”You can progress towards evil just as easy.”
– Ursula K. Le Guin, (keskustelu ”Listening to the Undeard Voices”)

Viime vuoden kertauksen alkuun kirjoittamani ajatukset lyhtyjen sammumisesta ovat masentavan ajankohtaisia. Pääosin asiat ovat muuttuneet yhä pahempaan suuntaan. Palestiinalaisten kansanmurhan ohella tuhoisa sota laajeni Libanoniin. Syyrian diktaattorin nujertumisen pitäisi olla ilon aihe, ja on se sitäkin, mutta Turkin liittolaisten hyökkäykset kurdeja vastaan, Israelin kiihtyvät sotatoimet Syyrian alueella ja epävarmuus voittajien pyrkimyksistä laimentavat optimismia. Sudanissa sota on saanut yhä enemmän kansanmurhan piirteitä. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Vanha väsynyt saarna on, että jokaisesta historian hetkestä varmaan saisi koottua sekä valoisamman että synkemmän palapelin. ”Tuomiopäivän torvia” syytetään huonojen asioiden ylikorostamisesta ja selitetään, miten realistisesti katsoen kaikki menee koko ajan paremmin – siitä lisää myöhemmin. Ympäristötutkijan silmin isoin ongelma tällaisessa ajattelussa on siinä, että ei ole mitään palapeliä. Jos jotain, on korttitalo, vaikkei sekään hyvä analogia ole, sillä kaikki ei ole koskaan yhtaikaa ja yhtäläisesti uhattuna, koska maailma on moninainen (ja eriarvoinen). Siinä mielessä jälkimmäinen vertauskuva kuitenkin pätee, että perustusten horjuessa horjuu kaikki, myös hyvät saavutukset. Keskeisten ympäristömuutosten kohdalla kriittiset rajat ovat koko ajan lähempänä, ja joitain niitä rikotaan vääjäämättä. Silloin jotain menetetään väistämättä. Toinen horjuva perustus on solidaarisuuden kato. On kysymys yhteistyöstä ja avunannosta sitten ympäristökriiseissä, kansanmurhan, tuhoamissotien tai muukalaisvihamielisyyden äärellä, nyt ei näytä hyvältä. Pelottaa ajatella, millaiseksi pelkästään Eurooppa muotoutuu tulevana vuonna, puhumattakaan Yhdysvalloista, Intiasta ja monesta muusta maasta.

Minulle tämä kaikki on tarkoittanut yhä syvempää uudelleenajattelun vuotta. Monet ympäristöajattelun perinteet alkavat vanhentua. Kun ylitetään peruuttamattomasti vaarallisia rajoja, ei kaikkia asioita voida ”pelastaa”, kaikkea ei voi säilyttää. Ei ole mielekästä pitää kiinni vanhoista tavoitteista ja sinnitellä niiden kanssa, peräänkuuluttaa ”mahdottoman vaatimista”. On suostuttava ajattelemaan yhä vakavammin myös epäonnistumisia ja sitä, mitä niiden jälkeen pitää tehdä. Päämääriä ja omia ajatuksia on kalibroitava uuteen aikaan ja uudelle planeetalle. Kuluvana vuonna olen ajatellut näitä asioita etenkin romaanin Deluge ja teoksen Overshoot äärellä sekä tietysti podcast-hommissa Teren kanssa. Kun aikakauden myllynkivien jyrinä kasvaa, mitä ovat tutkijan velvollisuudet? Mihin pitäisi ponnistelunsa keskittää? Keiden työn tukeminen on tärkeää?

”Oh, we’re definitely taking the long way home on this one. Even if we succeed, it’ll be generations before the emergency ends. I think we have to be at peace with that.”
– Stephen Markley, Deluge

Ylipäätään kaikkien meidän on vältettävä helppoja ja yksioikoisia reaktioita: paitsi uppiniskaista optimismia myös luopumista, fatalismia, itsekästä vetäytymistä, hokemia ”kun mitään ei kuitenkaan voi tehdä” ja ”kun on kuitenkin myöhäistä”. Samalla on kuitenkin voitava ajatella uudelleen, mitä voi tehdä ja mihin sillä tähdätään, millaiseen maailmaan parhaimmillaankin ollaan siirtymässä. Edellä mainitut asenteet estävät hedelmällisen uudelleenajattelun.

Marraskuussa kirjoitin: ”Eilen ilmastokriisiä käsittelevässä paneelissa suunnilleen viimeinen lausumani oli jotain sen suuntaista, että meidän on pakko pystyä ajattelemaan myös seuraavaa vuosisataa ja sen ihmisiä ja muuta elämää. Näissä kamppailuissa arkiset intuitiot ovat helposti hakoteillä. Aikojen synkkeneminen kun ei tarkoita, että on vähemmän tehtävää, vaan sitä olisi enemmän. Samalla maailman materiaalinen kulku kuitenkin tarkoittaa, että onnistumisetkin muuttuvat synkemmiksi. Olen tehnyt viime ajat paljon töitä tämän ajallisuuden ymmärtämiseksi ja sanoiksi pukemiseksi. Joinain aamuina niin ajatteleminen on kuitenkin vaikeampaa. Ehkä Gandalf auttaa.” Enkä tarkoittanut sitä ehkä tunnetuinta Gandalf-sitaattia, jossa hän puhuu pahoista asioista, jotka tulevat meidän sukupolvemme taakaksi. Tarkoitin synkeämpää mutta myös sitkeyttä korostavaa lausumaa epätoivoon (ja eristäytyvään nationalismiin) vaipuvalle käskynhaltija Denethorille:

”Kuitenkin on olemassa muita ihmisiä, ja elämää muuallakin, ja aika joka tulee. Ja minä, minä säälin hänen orjiaankin.”
– J.R.R. Tolkien, Taru Sormusten Herrasta

*

Gandalf on pyörinyt mielessä kovasti kuluvana vuonna myös siksi, koska minulla oli ilo ja kunnia olla mukana Taru Sormusten Herrasta -näytelmän tuotannossa. Minun osuuteni rajoittui joidenkin kohtausten ideoiden tarjoamiseen sekä käsikirjoituksen kommentointiin, useaan otteeseen ja useassa tekstityön vaiheessa, ja kyseli ohjaaja myös välillä vinkkejä lavastuksen sun muun ideointiinkin. Sami Keski-Vähälän ja Mikon kanssa oli ilo tehdä töitä.

Koskaan ei ole teatterissa käynti jännittänyt niin paljon kuin tuo ensi-ilta. No, ehkä nuorena astuminen Suomenlinnan lautalta Frodon ja Bilbon käteltäväksi ennen syntymäpäiväjuhlia Ryhmäteatterin esityksen alla jännitti omalla tavallaan enemmän, koska silloin elin ja hengitin Tolkienia paljon enemmän kuin nykyään. Mutta nyt jännitti myös monien rakkaiden ystävien puolesta: Mikon, Ellun ja Samulin, sekä tietysti sen puolesta, millaisen muodon käsikirjoitus saisi. Yhtään harjoitusta en ollut nähnyt tai mitään sellaista. Hienohan näytelmä oli, vielä upeampi kuin uskalsin toivoa. Kaikki hankalat kohdat tiedettiin hankaliksi jo käsikirjoitusvaiheessa, ja mistään ei muodostunut isoa harmitusta. Iso kiitos Mikolle, että pääsin mukaan. Sain myös kirjoittaa käsiohjelmaan esseen, johon olen oikein tyytyväinen. Pääsin ihan lavalle pokkaamaankin hobittien ja haltioiden sun muiden olentojen joukkoon, ja sydämeni lämpeni nähdessäni tutun ja rakkaan lapsiperheen taputtavan riemuissaan yläparvella.

Toinen nörttielämäni huippuhetki oli osallistuminen Tampereen Pelimuseon Dungeons & Dragons 50 vuotta -näyttelyyn, johon minut kutsui mukaan armas ystäväni ja pelitoverini Niklas. Minähän olen ollut vuosikymmeniä pelinjohtajana kampanjassa, joka alkoi vuonna 1988, ja pääosin samojen lukiokaverien kanssa tarina jatkuu edelleen, vaikka se alkaakin lähestyä loppuaan. Avajaispäivän paneeli oli mukava, ja syksyllä otettiin uusinta Museocon-tapahtumassa, jossa sain vetää näytöspelin. Paikalla oli porukkaa molemmista peliporukoistani, ja tapasin ihmisiä, joiden kasvot muistin yli kolmenkymmenen vuoden takaa roolipelikaupalta tai peliyhdistysten kokouksista.

*

Vuoden aikana joukosta poistui monia. Esitarkastajani, filosofi Timo Kaitaro kuoli joulukuun alussa pitkän vakavan sairauden jälkeen. Timo oli lämmin ja hyvä ihminen, käsittämättömän sivistynyt ja tyystin vailla lukeneisuuden tuomaa arroganssia. Makholman rannalta tuttu luontokuvaaja Jan Eerala kuoli lokakuussa. Jan tuli tutummaksi vasta viime vuosina, mutta hänen töitään olemme Marjaanan kanssa seuranneet jatkuvasti mm. Rupuranta-sivustolla, joka toivottavasti toimii vielä tätä lukiessanne. Jan oli avainasemassa Porin Taidemuseon loistavassa Chorus Sinensis -teoksessa, johon osallistui myös kollegani ja ystäväni Karoliina.

Opettajani Markku Mäki oli kuollut jo vuoden 2023 puolella, mutta sain kuulla asiasta vasta tammikuussa Hesarin jutusta. Lukuisat juttelut Markun kanssa ovat arvokkaita muistoja, mutta hyvin vähän näin häntä enää väitösvuosieni jälkeen. Olimme kuitenkin filosofeina hyvin erilaisia. Ukri Pulliaisen kuolema oli musertavan surullinen uutinen monille. Ukri oli minulle tuttu lähinnä Educa-keskusteluista, mutta yhteistyö niikkärin kanssa oli vankkaa vuosikausien ajan. niin & näin -töiden kautta tuttuja olivat myös joukosta poistuneet Hannu Taanila ja Jaakko Hämeen-Anttila. Suomalaisen roolipeliperinteen veteraania Joona Vainiota en ollut tavannut sitten lukioaikojen (pelimuseon näyttelyn avajaisissa näin mutten jutellut), mutta muistot hänen kuvituksestaan, myös omaan novelliini, olivat vahvoja. Ainoa kunnon juttelu taisi olla aikanaan Finnconissa. Joona oli tuiki tärkeän Seikkailija-lehden aktiiveja ja käänsi mm. Cyberpunk 2000 -roolipelin.

Syvimmin iski kuitenkin väsymättömän ilmastoaktiivi Marika Kaipaisen poistuminen. Taisimme tavata ensimmäisen kerran, kun olimme BIOS-toverini Karoliinan kanssa vierailemassa Nuuksion Nielu 2019 -näyttelyssä, jonka tekoprosessissa BIOS-tutkijat olivat olleet mukana. Marikan nimeen olin törmännyt, kun hän oli kommentoinut ja levittänyt BIOS-tekstejä ahkerasti, ja oli kiva saada kasvot nimelle. Tykästyin saman tien. Seuraavana vuonna Marika kutsui minut Agenda Art 2030 -teossarjaan julkiseen kirjeenvaihtoon Aura Raulon kanssa. Seuraavana vuonna sain pitää hauskat tarkoituksellisen ylipitkät luennot ”Olipa kerran elämä” -tyyliin Kohtuukulutuskasvatus-hankkeessa. Harmillisen harvoin tapasimme kasvokkain. Kesäkuussa Marikasta julkaistiin henkilökuva Helsingin Sanomissa. Maailma on tylsempi paikka ilman Marikaa.

*

BIOS-tutkimusyksikön tekemisiä kertaan yksityiskohtaisemmin lähiaikoina blogissamme, joten tässä keskityn omiin tekemisiini. Mainittakoon kuitenkin syksyllä ilmestynyt lyhytelokuva, joka perustui viime vuonna pidettyyn Ateneumin suunnittelupilottiin, sekä sen pohjalta laaditut suosituksemme.

Vuoden BIOS-elämän eittämätön huippukohta oli Vuoden tiedekynä -voitto Paavon ja Teron kanssa. (Ks. myös Teron palkintopuhe.) Vieläkin suhtaudun tähän Koskelan Akselin tyylillä: ”Kyllä niille varmaan on tullut joku virhe!” Kävimme Teron kanssa puhumassa aiheesta Ylen Horisontissa kesäkuussa.

Teren kanssa tekemäni podcast-sarja ”12 käsitettä maailmasta” oli tietysti vuoden tärkeintä tekemistäni. Viimeinen varsinainen jakso ilmestyi lokakuussa, ja sen jälkeen aloitimme erikoisjaksojen sarjan BIOS-kollegoiden kanssa. Se jatkuu ensi vuoden puolelle, minkä jälkeen jatkamme BIOS-toimintaa seuraavan vakituisen podcastin ”BIOS tutkii” pitämisellä. Minä alan tehdä heti vuodenvaihteen jälkeen Teren kanssa sarjaan pohjautuvaa kirjaa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuosien 2025–2026 vaihteessa, kun BIOS täyttää 10 vuotta. Kirja kerää yhteen paljon sitä, mitä koko BIOS-porukan työssä on kertynyt vuosikymmenen mittaan, mutta se on myös edellä kuvaamaani ympäristöajattelun uudelleenajattelua.

Podcast-työn ohessa kirjallisia tuotoksia kehkeytyi vuoden mittaan mukavasti. Helmikuussa kirjoitin blogiin Atlantin merivirtojen muutoksista ja Kotimaa-lehteen maailman nälästä. Ruokateemoja käsitteli myös kolumnini Kehittyvä elintarvike -lehdessä. Vierailin myös Pieleen mennyt historia -podcastissa.

Maaliskuussa podcast-hommien sivutuotteena syntyi blogi väestöaiheista. Se sai ilahduttavasti huomiota ja johti juttuihin niin Turun Sanomissa kuin Ylellä. Huhtikuussa kirjoitin blogiin ilmastonmuokkauksesta.

Toukokuussa ilmestyi kaksi suuritöistä tekstiä. AEON-lehti julkaisi esseeni irtikytkennästä ja irtikytkentää koskevan keskustelun hämäryyksistä. BIOS-blogissa taas ilmestyi perusteellinen kriittinen arvioni Hannah Ritchien teoksesta Not the End of the World. Pureuduin esseessä toistuvaan yltiöoptimismiin, jonka vastapooliksi rakennetaan kuvaa yksisilmäisestä pessimismistä.

”Liki kaikki tuntemani ympäristöasioiden parissa toimivat ihmiset yhdistävät elämässään toivoa ja toivottomuutta, synkkyyttä ja valoa, innostusta ja masennusta, koska he ovat ihmisiä. He eivät mahdu Ritchien psykologiseen yksinkertaistukseen. Ritchielle “pessimismi” tarkoittaa uskoa, että millekään ei voi tehdä mitään, eikä mitään kannata tehdä. Ritchie toistelee, miten äärimmäisellä maailmanlopulla pelottelu (ihmislaji tuhoutuu, luonto tuhoutuu, kaikki meni) on väärin ja faktuaalisesti erheellistä. Tietysti se on, samoin kuin on karkea puhe ihmisyydestä ’luonnon virheenä’ tai ’viruksena’. Mutta tulevaisuus voi silti näyttää ihan tarpeeksi pahalta, vaikka maailma ei kirjaimellisesti loppuisikaan. Monet ihmiset oletettavasti toimivat, koska he haluavat välttää pahimman. Suuttumus siitä, että politiikassa ja taloudessa ei toimita tarpeeksi nopeasti (tai että ympäristötoimia aletaan yhä voimakkaammin vastustaa), voi olla synkkämielistä mutta päättäväistä.”

Jatkoin optimismin ja pessimismin vastakkainasettelun ruotimista joulukuussa Versus-lehdessä.

Kesäkuussa ilmestyi Teron johdolla kirjoittamamme tärkeä artikkeli ”Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”. Se käsitteli Mika Anttosen ja Petteri Taalaksen kyseenalaista roolia julkisessa ilmastokeskustelussa. Puhuimme artikkelista kesällä NESS-konferenssissa, Tekstin talolla ja lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Kesäkuussa sain myös yllättäen henkilökohtaisen kutsun kirjalliseen lausuntoon huoltovarmuudesta talousvaliokunnalle.

Vuoden kivoimpia yllätyksiä oli myös, kun TABLE:n Feed-podcastin tekijät ottivat yhteyttä luettuaan englanninkielisen esseeni Dasguptan raportista. Siitä sukeutui tosi mukava keskustelu ja toivottavasti myöhempääkin yhteistyötä. Yhtä artikkelia pääsinkin kommentoimaan myöhemmin.

Syksyn alussa ilmestyi Futura-lehdessä (3/2024) esseeni ”Sivistys ekologisten kriisien maailmassa”. Lokakuussa sain kutsun lausua tulevaisuusvaliokunnalle luonnon arvoista ja niiden taloudellisesta mitattavuudesta. Marraskuussa minua työllisti lausunto ilmastovuosikertomuksesta maa- ja metsätalousvaliokunnalle. Marraskuussa ilmestyi myös analyysini edellä mainitusta Andreas Malmin ja Wim Cartonin teoksesta Overshoot.

Tämän ohella toimitin normaaliin tapaan BIOS-uutiskirjettä ja kävin pitämässä parisenkymmentä luentoa, keskustelua tai vastaavaa. Näitä reissuja oli aiempaa vähemmän, onneksi, koska tarvitsin aikaa podcast-sarjalle. (Olen oppinut sanomaan tarvittaessa ”ei”.) Kesäisestä Elokapinan Toivo elossa -festivaalien keskustelusta on tallenne, samoin osallistumisesta SuomiAreenan paneeliin ”Korjataan pallo itse”. (Ks. lisää täältä.) Kävimme Jussin kanssa puhumassa aiheesta myös Maikkarilla ja kirjoitimme aiheesta Kalevaan. Jussin ja kumppanien kanssa olin tehnyt yhteistyötä myös Lukioiden kestävyystiekartan laatimisessa. Tämä oli mukavaa jatkoa BIOS-tutkijoiden useita vuosia kestäneelle opetus- ja kasvatusyhteistyölle monien tahojen kanssa.

Jatkoin myös Tiina ja Antti Herlinin säätiön asiantuntijaryhmässä.

*

niin & näin täytti tänä vuonna 30 vuotta, ja sitä juhlittiin näyttävästi paperilla, verkossa ja ihan kouriintuntuvastikin. Kulttuuritoimitus kirjoitti merkkipäivästä mukavasti. Verkossa voi tutustua lehden kronologiaan.

