologiset taustat voivat olla niin monenkirjavia, että mikään profilointi tai ”vaarallisten yksilöiden” karkottaminen ei siihen päde.

Koska terrorismin houkuttavuutta ruokkivia tekijöitä on niin paljon, on aivan mahdollista, että tulevaisuudessa Suomessakin terrori-iskuja tapahtuu useampia. Toivottavasti ei, mutta se on mahdollista. Miten sellaisessa Suomessa pitäisi tehdä?

Yksittäinen terrori-isku ei tarkoita, että kaikki on muuttunut. Kaikki muuttuu surmatuille ja heidän läheisilleen, mutta on suomalaisen yhteiskunnan asia, annetaanko kaiken muun muuttua.

Pelko on väistämätön ja terve reaktio, eikä sillä ole mitään tekemistä väkivallan todennäköisyyden kanssa. Viha on ymmärrettävää, etenkin kun Suomen kokoisessa maassa on suuri todennäköisyys tuntea joku uhri tai hänen läheisensä. Mihin tahansa kohteeseen suunnatun terrorismin teho on juuri siinä, että se luo turvattomuuden tunnetta, koventaa asenteita ja hämärtää käsityksen historiasta – tuntuu, että terrori-iskuja tehdään ”koko ajan”. On inhimillistä, että sinänsä pätevät vertailut vaikka 1970-luvun Euroopan huomattavasti verisempään terrorismiin eivät tätä ajan illuusiota hälvennä.

Valitettavasti ainoa keino on sietää väkivaltaa.

Arkisesti ajatellaan yleensä, että väkivaltaa ei pidä sietää – ja se pätee vaikka koulukiusaamiseen, seksuaaliseen ahdisteluun, perheväkivaltaan ja moniin muihin terrorismia paljon yleisempiin väkivallan muotoihin. Suomalainen yhteiskunta onkin muuttunut paljon vähemmän väkivaltaiseksi, kun kulttuuriset asenteet väkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet.

Sirpaleinen terrorismi on kuitenkin hyvin erilainen ilmiö, joka voi jatkua, vaikka tilanne menisi muuten parempaan suuntaan. Taisteluja lietsova propaganda ei katoa, vaikka väkivallan leviämistä edistävät syyt poistuisivat ja virallisten terroristiorganisaatioiden voima hiipuisi.

Tämä on vaatimuksen ”pelolle ei pidä antaa valtaa” mielekkäin sisältö. Valinta on lopulta aika yksinkertainen: mitä haluamme, että terrorismi tekee yhteiskunnille? Perustuvatko yhteiskuntien reaktiot siihen, millainen ilmiö nykyajan terrorismi todellisuudessa on, vai siihen, että tulkinnat terrorismista sovitetaan omien poliittisten näkemysten mukaisiksi?

Millaisessa maassa haluamme elää? Se on olennaisin kysymys, tapahtuu terrori-iskuja tai ei.

 

 

Tammikuussa julkaistiin MTK:n, Valion, HKScanin, Atrian ja Snellmanin tilaama raportti ”Ilmastonmuutos ja naudanlihan tuotanto Suomessa” (jatkossa sivunumerot viittaavat raporttiin). Raportin tuotti Newsbrokers Oy, informaatioyritys, joka kertoo tuottavansa tilattuja reportaaseja ”journalistisin objektiivisuuskriteerein toimitettuina”.

Tämän raportin tai ”tiedonhankintaprojektin” julkilausuttuna tarkoituksena oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Siinä haastateltiin viittä suomalaista asiantuntijaa Luonnonvarakeskuksesta ja Helsingin yliopistosta. Asiantuntijoiden suorat sitaatit on useimmiten luettavissa raportin toimitetun tekstin joukosta, mutta valitettavasti muutoin raportti hämärtää tutkimuksen, journalismin ja mainostamisen rajoja. Raportin tiivistelmä ja yhteenveto eivät seuraa asiantuntijoiden lausuntoja vaan sisältävät virheellisiä ja liioittelevia väitteitä. Tämä luo harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä tieteellinen tutkimus toteaa aiheesta.