Itse olen ollut lehden toimituksessa jo 20 vuotta, mutta mukana olen ollut menossa eri tavoin aktiivisena kirjoittajana vuodesta 1997. Eka teksti, tolkienmaisesti nimetty ”Menneisyyden varjo”, ilmestyi vuoden 1997 ensimmäisessä numerossa (se ei ole kovin hyvä, varoitan). Vuosien varrella olen kirjoittanut kait 75 tekstiä sekä jokusen Filosofia.fi -blogiesseen (joilla oli muuten tärkeä rooli kirjani Paljon liikkuvia osia synnyssä), kääntänyt 33 tekstiä ja yhden kirjan, kustannustoimittanut kymmenen kirjaa sekä hoitanut artikkelitoimitusta 15 vuotta, päätoimittajuutta 3 vuotta ja yhdistyksen puheenjohtajuutta 12 vuotta. Nyt olen onneksi ”ihan tavallinen toimittaja” ja harmaantuva eminenssi.

Juhlan kunniaksi aloitettiin vihdoin myös niin & näin -podcastien sarja. Ensimmäisessä jaksossa Tuukan johdolla minä, Jarkko ja Tere muistelimme menneitä (tekstiversio juhlanumerossa). Suosittelen kaikkia jaksoja, joita Tuukka ja Ville ovat tuottaneet!

Ykkösnumeroon käänsin Geoff Mannin ilmastonmuutosta ja epävarmuutta käsittelevän esseen ”Juoksua tyhjän päällä”. Kirjoitin myös elokuvasta Leave the World Behind.

Kakkosnumeroon käänsin Fintan O’Toolen erinomaisen esseen ”Heimokuntaisuutta vastaan”. Analysoin myös Säätiö-televisiosarjaa.

Kolmosnumerossa ei paperipuolella ollut tekosiani, mutta verkkoekstrana ilmestyi kääntämäni Volodymyr Yermolenkon essee ”Ajattelu pimeyden aikoina” osana ukrainalaisen filosofian käännössarjaa.

Nelosnumerossa julkaistiin suuritöinen elokuvaessee ”Kuoleman varjon laaksoon”, jossa käsittelin ydinsotakuvauksia elokuvissa. Se oli raskas, surullinen ja palkitseva rupeama. Elokuva- ja televisioesseitäni on kertynyt niikkäriin vuosien varrella kivasti, jo kymmenkunta. Ensi vuodelle työn alla onkin jo seuraava.

Toimitin kahden kirjan käännöksiä: Tuukan kanssa teosta Kun maailma ei täsmää ja yksin ihanaa filosofista matkaopasta Rooma – Hyvän elämän kaupunki. Toimituksen väki mobilisoitui hienosti oikolukuhommiin.

Messuilla reissaamista on ollut mahdollisuus vähentää, kun työtaakkaa on jaettu tasaisemmin, ja se on tehnyt hyvää. Turun messut jäivät väliin kokonaan – tosin vähän harmittaa jälkikäteen, sillä ne olivat viimeiset messut vanhalla hallilla.

*

Hyvä kurkku -blogin vuosi oli aktiivinen, vaikkei ennätyksellinen. Blogiarvioita ilmestyi 91, Facebook-sivun päivityksiä parisataa. Vegelä-sivustolla ilmestyi haastatteluni.

Tuttuun tapaan kertasin Facebookissa vuoden tärkeimpiä ruokakokemuksia, joten laitetaan ne tännekin. Ensiksi ensikohtaamiset ravintoloiden tai kahviloiden kanssa, riippumatta siis siitä ovatko paikat uusia tai vanhoja. (Valokuva on Nolla-ravintolasta, gnoccheja ja sieniä tuhdissa sieniliemessä.)

Helsinki: Tiny Food, Hani Cafe´chi, Be My Guest, plants by us, Pacifico, Vltava, Distant Days, Karaz, Hummus House, Nolla, Ben’s Way, Tandoori Flames, Belle Baguette, Loi Loi Rooftop ja Wellamo

Tampere: Bistro Papu ja Pata, Laterna, Airo, Maira, uusi Whatever, Apaja, Polku jota kuljemme, Noodle Master ja Noodle Lab

Turku: Rebelle ja Chay

Pori: El Oso

Joensuu: Soossi ja Kahvila Nikolai

Lempäälä: Ideaparkin VileThai

Lisäksi erityismainintoja tutuista paikoista:
– Turun Kauppahallin Roots Kitchenin meininki oli parantunut hurjasti, ja paikka nousi saletisti suosikiksi.
– Tampereen Sohon uusi Clapham on järkyttävän hyvä burger.
– Tampereen Biang! -ravintolan buffet on oiva, mutta nyt myös lista on tarpeeksi monipuolinen ja kiinnostava.
– Helsingin Magu on paitsi loistava myös todella edullinen fine dining -ravintola.
– Rakkaus Helsingin Daily Doseen ja sen kavereihin syvenee vuosi vuodelta.
– Alessandron taikoma apulialainen illallinen Helsingin Osteria dei Gustissa oli jälleen unohtumaton.
– Helsingin Thai Vegan Kitchenin lista on käsittämättömän moninainen, ja vihdoin on myös kesäterassi, onnea siitä!
– Junk y Vegan sai vanhan Kvetkasin Vladimirin pääkokikseen, ja kokemukset ovat olleet hyviä.
– Ateneumin Bistron lounaat ja kahvilan antimet ovat ohittamattomat.
– Tampereen Fujimin vegaaniset antimet ovat laadukkaat ja moninaiset ja tunnelma aina ihana.
– Helsingin Puistokatu 4:n Elmiin pitää mennä joskus kunnon illalliselle – sen verran hienon lounaan söin.
– Triplan Brokadin noutopöytä on edelleen paras kiinalainen sellainen, ja listaruoat osoittautuivat hurjan hyviksi.
– Tapiolan Anne’s Vege on klassikko ja kulttuurinähtävyys!

Tämän lisäksi pääsin Flip-pizzan pop up -tapahtumiin Tampereen HOAX-ravintolassa ja Lempäälän myllyrannassa, ja odotan innolla Tampereelle avautuvaa pizzeriaa, maan ensimmäistä täysin vegaanista!

Perinteikäs Lotus Garden, jonka ruokien äärellä menimme Marjaanan kanssa kihloihin, joutui lopettamaan. Samoin päättyi lopullisesti Porin VegPointin taival. Bun2Bun ja Fat Ramen -ketjut lopettivat. Tampereen Pavun ja Padan muutos bistroksi oli alkuun onnahtava, eikä se ole enää kasvisravintola, mutta vegaaninen tarjonta on laajaa ja minusta varsin laadukasta.

*

Puutarhalla uusimme vadelmatuet, ja jännityksellä odotan, miten uusi patenttiratkaisuni selviää tämän talven routimisesta. Vadelmasato sen sijaan meni säiden takia aivan mönkään, etenkin keltaisten vadelmien. Parsat olivat herkullisia, mutta satokausi loppui sekin säiden takia liian aikaisin. Perunoihin iski rutto, mutta onnistuimme kuin onnistuimmekin pelastamaan valtaosan sadosta. Elukat söivät kaikki porkkanat ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla alkuun.

Menestystä koettiin etenkin valtavassa, äimistyttävässä, pinaattisadossa. Pelkästään ”rikkaruohona” pinaattia puski enemmän kuin normivuonna. Kurkkuja tuli valtavasti. Cicoriaa viljelimme runsaasti ja siemenkauppiaan lahjan ansiosta monia lajikkeita – vihdoin saimme aitoa puntarellaa! Omenia tuli liikaa, kuten kaikille. Kurpitsaa ja valkosipulia saatiin taas hienosti, ja Marjaana teki luumusadosta oivallista likööriä.

Syyskuun myrskyissä ison koivun latvus romahti juuri uusitun varastorakennuksen katon päälle, mutta selvisimme säikähdyksellä. Puuhommia saatiin samalla taas talveksi, vaikka varastot ovat ennestään pullollaan, kun pari vaarapuuta oli pitänyt kaataa alkuvuodesta.

*

Tammikuussa pääsin vihdoin pitämään lukion tiedekummi -luentoni paikan päällä – sattuneesta syystä aiempina vuosina on jouduttu etäilemään. Educa-messuilla meni mukavasti, näin reissun aikaan monia ystäviäni ja vierailin Vegemessuilla.

Ville Leinosen ja Janne Laurilan keikkailta Pispalan Pethausissa oli mukava, ja pääsin näkemään ikävöimiäni ystäviä.

Maikun kanssa kävimme antoisalla Helsingin reissulla. Taidetta nautimme Amos Rexissä (Ryoji Ikeda), Ateneumissa (”Väriä & valoa” sekä ”Ajan kysymys”), Taidehallissa (Marja Pirilä) sekä Kiasmassa (”Kuin kotonaan” – ai että, ihana mölisevä Baabelin torni!). Söimme Petiscariassa, Nollassa, Daily Dosessa ja Ateneumissa niin uudessa kahvilassa kuin englantilaiseen tapaan iltateellä alakerran bistrossa.

*

Helmikuussa pääsin näkemään Villen ja Jannen uudelleen, nyt Tampereen O’Connelsissa. Olympiassa The Ghost of Bruce Springsteen & The E-Street Band piti hienon juhlavuoden keikan.

Vuoden Tolkien-teemaan sopivasti kävin katsomassa Ralph Bakshin The Lord of the Rings -animaation Plevnassa – aivan mahtavaa! Olen nähnyt VHS-tallenteen lukuisia kertoja, mutta edellisestä oli aikaa. Laajakankaalla näin elokuvan kauan sitten veljeni Pekan kanssa, kun vielä asuimme Seinäjoella. Elokuvaan löyhästi pohjaavat sarjakuvat kuluivat käsissä, kunnes sattumalta törmäsin teokseen Lohikäärmevuori, ja se oli menoa. Niin, ja elokuvan jälkeen bussia odotellessa näin sattumalta Jannen baarikeikan pari biisiä!

*

Armas ja antaumuksellinen pikkuveljeni Antti masinoi lapsuuden ystävänsä Rauno K. Rintasen debuuttinäyttelyn Tampereelle, ja maaliskuussa Marjaanan kanssa ostimme joitain teoksia. Niitä päätyi myös monen niin & näin -toimittajan hyllylle väen vieraillessa siellä juhlinnan ohessa, ja Raunosta tuli toinen juhlanumeron taiteilijoista.

Nokialla kävin kuuntelemassa rakkaan ystäväni ja opettajani Yrjö Hailan vetämää Ossi Somma -yhdistyksen keskustelua. Yrjöä ja Markettaa on aina ihana nähdä. Rakkaiden nuoruuden ystävien kanssa vietimme hauskan kollektiivisesti koostetun ja kostean levyraati-illan. Valintoihini kuului mm. Dead Kennedysin ja Keuhkojen tuotantoa.

Syntymäpäivääni vietimme Marjaanan kanssa Helsingin reissulla. Taidetta taas: ensi visiitti Didrichsenin taidemuseoon, HAM (Kristiina Mäenpää, Haegue Yang, ”Bambi Forever!”, ”Tyttö joka muuttui ruusupensaaksi”), Kiasma (Simon Fujiwara). Viimeksi mainittu kolahti erityisen lujaa, ja minua kismittää, etten palannut. Yritin kerran, mutta juuri silloin sattui olemaan yksityistilaisuus. Äh. Kävimme syömässä Osteria dei Gustissa Alessandron laatiman apulialaisen illallisen, ja Marjaana pääsi Thai Vegan Kitcheniin ensimmäistä kertaa. Tampereella taas aterioimme Apajassa ensimmäisen kerran, armas ystävämme seurana. Oivallista.

*

Huhtikuussa kävimme katsomassa TTT:n Frida Kahlo-näytelmän, jossa rakas ystävämme Tuomas soitti kitaraa. Kävin Turussa Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen ”Pohjoistuulen metsä” -näyttelyssä, vierailin ekan kerran mahtavassa Alfa Antikvassa ja näin ystäviäni. Tampereella kävimme Marjaanan kanssa Sara Hildénin museon kokoelmanäyttelyssä, ja Yrjön ja Marketan luona Riksussa vietettiin kerrassaan ihana ilta, melkoinen taidepläjäys sekin.

Jossain vaiheessa me kumpikin sairastuimme, ja huhti-toukokuussa podimme pitkään.

*

Toivuin taudista onneksi ajoissa, että ei tarvinnut perua olennaisia menoja. Toukokuussa BIOS-tutkijoille otettiin uudet viralliset valokuvat (kiitos Ilkka Saastamoinen). Teren ja Antti Salmisen ”energiatrilogian” päätösosaa juhlistettiin Puistokatu 4:ssä. Edellä mainittuja Pelimuseon avajaisia vietettiin, ystävä ja kollega järjesti hauskan kesätapahtuman Suomenlinnassa, ja Helsingissä näin vuosien jälkeen vanhoja kavereitani synttärijuhlissa. Niin, ja Ville Leinonen veti hurjan keikan Lempäälän Siipisaluunassa!

*

Kesäkuu alkoi kummipojan kahden isoveljen yo-juhlilla, minkä jälkeen vietin neljä päivää Turussa NESS-konferenssissa. Kokemus oli hieno ja intensiivinen, ja sen varrella tuli käytyä monia olennaisia keskusteluita. Paavo ja Tero olivat mukana – BIOS-esitelmiä oli kolme, ja Paavo päätyi loppupaneeliinkin. Illanvietot olivat erittäin, erittäin mainioita. Ensimmäisen illan vietin kollegani ja hänen kumppaninsa kanssa Delhi Darbarissa, kaikilla konferenssilounailla sai kunnon ruokaa (mm. perunamuusia ja soijapyöryköitä, nam!), samoin kaupungin vastaanotolla ja Ruissalon konferenssi-illallisella. Koulun sisäpihalla vietettiin äimistyttävän mukavat jatkot isolla porukalla.

Tekstin talolla järjestettiin edellä mainitun reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus -artikkelin tai pikemmin koko Tiede & Edistys -numeron julkkarit. Toimitusväki haastatteli Teroa, minua ja Tuija Kokkosta. Tapasin vihdoin Livenä Seppo Leinosen, joka piirsi minulle oman hirvi-muotokuvani. Sen säilytän aarteena. Reissun sain koplattua myös veljentyttären kanssa vietettyyn lounaaseen ja kahvilahetkeen Jätkäsaaressa.

Tampereen G-Livelabissa Rättö & Lehtisalo esiintyivät jumalaisesti, jumalaisesti. Ja yllätys: Arppa oli keikalla Lempäälä myllyrannassa! Rakkaan isäni Leon syntymäpäiviä vietettiin Sankilassa – iso kiitos talon väelle onnistuneista juhlista. Sankilassahan käymme säännöllisesti niin kuuntelemassa musiikkia (kesäkuussa Edu Kettusta) kuin hakemassa hevonkakkaa puutarhaan.

Porissa kävin tosiaan puhumassa SuomiAreenalla. Li Andersson ei päässytkään, tosin ihan ymmärrettävästä ja kivasta syystä. Vaikka eurovaalien kokonaistulos pelotti, Suomessa oli ihan kiva meininki tällä kertaa, vaikka muuten politiikka on ollut syvältä.

*

Heinäkuussa kummipoika porhalsi puutarhalle auttamaan minua yhdessä kesän isoimmista urakoista eli takaniityn niitossa ja heinien talikoinnissa. (Puuhommissa sain apua vuoden mittaan toiselta kummipojalta sekä veljeltä ja veljenpojalta.) Vierailimme rakkaiden ystävien sekä kissojen Veikko ja Vennamo luona. Tampereella kävimme Hyper-näyttelyssä, mainituilla Elokapinan festareilla ja syömässä Villit ja Viinit -ravintolassa. Mahtavaa, kuten aina.

Perinteinen taidereissu Mänttään tehtiin. Pekilosta ja Serlachiuksesta jäi mieleen etenkin Filippos Tsitsopouloksen Against happycracy -videoteos. Kävimme myös Purnussa. Tampereella nautimme John Howen näyttelystä sekä monipuolisen ja runsaan kiinalaisen illallisen Biang!-ravintolassa ja näimme taas Ville Leinosen, nyt Telakalla.

Saunoin, join geeteetä ja pelasin ”kuusnepaa” veljien kanssa. Kavereiden kanssa vietettiin lautapelien, ylensyönnin ja saunomisen täyteinen mökkireissu. Uutuustuote ”Juicy Marbles” tuli testattua, ja hyväähän se oli, joskin kokemus oli myös samalla aika alien.

*

Työreissuja alkoi taas siunaantua. Teren kanssa kävimme elokuussa puhumassa podcast-sarjastamme Akaan Puistofilosofiassa. Kari Järventausta piti hienon kulttuuriluonto ja tulokaskasvi -kävely, nautin Sallan ja Tiinan esityksistä ja näin vanhaa kaveria Piritaa vuosien jälkeen. Kävin puhumassa opettajille Orivedellä. Edellä mainittuun Maikkarin kuvauspäivään koplasin cicorian toimittamista tutuille sekä mukavan tapas-illan Sallan kanssa. Työreissulla kävin katsomassa HAMissa Nastja Sade Rönkön: Selviytymisopas maailmanlopun lapselle – harmillisesti aika ei riittänyt koko näyttelyn läpikäyntiin.

BIOS-porukalla näimme Flow-festareilla (minulle eka kerta). Marjaanan kanssa tulimme vain yhdeksi päiväksi, mutta olivat Pulp ja Marcos Valle tarpeeksi unohtumattomia kokemuksia. Samalla reissulla kävimme Ateneumin Jarnefelt-näyttelyssä. Ehdimme Marjaanan kanssa täydentää kesän taide-elämyksiä myös Laukon kartanossa.

Vaikka elokuussa piti tehdä jo runsaasti töitä, kaikenlaista mukavaa kuukauteen mahtui: ystävien perinteinen Hulaus-visiitti, samoin ”poikien” perinteinen viikonloppu, ja tietysti Taru Sormusten Herrasta -näytelmän ensi-ilta juhlintoineen sekä Mikon taiteilijajuhlat.

*

Syyskuussa kävimme Tuulin kanssa luennoimassa taas peräkkäin Tampereen yliopistossa – aina tosi toimiva ratkaisu, joka antoi mahdollisuuden hyvän ystävän näkemiseen lounaalla uudessa Whateverissä. Krista Willmanin kurssilla vierailin jälleen myös. Vanha ystäväni ja kollegani Lasse järjesti taas Joensuun vierailun, johon kuului luennon lisäksi todella mukava seminaaripäivä yliopiston tutkijoiden kanssa. Inhoan sanaa ”voimaannuttava”, mutta kait tämä sellaista oli. Joensuuhun saapuessani vietin aikaa rakkaan kummipojan kanssa, ja paluumatka sujui pääosin rattoisasti ravintolavaunussa Lassen ja Oton kanssa.

Kävimme Marjaanan perheen kanssa Maskussa perinteisellä visiitillä ja söimme taas Everest Himalissa. Oiva paikka, suosittelen! Ala-asteen ajoista tuttu ystäväni järjesti todella mukavan peli-illan toisen vanhan ystävän synttärien kunniaksi. Se oli monella tapaa hyvä paluu menneeseen. BIOS-kollegoiden kanssa vietettiin syysavajaiset, ja kävin ostoksilla armaiden ystävien Laterna Magicassa, elokuvallisen hienossa antikvariaatissa, jossa on Helsingin vanhin lattia ja silmää monenlaisille esoteerisyyksille. Antikvariaatin taidenäyttelyitä suosittelen myös!

*

Lokakuinen Helsingin Steiner-koulun oppilaiden live-lehtihaastattelu peruuntui harmillisesti, mutta se saatiin hoidettua etänä. Todella hyviä kysymyksiä! Turussa kävin pitämässä kirjastoluennon, näin yllättäen tuttuja ja sain yhdistettyä reissuun Alfa Antikvan lisäksi kaikenlaista.

Pasilassa kävin Teeman elokuvafestariin liittyvissä nauhoituksissa (lisää myöhemmin), ja samaan päivään osui Kohei Saiton Tiedekulma-esiintyminen sekä hauska Dosentit-ilta BIOS-toimistolla. Korvat soivat hälinästä, mutta mukavaa oli. Työpuolella järjestyi myös tosi mukava tapaaminen vihdoin ja viimein kasvokkain fiksun ja mukavan ruokatutkijan kanssa, jonka jälkeen söimme, joimme ja juttelimme perusteellisesti ystäväni Harrin kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, hieman kosmisemmistakin asioista. Junk y Vegan -ravintolan uusi lista oli onnistuneen tuntuinen (joskin myöhemmin testaamani pasta ei kovin kummoinen ollut).

Vuoden viides Ville Leinonen -keikka nähtiin Marjaanan kanssa uudistuneessa Laternassa, jonka ruokapuoli oli oivallista. Jatkoimme siitä juhlistamaan Sohon 20-vuotista taivalta.

Marjaanan kanssa kävimme taas Helsingissä taidereissulla: Ateneumin ”Gothic Modern” sekä Marjaanan ensi visiitti Emma-museossa ja siinä ohessa lounas Anne’s Vege -ravintolassa. Amos Rexissä ehdimme katsoa vain pari Sansourin videota ennen kuin aika loppui kesken. Mei Linin kiinalainen illallinen oli tietysti ihana.

Helsingin kirjamessut olivat kollegoiden sairastelun ja omien moninaisten kremppojeni takia tosi työläät ja uuvuttavat. Esiinnyin lavalla kaksi kertaa, vähän puolikuntoisena, mutta onneksi olo alkoi kohentua. Niin vapaapäivänä pääsin lounaalla vanhan aktivistiaikojen ystävän kanssa ja mukavalle illalliselle Jannen kanssa. Kaikkiaan onnistuin tänä vuonna yhyttämään useampia ystäviä 1980- ja 1990-luvuilta vuosikausien taukojen jälkeen.

Kuten niin usein, kirjamessuista toin tuliaisina sairastelua. Kesäisen nilkan nuljahtamisen jäljiltä jalkani oli myös kehnossa kunnossa, mutta onneksi apu löytyi viimein tutulta fyssarilta. Messusairastelu jätti kuitenkin yli kuukaudeksi kehon niin huonoon kuntoon, että kaikki tekeminen uuvutti.

*

Marraskuussa kävin tekstin talolla Operaatio Arktiksen tilaisuudessa, kivasti sain yhdistettyä keikan ystävien näkemiseen ennen ja jälkeen. Koska ylimääräisiä töitä siunaantui yhtäkkiä, menin tekemään niitä Vaasankadun Distant Daysiin. Ihastuin paikkaan.

Trumpin valinta ahdisti. Ahdistaa edelleen, joka päivä enemmän ja enemmän. Welcome to Bizarroworld.

Pelimuseon Museoconin paneelikeskustelu oli kiva, ja vetämäni Red Box -näytöspeli ihana, ihana, ihana. Mukana oli sekä veteraaneja (Suomen roolipelitiedotuksen aktiivi ja pelisuunnittelija), vanha ystäväni ja kollegani, joka ei ollut ehtinyt pelata vuosikausiin, yksi nuori noviisi sekä pystymetsästä tullut kiinnostunut pelaaja. Kotikutoinen seikkailu ”Muinaisen temppelin arvoitus” oli päätyä hyvin, mutta viime hetkillä kuolo korjasi haltian ja hobitin, ja muut palasivat verissä päin kotiin. Kaikilla oli hauskaa.

Marjaanan kanssa kävimme G-Livelabissa Ne Lintuizet -keikalla ja Himmelblaussa Uulun kuoron esityksessä. Ystävän synttäreillä Telakalla yllätysartistina oli Kauko Röyhkä!

niin & näin -lehden 30-vuotisjuhlat olivat mukavat, ja erityisen lämpimäksi muistoksi jäivät dialogijatkot kollegan kanssa Mäkikuplassa. Viskiä ja puhetta ilmastonmuutoksesta, vallankumouksista sun muusta.

*

Joulukuussa BIOS-porukan vuoden viimeinen kokous ja oman porukan pikkujoulut yhdistivät onnistuneesti työtä ja huvia. Illallinen Wellamossa oli mainio. Kävin myös kivalla vierailulla kommentoimassa SKS:n tutkijoiden ideoita – kiitos Ville kutsusta!

Marjaanan kanssa kävimme ensimmäisen kerran Tampereen teatterin väen perinteikkäässä joulukonsertissa, ja Olympiassa näimme Rätön ja Lehtisalon uudelleen.

Joululoma oli ihanan rauhallinen, sillä sain siivottua työpöytäni puhtaaksi ennen pian alkavaa ponnistusta kirjan parissa.

*

Ammattikirjallisuuden lisäksi ehdin lukea mukavasti kaunokirjallisuutta, vaikka enemmän aina olisi kiva jaksaa ja ehtiä. Taru Sormusten Herrasta uudistettu käännös piti tietysti lukea. Vihdoin tartuin myös ystävän lahjoittamaan Le Guinin Maameri-tarinoiden koottuun kuvitettuun laitokseen. Maamerelle oli ihana palata, ja sain lukea Gedin viimeisen tarinan.

Luin lapsuuden rakkaan scifiromaanin Triljoonasade sekä lempparisatukirjan Kaislikossa suhisee. Kivi Larmolan sarjakuvaromaani Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä oli mainio. Vuoden avainkokemuksia oli mainittu Deluge. Puutarhan kahvihetkillä luin Karel Čapekin kirjan Puutarhurin vuosi hykerrellen. Kim Stanley Robinsonin Years of Rice and Salt oli hieno kokemus, Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleema pikemmin tuskastuttava.

Hanna Kuuselan Syytöksen luin yhtä soittoa. Clifford D. Simakin All Flesh is Grass oli paluu klassiseen scifiin, Ballardin Atrocity Archive silkkaa outoutta. Joululomalla sain loppuun Le Guinin muhkean yhdistetun kokoelman The Real and the Unreal. Sen jälkeen tartuin pitkästä aikaa Tolkienin Hobittiin.

Äänikirjoja kuuntelin pääosin salilla tai puutarhassa: Moby Dick, Säätiö -trilogia, Birnamin metsä, Heart of Darkness, Tällä tavalla hävitään aikasota, Time Machine, Watership Down sekä vielä kesken oleva lyhentämätön David Copperfield.

Kirjojen kuuntelua ”häritsi”, kun löysin aiempien mielipuolisen pitkien historiapodcastien jatkoksi hauskan kepeän mutta maantieteellis-kulttuurisesti laajan sarjan History of 20th Century. Kuuntelen sitä nyt 1920-luvulla – sarja on edennyt toisen maailmansodan lopulle vasta. Past Present Future on uusilla sarjoillaan vain parantanut menoaan: suuret poliittiset romaanit, poliittiset elokuvat, historiallisen huonot ideat, Yhdysvaltain historialliset vaalit, Iso-Britannian historialliset vaalit, ”Thinking About Thinking Machines”, historian kontrafaktuaalit. Ones and Tooze on vakio-ohjelmistoa, samoin LRB Podcast ja In Our Time, mutta ehkä aiempaa valikoidummin. ”Työjuttuja” olen jaksanut kuunnella vähemmän: tosin Manchester Green New Deal aloitti juuri Bhopalin onnettomuutta käsittelevän juttusarjan.

*

niin & näin -lehden juttua ”Kuoleman laakson varjoon” varten katsoin yksitoista elokuvaa. Elokuvapuolella osui kohdalle myös yksi vuoden lempiduuneista, kun pääsin puhumaan Teemalle elokuvasta Watership Down leffafestaria varten.

Ylipäätään tämä oli oikein vireä elokuvavuosi, vaikka vielä voisi hyvin tuplata leffojen määrän, vähintään. Esimerkiksi Säätiö-sarjaan tuli suorastaan tärvättyä aikaa, vaikka siitä tulikin kirjoitettua. Monta rainaa olisin voinut nauttia sen sijaan.

MUBI-kanavasta on muodostunut korvaamaton, ja Teeman tallenteet tietysti ovat tärkeitä. Vuoden hienoimpia elokuvakokemuksia: Aloners, I Have Electric Dreams, Junkyard Dog, Martin Eden, Sexy Beast, Naked, Valhalla Rising, Distant Voices, Still Lives, Pjotr Szulkinin scifinelikko O-BI, O-BA: The End of Civilization, Golem, The War of the Worlds: Next Generation sekä Ga-Ga: Glory to the Heroes, La Ricotta, Suzhou River, Don’t Let Them Shoot the Kite, Elmer Gantry sekä Secrets and Lies. Palasin kesällä myös Soylent Greenin äärelle.

Televisiosarjoista mieleen jäivät Carol and the End of the World, jota sivusin myös niikkärin jutussani, Lazarus Project, sekä kirjaa paremmin minulle toiminut Kolmen kappaleen probleema. Dokumenttipuolella erityisen kiintoisia olivat Tuomiopäivän saarnaajat, American Buffalo, Life On Our Planet sekä Areenasta löytyvä Tarina Ruotsin historiasta, joka tosin on edelleen kesken.

Kesäiltoina katsoimme edelleen levyllä Frazieria ja Hill Street Bluesia. Hiljaa hyvä tulee.

*

Lahjoitukset ovat järjestöjen saamien tukien leikkausten vuoksi entistä tärkeämpiä. Minun järjestöjäni olivat Lääkärit ilman rajoja, Siemenpuu, Suomen Punainen Risti, World Food Program, Naisen pankki, Oikeutta eläimille, Amnesty, Finnwatch ja Internet Archive.

Joukkorahoitin myös Manchester Green New Deal Podcastia, tilasin Adam Toozen Chartbook-uutiskirjettä (korvaamaton tietolähde), Guardiania, London Review of Booksia, New York Timesia, Long Playta ja olin YHYSin ja Kulttuuriyhdistys Ossi Somman kannatusjäsen.

*

Lopuksi tuttuun tapaan kasa lukuvinkkejä, ei missään erityisessä järjestyksessä (lisää lukuvinkkejä löytyy muuten BIOS-uutiskirjeiden lopusta):

Jos tieteellinen objektiivisuus kiinnostaa, lukekaa Inkeri Koskista.

niin & näin julkaisi Gibsonin klassikon ”tarjoumien teoriasta”.

Paavo ja Karoliina kirjoittivat niikkäriin ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurista.

Tämä oli kiehtovin LRB:n juttu koko vuonna: kaikkea voi maalaus kätkeä.

Pikkuveljeni haastatteli Bowie-ihmisiä.

Kiehtova juttu maapallon elämän mullistuksista.

Hauska juttu vedestä ja sen mausta ja mauttomuudesta.

Mullistavia happilöydöksiä.

Faagit, näkymätön leegio.

Sitran tärkeä kasvisproteiiniraportti.

Voi kääkkis elämä sää olet sekaisin tai tosi Lovecraftia.

Rautiaisen Antti kirjoitti Ukrainan tukemisesta.

Ihmisen alkuperä on melkoinen sekasotku.

Lisää uusia näkökulmia ihmisen historiaan.

– Reaalipoliittisten ilmastoasiantuntijoiden tarkastelua, irtikytkentää englanniksi, 100 niin & näin -tekstiä täyteen, BIOS-blogissa merivirtoja, väestökysymyksiä, ilmastonmuokkausta ja “faktaoptimismia”

Uusin tutkimusartikkeli, jonka kirjoitin BIOS-kollegani Tero Toivasen kanssa (ja Tero teki “heavy liftingin” tässä hommassa), ilmestyi Tiede & edistys -lehden numerossa 1–2/2024. Artikkeli “Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä” tarkasteli Petteri Taalaksen (WMO/Ilmatieteen laitos) ja Mika Anttosen (St1) ilmastoviestintää. He ovat olleet kenties näkyvimpiä ilmastoasioiden kommentoijia Suomen julkisuudessa viime vuosina, ja kriittinen tarkastelu on ollut vähäistä.

Kumpikin on saanut näkyvän ilmastoasiantuntijan roolin julkisuudessa, kumpikin korostaa ilmastonmuutoksen vakavuutta, ja kumpikin on puhunut ilmastodenialismia vastaan. Osoitamme kuitenkin, miten heidän viestintänsä päätyy tukemaan ilmastoestämistä, joka sekä viivyttää että vähentää ilmastotoimia. He ovat saaneet “reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan” roolin, jolle on leimallista ilmastovastuun siirtäminen toisaalle, syvällisten yhteiskunnallisten muutosten tarpeen epäily, tieteiden välisen hierarkian korostaminen ja ympäristöaktiivien vähättely tai kritisointi. Reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan viestintä on myös helposti haltuunotettavissa ilmastoestämiseen tähtäävien poliittisten toimijoiden kuten vahvistuvan radikaalioikeiston käyttöön. Reaalipoliittisen ilmastoasiantuntijan roolia tarkastelemalla voidaan myös luoda edellytyksiä keskustella syvemmin siitä, millaista asiantuntijuutta tarvitaan, jotta ilmastonmuutosta voidaan toden teolla hillitä.

Puhuimme artikkelista Ylen Horisontti-ohjelmassa.

*

Englanninkielinen esseeni “Decoupling” ilmestyi australialaisessa Aeon-lehdessä. Tekstissä tuon yhteen BIOS-porukan pitkällistä ja perusteellista työtä irtikytkentää koskevien kysymysten parissa, ja yhdistän sen käsitekriittiseen tarkasteluun, oman filosofin työni pitkään linjaan.

“The crux of the matter is not whether decoupling is possible. The real issue is whether, both globally and in regions all around the world, diverse environmental pressures are relieved fast enough to safeguard the continuation of our societies. It would be quite nice if we also safeguarded the continuation and resilience of the diverse ecosystems we live among. In the end, these goals are connected, even if the connections are not always clearly defined, and thus are easily ignored. Living without a stable life support system is not possible. And, of course, the world is inhabited by other beings too.“

*

Tänä vuonna 30 vuotta täyttäneen niin & näin -lehden toisessa numerossa ilmestyi käännökseni Fintan O’Toolen esseestä. “Heimokuntaisuutta vastaan” on perinpohjainen, kriittinen ja huolellinen puheenvuoro kaikille vasemmistolaisille, varoitus siitä, että tarttuminen heimokuntaisuuteen voi houkuttaa mutta vie helposti synkille vesille.

“Vasemmisto on aina ollut parhaimmillaan osoittaessaan ristiriitoja ja ironioita demokratioissa, jotka väittävät perustuvansa universaaleihin oikeuksiin, mutta
samalla syrjinnän ja köyhyyden keinoin kieltävät noiden oikeuksien hedelmät suurelta joukolta ihmisiä. Sen oikea metodi ei ole reduktiivisuus, joka kutistaa jokaisen tuohon tai tähän kategoriaan, vaan laajakatseisuus, joka pyrkii laajentamaan demokratiaa kansalaisten taloudelliseen elämään. Se tunnistaa, ettei oikeuksilla ole sisältöä, jos ihmisiltä kielletään pääsy olosuhteisiin, joissa oikeuksista voi nauttia. Siksi se vaatii, että yhteiskunta on järjestettävä uudelleen sen varmistamiseksi, etteivät universaalit ihanteet ole vain periaatteita vaan käytäntöjä. Vain huonoim millaan vasemmisto on tullut siihen johtopäätökseen, että tekopyhyys on kovertanut nuo oikeudet niin ontoiksi, että ne voidaan hylätä tai jopa tuhota. Vailla rohkeutta julistaa oikeudenmukaisuuden vaatimusta ja inhimillisyyden tär keyttä vasemmisto kärsii pahimman kohtalon, jonka mikä tahansa liike voi kuvitella: sitä ei voi enää erottaa viholli sistaan.“

Kirjoitin myös numeroon kriittisen elokuvaesseen Säätiö-televisiosarjasta. Huomasin, että tämän myötä niin & näin -tekstieni määrä on tasan 100, mikäli käännöstyöt ja verkkotekstit lasketaan mukaan. Aikamoista!

*

BIOS-työssä ehdottomasti tärkein sarkani tällä hetkellä on podcast-sarja “12 käsitettä maailmasta“, jota teen Tere Vadénin kanssa. Sarja ehti kesäkuussa yhdeksänteen jaksoon, ja elokuussa jatketaan! Kahdentoista jakson tultua täyteen suunnitelmissa on vielä jokunen ekstrajakso, jossa juttelemme BIOS-kollegoiden kanssa heidän käsitteistään. Loppusyksystä ja ensi vuonna työstän sarjan pohjalta samannimisen kirjan, jonka on tarkoitus ilmestyä alkuvuodeksi 2026.

Olin myös mukana Lukioiden kestävyystiekartaston laatimisessa.

Tämän työn ja muiden BIOS-puuhien kuten uutiskirjeen toimittamisen ohessa olen kirjoittanut BIOS-blogiin useita perinpohjaisia esseitä merivirtojen AMOC-järjestelmästä, väestöpuheesta, ilmastonmuokkauksesta sekä Hannah Ritchien “faktaoptimismista”.

*

Eikä sovi unohtaa Hyvä kurkku -blogia, johon olen tänä vuonna kirjoittanut noin 40 arviota. Kokemuksista voi mainita etenkin Nollan, rakkan Daily Dosen, tamperelaisen sushiravintolan “Polku, jota kuljemme“, Hummus Housen sekä Apajan.

Ilmeet ovat iloiset, eikä ihme, sillä voitimme BIOS-kollegoiden ja armaiden ystävieni Tero Toivasen ja Paavo Järvensivun kanssa Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä 2024 -palkinnon! Artikkelimme “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” ilmestyi Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen.

En osannut moista odottaa – niin varma olin muiden voitosta, että ehdin melkein unohtaa välillä ehdokkuudenkin. Iso kiitos raadille, Koneen Säätiölle, Vastapainolle ja etenkin Alli Pylkölle, joka teki lopullisen valinnan.