Tärkein ongelmakohta on raportin tiivistelmässä ja johdannossa esitetty virheellinen väite, jonka mukaan viljellyt nurmet ovat Suomessa hiilinielu (6,11,14) ja että suomalainen tuotanto on ”hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tutkijoiden käsityksestä siitä, tulisiko maatilojen metsien hiilinieluja laskea mukaan, annetaan niin ikään harhaanjohtava kuva. Raportin toimituksellisessa materiaalissa ei myöskään oteta kunnolla huomioon tutkijoiden näkemyksiä siitä, millä tavoin naudanlihan tuotannon ympäristövaikutuksia pitäisi arvioida suhteessa tuontimaihin. Ennen näihin kysymyksiin uppoutumista on kuitenkin hyvä käydä läpi asiasta käytyä julkista keskustelua.

Valio ja Newsbrokers kritiikin kohteina

Raportti on saanut tammikuusta lähtien runsaasti julkisuutta niin sen tilaajien omissa tiedotteissa kuin tiedotusvälineissä. Keskipohjanmaa kirjoitti aiheesta tuoreeltaan (22.1.) jutussaan ”Tuontilihaan sisältyy syntikuormaa”. Siinä toistetaan raportin väite nurmista hiilinieluna. MTK:n tiedotteessa (25.1.) ”Suomalainen maidon- ja lihantuotanto on ympäristöystävällistä” [LINKKI: ] lähdetään liikkeelle hiilinieluväitteellä. Maaseudun tulevaisuus taasen ei jutussaan ”Kotimaista naudanlihaa voi syödä paremmalla omallatunnolla kuin tuontilihaa” väitä mitään hiilinieluista, vaikkakin hiilen sitoutumisesta kirjoitetaan hieman epäselvästi (ks. alla käsitteistä). Lihatiedotuksen sivuilla sen sijaan keskitytään puhumaan tavoista vähentää ympäristökuormaa. Sivuilla myös nostetaan esiin raportissakin käytetty Perttu Virkajärven taulukko (ks. myöh.) Atrian sivulla ”Suomalaisen naudan sorkan jälki on puhtaampi” todetaan, että ”pelloilla kasvava nurmi sitoo tehokkaasti hiilidioksidia”, joka on vähintään epäselvää (ks. alla käsitteistä).

Julkisessa keskustelussa kritiikin kohteeksi nousi kuitenkin ennen kaikkea Valion helmikuussa (3.2.) otsikolla ”Suomalainen nautakarja ei ilmastonmuutosta kiihdytä” julkaisema tiedote. Valio on sittemmin (9.3.) ainakin muuttanut jutun otsikon muotoon ”Suomalainen maito ja liha on ulkomaista ilmastoystävällisempi valinta”. Nyt jutussa sanotaan, että suomalainen maidon ja naudanlihan tuotanto on ”pienempi uhka” kuin muualla tuotettu mutta väitetään edelleen, että nurmet ovat hiilinielu. Sittemmin (15.3.) Valion sivuilla on julkaistu kritiikin aikaansaama kirjoitus ”Naudanlihan ja maidon tuotannon ilmastovaikutus herättää keskustelua”, johon alkuperäisen otsikon hakutulokset nyt ohjaavat. Takaisinvedosta huolimatta aiemmassa jutussa (31.1.) ”Maito – ylivoimainen ravintoaineiden lähde” esitetään edelleen, että suomalaisia maitotuotteita voi käyttää ”ilman huonoa omaatuntoa ilmastovaikutuksista.”

Julkinen kritiikki raporttia ja sen tilaajien tiedotusta kohtaan näkyy alkaneen viimeistään maaliskuun alkupuolella. Vihreän Langan (9.3.) kirjoituksessa ”Taistelu lautasesta” tartuttiin Valion harhaanjohtavaan tiedottamiseen ja kritisoitiin Newsbrokersin toimintatapaa. Kasper Diem -blogissa (9.3.) vitsailtiin tiedotteen pohjalta. Filosofi Henrik Rydenfelt puuttui (10.3.) ansiokkaasti raportin ja Valion tiedotuksen ongelmiin Etiikka.fi-sivuston kirjoituksessa ”Kuka nielee valikoidut faktat?” Aamulehti niin ikään kritisoi (11.3.) Valion tiedotustoimintaa pääkirjoituksessaan ”Valio viherpesee tuotantoaan.” Viestinnän eettisen neuvottelukunnan sivuilla julkaistussa (13.3.) kirjoituksessa moitittiin Valiota siitä, että virhettä tiedotuksessa ei korjattu näkyvästi. Helsingin Sanomat liittyi kritiikkiin (17.3.) pääkirjoituksessaan ”Vääristely hämärtää viestiä.”

Maaliskuun lopussa (30.3.) YLE:n uutisessa ”Suomalainen nauta ei kiihdytä ilmastonmuutosta? Valiota ja MTK:ta syytetään vaikutusten kaunistelusta” nostettiin esiin asian pihvi: Newsbrokers ei ole seurannut raportin toimituksellisissa osioissa asiantuntijoiden näkemyksiä. Toimittajan mukaan raporttiin haastatellut asiantuntijat eivät suinkaan ole yksissä tuumin julkaistun takana: ”Osa tutkijoista pitää tiivistelmän ja yhteenvedon ilmaisuja epätarkkoina ja jopa vääristelynä.” Tämä on kovaa kritiikkiä Newsbrokers Oy:tä kohtaan.

Maaseudun Tulevaisuus julkaisi (1.4.) oman kirjoitukseni aiheesta.

Valion sivuilla 15.3. julkaistussa kannanotossa viestintäjohtaja Pia Kontunen tyrmistyy viherpesusyytöksistä ja korostaa haastateltujen asiantuntijoiden pätevyyttä:

”Mielestäni on kyseenalaista syyttää arvostettujen tutkijoiden näkemyksiä viherpesuksi. Minua saa kyllä syyttää reportaasista tekemäni uutisen otsikoinnista, jonka ensimmäinen versio oli virheellisen yksinkertaistettu. Olen siitä pahoillani ja se on muutettu.”

Tällainen syyllistävä ja uhrin asemaan asettuva julkisuudenhallinta tuskin enää onnistuu näinä päivinä, kun keskustelu tieteen tulosten ja journalismin suhteista on mitä ajankohtaisinta. Kun asiantuntijahaastattelut toimitetaan raportin muotoon ja niitä markkinoidaan journalismina, ovat vedetyt johtopäätökset, pääväittämät ja tiedotuksen tavat villakoiran ydin. Ja kuten edellä huomautin, Valio ei korjannut varsinaisia virheitä tiedotuksessaan. Käsittelenkin seuraavaksi raportin olennaisia virheitä.

Ovatko nurmet hiilinielu?

Raportin tiivistelmässä ja johdannossa korostetaan useaan kertaan, että nurmet ovat hiilinielu (6,11,14) . Kuten Atte Komonen (Jyväskylän yliopisto) muistutti Maaseudun tulevaisuudessa (17.2.), hiilen sitoutumisen, hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoitetaan julkisessa keskustelussa helposti. Hiilivarasto on tarkasteltuun elolliseen järjestelmään (kuten metsään tai nurmeen) sitoutuneen hiilen määrä. Kun varasto kasvaa, järjestelmä on hiilinielu, ja kun se pienenee, järjestelmä on hiilen lähde. Puhutaan myös positiivisesta ja negatiivisesta hiilitaseesta. Hiiltä sitoutuu kaikessa kasvussa, mutta se ei ole sama asia kuin hiilinielu (ks. edellä Maaseudun tulevaisuuden ja Atrian julkaisujen epäselvät ilmaisut). Myös Sampo Soimakallio kertaa käsitteitä SYKE:n sivuilla julkaistussa jutussa ”Avaimia metsien käytön ilmastovaikutusten ymmärtämiseen.”

Raportissa ei sorruta vain käsitteiden hämäryyteen vaan siinä selvästi väitetään, että hiiltä sitoutuu nurmiin enemmän kuin sitä vapautuu. Kuten raportissa todetaan runollisesti: ”nettopäästöt jäävät nukkumaan nurmen alle” (6).

Yksikään raportin asiantuntijoista ei kuitenkaan sano näin. Sen sijaan he toteavat, että nurmista vapautuu hiiltä eli ne ovat hiilen lähde.