Lisää säätiön sivuilla: https://koneensaatio.fi/uutiset/vuoden-tiedekyna-voittajat-haastavat-suomea-ekologiseen-jalleenrakennukseen/

Rakas niin & näin -lehti, jonka toimituksessa olen ollut vuodesta 2004 ja vakituisena avustajana varmaankin vuodesta 1998, täytti kunniakkaat 30 vuotta. Juhlanumeron päätoimitti Kaisa Kortekallio, ja kannessa komeili vanhan perhetuttavan Rauno Rintasen työ – Raunon debyyttinäyttely oli esillä Tampereella viime vuoden lopulla armaan pikkuveljeni Antin kuratoimana.

Toimin itse lehden päätoimittajana vuosina 2010–2012, artikkelitoimittajana 2005–2019 ja yhdistyksen puheenjohtajana 2011–2023. niin & näin -kollektiivin eli “Hydran” veteraanitoimittaja, best manini ja vanha ystäväni Tuukka Tomperi haastatteli meitä vanhoja päätoimittajia uusimpaan numeroon. Tuukka äänitti piakkoin ilmestyvän podcast-keskustelun minun, BIOS-kollegani Tere Vadénin ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa. Keskustelusta ilmestyi lyhennetty versio paperilehdessä ja pidempi verkkoversiona. Siellä totean muun muassa:

“Omallakin kohdallani kaikki mitä nykyään teen juontaa pitkälti niin & näiniin. Lehti mahdollisti kaiken sen, mitä nykyään teen, ja oli myös monen sattuman kautta ammatillisen ja henkisen ja myös poliittisen relevanssin pelastaja itselleni.”

Suosittelen myös nuoremman polven päätoimittajien muisteloita paperilehdessä sekä tietysti 20-vuotisjuhlanumeroamme. Koska paperille ja “ääninauhalle” saatiin sen verran mukavasti muisteloita talteen, en ala tässä kaivella laarista enempää. Tiivistettäköön vain sen verran, että ilman “niikkäriä” minulla olisi kosolti vähemmän ystäviä, osaisin kirjoittaa ja ajatella paljon huonommin, yleissivistykseni olisi hirvittävän paljon heikompi, en olisi kirjoittanut teoksiani Niukkuuden maailmassa ja Paljon liikkuvia osia enkä olisi päätynyt BIOS-tutkimusyksikköön. Olen tälle monipäiselle hirviölle velkaa enemmän kuin juuri millekään tai kellekään muulle. En olisi hengaillut kirjamessuilla enkä oppinut lausumaa “Always Be Closing“, en kokkaillut kesäjuhlilla 18 hengelle, en olisi saanut seurata M. A. Nummisen ja Pedro Hietasen musisointia 20-vuotisjuhlissamme enkä kuunnella huonoja vitsejä Rooman appelsiinipuutarhassa, enkä olisi karhunhalannut läheskään niin paljon.

Kirjoitin juhlanumeroon myös tuomiopäivän elokuvista ja käänsin Geoff Mannin mainion esseen. Kaikkiaan olen tullut kirjoittaneeksi niikkäriin vuosien varrella melko lailla: erilaisia artikkeleita ja esseitä 39, pääkirjoituksia 7, kirja-arvioita 22 sekä 9 esseetä Filosofia.fi -portaalin blogiin. Käännöksiä olen tehnyt lehteen 31, kirjasarjaan käänsin yhden teoksen ja olen ollut kymmenkunnan kirjan kustannustoimittaja. Kirjoittajan ja toimittajan koulu on ollut kova ja antoisa.

Siirtyminen hiljalleen emeritukseksi ja yhä harmaammaksi eminenssiksi on ollut mukavaa joskin välillä haikeaakin. Mutta en minä ole pois kulumassa.

Jos viime vuosi tuntui historian murroskohdalta, repeämät ovat vain levinneet kuluvan vuoden aikana. Kun yhteisymmärrys Ukrainan tukemiseksi rakoilee yhä pahemmin ja sotimattomien sotaväsymys kasvaa, Venäjän voitto tai ”voitto” (eli sellaiseksi julistettava) vaikuttaa yhä mahdollisemmalta. Ukrainalle, ja varmasti lopulta Venäjällekin, se tarkoittaisi inhimillisen katastrofin syvenemistä. Euroopalle se tarkoittaisi mitä todennäköisemmin lisää kansallista itsekkyyttä, rohkaistunutta fasismia ja muukalaispelkoista linnoittautumista – ja siten entistä vähemmän kykyä toimia yhdessä aikakauden eksistentiaalisten kriisien hillitsemiseksi. Yhä hajanaisempi Eurooppa, yhä heikommat mahdollisuudet rakentavaan kansainväliseen yhteistyöhön ja valitettavan todennäköisesti Trump uudelleen vallassa: kun lyhdyt sammuvat yltympäriinsä, valonpilkahduksia on vaikea löytää. ”Murtumien lietsojat” ovat pääsemässä niskan päälle.

Gazan sota on osoittanut jälleen, miten käsittämättömän vaikea ihmisten on hyväksyä samanaikaisia ristiriitaisia totuuksia. Palestiinalaiset ovat sorrettu kansa, ja Hamasin nousu heidän etummaisiksi esitaistelijoikseen on kammottava kehityskulku, tämä oli selvää kauan ennen hyökkäystä Israeliin. Symbolisista voitoista ollaan valmis maksamaan kaamea hinta, ja toisinajattelulle ei ole tilaa. Ilmankos tätä ”kyytä povella ruokittiin”: se varmisti, että yhtenäistä Palestiinaa ei tulisi. Hamasin hyökkäys oli hirmutekojen sikermä, ja kun ihmiset osaavat olla raivoon lietsottuna karmeita, ei yksityiskohtien epäilyssä juuri tunnu olevan mieltä. Mutta jos Israelin käynnistämän systemaattisen tuhon vastustamiseen ei riitä inhimillisyyttä, jos ei pystytä yksinkertaisesti vastustamaan kansanmurhaa vaan sen tekijöitä edelleen tuetaan voimakkaasti… onko ihme, että epäluulo vanhoja vauraita maita kohtaan vain kasvaa ympäri maailman? Tuen ja solidaarisuuden kohteet ovat valikoidut ja ristiriidat ilmeiset.

Vanha tarina, mutta se pitää muistaa toistaa yhä uudelleen: lukuisat muut asiat häipyvät näiden sotien luomaan savuun. Joulukuussa YK varoitti Myanmarin sortuvan yhä pahempaan humanitääriseen katastrofiin: kolmasosa kansasta tarvitsisi apua. Iran teloittaa ihmisiä ennätysvauhtia, aktiiveja vainotaan ulkomailla, ja moraalipoliisi palasi kesällä kaduille. Sudanin sota on julmin esimerkki koko Afrikan mantereen läpäisevästä mullistuksesta. Vaikka vallankaappausten kumoamat hallinnot eivät välttämättä järin puhtoisia olleet, käynnissä on massiivinen ”kultaryntäys”, ja uuskolonialistinen uusjako kiihtyy. Vanhojen siirtomaavaltojen liput vaihtuvat toisiin tunnuksiin, ja uusia liittolaisuuksia solmitaan. Intiassa kansanryhmien välinen väkivalta leimuaa jälleen, ja kansanvihollisia vainotaan valtameren tuolle puolen. Azerbaidžan tyhjensi vuoristo-Karabahin, kun Venäjän voima hiipui, ja etnisestä puhdistuksesta se sai palkkioksi seuraavan ilmastokokouksen. Ja tietysti, Afganistanin naiset on jätetty yksin.

Ihan parasta meininki ei ole ollut koto-Suomessakaan. Rasismista saatiin lopullisesti salonkikelpoista. Kaukaisilta tuntuvat monelta suunnalta kuuluneet ounastelut, että ei tuollaista hallitusta saada kasaan tai pysymään pystyssä. Sopuliitossa äärioikeisto sai omat lempiprojektinsa, vanha oikeisto pääsi toteuttamaan talouslinjaansa historiallisen vapaasti. Alkuun näytti siltä, että ympäristöasiat olisi tässä lehmänkaupassa jätetty sivurooliin, mutta kehnolta näyttää sekin. Luonnon monimuotoisuuden turvaamista yritetään heikentää, ja ilmastopolitiikassa ratsastetaan ”piipunpäiden tukkimisella” – eikä kuvitelmissa kaapattua hiiltä edes välttämättä olla varastoimassa minnekään vaan siitä himoitaan uutta bisnestä ”energian suurvallalle”. Hiili kiertää polttoaineiden kautta takaisin taivaalle, eikä hiilinieluja synny. Tiukkojen ilmastotavoitteiden nimeen kyllä vielä vannotaan, mutta keinot eivät hyvää lupaa. Ei Suomen ympäristöpolitiikka valtavan onnistunutta ollut edellisen hallituksenkaan aikana, mutta tänä vuonna on myös omaa BIOS-työn identiteettiä saanut miettiä tosissaan. Mitä on tärkeintä kirjoittaa ja sanoa, ja keille?

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset osoittautuvat ennakoitua rajummiksi – lämpeneminen sinänsä seuraa ennusteväliä, vaikka El Niñon odotetusta boostauksesta huolimatta ilmastotutkijatkin ovat olleet välillä äimän käkenä. Mutta ennen kaikkea: planeetan järjestelmät reagoivat lämpenemiseen odotettua rajummin. Näyttää myös yhä selvemmältä, suorastaan varmalta, että 1,5°C lämpenemisen yli mennään, ehkä rajustikin. Silti maailmanpaloon ei pidä jäädä makaamaan. Kuten marraskuun lopussa kirjoitin:

”Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.”

Yllättäen en kokenutkaan samanlaista lamaannuksen alhoa kuin viime vuonna. Suru, suuttumus ja pelko kulkivat koko ajan vierellä, mutta pysyin toimintakykyisenä. Kirjoitin ja puhuin paljon, ja ainakin osan aikaa sain pidettyä mukana merkityksellisyyden tuntua. Juuri tässä historian murtumakohdassa määritellään seuraavien vuosien kehityksen edellytyksiä, avataan ja kavennetaan ikkunoita, raivataan tai suljetaan polkuja – ja siksi hyvässä ja pahassa pienet asiat vaikuttavat paljon. Ja tämä pitää paikkansa paitsi ekologis-materiaalisesti myös sivilisatorisesti: jos uuden maailmanajan fasismi saa kunnon otteen, ovat monet asiat saman tien mahdottomia (ja toiset pelottavan mahdollisia). Siksi on toimittava.

Tämän rinnalla totta kai oli paljon hyvää ja kaunista: rakkautta ja ystävyyttä, puutarha, komposti, västäräkit ja varikset, anoppilan merituuli, taidetta, roolipelejä, tarinoita. Lokakuussa sain kertoa julkisesti työurani tavallaan hienoimmasta tehtävästä: olenhan palkattu ”Tolkienin taruston asiantuntija” tulevaan Taru Sormusten Herrasta -näytelmään! Suomenlinnan Ryhmäteatterin produktiosta on kulunut 35 vuotta – silloinen Ville ei olisi voinut moista aavistaa vaikka elättelikin vielä kaunokirjailijan uran unelmia.

Marjaanan kanssa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiselle interrailille. Pandemiahan esti taannoin ensimmäisen yrityksen. Reissu oli ihana. En ole koskaan oikein pitänytkään lentämisestä, vaikka tiettyä terminaaliviehtymystä tunnenkin, ja tätä nykyä syyn täytyisi olla todella hyvä, suorastaan pakottava, että siiville nousisin. Onneksi tajusimme molemmat rakastavamme junamatkailua. Tässäkin asiassa kuitenkin elämä paljasti moninaiset kasvonsa, sillä Alppien keskelle saimme uutisen armaan ystävän kuolemasta. Matkalta palasimme suoraan hautajaisiin. Ystävästä muistuttavat omenapuut, joiden leikkuussa ehkä pääsemme auttamaan tulevinakin vuosina.

Pitäkää toisistanne kiinni, kun aikaa on. Mutta siihen ei pidä jäädä, vain omenapuita istuttamaan. On pidettävä myös huolta, toisista, kaltaisista ja muunlaisista, ja maailmasta. Ei se pelastu, mutta ei sen soisi raunioituvankaan. Marjaanan kanssa katselimme äskettäin syvästä ajasta kertovaa dokumenttia, joka kertoi uuden luonnon kirjon synnystä suurten tuhojen jälkeen. Olisihan se optimistista, jollei se vaatisi vuosimiljoonia. Soisi sitä elonkirjoa niillekin vuosille, sillä emme me otukset ikuisuutta varten elä vaan ihan tätä maailmaa.

*

BIOS-työssä yhtenä pääsuuntauksena jatkui viime vuoden BIOS-festivaalin pohjustama teollisen kestävyysmurroksen suunnittelu. Kirjoitimme aiheesta tieteellisen artikkelin Poliittinen talous -lehteen, ja marras-joulukuussa toteutettiin Ateneumin kanssa yhteistyössä suunnittelupilotit. Oma osuuteni järjestelyissä oli olematon, sillä keskityin muihin töihin. Pilottien aikanakin toimin enemmänkin kirjurina kuin keskustelijana. Eihän sitä aina tarvitsekaan olla äänessä. Tavalliseen tapaan koko porukan tekemiset on koottu blogiimme, joten tässä keskityn omiini.

Tärkein juttu minulle tänä vuonna oli podcast-sarjan ”12 käsitettä maailmasta” käynnistyminen. Kuten aiempien vuosikertomusten lukijat tietävät, olen pitkämuotoisten sivistävien podcastien ystävä, mutta suomeksi niitä tehdään hyvin vähän, jos lainkaan. Niinpä sellainen pitäisi tehdä itse. Sarja antaisi myös kaipaamani tilaisuuden kerätä yhteen BIOS-työn varrella ja aiemmin (esimerkiksi kirjassa Niukkuuden maailmassa) syntyneitä ajatuksia. Vuoden mittaan rakkaan ystäväni Tere Vadénin kanssa käymme lävitse keskeisiä käsitteitä ja teemoja, pyrimme purkamaan ongelmallisia olettamuksia ja ajattelujumituksia ja annamme eväitä perusteelliseen ekologisen murroksen ajatteluun. Tere on täydellinen kumppani tähän. Aikomukseni on kirjoittaa kirja sarjan pohjalta, kun se ensi vuonna saadaan päätökseen.

WISE-hanke loppui. Oma roolini siinä on ollut vähäinen viimeisinä vuosina, mutta hankkeen myötä on löytynyt uusia kollegoita ja ystäviä. Kesällä järjestettiin kansainvälinen symposium kutsuvieraille ja marraskuussa Tiedekulmassa keskustelutilaisuus, ja sen jälkeen homma sinetöitiin karonkalla. Toivottavasti yhteistyö jatkuu monien ihmisten kanssa. Niin, ja BIOS-työssä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Tellervo Ala-Lahti.

Marraskuussa kivenlohkare vierähti selästä ja sydämeltä, kun vuosia työstetty artikkelimme ”The crises inherent in the success of the global food system” ilmestyi. Mutkaisesta taipaleesta kirjoitinkin näillä sivuilla. Esittelin artikkelia ja muuta työtäni nälkä- ja ruokakysymysten parissa FIIA:n Climate Briefingissä joulukuussa ystäväni ja kollegani Emman kutsumana. Artikkeli sai myös yllättävän pian vastakaikua maailmalta, mutta siitä joskus toiste lisää.

Kirjoitin vuoden mittaan BIOS-blogiin hyvin paljon, yksin ja yhteistyössä kollegoiden kanssa. Joukkoon mahtui sekä perustoja luovia kirjoituksia että ajankohtaisia puheenvuoroja. Tekstit käsittelivät sosioekologista aineenvaihduntaa, Petteri Taalaksen virheellisiä väestökantoja, EU:n energiansäästötavoitetta, IPCC:n ilmastoraporttia, vetytaloutta, biodiversiteettipolitiikkaa ja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa. Tärkeimmäksi muodostui monikriisiä käsittelevä essee, sillä sen pohjalta kirjoitin myös AEON-lehteen ja päädyin YHYS Colloquiumin keynoteksi.

Osallistuin jälleen Tulevaisuuskoulun rehtorikoulutukseen luennoimalla sekä olemalla mukana hankkeen päättävissä videoissa. Minä esiinnyin myös OKKA-säätiön opetuskokonaisuuden ”Kohti kestävää ja hyvää elämää” ensimmäisellä videolla. Jatkoin myös yhteistyötä rakkaan ystävän Laura Ertimon kanssa – olin kirjan Mikä mahti! tieteellinen kommentoija. Toimin myös toista vuotta TAH-säätiön tieteellisessä asiantuntijaryhmässä. Vaikka tehtävä on kaukana tutuilta alueilta, se on opettanut paljon, tutustuttanut ihmisiin erilaisista taustoista ja antanut tilaisuuden tavata rakasta ystävääni Harria säännöllisesti.

Muitakin kirjoituksia ilmestyi. Teron ja Paavon kanssa laadimme esseen ”Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” kirjaan Talouskuri tuli Suomeen. Ympäristökasvatus Teema 2023 -lehdessä ilmestyi esseeni ”Sielultani puutarhuri”, mitä oli tosi mukava kirjoittaa. Vielä lähempänä sydäntäni oli toinen esseekutsu Suomen Luontoon. Viimeksi kirjoitin kompostista, nyt kaivauduin syvemmälle. Mukavasti lehti päätti laittaa esseeni ”Maaperän kanssa on osattava elää” avoimeksi verkkoon.

Muun kirjoittamisen ohella jatkoin BIOS-uutiskirjeen laatimista. Jos BIOS-hommista haluaa pysyä perillä, se on somen myllerryksen aikoina paras tietokanava. Ja mieluusti näkisin enemmän lukijoita siksikin, että käytän paljon aikaa ja vaivaa uutiskirjeen ajankohtaisosioiden laatimiseen. Helmikuussa koostin ilmastonmuutoksen lukupaketin, maaliskuussa kirjoitin aavan meren sopimuksesta ja merenalaisesta kaivostoiminnasta, huhtikuussa IPCC:n raportista, elokuussa ”bidenomicsista”, ja lokakuussa tarkastelin Jason Hickelin ja kumppanien tuoretta tuotantoa.

Vuoden BIOS-mediaesiintymisistä mukavin oli pitkä ja perusteellinen keskustelu Emilia Männynvälin kanssa Kansan Uutisille. Kehitys-lehteen minua haastateltiin väestönkasvusta, Kansan Uutisiin puolentoista asteen rajasta, Ylelle maailman ylikulutuspäivästä, Helsingin Sanomiin ekofasismista ja vielä uudelleen Kehitys-lehteen yritysten roolista kestävyyssiirtymässä.

*

Vuosi oli sikäli todellinen end of an era, että Essi Syrén otti keväällä paikkani Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana ja niin & näin -toiminnanjohtajana. Totta kai siirtymä vaati toisen tukemista ja asioiden opettelemista yhdessä, etenkin kevään talousasioissa, mutta siirtymiseni rivitoimittajaksi on tosiasia. Toimitusväki tosin palkitsi minut viimeisessä johtamassani vuosikokouksessa kunniapuheenjohtajan nuijalla. Kuvassa vanha messureissuystäväni Sanelma tuli vierailulle moikkaamaan. Sanelman suojelevan katseen alla olen nuorempana nukkunut monta messupäivystysyötä.