Viidestä haastatellusta asiantuntijasta Juha-Matti Katajajuuri (LUKE) (35, 38) ja Hannele Pulkkinen (LUKE) (40) toteavat ykskantaan, että nurmista vapautuu hiiltä enemmän kuin niihin sitoutuu. Ne ovat siten hiilen lähteitä, eivät hiilinieluja. Raportin lopussa esitetään mitä ilmeisimmin Perttu Virkajärveltä (LUKE) peräisin oleva taulukko (ks. edellä), jonka mukaan hiilitaseen näkökulmasta suomalainen tuotanto ”hidastaa maan C varojen vähenemistä” (49). Hiilivarastot siis vähenevät eivätkä suinkaan kasva. Pulkkinen myös muistuttaa, että tästä asiasta ei ole olemassa tarpeeksi tietoa, jotta tilannetta voitaisiin verrata esimerkiksi Keski-Euroopan kanssa (40; ks. myös Katajajuuri 36). Tämä johtuu siitä, että eri ikäiset viljelymaat ovat hiilivarastojen vähentymisen kannalta erilaisessa historiallisessa tilassa. Jarmo Juga (Helsingin yliopisto) mainitsee, että nurmien nielusuhde on viljakasveja parempi – mikä johtaa helposti harhaan mutta on vain toinen tapa sanoa, että nurmimailta vapautuu hiiltä hitaammin (23).

Sen sijaan viljelysmaan mahdollisuudesta toimia hiilivarastoa lisäävänä hiilinieluna tehdään paljon tutkimusta maailmassa (ks. esimerkiksi täällä, täällä ja täällä). Se ei ole kuitenkaan nautakarjalle pyhitetty mahdollisuus vaan koskee kaikkea maataloustuotantoa, kuten Katajajuuri korostaa (35).

Viljelysmaiden muuttaminen hiilinieluiksi (mikä parhaimmillaan voisi myös parantaa maan multavuutta ja vedenpidätyskykyä, tehostaa ravinnekiertoa ja elvyttää maaperän eliöstöä sekä ehkäistä eroosiota) vaatii kuitenkin käytäntöjen perusteellista muuttamista ja jatkuvaa tutkimusta. Ja kuten Jari Liski (SYKE) varoittaa viimevuotisessa YLE:n artikkelissa, ilmastonmuutos voi silti lisätä hiilen vapautumista, mikä tuo lisää haasteita uusien käytäntöjen kehittämiselle. Aiheesta julkaistiin myös tuore (31.3.) artikkeli Science-lehdessä.

Hiilineutraalia maitoa ja naudanlihaa?

Raportin toimituksellisten väitteiden harhaanjohtavuus ei jää tähän, sillä siinä esitetään myös, että suomalainen tuotanto on ”globaalisti ehkä hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tuotanto joko on hiilineutraalia tai ei ole, ja asiantuntijoiden mukaan se ei ole.

Virkajärvi (18, 20), Katajajuuri (38) ja Pulkkinen (41) toteavat, että tuotannosta on nettokasvihuonepäästöjä. Lisäksi Aila Vanhatalo (Helsingin yliopisto) muistuttaa, että nurmirehulla ruokitusta nautakarjasta tulee enemmän metaanipäästöjä (31–32). Katajajuuri korostaa, että nurmiruokinnassa kasveihin sitoutunut hiili vapautuu pitkälti metaanina, joka on hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu (38). Myös raportin liitteessä mainitaan, että metaanin vuoksi nurmiruokinnan ilmastopäästöt ovat moninkertaiset: ”Tämä on nurmen hyödyntämisen kääntöpuoli.” (48)

Olisikin kummallista, jos tutkijat väittäisivät suomalaista tuotantoa parhaaksi mahdolliseksi – mitä he eivät tee. Raportissa mainitaan useaan kertaan LUKE:n FootprintBeef-hanke, jonka tavoitteena on suomalaisen naudanlihatuotannon ympäristövaikutusten vähentäminen. Miksi vähentää, jos tuotanto on jo ”hiilineutraaleinta mahdollista”? Raportin liitteessäkin viitataan mahdollisuuteen vähentää ilmastopäästöjä kolmanneksella (49). Hankkeessa pyritään ylipäätään tuotannon ympäristökuormituksen vähentämiseen.

On myös muistettava, että suomalainen nauta syö muutakin kuin nurmirehua. Raportin liitteen mukaan nurmirehun, jonka tuotanto aiheuttaa vähemmän päästöjä, osuus rehusta on noin 60% (48). YLE:n viimevuotisessa uutisessa haastateltu viljelijä sen sijaan arvioi väkirehun osuudeksi 60%. FootprintBeef-hankkeen pohjalta pidetyssä esitelmässä muistutetaan, että naudanlihan tuotannossa eläinten ruuansulatus vastaa 41–44% ja rehujen viljely 32–43% ilmastopäästöistä. Esitelmässä myös todetaan, että suomalaisen tuotannon päästöt ovat samaa luokkaa tai hieman suuremmat kuin muualla Euroopassa – mutta tähän ei ole otettu huomioon esimerkiksi rehusoijan tuotannossa aiheutuvia maankäytön muutoksista peräisin olevia päästöjä. Raportissa nostetaan aivan oikein esiin, että suomalaiselle nautakarjalle ei juuri syötetä soijaa (Katajajuuri 36; Pulkkinen 39) vaan se menee esimerkiksi sioille ja broilereille – mutta ne taas eivät tuota niin suuria metaanipäästöjä.