Siirtymän kannalta täydelliseen kohtaan tuli myös niikkärin saama vuoden tiedelehden palkinto. Jo tunnustus lämmittää, mutta taloudellisestikin palkinto on merkittävä, sillä se antaa selkänojaa vaikeina aikoina, kun pienlevikkisen lehdistön ja kirjallisuuden elintilaa kavennetaan tahallaan. Nuo leikkauksethan ovat silkkaa ilkeilyä: niiden taloudellinen merkitys on budjettimielessä mitätön, mutta ideologista kurmootusta saadaan tehdä.

Työläimmät ja tärkeimmät niin & näin -hommani olivat kirjasarjan puolella. Ideoin meille kaksi tärkeää käännöstä, joiden käännösten kustannustoimittajana myös toimin. Judith Shklarin Tavanomaisia paheita ja Hayley Campbellin Kaikki elävät ja kuolleet olivat elämäni tärkeimpien lukukokemusten joukossa, ja niiden parissa tulikin vietettyä intensiivisesti yhteensä pari kuukautta liki täyspäiväisesti. Shklarin kirja on ensimmäinen moraalifilosofian teos, joka tenhosi minut, ja Campbell muutti suhdettani kuolemaan. Ilokseni kumpikin teos on menestynyt. Erityisesti minua ilahdutti armaan Ville Hytösen Shklar-arvio sekä Jussi Onnismaan perusteellinen esittely.

Lehteen en kirjoittanut mitään tänä vuonna. Yksi elokuvaessee oli tarkoitus tehdä, mutta sen kaatoi klassiseen ”väärä region code” -ongelmaan havahtuminen viime metreillä. Aikomuksena kun oli vertailla elokuvaa EO (josta en pitänyt, en sitten yhtään) ja Bressonin Au hasard Batlhazaria. Jälkimmäiseen en sitten päässytkään käsiksi enää ongelman havaittuani, joten teksti jäi kirjoittamatta. Sen sijaan käänsin kaksi esseetä. Mara van der Lugtin ”Katse kohti pimeää” vältti tavanomaiset tallatut polut ympäristökriisin, optimismin ja pessimismin maastossa. Mary Midgleyn ”Eläimellisyyden käsite” (ei valitettavasti verkkojulkaisuoikeutta) oli varsin työläs mutta palkitseva urakka, etenkin kun sain tehdä töitä rakkaan Sallan kanssa. Tuo klassikkoessee on suunnattoman tärkeä puheenvuoro.

*

Hyvään kurkkuun kirjoitin tänä vuonna satakunta tekstiä, mukaan lukien 12-osainen interrail-sarja. Reissulla kertyi kosolti unohtumattomia kokemuksia, mutta aivan yhtä mahtavia löytyi kotimaastakin. Mainittakoon Osteria dei Gustin Alessandron räätälöimä vegaaninen cucina povera -illallinen, jälleen kerran ainutlaatuiset Daily Dosen antimet ja kaverien sydämellisyys, runsas ja tulinen ateria Chengdussa Sallan ja Harrin kanssa, Bona Fiden juhlat BIOS-porukalla, visiitit Villeissä ja Viineissä & Kajossa Maikun kanssa, herkuttelu Sannan ja Lassen kanssa Magussa, sekä tietysti Kämpin iltapäivätee Samulin kanssa.

Eikä kaikki mitään hienostelua ollut: burgerilla Kerubissa Linuksen kanssa, noutoruokaa Pekan, Ronjan ja Mikon kanssa Pyynikintorin kiinalaisesta, voikkarilla itekseni Espresso Edgessä, Maikun kanssa Yeastie Boissa, Erkan seurassa Lohdun lounaalla, Eromangan piirakalla Kauppatorilla… ja tietysti useaan otteeseen haimme VegPointin apetta anoppilaan.

*

Hulauden puutarhassa oli uskomaton kurkkuvuosi. En tajua, miten sadoittain kurkkuja voi putkahdella niin pieneltä läntiltä. Cicoria on noussut yhä tärkeämmäksi satokasviksi, jota syömme keitettynä, ”in padella” tai puntarella-salaattina läpi satokauden, ja pakkaseen sitä päätyy nykyisin reilusti enemmän kuin vaikkapa pinaattia. Tosin pinaatin satokin oli kertakaikkisen erinomainen. Lipstikasta innostuimme kokeilemaan suolaa ensimmäistä kertaa, taimikauppiaan neuvomalla ovelalla menetelmällä, jossa tuore yrtti jauhetaan suolan sekaan ja kuivataan vasta yhdessä. Maku on todella vahva ja säilyy hyvin. Tomaattisato ei ollut parhaiden vuosien tasolla, mutta jälkikypsytyksestä saimme tuoretta tomaattisoosia vielä itsenäisyyspäivänä. Ja eipä silti, kyllä sitä kesäistä soosia on pakkasessa taas valtava määrä. Suosikkitomaattimme ”ananas” maistui jouln alla jälkikypsyneenä vielä uskomattoman hyvältä. Valkosipuliakin tuli todella komeasti. Kesä- ja syyskurpitsoita riittää vielä ensi vuoden puolelle, kun olemme oppineet säilyttämään niitä huoneenlämmössä. Ilmiö hämmentää minua edelleen. Sen verran hyvä kurpitsavuosi tuli, että kaikkia emme mitenkään jaksa syödä itse, mutta onneksi on ystäviä.

*

Tammikuu kului pitkälti Shklarin kirjan toimituksessa ja van der Lugtin eseen käännöstöissä. Educa-messuilla kävin päivystämässä myyntipöydän takana, ja Marjaanan kanssa vietimme mukavan Helsingin reissun. Amos Rexissä Amos Rex Hans Op De Beeckin näyttely oli komea, mutta en niin innostunut, mutta Kiasmassa Copperin teokset olivat tietysti komeita joskaan eivät kaikki ihan parhaalla paikalla. ”Kompassissa pohjoinen” -näyttelyssä kävimme myös.

Konsultoin tammikuussa Vastapainolta ilmestyneen Marcusen teoksen Eros ja sivilisaatio käännöstä – olihan kirja isossa roolissa gradussani. Opettaja-lehdessä ilmestyi haastatteluni: on se Leon ja Päivin pojalle omanlaisensa raksi ruutuun.

Helmikuussa ilmestyi Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevä kirja Mahdollisia mahdottomuuksia, johon armas ystäväni Tytti Rantanen pyysi minua kirjoittamaan. Rakastan Maijan elokuvia, ja niitä oli hieno päästä katsomaan uudelleen, myös Maijan näyttelyssä Taidehallilla. Tämä oli viime vuosien tärkeimpiä kirjoituskomennuksia. Olin puhumassa muiden kirjoittajien kanssa näyttelyn avajaisissa, ja Maijaan oli kiva tutustua.

WISE-hankkeen kollega Turo-Kimmo Lehtonen pyysi minua vierailemaan kurssillaan, ja keskustelu oli kertakaikkisen mukava. Vierailin myös taas Pia Bäcklundin kurssilla Helsingin yliopiston maantieteen puolella, ja samalla reissulla pääsin katsastamaan uudelleen kamujen Trashific! -näyttelyä, jonka näimme aiemmin Tampereella. Ellun viiskymppisiä vietettiin säihkyvästi, tietysti.

*

Maaliskuussa isoin asia oli tietysti interrail: Tukholma, Kööpenhamina, Hampuri, Stuttgart, Zurich, Chur, Tirano, Milano, Venetsia, Bari, Rooma, Verona, Munchen – junalakon takia Hampurin pidempi vierailu jäi välistä – Kööpenhamina, Tukholma. En lähde tässä kertaamaan reissua isosti, sillä se olisi oman tekstinsä paikka. Alppien näkeminen rinteillä kulkevasta junasta oli maagista, vegaanisen baijerilaisen oluttuvan ruoka täydellistä, Milanon taidemuseoissa mm. hämmentävä ”Codex Atlanticus”, Guggenheimin kokoelma Venetsiassa ja koko kaupunki tietysti, armaan Barin merenranta ja cucina povera, Villa d’Esten suihkulähteet, Fabrizion lämmin halaus, syntymäpäivä Kööpenhaminassa ja hämmentävä historiallisten kirjojen yllätys ”mustassa timantissa”.

*

Huhtikuu alkoi rakkaan ystävän hautajaisilla. Buon viaggio, cara amica.

Sitten äänestettiin. Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Työpöytä oli reissun jäljiltä täpötäysi, joten kuukausi oli melkoista suman purkua. Vedin viimeisen Eurooppalaisen filosofian seuran kokouksen puheenjohtajana ja luovutin vastuun Essille.

Toukokuussa olimme jo täydellä tohinalla puutarhatöissä. BIOS-porukka tuli tällä kertaa retriitille parsa-aikaan.

Vanhojen kavereiden kanssa kävimme Yrjöllä ja Marketalla klapitalkoissa: oli ihana verestää ystävyyksiä. Helsingissä Puistokatu 4 on tullut kovin tutuksi, mutta tälle kuulle sattui erityisen paljon reissuja taloon: kestävän ruoantuotannon tapaaminen, OKKA-kuvausreissu sekä asiantuntijaryhmän kokous. Ja kesäkuussa vietettiin vielä kesäillan juhlia, jossa talon ravintolan väki grillasi sieniä järkyttävän hyvin.

Kesäkuussa kävin Oton jututettavana rehtorikoulutushankkeen videolle, ja samalla reissulla tutustuin Sallan kanssa oivalliseen Flät 14 -ravintolaan. (Kävimme kyllä myös jakamassa pizzan, mutta vain siksi, että oli pakko testata Sallan suosikki, ei siksi, että olisi jäänyt nälkä. Daddy Greens Kallion pläjäys oli kyllä älyttömän hyvä.) Suomenlinnassa vietettiin WISE-symposiumia, Marjaanan kanssa kävimme taas Tyrvään pappilassa, ja juhannuksena ihmeteltiin sukulaisten kesken Wagneria. Kuun lopuksi teimme Maikun kanssa kesäisen reissun Helsinkiin: Jörn Donner -näyttely, HAM, Ateneumin Edelfelt, Sinebrykoffin Laureus – ilta ateria jälleen Osteria dei Gustissa ja lounas mahtavassa Petiscariassa.

Heinäkuussa isän vanha asunto Nokialla tyhjennettiin, ja viimeinen side vanhaan kotikaupunkiin katkesi. Haikealta se tuntui. Veljesten kanssa teimme reissun Pet Shop Boysin konserttiin, mutta melkoisia musiikkielämyksiä tarjosi myös minulle ja Marjaanalle Sankilan kartano: Ville Leinonen ja Jukka Nousiainen.

Maikun kanssa kävimme taidereissuilla Laukon kartanossa, Mäntässä ja Purnussa. Anskun ja perheen kanssa katsoimme Pyynikillä näytelmän ”Täällä pohjantähden alla”, ja vietimme Anskun viiskymppisiäkin heinäkuun aikana. (Marjaanakin täytti, mutta juhlistimme perheporukalla: isommin juhlittaisiin kesän jälkeen.) Hulaudessa kävi rakkaita, yllättäen myös armas Mari-täti ja Jukka, joita en ollut nähnyt aikoihin kunnolla.

*

Elokuussa kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Vallisaaren biennaalissa, josta pidimme huomattavasti arvioita enemmän. Nautimme Daily Dosen ja Mei Linin antimista. Vanha ystäväjoukko vietti Hulauden retriittiään ties kuinka monetta kertaa, ja tämä käy joka vuosi vain kullanarvoisemmaksi synkeässä maailmassa. Ja ylipäätään ruoan ja juoman täyteiset päivät äijäporukassa mökillä ilman ärsyttävää äijäilyä on aika hieno juttu. Vanhan ystävän ihania synttäreitä vietettiin Telakalla, ja YO-talolla katselimme riemastuttavan Pekko Käpin ja bändin keikan.

Teren kanssa nauhoitimme ensimmäisen podcast-jakson ja kävimme K1 Kämp Galleriassa ihailemassa Tiina Itkosen Anori-näyttelyä. Oli muuten ensimmäinen visiittini tuonne! Pidin rehtorivalmennusluentoja, ja Tampereen yliopistolla vierailin perinteikkäällä kurssilla samana päivänä Yrjön kanssa. Oli mainiota, kun saatoimme peilata toistemme esityksiä ja viettää mukavan illan Sohossa, jonne Marketta liittyi seuraan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, viini oli oivaa ja edukasta, ja sitä oli enemmänkin. Elintärkeitä hetkiä nämäkin.

Syyskuussa Telakalla juhlittiin armaan Marjaanan syntymäpäiviä. Parhaat juhlat. Antti soitti hyvää musiikkia, ruoka oli mainiota (kiitos telsulaiset) ja kuvakavalkadi ihastutti väkeä. Olin kait elämän ensimmäisen kerran visailumestari tiukassa kisassa porilaisten kesken.

Pidin tosi kivan etäluennon ELY-keskusten vesihuollon väelle, toisen rehtoriluennon, Tampereen yliopistolla vierailin taas Planeetan kokoinen arki -kirjan tiimoilta, ja Alusta-paviljongilla kävin puhumassa materiaalivirroista. Kuukausi päättyi Turun kirjamessuilla, ja reissulla ehdin viettää aikaa mukavasti Tapanin ja Karelin kanssa. Lauran ja Marin kanssa kilautimme Mikä mahti! -kirjalle.

Lokakuussa pidin etäluennon Turkuun ilmastopolitiikasta kansainvälisille opiskelijoille, annoin lehti- ja tutkimushaastattelut perä perää Mimosassa Tampereella, vierailin rakkaan Tommin kutsumana filosofian opiskelijoiden konferenssissa kommentaattorina ja kävin Ylellä haastateltavana ohjelmaan ”Pieleen mennyt historia” (ensi vuonna kuullaan) puhumassa mm. tuoreen ruokakriisiartikkelin aiheista. Helsingissä päivystin kirjamessuilla, lounastin Brindavanissa ja kahvittelin Outrunissa, ja porukalla kilistimme kunnolla tiedelehtipalkintoa Juovassa.

Marraskuussa teimme Paavon kanssa mukavan virtuaalisen vierailun LUKEen, ja olin Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuuden toinen pääpuhuja. Helsingissä vietettiin WISE-karonkkaa ja pidettiin ensimmäinen suunnittelupilotti. YHYS-konferenssireissu oli aivan mahtava. Esityksen vastaanotto oli hyvä, Mari Nivan luotsaama ruokatutkimussessio kantoi kummatkin päivät, illallinen oli mainio, ja tietysti oli kiva nähdä monia ystäviä: Lasse, Teea, Taru ja moni muu.

Marjaanan kanssa kävimme Mältinrannassa taideostoksilla, ja minä ehdin katsastaa Juhani Tuomen näyttelyäkin. Werstaan Amerikan suuri lama -näyttelyn kerkesimme katsastaa myös – se jatkuu elokuuhun, menkää! Rakas pikkuveljeni Antti kuratoi Raunon näyttelyn, mikä kertoo hänen suuresta sydämestään ja vankasta ystävyydestä vuosien yli. Näyttely oli kertakaikkisen käpäyttävä, Antin suosikkisanaa käyttääkseni. Lukuisille ystäville lähti sieltä taidetta mukaan. Marjaanan kanssakin teimme lopulta joulukuussa ostoksia sieltä. Samulin kanssa vietimme unohtumattoman taiteen, ruoan ja juoman rytmittämän Helsingin päivän, jolloin ihastelimme K1:ssä Sammallahden näyttelyä sekä Ateneumissa impressionisteja.

Joulukuussa tein muun muassa Marmite-spaghettia Nigellan muokatulla reseptillä. Hämmentävää. All kinds of wrong, all kinds of right. Ei tästä varmaan vakiherkku tullut, mutta varmasti teen uudestaan. Anteeksi kaikki italialaiset, anteeksi. (Toisaalta Nigella oli saanut inspiraation tähän italialaisesta pastasta, johon käytetään redusoituneen tumman lihaliemen jämät, eli joku nonno tai nonna varmaan nyökkäilisi hyväksyvästi.)

Ateneumissa pidettiin toinen suunnittelupilotti, Emman kanssa keskustelimme UPI:n webinaarissa ruokakriisiartikkelista, ja BIOSilla vietettiin mellevät pikkujoulut ”Lätsän” säestämänä. Ennen sitä kävimme Daily Dosen lounaalla ja tutustumassa Kuvataideakatemiassa Lauri Anttilan tribuuttinäyttelyyn. Siihen olisi ollut kiva syventyä, mutta en taida ehtiä palata ennen näyttelyn sulkeutumista.

Vanhan ystävän kanssa kävimme The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandin keikalla, Marjaanan kanssa Ville Leinosen joululaulukonsertissa (ja Aino Louhin taidenäyttelyssä), ja Kalevan kirkossa kuuntelin ja kyynelehdin, kun kummipoika oli mukana jousiorkesterien konsertissa. Adeste fideles. Kappale tuo aina mieleen elokuvan Päivä ilman sotaa ja kirvoittaa niitäkin kyyneliä. Joulukuussa sain myös joulukortin Charlien sodan mesenoinnin jäljiltä: Charlien tervehdys kurittoman joulurauhan keskeltä pisti haikeaksi sekin. Tuon sodan rintamilla sotivien edes hetkellinen yhteys juoksuhautojen yli ja yhteinen kauna kotoisia imperialistejaan kohtaan tuntuu tässä maailmanajassa hirmuisen etäiseltä, riipaisevasti.

*

Shklarin ja Campbellin kirjojen ohella vuoden keskeisiä lukukokemuksia on ollut Yrjön suosittelema Pierre Charbonnierin Affluence and Freedom, jonka oppeja pitää kaivella hitaasti ja makustellen. Teren kanssa juttelimmekin niistä joulukuussa, kun äänitimme tammikuun podcast-jaksoa ”Niukkuus” – siitä tuli melkoinen paketti, mutta omien ajatusten ja käsitteellistysten mullistaminen on aina vaikeinta. Vähän kismittää, ettei tätä kirjaa ollut olemassa parikymmentä vuotta sitten, kun tuskailin juuri sellaisten ympäristöfilosofian jumitusten kanssa, jotka Charbonnier osaa (kovin ranskalaisesti tosin) sanoittaa ja ohittaa.