Nielevätkö metsät maidon ja naudanlihan tuotannon päästöt?

Raportin tiivistelmässä ja yhteenvedossa esitetään, että myös metsien hiilinielu tulisi ottaa huomioon naudanlihan tuotannon ilmastovaikutusten laskennassa. ”Suurin osa tähän raporttiin haastatelluista asiantuntijoista” (6) on raportin mukaan tätä mieltä. Mutta vain kaksi asiantuntijaa lausuu asiasta. Jarmo Juga puolustaa metsien laskemista mukaan (24), kun taas Juha-Matti Katajajuuri kritisoi sitä voimakkaasti (35).

Juga puolustaa kantaansa näin:

”Miksei kansantaloudessakin voida katsoa, että jos yhdellä sektorilla voidaan kompensoida toista sektoria ja lopputulos on positiivinen, sen pitäisi riittää meille. Kansantaloudetkin ovat erilaisia. Kaikki saadaan näyttämään ongelmalliselta, kun pilkotaan riittävän pieniin osiin ja katsotaan vain yhtä osaa kerrallaan eikä kokonaisuutta.”

Näkemyksessä olisi oma järkensä, jos lopputulos olisi ilmastonäkökulmasta positiivinen, mutta kun se ei ole. Suomalaisella yhteiskunnalla on merkittävät ilmastopäästöt henkeä kohden, ja jos niitä halutaan vähentää, täytyy kaikki sektorit ottaa huomioon. Parhaimmillaan metsät kasvattavat tehokkaasti hiilivarastoaan, mutta myös niiden hiilitase riippuu hyvin paljon siitä, millaisia toimintatapoja omaksutaan. Juuri tähän 68 suomalaista tutkijaa puuttui metsien käyttöä ja hallituksen biotalouslinjauksia koskevassa julkilausumassaan (24.3.).

Tosin tässä kohdassa raporttia jää lainausmerkin puutteen takia epäselväksi, mikä on toimituksellista osiota ja mikä Jugan lainausta. Lukijan on vaikea tulkita, mitä Juga lopulta sanoo metsistä ilmastonäkökulmasta, kun asia rinnastetaan tekstissä yksioikoisesti kansantaloudelliseen argumenttiin. Tämä on merkittävä virhe Newsbrokersilta, koska väite hiilineutraaliudesta rakentuu nurmien lisäksi metsäargumenttiin.

Mihin suomalaista maidon ja naudanlihan tuotantoa pitäisi verrata?

Raportissa muistutetaan aivan oikein, että monissa muissa maissa naudanlihan tuotannolla on vakavampia ympäristövaikutuksia. Sademetsätuhot (6, 12, 18, 21, 26), eroosio tai ylilaidunnus (12, 13, 17, 18, 19, 21, 27, 47) ja vesivarojen niukkuus (6, 18, 21, 32, 37, 42, 43, 47) mainitaan lukuisia kertoja. Ylipäätään Virkajärvi (21) ja Katajajuuri (37) korostavat sitä, että eri alueiden tuotantoa ei tule verrata samoin kriteerein, jos niiden välillä on merkittäviä eroja. Globaalit keskiluvut ovat huono ohjenuora.

Mutta kuten Hannele Pulkkinen huomauttaa, suomalaista tuotantoa pitäisi verrata niihin maihin, joista naudanlihaa pääasiassa tuodaan Suomeen eikä esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, josta tuontimäärät ovat pienempiä (39, 43). Tosin Pulkkinen mainitsee pitkien kauppaketjujen tuomasta epävarmuudesta, josta saatiin Suomessakin maistiaisia maaliskuussa ”brassilihan” aiheuttamassa kohussa. Kuten raportin liitteessä viitataan, soijaruokintaa lukuun ottamatta olosuhteet ja tuotantotavat Tanskassa, Saksassa, Hollannissa ja Puolassa ovat melko lähellä täkäläisiä (47).