Rakkaan ystävän Marja Kyllösen Vainajaiset oli mukana interraililla. Ursula Le Guinin kokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences sisälsi monia avaintekstejä, joihin en ollut ennen tutustunut tai jotka olin tyystin unohtanut: ”Mazes” ja ”The Author of the Acacia Seeds and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics” erityisesti. Stanislaw Lemin Memoirs Found in a Bathtub oli outo ja vaikuttava. Palasin myös nuoruuden klassikoiden pariin ja luin englanniksi vielä kerran uudelleen Tripodit– ja Pimeä nousee -sarjat ennen kuin lahjoitin ne eteenpäin nuorille mielille nautittaviksi. Joukkorahoitettu Charlien sota oli melkoinen kokemus. Vuoden lopulla otin käteeni vanhan ystäväni Topin aikanaan lahjoittaman Le Guin -kokoelman ja palasin Maamerelle, nyt kirjailijan hyväksymällä kuvituksella, joka mullisti mielikuvani. Kaksi ensimmäistä teosta ehdin lukea ennen joulua. Joululomalla ajattelin tarttua Tarun Sormusten Herrasta uuteen käännökseen. Yöpöydälle jäi vielä keskeneräiseksi Jukan ja Harrin erinomainen Metsälampi, ja Porin yöpöydälle lähtee mukaan kesällä ja interraililla pieninä annoksina nautiskelemani Antin ja Miian lahjakirja Italian Ways.

Koska olen vanhemmiten hidas ja ”makusteleva” lukija ja joudun lukemaan valtavasti päivittäin kaikenlaista BIOS-töiden ”artikkelitauhkaa”, paperikirjoihin saan käytettyä edelleen liian vähän aikaa. Äänikirjat ovat siis muodostuneet minulle arvokkaiksi. Tosin nyt kun kirjailijoiden oikeuksille perseillään kunnolla ja kun lukuaikapalvelut muutenkin ovat kustantajille huono diili, etenkin pienemmille, vissiin alan keskittyä lukemaan kotimaista paperilta. Tosin kun kuuntelen ystävän lukevan kirjoittamaansa kirjaa, kokemus on hämmentävä ja vahva. Kun ihmistä on ehtinyt kaivata, kirja tuo hänet liki. Kiitos Laura, Emilia & Suvi. Ootte ihan ihme tyyppejä.

Vuoden aikana kuuntelin viisitoista opusta: Mushroom at the end of the World, Unsheltered, Parable of the Sower, Mikään ei todella katoa, Woman on the Edge of Time, Dirk Gently’s Holistic Detective Agency, The Long Dark Tea-Time of the Soul, Demon Copperhead, Toiste en suostu katoamaan, White Noise, Täytetyt, Maailman kauhea vihreys, Musta peili, Kaltainen valmiste sekä Elolliset.

Mainittujen kamujen mainioiden opusten ohella kumpikin Kingsolverin teos juurtui mieleeni. En ole varma, kuinka paljon Täytetyt lopulta miellytti minua, mutta syvälle mieleen sekin tarttui. Elolliset oli ihmeellisen hyvä.

Podcasteja olen kuunnellut niin paljon viime vuosina, että jäljellä ei ole enää sellaisia Revolutionsin kaltaisia projekteja, joiden kanssa viettäisin jopa satoja tunteja. Yhtäältä hyvä: tulee kuunneltua enemmän kirjoja. Toisaalta rakastan pitkän muodon sivistyksellistä podcastia lajityyppinä. Runcimanin uusi Past Present Future auttoi tähän nälkään, etenkin esseitä käsittelevän History of Ideas- sarjan jatko. Muuten olen kuunnellut lähinnä kollegoiden esiintymisiä eri areenoilla, In Our Timea, LRB Podcastia, Ones and Toozea, GND Mediaa ja Fall of Civilizationsia. Silloin kun maneerit ja tietyt ongelmat eivät tuskastuta liikaa, The Good Fight ja The Great Simplification voivat olla hyödyllistä kuunneltavaa. Varmaan siis edelleen kuunteluaika menee 50/50 kirjojen ja podcastien välillä.

*

Elokuviakin olisin halunnut katsoa enemmän. Mutta jos johonkin maailmantuskan uupumus vaikutti niin tähän. Mitään järkeä siinä ei ole, sillä oikeasti hyvän elokuvan katsominen ruokkii ”sielua” ja auttaa juuri niihin tuskiin. Mutta milloinkas ihminen on järkiotus?

Silti monta unohtumatonta leffakokemusta sain: Midsommar, Leviathan, Laurence Anyways, Songs My Brothers Taught Me, The Day After (kyllä, se maailmanloppuelokuva kasarilta) ja ihmeellinen Green Knight, tuttuja konventioita rikkova arthuriaana-leffa (kiitos rakas Niklas vinkistä!). Nukkeanimaatio Junk Head oli myös hieno. Erityisesti jäi myös mieleen Marjaanan kanssa hupsu ja silti koskettava ja arkiraivoja resonoiva Tämä maailma ei ole enää kotini ja ihan kaikki painajaiset kieli poskessa yhteen tuova Leave the World Behind.

Palasin myös joidenkin elokuvien äärelle. Kun olin sattunut ostamaan divarista Alien-elokuvien boksin, katsoin kesällä peräkkäin ensimmäisen kolmen ohjaajan versiot tai vastaavat. Ykkösen ohjaajan versio oli naurettavan turha, kakkosessahan Ripleyn menetetyn lapsen lisäksi tulee lähinnä konekivääri-ränttätänttää, mutta kolmosen ”Special Edition” oli hämmentävän hieno. Vaikka pidinkin Alien 3:n elokuvaversiosta, siinä kismitti moni asia. Ja kaikki, ihan kaikki, oli toisin ja just oikein nyt. Mutta elokuvalla onkin kiistainen historia.

Coffee and Cigarettes oli vielä parempi kuin muistin. There Will Be Blood taas jätti vähän kylmäksi kuin aikanaan ensi katselullakin, ja nyt ymmärsin paremmin, miksi. Onhan se silti komea. Highlander on hieno, onhan se. Pekan kanssa katsoin, kuten kuului, sillä elokuvan mystinen juliste oli lapsuudessa hänen seinällään. This is England oli vielä parempi ja surullisempi kuin muistin, ja sen innoittamana tuli katseltua kaikki sarjat, joista osaa en ehkä aikanaan nähnyt. Oli jännä niiden jälkeen katsoa Marjaanan kanssa The Walk-In, jossa oli osin samat näyttelijät, monia samoja teemoja mutta hyvin erilaisia kohtaloita. Angels in American katsoimme niin ikään uudestaan, ja onhan se todella hieno, edelleen. Charlien sota -kirjan avulla ratkaisin vihdoin minua piinanneen arvoituksen ja löysin Monocled Mutineer -sarjan, joka oli jäänyt nuoruudesta vahvasti mieleen (nimi vain oli hukkunut).

Katsoimme Marjaanan kanssa The Walk-Inin ohella sarjat Last of Us, Bodies ja Maniac. Ensimmäisen tietokonepelitausta ei ollut minulle tuttu, eikä zombieaihe kiinnosta yhtään, mutta hienosti sarja toimi. Toinen oli tyylikäs ja harvinaisen onnistunut aikavänkyrähommeli, kolmas poskettoman outoa scifiä, josta nautimme kovasti. The Good Placen katsoin (Shklar-syistä) uudestaan ja rakastin edelleen. Niin, ja Munkkivuoren katsoimme. Lopun raju etääntyminen lapsinäkökulmasta ja siihen liittyen valitettavasti aikuisnäyttelemisen heikkous (juuri verrattuna feidattuihin lapsiin) ärsyttivät minua, mutta kun lopun heikkoudet sivuutti, olihan tuo melkoinen tapaus.

*

Tänä vuonna keskitin lahjoituksia pitkälti Lääkärit ilman rajoja -järjestölle ja 25 vuotta täyttäneelle Siemenpuulle. Muutoin lahjoituksia saivat tuttuun tapaan WFP, Punainen Risti, Amnesty, Oikeutta eläimille, Naisten pankki, Finnwatch, GND podcast, Guardian ja Internet Archive.

*

Lopuksi perinteiseen tapaan lukuvinkkejä.

Shklarin kirja esiintyy mainiossa sarjassa The Good Place (jonka tosiaan katsoin uudestaan). Sarjan filosofisia ulottuvuuksia käsitellään täällä:

https://www.vox.com/future-perfect/2019/9/26/20874217/the-good-place-series-finale-season-4-moral-philosophy

Tuukan perusteellinen juttu salaliittoteorioista kannattaa lukea:

https://netn.fi/fi/artikkeli/salaliittoteoriat

Hanna kirjoitti Huippuvuorilta. (Suositus myös Long Playn jutulle: https://www.longplay.fi/pitkat/holvi)

Hannah Ritchiestä on tullut vakilukemista, ja pitäisi varmaan alkaa maksaa uutiskirjeestä:

https://www.sustainabilitybynumbers.com/p/co2-and-fertility-rates

Kake on ainutlaatuinen ihminen.

https://yle.fi/aihe/a/20-10004056

Mikko kirjoitti kivan jutun, jossa mukana on myös Paavo:

https://www.apu.fi/artikkelit/nain-paastojen-vahentaminen-muuttaa-tavallisen-perheen-arkea

Jarkko S. Tuusvuori kaivautui vähän muita syvemmälle hallitukseen ja äärikoikeistoon:

https://netn.fi/fi/artikkeli/hallitustason-aarioikeistolaisuus-ja-maan-etu

Logoksessa ilmestyi juttu minulle tärkeästä Helen Longinosta:

https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/longino-helen

Nyt marraskuussa saatiin vihdoin ilmoille minun johdollani kirjoitettu BIOS-yhteisartikkeli “The crises inherent in the success of the global food system” (Ecology & Society, 28(4), article 16). Olen siekailemattoman onnellinen, sillä artikkelin synytaival on pitkä ja kivinen. Artikkeli on myös valitettavasti tuskaisen ajankohtainen. Artikkelin abstraktista:

“Food systems around the world are increasingly interwoven into a global network. The dominant productionist paradigm emphasizes aggregate production volumes, a focus on few key products, and the dominant role of large exporting countries and transnational corporations. This article proposes a new conceptualization of food systems that illuminates the unequal structure and the lock-ins of this network. The global network of national food systems manifests as a center–periphery constellation where the resilience of many food systems is fatefully undermined. This article also explores the reasons why the successes of the productionist paradigm are accompanied with severe problems, including the potential of global food crises. Increasing vulnerability to crises is an inherent feature of the tightly networked global food system. As a way forward, we propose a transformation pathway based on the notion of “next best transition steps.” A key idea is to afford agency and transformative resilience to those currently in the periphery of the global food system.“

Toukokuussa 2020 kirjoitin BIOS-blogiin esseen “Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit“. Koronapandemia oli herättänyt poikkeuksellista kiinnostusta ruokajärjestelmien kriisialttiudesta, koska ongelmat olivat päällä. Vanhat oletukset omavaraisuusasteesta ja huoltovarmuudesta horjuivat, kun monisyiset kansainväliset sidokset ja riippuvaisuudet tulivat näkyvämmäksi. Samalla konkretisoituivat monet nälän ja ruokaturvattomuuden ongelmat, joista kirjoitin vuoden 2019 artikkelissa “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?“. Toisaalta tilannetta käytettiin hyväksi muukalaisvihamielisyyden ja itsekkään kansallismielisyyden edistämiseen. Halusin ruotia tätä, ja teksti sai paljon lukijoita. Päädyin puhumaan aiheesta moneen paikkaan, ja tutustuin moniin ruokakysymysten tutkijoihin.

Syntyi ajatus tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta, mutta se vaatisi valtavaa lisäopiskelua. Koko loppuvuoden 2020 luinkin valtavan määrän ruokajärjestelmiä ja -kriisejä koskevaa tutkimusta, ja monet ajatukseni mullistuivat. Artikkeli syntyi ja lähti maailmalle, ja vertaisarviointiprosessi alkoi kesäkuussa 2021. Koronapandemia kuitenkin hidasti kaikkea, ja vastaus saatiin vasta joulukuussa. Palaute oli kirjava: kaksi kiittävää ja rohkaisevaa, mutta yksi suorastaan vihamielinen. Eipä siinä, normaalitiedettä. Muutosten tekeminen vaati kosolti uutta opiskelua, sillä rohkaisevien refereiden linjalla lähdimme lisäämään etenkin poliittisen talouden (noin löyhästi sanottuna) tarkastelua. Korona vei kuukauden työtehoa keväällä 2022, joten nyt homma hidastui meidän päässämme.

Tällä välillä tietysti alkoi sota (tai alkoi uusi sodan vaihe) Ukrainassa, ja kansainväliset ruokakriisit saivat ihan uuden ulottuvuuden. Kirjoitin näistä aiheista maaliskuussa 2022 BIOS-blogiin: Suomessa minua huolestutti etenkin kapea näkemys ruokaomavaraisuudesta ja ruokaturvasta. Artikkeli olisi tietysti yhä ajankohtaisempi – toisaalta uudelleenkirjoitukseen tuli vain lisää haasteita. Kevään lopulla teksti lähti uudelleen arvioitavaksi. Sitten odotettiin kesän yli, ja elokuussa tuli ikävä yllätys: kakkosarvio oli saatu ainoastaan vihamieliseltä refereeltä, joten torppaushan siitä tuli. Kahden muun refereen toivomat kehityssuunnat kun eivät taas olleet hänelle selvästi mieleisiä. Normaalitiedettä sekin, mutta tämä prosessin osa ei mennyt ehkä ihan kunnollisesti. Toimitus ilmaisi kuitenkin päätöksensä niin, että artikkeli ei sopinut heille mutta olisi varmasti julkaisukelpoinen muualla.

Uutta putkeen siis, ja toisella yrittämällä valitsimme lehden, joka varmaan olisi alkujaan ollutkin meille parempi vaihtoehto: Ecology & Society. Nyt palautetta saatiin nopeammin (interrail-reissun keskelle), ja se oli erittäin rohkaisevaa. Jälleen kuitenkin täytyisi lukea paljon uudenlaista. Kesäkuussa kakkosversio saatiin lähtemään, ja syyskuussa saatiin oivat arviot ja toimituksen hyväksyntä piskuisilla muokkauksilla.

Tähän artikkeliin tiivistyy vuosien työ ja keskustelut lukuisten ruokatutkijoiden kanssa. Lukemistoa taustalla on hurja määrä. Maailma on myös onnistunut mullistumaan monella tavalla kirjoitusprosessin aikana, mikä on pakottanut kehittämään ajattelua. Ja alustava yrityshän tämä on parempaan ymmärrykseen, “a proposal for a direction of travel”, kuten artikkelissa toteamme.

Ja iso kiitos Romppasen Pasille monimutkaisten ajatusten kuvittamisesta!

Valtaosa tämän vuoden tuotoksista on julkaistu BIOS-blogin puolella, mutta jotain muuallakin. Vastapainon julkaisemassa teoksessa Talouskuri tuli Suomeen ilmestyi ilmestyi Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kanssa kirjoittamamme artikkeli “Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”. BIOS-yhteisartikkeli “Teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoinen suunnittelu” ilmestyi Poliittinen talous -lehdessä. Minulla oli myös ilo ja kunnia kirjoittaa essee Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevään teokseen Mahdollisia mahdottomuuksia.

Käännöstyötä olen tehnyt myös: niin & näin -lehteen käänsin Mara van der Lugtin mainion esseen “Katse kohti pimeää“, ja kesäkuun numerossa ilmestyy käännökseni Mary Midgleyn klassikkoesseestä “The Concept of Beastliness”. Ideoin myös niin & näin -kirjasarjaan käännökseksi Judith Shklarin teoksen Tavanomaisia paheita – Tapani käänsi ja minä toimitin perusteellisesti. Teos oli mullistava lukukokemus!

BIOS-blogiin kirjoitin tammikuussa termin “monikriisi” (polycrisis) räjähdysmäisesti lisääntyneestä ja moninaistuneesta käytöstä. Helmikuussa taas syvennyin BIOS-työssä keskeiseen sosio-ekologisen aineenvaihdunnan käsitteeseen. Maaliskuussa pureuduimme Tero Toivasen kanssa WMO:n Petteri Taalaksen virheellisiin väestönäkemyksiin – muuten hänen puheitaan perattiin hyvin tässä Markku Ollikaisen kirjoituksessa sekä tässä BIODIFUL-hankkeen kritiikissä. Hesarikin reagoi – joskin vieläkään toimittajat eivät kysyneet asiasta WMO:n suuntaan.
Sen verran sekavaa keskustelu EU:n energiansäästötavoitteesta oli, että avasin hieman ongelmakohtia – energian ja sähkön välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkiä. Ja huhtikuussa tarkastelin synkeissä tunnelmissa IPCC:n uusimman ilmastoraportin summeerausta. Keräsin muita lukuvinkkejä aiheesta BIOS-uutiskirjeeseen, ja lisää löytyy helmikuisesta uutiskirjeestä. Maaliskuun uutiskirjeessä kirjoitin pitkälti merenalaisesta kaivostoiminnasta.

Tammikuussa kommentoin Opettaja-lehdessä koulun roolia ekologisessa murroksessa. Helmikuussa olin Kansan Uutisissa Emilia Männynvälin haastateltavana – oli harvinainen tilaisuus puhua niin paljon kuin jaksoi, ja puheet välittyivät “paperille” harvinaisen suoraan. Maaliskuussa kommentoin Ulkopolitiikka-lehdessä väestökysymyksiä.

Ja tietysti olen kirjoittanut säännöllisesti Hyvä kurkku -ruokablogiin! Vuoden alusta on ilmestynyt 44 arviota, mukaan lukien 12-osainen reportaasisarja interrail-matkaltamme. Sen kunniaksi vielä kuva speghetti all’assassinosta Barista.

“Tonight will be bad, and tomorrow will be beyond all imagining.”
– Susan Cooper, The Dark is Rising

Näin karuna vuonna valittamisen aihetta ei juuri ole kenelläkään, jolla on koti, ruokaa, lämpöä ja turvaa. Synkeyden ja ahdistuksen aiheita riittää toisaalta ihan joka iikalle, sillä maailma on huojahtanut kertaheitolla huonommalle tolalle. Yksi uusi suursota entisten päälle ja vielä sellainen, joka paitsi herätti uinuvan ydinaseiden pelon myös sysäsi pandemian ja siihen liittyvän logistiikkakriisin heikentämiä järjestelmiä perikadon partaalle. Täkäläisittäinkin kipeiden (ja monessa muussa maassa kuolettavien) energiahuollon ongelmien lisäksi globaali ruokajärjestelmien verkosto on nyt maailmanhistoriallisissa ongelmissa. Nälkäisten määrä kasvaa YK:n ruokaohjelman johtajan sanoin ”raamatullisiin mittasuhteisiin”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kyllä on ollut uuden vaiheen tärkein laukaiseva tekijä, mutta näiden asioiden tutkijana on tuskastuttanut erityisesti myös se, miten tämä fakta on sokeuttanut sille, millaisissa ongelmissa esimerkiksi nälän ja ruokaturvattomuuden suhteen oltiin jo aiemmin – kehitys oli vienyt vuosia huonompaan suuntaan. Liian moni silmäätekevä on mennyt lausumaan, että ruoka- tai energiakriisit ovat vain ja ainoastaan Venäjän syytä. Politiikan ja diplomatian retorisella tasolla tietysti ymmärtää, mistä tämä tulee, mutta se heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Pahimmillaan meininki on ollut sellaista, että taustatekijöistä ja systeemisestä haavoittuvuudesta ei pitäisi puhua, ettei liudenneta käsitystä Venäjän syyllisyydestä. Jos emme pysty tuomitsemaan ja torjumaan julmaa hyökkäyssotaa sekä samalla hahmottamaan, että järjestelmätason muutos on entistä kiireellisempi, eivät eväät pärjätä maailmassa järin hyvät ole.