Niinpä raju erottelu kotimaisen ”ekoteon” ja ”sademetsälihan” välillä hämärtää keskustelua.

Olennaista onkin, mitä kysytään. Raportin julkilausuttu kysymyksenasettelu oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Ilman ilmastokeskustelun vääristelyä asiantuntijalausunnoista olisi löytynyt aivan tarpeeksi perusteita sanoa, että erot ainakin Etelä- ja Pohjois-Amerikan vallitseviin tuotantotapoihin ovat suuria. Euroopan sisäisissä vertailuissa asiantuntijat olivat epävarmempia.

On kuitenkin otettava huomioon maailman tila. Joukko tutkijoita laati tuoreessa Science-lehden artikkelissa ”tiekartan” maailmaan, joka pysyisi Pariisin ilmastosopimuksessa sovituissa turvarajoissa (lisää täältä). [LINKKI: ] Artikkelissa todetaan, että myös maatalouden on muututtava hiiltä sitovaksi, mikä on hurja vaatimus nykytilanteesta lähtien. Tässä tilanteessa ei voida enää etsiä vähemmän huonoja vaihtoehtoja vaan täytyy etsiä hyviä vaihtoehtoja.

Raportin asiantuntijoista etenkin Juga käsittelee ympäristöystävällisyyttä tuotannon kannattavuuden näkökulmasta (23). Mitä enemmän tuotoksia panoksilla saadaan, sitä pienemmiksi jäävät eläin- tai kilokohtaiset päästöt. Tehostamisella on ehdottomasti tärkeä merkityksensä etenkin silloin, kun ruuantuotanto on heikkoa, resurssit ovat rajallisia ja nälkää tai ruokaturvattomuutta on paljon. Tämä on nautakarjan kannalta elintärkeää alueilla, joilla karjalla on vahva kulttuurinen status – Juga tarkastelee esimerkiksi Senegalin tilannetta (26–27).

Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa nälkä ei johdu nykymaailmassa siitä, että ruokaa ei olisi tarjolla – ruokaan ei välttämättä ole varaa (mikä on maailmanlaajuisestikin merkittävimpiä nälän ja aliravitsemuksen syitä). Suomalaiset myös syövät liha- ja maitotuotteita enemmän kuin edes terveysnäkökulmasta olisi suositeltavaa – puhumattakaan siitä, mikä olisi ravitsemuksellisesti tarpeellista tai välttämätöntä. Siksi ilmastonäkökulmasta on kysyttävä myös, kuinka paljon on mielekästä tuottaa ja kuluttaa. Juga esittääkin, että kulutuksen pienentäminen olisi tehokkain tapa vähentää päästöjä ja muistuttaa, että kulutuksen määristä pitäisi keskustella kestävyyttä pohdittaessa (23, 29). Virkajärvi muistuttaa, että suomalaisen tuotannon erityispiirteistä huolimatta kasvisruoalla on naudanlihaa pienemmät kasvihuonepäästöt. (20) LUKE:n sivuilla julkaistussa tekstissä ”Ruoan ilmastovaikutuksia voi vähentää jopa puoleen ruokavalinnoilla linjataan, että etenkin naudanlihan vähäisempi kulutus vähentää päästöjä.

Eläintuotteiden kulutusta pitää vähentää

Tämä ei välttämättä tarkoita lihansyönnin loppumista vaan sen vähentämistä. Vaikka raportissa osoitetaan, että suomalaisella maidon ja naudanlihan yhdistelmätuotannolla on monin tavoin suhteellisesti kevyempi ympäristökuorma kuin tietyillä maailman alueilla, ei maailmaa ruokita suomalaisilla nautakarjan tuotteilla – ei edes Suomea. Naudanlihan kulutus on niin korkeaa, että Suomeen tuodaan nykyään viidennes kulutetusta lihasta (16). Tämä tilanne on selvästi kestämätön. Kuten tuoreessa Nature-lehden artikkelissa varoitetaan, kansainvälisellä ruokakaupalla on suuri merkitys uusiutumattomien pohjavesivarojen hupenemisessa. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että ympäristönäkökulmasta Suomessa pitäisi tuottaa enemmän ja pitää nykyinen kulutustaso.

Raportissa nostetaan suomalaisen naudanlihan tuotannon hyveeksi maidon ja lihan yhdistelmätuotanto (6, 11, 16, 20, 25, 26, 31, 38). Tässäkin on eräänlaisesta panos/tuotos -näkökulmasta oma järkensä, kun päästöt ”jyvittyvät” maidon ja lihan kesken. Kokonaistuotannon ja -kulutuksen näkökulmasta asia näyttää erilaiselta. Kuten Juga huomauttaa, yksi syy Suomen tuontiriippuvuuteen on se, että maidontuotannossa riittää tehostumisen vuoksi pienempi lehmäluku (25). Vanhatalo sanoo, että tämän seurauksena lihakarjan osuus on kasvussa (31). Nykyisen kaltaisilla kulutusmäärillä yhdistelmätuotannossa on siis varjopuolensakin, ja ajatus naudanlihan päästöjen ”laimentumisesta” on hieman kyseenalainen, jos tuotamme ja kulutamme ilmastonäkökulmasta kaikkiaan liikaa.

Raportissa ei aseteta vastakkain lihansyöntiä ja kasvissyöntiä. Atar Kustannuksen kirjoja referoiva kirjakustantaja Thor-Fredric Karlssonin rakentaa sen sijaan tuoreessa Maaseudun tulevaisuuden kirjoituksessaan ”Kasvisruokabuumi perustuu vääriin olettamuksiin” (24.3.) tällaista vastakkainasettelua. Hän jopa esittää hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoittavan väitteen, että ”laidun on metsää paljon tehokkaampi hiilinielu”.

Ylipäätään kasvissyönnin lisääntyminen ja ympäristönäkökohtien korostuminen viime vuosina on saanut aikaan kiivaitakin reaktioita. Lokakuussa 2013 MTK älähti pohjoismaisista ravintosuosituksista ja syytti, että niiden taustalla on ”asenteellinen ympäristö- ja ilmastopolitiikka, jolla ei pitäisi olla tekemistä ravintosuositusten kanssa”. Samoin helmikuussa viestintähanke Liha valitti Helsingin Sanomien Itämeri-laskurista.

Omavaraisuus ja biodiversiteetin edistäminen

Ilmastoväitteiden vääristely jättää myös varjoonsa raportissa haasteltujen asiantuntijoiden huomiot nurmirehun muista eduista: monet maanviljelyskäytössä olevat suomalaiset maat eivät käy muuksi kuin nurmeksi, ja ihmiset eivät nurmea syö. Virkajärvi (20), Juga (22, 27) ja Katajajuuri (37) kysyvät, mitä nurmimailla tehtäisiin, jos niillä ei tuotettaisi rehua tai laidunnettaisi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle ja suomalaiselle ruokaomavaraisuudelle etenkin tulevaisuudessa, jos ei voida enää nojata maailman ruokajärjestelmän luotettavuuteen, kuten Pulkkinen muistuttaa, tosin puhuen ”nykytason tuotannon” ylläpitämisestä (39).

Tulevaisuudessa tuotannon omavaraisuudesta huolehtiminen nousee yhtäältä ilmastonmuutoksen vaikutusten sekä muiden resurssiongelmien ja toisaalta ilmastonmuutoksen torjumisen vaatiman energiamurroksen myötä yhä tärkeämmäksi. Tämä ei johda tietenkään maailmankaupan loppumiseen mutta se tarkoittaa, että tuotantoa ei voida arvioida nykyisen fossiilitalouteen perustuvan ruokajärjestelmän mittapuilla. Aineelliset raunaehdot täytyy ottaa kunnolla huomioon tehokkuus- ja kannattavuuslaskelmissa. Varautuminen ruokakriiseihin ja hintaheilahteluihin tulee myös yhä tärkeämmäksi. Siksi globaaleihin keskiarvoihin ja nykymuotoiseen maailmankauppaan nojaavat tarkastelut eivät riitä.

Joka tapauksessa tässä muutoksessa lihatuotteiden kokonaiskulutuksen vähentäminen olisi Suomessakin etu, sillä se antaisi liikkumavaraa suomalaisissa oloissa soveliaan mutta hiilitaseeltaan ongelmallisen tuotannon jatkamiselle ja sen toimintatapojen kehittämiselle.