Toinen tuskastumisen aihe on ollut se, miten energia- ja ruokakriisien äärellä refleksinä tuntuu olevan kansallisesta omavaraisuudesta huolehtiminen ja oman vakiintuneen hyvinvoinnin tason pönkittäminen. Maakaasun kahmiminen vauraampien maiden talouksien tueksi, jolloin sitä ei riitä tai se on aivan liian kallista köyhemmille ja haavoittuvammille, on vähintään yhtä rujoa touhua kuin globaali eriarvoisuus koronarokotuksissa. Oli alusta lähtien selvää, että mahdollisimman aikaisilla säännöstelytoimilla ongelmia voitaisiin lievittää, mutta kaikkeen sellaiseen lähdettiin liian vähäisesti ja liian myöhään. Sen sijaan, että pohdittaisiin koko energiatalouden laadullista ja rakenteellista muutosta kriisin opettamana, yritetään pitää entinen masiina käynnissä kaikin keinoin.

Ruokakriisienkin keskellä täkäläinen keskustelu on keskittynyt pitkälti siihen, miten juuri me turvaamme oman ruokahuoltomme – itse ongelma on ymmärretty sekä tietoisen taktisesti että tiedonpuutteen takia tyystin väärin, yhä uudelleen. Niinpä kun energiakriisi voi muutospotentiaalistaan huolimatta päätyä vahvistamaan fossiilisia polkuriippuvuuksia, ruokakriisien varjolla halutaan tieten tahtoen ajaa alas maatalouden ympäristösäädöksiä.

Kolme globaalin kuohunnan vuotta ovat osoittaneet valitettavan hyvin, että kansainvälinen solidaarisuus ei näissä oloissa tahdo kukoistaa. Ukrainan sodan myötä kyllä ihmisten into avustustoimintaan on lisääntynyt, mutta kun päällä on lukuisia sotia, nälänhätiä ja luonnonkatastrofien vaurioita, kuilu rahoituksen ja tarpeiden välillä on kasvanut leveäksi ja syväksi.

On omalla tavallaan ymmärrettävää, että julman sodan riehuessa Euroopassa on vaikeampi pitää mielessä, mitä tapahtuu Afganistanissa, Haitissa, Jemenissä, Myanmarissa, Pakistanissa, Tigrayssa, Somaliassa, Syyriassa ja lukuisissa muissa paikoissa ympäri maailman. Turkin ja Iranin tapahtumat pysyvät sentään pinnalla, mutta lähinnä Suomen NATO-prosessin nikottelun ja asetoimitusten takia – tietysti kurdit ovat jälleen historian hylkiöitä. Minusta on kuitenkin ollut aina vähän halpaa moralismia valittaa, miten jokin iso tapahtuma sysää muut näkyvistä. Näin käy jossain mielessä väistämättä. Vaikka pyrin seuraamaan mainittuja konflikteja melko aktiivisesti, aika, huomiokyky ja tiedonhankinnan taidot loppuvat välillä kesken. Kaikilla heillä, joille tällainen aikalaisseuranta ei kuulu työnkuvaan, se on vielä vaikeampaa.

Mutta poliitikkojen, journalistien ja monien muiden työnkuvaan ja kutsumukseen pitäisi nimenomaan kuulua kykyä ajatella kriisien ja konfliktien muodostamia kokonaisuuksia. Ennen kaikkea on kohtalokkaan tärkeää ymmärtää, että jos lukuisat ihmisryhmät ympäri maailman jäävät vähälle huomiolle tai vain instrumentaalisen huomion kohteiksi – jotta heidät saadaan esimerkiksi mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, ei heidän omien ongelmiensa vuoksi – korjataan vielä synkkää satoa. ”Meidän puolellamme tai meitä vastaan” tietysti näyttää nyt eurooppalaisittain selvältä asetelmalta, ja mahtuu maailmaan paljon pahantahtoisuuttakin, mutta monet ihmiset eivät vain katso maailmaa tuolla akselilla – ja moralisoiva siihen pakottaminen ruokkii entisestään epäluuloa. Koronapandemia synnytti paljon katkeruutta, ja uusia vihan hedelmiä kasvaa. Tällaisessa maailmassa voi kehkeytyä pelottavia uusia liittolaisuuksia. Jos ei solidaarisuuden tuntoja löydy, tätä tulisi välttää edes valistuneen itsekkyyden takia, sillä kansainvälistä yhteisymmärrystä tarvitaan moneen muuhun asiaan.

Mistä puheen ollen: kuluneena vuonna ilmestyi viimeinen IPCC:n suurraportti, jolla voisi olla enää merkitystä ilmastonmuutoksen edes jotenkin onnistuneessa hillinnässä, kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjunnassa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset nähtiin rajusti ympäri maailmaa niin tuhoisina tulvina kuin kuivuuksina, jotka pahensivat ruokakriisejä entisestään. Egyptin ilmastokokous ei kuitenkaan luvannut hyvää.

Kuten sanottua, henkilökohtaisessa elämässä ei ole mitään valittamista. Kaikki vanhenemisen tuoma kremppa on pientä tässä maailmassa, ja rakkautta riittää enemmän kuin koskaan. Komposti tekeytyy kohti kevättä. Silti luisuin kuluneena vuonna toistuvasti syviin merkityksettömyyden ja synkkyyden kausiin. Läheisten seura ja ennen kaikkea touhuaminen puutarhassa rakkaan Marjaanan kanssa tietysti auttoivat, ja ilman niitä ei elämässä olisi mitään mieltä. Silti parhaimmillaankin synkkä pilvi kulki ja kulkee mukana. Onneksi minulla on myös BIOS ja armaat kollegat. Vaikka ihan joka hetki en ole onnistunut säilyttämään uskoa oman työn merkityksellisyyteen, ilman heitä olisin varmasti menettänyt työkykyni kokonaan. Loppuvuodesta alkoi olla jo taas tekemisen makua sinnittelyn sijaan.

Toisaalta työ on tuonut omat masentavuutensa. Kulunut vuosi on osoittanut harvinaisen karulla tavalla, miten heikko vahvankin tieteellisen konsensuksen voima on. Politiikassa on yhä röyhkeämpää valmiutta jyrätä yli tieteen ja kyseenalaistaa sen uskottavuus, eikä tämä ole suinkaan rajoittunut äärioikealle, vaan suurissa perinteisissä puolueissa sitä harrastetaan yhä enemmän. Totta kai tämä on omalla tavallaan tuttua kauraa vuosien varrelta, mutta kun BIOS-työssä olemme saaneet ja joutuneet tekemään paljon ylimääräistä työtä valiokuntalausuntojen kanssa, tutkijoiden hovinarriuden vaikutelmaa on välillä ollut vaikea välttää.

Metsäkysymyksissä tämä on ollut tietysti kaikkein ilmeisintä – vuoden varrelle mahtui todella monta vahvaa ja arvovaltaista tieteellistä kannanottoa nykyisen metsätalouden ongelmista (ks. alempana), mutta silti kun metsänielujen ”yllätys” iski, valmius sysätä tiede syrjään oli todella härskiä. Samanlaista meininkiä on ollut yhä uudestaan ruokakysymyksissä: alkuvuodesta nähtiin absurdi ”Ilmasto ja ravitsemus” -selvitys, ja ilmastoruokaohjelman ”En kerro sinulle mitään muutakaan” -episodi olikin sitten vain alkusoittoa.

Kaikenlaista surua mahtuu jokaiseen vuoteen, pientä ja suurta. Yksi pieni mutta suunnattoman suuri rakas poistui luotamme, kun vaimon veljen koira Puuteri kuoli. Joulunaikaan oli kovin haikeaa katsella metsänreunaan, missä väräjävä lyhty valaisi hänen hautapaikkaansa.

*

BIOS-tutkimusyksikön vuosi on ollut monivaiheinen. Tarkemman koosteen laadin tuttuun tapaan blogiimme, ja tietysti toimintaamme voi seurata kaikkein kätevimmin uutiskirjeestämme. Somessa olemme Facebookissa, Twitterissä ja Mastodonissa (Instagram on vähän heikolla hoidolla toistaiseksi). Tallenteita löytyy Youtubesta ja kattavammin kotisivun arkistosta.

Vuoden varrella kirjoitimme useita Venäjän ja Ukrainan sotaa ja siihen linkittyviä kriisejä käsittelevää kannanottoa. Maaliskuussa käsittelimme sodan suhdetta energiamurrokseen, ja jatkoimme energiariippuvaisuutta käsittelevällä tekstillä. Minä kirjoitin maaliskuussa yhden vuoden tärkeimmistä tuotoksistani, pitkän esseen ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Kun keväällä taloustieteilijät iloitsivat energiakriisin vähäisistä vaikutuksista talouteen, BIOS oli harvoja varoittavia ääniä, tai etenkin tuore BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas. ”Satanen per EU:n asukas” oli kyllä vuoden pöhköimpiä julkilausumia, joka nielaistiin julkisuudessa hämmentävän nikottelematta (päässäni soi aina Nylon Beat, kun luin siitä). Edellä mainittua ruokakriisitekstiä vielä tärkeämpi minulle oli pitkä pohdintani edistysuskosta ja murtumien maailmanpolitiikasta. Se kehkeytyi kesän tuskaisissa pohdinnoissa ja alkusyksyn terapeuttisissa keskusteluissa kollegoiden ja ystävien kanssa, ja toivon saaneeni sanotuksi jotain olennaista siitä, miten olemme saapuneet historian murtumakohtaan.

Mainittu BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli korvaamattoman tärkeä lisäys joukkoomme, ja Jussin työpanos on ollut ihailtavan suuri ja jaksaminen osallistua julkiseen keskusteluun ihailtavaa: nelisenkymmentä haastattelua, keskustelua, mielipidekirjoitusta ja kolumnia kaiken muun BIOS-työn ohella – sekä tietysti mainio Keskuspankkikapitalismi-uutiskirje! Jussi piti coolinsa vuoden sekopäisessä MMT-älämölössä, ja hänen luotsaamanaan syntyivät tärkeät kannanotot julkisen talouden ohjauksesta ja ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta. Ylipäänsä tietysti uuden ystävän saaminen on ihanaa.

Majavan Antin metsäpodcast-sarja jatkui menestyksekkäästi, ja syyskuussa Antti järjesti vielä hienot poliitikkokeskustelut sen jatkoksi. Sarjaa soisi kuunneltavan hartaasti ja laajalti: Antti teki väsymätöntä työtä sen eteen, että metsätalouden roolista suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa saataisiin aidosti uudenlaisia näkemyksiä ja yhteistoimintaa. Tämä kun ei ole sellainen nollasummapeli, jolla jatkuvasti pelotellaan. Metsien hyödyntämistä ei tarvitse lopettaa, mutta kestävä ura vaatisi lukuisten sektorien yhteistyötä ja rohkeutta, suunnitelmallista politiikkaa. Valitettavasti metsäasioissa konfliktihakuisuus ja status quohon ripustautuminen on edelleen rajua. Kun metsänielujen romahdus ja suomalaisen ilmastopolitiikan epäonnistuminen tunki joulukuussa voimalla valtajulkisuuteen, poliittinen refleksireaktio oli kieltää tieteen merkitys. Politiikan kohteliaisuussääntöihin kait kuuluu, ettei ketään saa syyttää valehtelusta, mutta kyllä eetteri oli sakeanaan palturia.

Kuten edellä totesin, kuluneena vuonna BIOS-väki joutui löytämään kosolti ylimääräistä aikaa ja voimia valiokuntalausuntojen tehtailuun – eli näitä tehtiin myös vapaalla ja vajaakuntoisena. Liki parikymmentä lausuntoa teimme laskujeni mukaan, sekä kirjallisesti että useaan otteeseen paikalla lausuen. Itse käytin eniten aikaa uutta ilmastolakia, uutta luonnonsuojelulakia ja ennallistamisasetusta koskevissa lausunnoissa, mutta isoin urakka oli lopulta, kun kommentoimme kerralla kolmea keskeistä ilmastosuunnitelmaa ja -strategiaa. Sen verran vaillinaisia suunnitelmat olivat, että pumaskan äärellä tuli sadateltuakin. Ja kaikki ennakoidut ongelmat tietysti realisoituivat kunnolla joulukuussa, kuten edellä todettiin. Nettopäästöissä ollaan 90-luvun tasolla, ja kaikki suunnitelmat oli rakennettu illuusioiden varaan. Nettonolla-vilunkipelin ongelmista kirjoitin ohimennen myös helmikuisessa uutiskirjeessä.

Kollegat Tere ja Jussi tekivät aktiivista yhteistyötä GTK:n kanssa energiasiirtymän materiaalisia vaatimuksia koskevan raportin laadinnassa, ja siihen nojaava energialaskuri julkaistiin marraskuussa. WISE-hankkeen puolella ilmestyi ”Tulevaisuuden tilannehuone”, jonka laadinnassa Paavo oli keskeisessä roolissa. Paavo, Tero ja Jussi A. laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista (katso myös blogissamme).

Ensimmäinen BIOS-festivaali oli hämmentävä yleisömenestys, melkoinen taidepläjäys ja loistava tilanne edistää tutkimusyksikkömme aloitetta suunnitelmallisesta siirtymäpolitiikasta. Itse olin juuri toipunut toisesta koronasta, joten en ollut ihan ykköskunnossa, mutta esitykseni sain pidettyä sentään kohtuullisen hyvin. Kollegani Karoliinan järjestämä Koneen Kaivolla-tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella” oli sekin työvuoden huippuhetkiä, ja oli ilo ja kunnia pitää avauspuheenvuoro ja tavata monia fiksuja tuttuja. Pääsin kirjoittamaan aiheesta myös BMOL ry:n Natura-lehden numeroon 4/2022 ja puhumana useassa esityksessä.

Edellä mainittujen lisäksi vastasin tietysti tuttuun tapaan uutiskirjeen tekemisestä. Hommaan kuuluu paitsi kollegajoukkomme tekemisten dokumentointia myös välillä pitkäksikin venähtäviä analyysejä ajankohtaisista aiheista. Maaliskuussa ja huhtikuussa käsittelin uusinta IPCC:n raporttia. Kesäkuussa kirjoitin koosteen kotimaisesta metsäkeskustelusta (lukekaa tuo, jos yllätyitte joulukuussa!) ja lokakuussa MMT-hölinästä. Joulukuinen kirjoitus puolentoista asteen kohtalosta auttoi kalibroimaan omaakin päätä.

Tammikuussa minua haastateltiin ympäristöaktivisten kohtaamista vihareaktioista, ja helmikuussa juttelin arvon kollegan Mila Sellin kanssa Kirkon Ulkomaanavun podcastissa nälkäkriisistä. Helmikuussa ilmestyi myös laajennettu englanninkielinen analyysini Dasguptan raportista. Kohtasin pettymyksen toisensa jälkeen, kun yritin turhaan löytää tekstille paikkaa ”maailmalta”. No, onpahan edes tuolla. Montrealin kokouksen tuloksiin suhtauduin väistämättä vähän ristiriitaisesti – perusteet löytyvät tuosta tekstistä. Mutta biodiversiteetin politisoimisen muoto on nyt valittu, ja sillä mennään.

Maaliskuussa ilmestyi artikkelikokoelma Planeetan kokoinen arki. Toukokuussa julkaistiin yhteisartikkelimme suomalaisista teollisuuden vähähiilitiekartoista.

Kesäkuussa Dimitri Ollikainen kävi Hulaudessa puhumassa ruokakriisistä, ja pääsin kokkaamaankin kameran edessä. Sitran blogissa julkaistiin kutsukirjoitukseni sivistyksen merkityksestä, ja BIOS-blogissa ilmestyi kolmas vuoden tärkeimmistä teksteistä, joka käsitteli päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta. Heinäkuussa filosofisessa SATS-lehdessä ilmestyi artikkelini ympäristöongelmien metriikasta. Näitä aiheita olen pohtinut vuosia, ja ensi vuonna yritän vihdoin puristaa ajatuksiani kunnolla kirjalliseen muotoon. Tämä teksti oli hyvä harjoite.

Jatkoin toimintaa Fingon ruokaturvaryhmässä, ja elokuussa ilmestyi kannanottomme globaaliin ruokakriisiin. Puhuin aiheesta myös SuomiAreenaan kuvatussa insertissä ja syyskuisessa Koneen Säätiön podcastissa. Huhtikuussa puhuin ruokakriisistä Valion yhtiökokouksen kutsuvieraana. Näihin aiheisiin liittyi myös vuoden pahin ammatillinen pettymys, mutta weitermachen, kuten Saksassa sanotaan.

*

Kuten vuoden takaisessa katsauksessa totesin, tämä vuosi meni vielä niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana. Essi Syrén siirtyy tilalleni kevään vuosikokouksessa, ja töitä alamme jakaa liukuvasti jo nyt. Nämä vuodet puheenjohtajana, toiminnanjohtajana ja välillä päätoimittajana sen rinnalla olivat korvaamattomia, mutta kieltämättä väistyminen tuntuu hyvältä. Muutoinkin muutoksia on edessä, kun vuoden vaihteessa verkkokauppamme siirtyy Kirjavälityksen alle, ja Kaisa Kortekallio päätoimitti juuri ensimmäisen numeronsa.

Syyskuussa vietimme kirjasarjamme 20-vuotisjuhlia Tampereen Laternassa. Flunssa- ja koronakausi verottivat väkeä, mutta juhlat olivat verrattoman mukavat. Kiitos Tuukalle ja Elinalle puheista!

Vuoden isoin tekstiduuni oli kirjan Näin toimii fasismi käännöksen toimittaminen. Tapani teki hienoa työtä, ja teos liikkui ilahduttavasti kirjamessuilla – usein sain vielä tyrkytettyä vanhan opukseni Paljon liikkuvia osia kylkeen. Oli kiva päästä messuilemaan kunnolla, ja toisin kuin viime vuonna, energiaa riitti mukavasti. Jatkossa kyllä olen mukana messuilla, mutta enää en ole lähtökohtaisesti täysillä päivystämässä vaan otan ”rivitoimittajan” osuuden. Kirjamessuilla toinen menestys oli Bagginin Ajatteleva maailma, joka sai muutenkin tosi kivasti julkisuutta. Ensimmäinen painos pääsi maailmalle tosi nopsaan, ja uusi saatiin jouluksi. Tammikuussa pääsenkin tarjoamaan arvokasta opusta opettajille Educa-messuilla, joiden aikaan olen vielä vanhassa vastuutehtävässä eli satasella mukana!

Vuoden viimeiseen numeroon minulla oli kunnia kääntää Kamin Mohammadin teksti ”Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa”.