Sama koskee keskustelua nurmituotannon biodiversiteettivaikutuksista, jotka nostetaan raportissa esiin monessa kohdin (13, 20, 33). Virkajärvi toteaa, että intensiivisen nurmiviljelyn kasvien biodiversiteetti ei ole korkea, mutta muiden eliöiden diversiteetti on paljon suurempi kuin kasviviljelyssä. Merkittävät biodiversiteettivaikutukset koskevat kuitenkin ennen kaikkea laidunnusta, jota on suomalaisesta tuotannosta vähäinen osuus. (20–21) Pulkkinen muistuttaa, että laidunnus koskee lähinnä lihakarjan tuotantoa (41). Vapaana laiduntava karja kuitenkin tuottaa enemmän metaanipäästöjä ja tuotanto on tehotonta. Olennainen kysymys onkin, kuinka paljon laiduntavaa karjaa tarvittaisiin pitämään yllä nurmien biodiversiteettiä verrattuna nykyiseen tuotantoon.

Lopuksi

Kuten kaikkialla maailmassa, Suomessakin ruokajärjestelmän on muututtava, jotta se ei lisää ilmastopäästöjä mutta pystyy tuottamaan tarpeeksi ruokaa. Suomalaisella tuotannolla ei ruokita maailman nälkäisiä, joten olennaista täällä on pitää huolta ruokaturvasta, ilmastopäästöistä, ravinnekierrosta, maaperän kunnosta ja maatalouden tuotantopanosten (energian, lannoitteiden ja niin edelleen) mahdollisimman kestävästä tuotannosta. Raportin asiantuntijat esittävät perusteita sille, että näissä oloissa nautakarja voi olla osa kestävää maataloutta. Samalla he kuitenkin osoittavat vakuuttavasti, että nykyiset tuotanto- ja kulutusmäärät tekevät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Vaikka eläintuotteiden osuutta kulutuksesta pitää laskea elintärkeiden ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi, täytyy käytäntöjä muuttaa kaikilla ruokajärjestelmän saroilla. Nykytilanteessa alkutuottajien on kuitenkin hyvin vaikea omaksua uusia käytäntöjä, joihin kuuluu väistämättä paljon kokeilua ja epäonnistumisen riskejä. Kun tuottajien osuus ruuan hinnasta on pieni ja samaan aikaan vaaditaan yhä alhaisempaa ruuan hintaa, kokeilujen elintila on ahdas. Kestävän ruokajärjestelmän luominen ei ole vain kasvissyönnin ja lihansyönnin välinen kysymys vaan vaatii yhteiskunnan tukea ja ohjausta ruokajärjestelmän suunnanmuutokseen.

Vaikka etenkin MTK ja Valio ovat ottaneet tiedotuksessaan käyttöön raportin harhaanjohtavimmat väitteet, Newsbrokersin journalistisesti arveluttava toiminta on tämän tapauksen raskain ongelma. En lähde arvelemaan sitä, ovatko tilaajat vaikuttaneet raportin lopputulokseen. Newsbrokers on lanseerannut tuotteekseen ”hiljaiset reportaasit”, joiden tuotannon kerrotaan olevan vapaita moisista paineista. Newsbrokers korostaa toimintansa objektiivisuutta, riippumattomuutta ja läpinäkyvyyttä. Tätä omakuvaa on vaikea ottaa tosissaan tällaisten väitteiden äärellä:

”Hiilijalanjälkiä ei pystytä laskemaan riidattomasti. Jokaiselle mielipideväittämälle löytyy tueksi tutkimus, jonka menetelmä ja aineisto on valittu antamaan haluttu tulos. Tämä on realiteetti, joka sekä toimittajien että yleisön pitäisi muistaa.

Mutta on olemassa riidattomia suuren luokan faktoja, joista yksi on Suomen maatilojen poikkeuksellinen hiilinielukapasiteetti, jonka antavat nurmiviljely ja metsät. ”

Jos olisin töissä raportin tilaajien tiedotuspuolella, ottaisin tuotokseen mahdollisimman suuren hajuraon. Tieteellisten tulosten samaan aikaan virheellinen ja valikoiva käsittely ja piilottelu mielipidepuheen taakse on vaarallista peliä aikana, jolloin tieteellisen tutkimuksen merkitystä rapautetaan monin tavoin. Ja mitä aktiivisemmin tiedeyhteisö puolustaa tulostensa julkista käsittelyä, sitä lyhyemmiksi käyvät valheen jäljet.