”Silti, todistaessani iranilaisten yhtenäisyyttä ja kuunnellessani tämän sukupolven kutsuhuutoa, joka kantaa muassaan kaikkien edeltävien sukupolvien tukahdutetut äänet, sallin itseni unelmoida ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ehkä jonain päivänä voin saapua Iraniin ilman, että pelko jäytää sydänalaani ja kulkee vierelläni joka askeleella.”

*

Hyvä kurkku -blogin vapaaehtoistyö tai harrastus täytti 10 vuotta, ja homma meni vähän mielipuoliseksi: 112 arviota vuoden aikana, ja noin 180 muuta päivitystä päälle Facebookissa. Kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut blogiin 740 arviota tai muuta artikkelia vuodesta 2013 lähtien.

Vuoden parhaista kokemuksista mainittakoon Nomad, Kuja, Vinolito, Zen Sushi, Papu ja Pata, Daddy Greens Töölö, Kahvila Rakastan, Jörn’s Döner, Basta, Dong Bei Hu, Jätskibaari Vohveli, Petiscaria, Whatever, Zhen Hao Dim Sum, Noodle Master, Hügge, Delhi Darbar, Osteria dei Gusti, Onda, Tuhto ja Sen Viet. Arviotyön ulkopuolella vietin myös velimiesten kanssa ihanat illat Daily Dosessa ja Mei Linissä Helsingissä.

Pääsin myös kirjoittamaan gastronomisia omalla nimelläni, kun My Helsinki tilasi minulta kirjoitussarjan pääkaupungin vegaanisesta tarjonnasta. Käsittelin täysin vegaanisia paikkoja sekä laajemmin lounastarjontaa, kahviloita ja illallisia.

*

Hulauden puutarhassa saimme vihdoin rakennettua uudet sillat ojien yli, sillä kottikärryhommat alkoivat mennä jo taiteiluksi. Edesmenneen ystäväni Chuckin esimerkin mukaisesti nimesimme sillat: Stirling, Brooklyn, Milvio ja Eindhoven (Chuckin sillat olivat kompostille johtava Pont du Garbage, Ted Kennedy- teemainen Chappaquidick sekä silloista suurin, The Bridge of Size.) Peruskorjasimme myös kasvihuoneen ja vadelmapuskien tukia.

Talvella peurat/kauriit eli vanha kunnon Massimo ja hänen laajentunut porukkansa olivat tehneet isoja tuhoja marjatarhassa, ja heistä oli… seuraa läpi puutarhakauden. Yhtenä aamuna saimme herätä melkoiseen Avara luonto -hetkeen, kun sarvipäät tappelivat reviiristä oikein kunnolla. Marjapuskia olemme suojanneet hirvinauhalla, joka tuntuu toistaiseksi toimivan, mutta saas nähdä. Kasvukaudella Massimo & co kävivät tuttuun tapaan syömässä cicoriaa kaikkein ahkerimmin, joten muu kasvusto ei kauheasti kärsinyt paitsi lehtikaali talven tullessa. Ja cicoriasta saatiin silti talteen ennätyssato!

Basilikan sato oli niin hurja, että päädyin pakastamaan pestoa kosolti – vielä joulukuussa nautimme siitä veljen ja tämän vaimon kanssa.

Sain myös vihdoin kerättyä kaikki viljelykarttamme vuodesta 2009 lähtien samoihin kansiin. Tänä vuonna puutarhassa oli 50 eri lajia, lajikkeita jopa 90. Monimuotoisuus tuo tarhalle sietokykyä, tekee työstä kiinnostavampaa ja pidentää satokautta. Pölyttäjiäkin riittää, kun käytävillä kukkivat villiintyneet kehäkukat, reunuksilla asterit ja ympäriinsä luonnonkukat. Lupiineja ja vuorikaunokkeja riivin entiseen tapaan, ja esiintymät ovat jo selvästi vähentyneet. Mutta ei se homma koskaan lopu. Ukkoetanoita sen sijaan näkyy entistä enemmän, ja sammakoita kurnuttaa, ihanaa.

Elokuussa saimme kunnon hevonkakkasaaliin kompostiin muhimaan. Sekoitin sen saman tien elämää kuhisevaan päätekompostiin, joten keväällä kakalla terästettyä kompostia pääsee ajamaan suoraan kumpuihin, laatikoihin ja kasvihuoneeseen. Kiitos Loisto ja kumppanit!

*

Mitä vuoden aikana muutoin tapahtui?

Tammikuussa aikaa kului tosi paljon SPR:n rokotuspäivityksissä Ideaparkissa. Muutoin en ole korona-aikojen katkoksen jälkeen päässyt takaisin SPR-hommiin, mikä minua surettaa. En haluaisi menettää niitä taitoja. Ehkä niin & näin -urakan keventyminen antaisi aikaa? Toisaalta edellä mainitut valiokuntalausunnot ovat paisuttaneet päätyötä vallan mahdottomasti ja tuoneet arvaamattomuutta aikatauluun. Pidin tammikuussa myös toisen Porin lukion tiedekummiluennon, edelleen valitettavasti etänä, koska elimme vielä maskien ja rajoitusten aikaa.

Helmikuussakin korona hallitsi arkea melko lailla. Tietokonehankinnan takia piti kuitenkin tehdä Turun reissu, jonne uskaltauduimme Marjaanan kanssa yhdessä. Paljon tuli vietettyä aikaa hotellihuoneessa kuitenkin.

Maaliskuussa iskikin sitten korona, joka vei tosi paljon työkykyä. Itse tauti meni suht nopsaan ohi, mutta jälkioireet olivat rajuja. Toivuimme Marjaanan kanssa juuri ja juuri ajoissa, että uskalsimme lähteä Tukholmaan 50-vuotissynttärireissullemme. Kävely otti voimille, mutta ehdimme nähdä paljon taidetta ja syödä hyvin. Marjaana oli teettänyt minulle Tuuni Turulalla ”Viherpeukalot” -taulun, jossa meidän hahmomme, karhu ja hirvi, touhuavat puutarhassa (aitojen Hulaus-valokuvien inspiroimina). Paras lahja ikinä! Ja ehdimme myös käydä katsomassa Tampereen Teatterissa näytelmän ”Huomenna hän tulee”.

Huhtikuussa juhlimme veljien kanssa syntymäpäivääni viikonloppureissulla Helsingissä. Yllä mainittujen illallisten lisäksi pääsin käymään Espoon EMMA-museossa ensimmäistä kertaa, ja vierailimme rakkaan tätini luona brunssilla. Baarissakin istuimme, toki. Opettajani Yrjö Hailan kanssa pidimme esityksen Nokian kirjastossa Ossi Somman muistoseminaarissa, ja iltaohjelma kartanolla oli ihanaa. Erityiskiitos ainutlaatuiselle Matti Kuuselalle. Telakalla kävimme katsomassa hienon näytelmän ”Metsän pelko”.

Toukokuussa osallistuin Politiikan tutkimuksen päiville, ja pidin esityksen kollegani Teron kanssa aiheesta, josta kirjoitamme lisää nyt alkuvuodesta. Armaat Manu ja Julle viettivät häitään – aivan mahtavaa – ja samalla reissulla pääsimme kummityttömme synttärijuhliin. Toukokuussa oli toinenkin Helsingin reissu, päiväseltään: kävimme ARS22-näyttelyssä ja illastimme rakkaiden ystävien kanssa. Minulla oli myös ilo mennä juhlimaan ystävien tupareita – uskomattomien vaikeuksien jälkeen heillä on taas koti. Vuoden parhaita asioita.

Kesäkuussa kävin reportaasireissulla Vegemessuilla sekä Taalintehtaalla viettämässä ikimuistoiset päivät ystäväperheen luona. Perinteinen vanhojen ystävien ja kollegoiden Hulaus-reissukin järjestyi, ja se teki yhtä hyvää ”sielulle” kuin aina. Kerrostalossamme alkoivat maalämpöporaukset ja poistoilman talteenoton järjestelmän rakennus – homma eteni hyvin, ja hankkeessa ei tullut ennakoimattomia toimitusvaikeuksia lukuun ottamatta minkäänlaisia ongelmia. Koko talon väki oli tyytyväinen hankkeeseen, ja kustannusten nousukaan ei meihin iskenyt, kun tarjous oli teetetty hyvissä ajoin. Olen tosi tyytyväinen, että ajoin tämän asian läpi.

Heinäkuussa ehdimme nauttia reissaamisesta hämmentävän paljon puutarhanhoidon ohella. Kävimme Tyrvään pappilassa kaksi kertaa, ensin lounaalla anopin kanssa Porin reissulla, sitten veljen ja tämän vaimon kanssa lounaalla, Nelimarkan näyttelyssä, funkkistalon kahvilassa ja Pyhän Olavin kirkossa. Turussa nautimme Antti Laitisen ”Taipuisa maisema” -näyttelystä, Nomadin ruoasta ja rakkaan Karelin opastamasta Ruissalon reissusta. Ehdimme käydä myös Mänttä-Vilppulassa. Gösta, Pekilo ja vielä Walleniuksen Wapriikki. BIOS-kollegan synttärireissulla käväisin myös Vardan näyttelyssä Valokuvamuseossa ja Anssi Kasitonnin näyttelyssä Taidehallilla. Ja näin niin & näin -kollegan Tytin valkokankaalla täysin yllättäen! Vietimme 20-vuotishääpäivää Porissa: tällä kertaa emme klapihommissa vaan kaupungilla nauttien taiteesta, etenkin ”Chorus Sinensis” -näyttelystä. Kävimme myös Hattulan Pyhän ristin kirkossa katsomassa vuosien jälkeen seinämaalauksia sekä Visavuoressa.

Elokuussa nautimme taiteesta edelleen: Laukon kartanolla, Sara Hildénin museossa (Anna Retulaisen ”Hiljaisuus”) sekä Finlayson Art Areassa. Työreissulla ehdin nähdä myös Helsingissä Puistokatu 4:n avajaisnäyttelyn. Rakkaan ystäväni Samulin syntymäpäivän kunniaksi vietimme ihanat päivät Hulaudessa kokkaillen, saunoen ja nostalgisoiden täysin häpeämättä.

Syyskuussa näimme Yrjöä ja Markettaa heidän puutarhallaan pitkästä aikaa, ja Tampereella pääsin juhlimaan rakkaan Marian romaanin Vainajaiset ilmestymistä. Manun ja Samulin yhteisiä syntymäpäiviä vietettiin riehakkaasti. Pidin Tampereen yliopistolla luennon Planeetan kokoinen arki -kirjan artikkelini aiheista.

Lokakuussa puursin Turun messuilla ja toin tuliaisiksi koronan, joka oli onneksi lievempi ja vailla sitkeitä jälkioireita, joten ehdin mainituille BIOS-festivaaleille. Työaikataulu kuitenkin meni taas kunnolla sekaisin, etenkin kun päällemme kaatui kunnon valiokuntalausuntokuorma. Tampereen yliopistolla luennoin irtikytkennästä samalla luentokerralla Tuulin kanssa, ja pääsimme vaihtamaan pitkästä aikaa kunnolla kuulemisia. Joensuun perinteinen luento Lassen oppilaille sen sijaan täytyi pitää etänä, koska päivät eivät riittäneet reissaamiseen. Helsingin messuilla sai myös ahkeroida kunnolla, mutta niin & näin -porukka kunnostautui, eikä kenenkään tarvinnut päivystää itseään uuvuksiin. Ehdin jopa kuunnella yhden esityksen, Tiina Raevaaran keskustelun koirakirjastaan! Vietimme messuviikonloppuna myös rakkaan kollegani syntymäpäiviä.

Marraskuussa puhuin Tampereen yliopistolla pidetyssä konferenssissa kasvatuksen roolista ekologisessa jälleenrakennuksessa, Aalto-yliopistolla kriisien aikakaudesta ja kuvataideakatemiassa kompostista ja maaperästä. Teatterikorkealla kävin ylikulutus-keskustelussa, jonka jälkeen vietin ihan mahtavan illan yllä mainitun vanhan kollegani Lassen kanssa. Marjaanan ja hänen veljenpoikansa kanssa kävimme aikoinaan luvatulla Berliinin matkalla. Ruotsia lukuun ottamatta edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo vuosikausia. Berliiniin haluan kyllä joskus palata, mutta sitten vesiä ja maita pitkin.

Joulukuulle osui vielä yksi keynote-luento sekä erinomainen vuoden päätöspäivä BIOS-porukalla. Joulua saimme viettää rauhallisesti anoppilassa, ja välipäivinä ehdimme vihdoin jatkamaan Hulauden klapiurakkaa, kun talon kulmalta oli pakko kaataa kaunis iso koivu rakennusta uhkaamasta.

*

Olen lukenut kuluneena vuonna todella, todella vähän kaunokirjallisuutta, mistä olen ollut surullinen. Siinä synkeässä alhossa, mihin olen toistuvasti vajonnut, ei ole vain löytynyt voimia tarinoille – täysin pöhköä tietysti, sillä hyvien elokuvien ohella ne ovat parasta vastalääkettä sisäiselle tyhjyydelle. Ei minulla ole mitään intoa ”suorittaa” suurta määrää kirjoja, ja sellainen oman elämänsä sankaroiminen on helposti myös aika vastanmielistä. En enää edes pysty lukemaan niin nopeasti, innolla ahmien, kuten nuorena. Mutta parhaimmillaan lukeminen auttaa ajattelemaan toisin ja elämään hetken muualla. Työn jatkuva silppulukeminen vain tahtoo vallata alaa, myös ”työasioiden” lukemiselta monografiamuodossa. Sitä täytyy saada vallattua takaisin.

Jotain luin sentään: Ken MacLeodin Beyond the Hallowed Sky oli uuden trilogian alku muttei valitettavasti järin hyvä. Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä sen sijaan pidin kovasti, yllättävänkin paljon. Ursula Le Guinilta luin vihdoin trilogian Annals of the Western Shore. Se oli hieno kokemus, mutta näitä kirjoja luin todella, todella hitaasti makustellen. China Miévillen October sen sijaan meni yhdessä hujauksessa. Rakas ystäväni Kaisa antoi minulle kiertokirjalahjaksi Robin Wall Kimmererin pikkukirjan The Democracy of Species, jonka luin parilla junamatkalla ennen kuin annoin eteenpäin. Hieno opus.

Vaikka lukeminen takkusi, kirjojen kuunteluun sen sijaan opin vihdoin. Ihan tajuttomasti en kuunnellut… ja kyllä, kuuntelen perusnopeudella, koska tätäkään en suorita. Päädyin kuuntelemaan pääosin sellaisia teoksia, jotka minun olisi vähän työmielessäkin pitänyt lukea mutta joihin en varmasti ehtisi paperisena tarttua. Niinpä Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Arla Kanervan Lopun aikoja, Maja Lunden Mehiläisten historia ja Richard Powersin Ikipuut tutustuttivat minut spekulatiivisen ympäristökirjallisuuden genreen, joka oli jäänyt minulle vähän vieraaksi. Laura Gustafssonin Pohja ja Pauliina Haasjoen Nausikaa sen sijaan olivat silkkaa kirjallisuuden nautintoa ja liikutusta, eivät ”työasioita”.

*

Kuten edellä totesin, hyvät elokuvat ovat minulle tärkeää terapiaa mutta sen lisäksi myös arvostamani taidemuoto ja sivistyksen muoto. Jos elämä on liian silppuista, enkä saa katsottua elokuvia, tahdon synkistyä entisestään. Onneksi tammikuussa sain MUBI-elokuvakanavan kunnolla elämääni London Review of Booksin tilaajalahjana, ja pian siirryin vakitilaajaksi. Sen ja Teeman avulla (vaikkei jälkimmäinen entisensä olekaan) olen pysynyt laatuelokuvissa. Ja kun suosituksia tulee sydänystäviltä Mikolta ja Tuukalta, löydän aina jotain olennaista katsottavaa.

Minä en yhtään jaksa välittää siitä, näenkö elokuvia tuoreeltaan: taidemuodon korpus on niin laaja, että on ihan sama, miltä ajalta ja miltä alueelta niitä katsoo. Ajan tasalla on mahdotonta pysyä, ja muutenkin ”elokuva, joka on pakko tietää ja josta on pakko muodostaa mielipide” -ilmiö on yksi lempi-inhokkejani.

Sistersin veljekset, First Cow ja Meek’s Cutoff olivat kaikki omilla tavoillaan lännenelokuvien lajityyppiä jalostavia leffoja, joista erityisesti kaksi ensimmäistä jäivät elämään mielessä. Marjaanan kanssa kävimme katsomassa elokuvateatterissa Piemonten tryffelinmetsästäjät, jota rakastimme. ”Olen niin vihainen, että kirjoituskonekin hajoaa!” kuvasti hyvin veljessarjamme mentaliteettia ärtymyshetkinä. Olimme myös täysin onnessamme elokuvista Nebraska, Beasts of the Southern Wild ja Young Plato. Vankilapakokuvaus Le Trou oli aivan ihmeellinen. Peter and the Farmia en todellakaan voi suositella kaikille, sen verran rajua kuvamateriaali ja ihmisen tilitys välillä on, mutta silti tästä ei jäänyt ahdistunut tai surullinen olo. Ihminen on jännä otus.

Synkeämpiä mutta silti tärkeitä kokemuksia olivat Tyrannosaur, Selfish Giant, Misfortunates, Cargo 200, Reluctant Revolutionary sekä täysin pähkähullu ja tyystin arveluttava I’m Still Here.

Elokuvateatterissa kävin katsomassa Eläinoikeusjutun, joka palautti mieleen monia ihmisiä, aikoja ja tapahtumia. Ihmisten ja eläinten suhteita kuvasi myös erikoinen The Rider.

Elokuvien ohella katsoimme Marjaanan kanssa kauniin sarjan After Life. Nautiskelin myös Dennis Potterin klassikot Laulava salapoliisi, Karaoke ja Kylmä Lasarus. Täysin ihmeellistä telkkaria.

*

Yksi syy lukemisen ja kirjojen kuuntelun vähäisyyteen on podcastien merkitys elämässäni, ja tämähän on varsin positiivinen syy. Yleissivistykseni on laajentunut ja syventynyt niiden avulla enemmän kuin olisin voinut vielä kolmisen vuotta sitten ajatellakaan. Talking Politics lopetti maaliskuussa, mikä oli suuren surun aihe. Ones and Tooze on korvannut menetystä osaltaan, mutta kaipaan brittiläisen syvän sivistyksen otetta – Tooze on lukenut, mutta suorastaan hysteerisellä tavalla, ja hänen aiheensa ovat paljon useammin ”työjuttuja”. In Our Time ja LRB podcast ovat kuitenkin pitäneet yllä brittiläisen sivistyksen tunnelmaa.

Revolutions Podcast palasi tauolta viemään Venäjän vallankumouksen surkeaan päätepisteeseen, ja muutamien synteesijaksojen jälkeen podcast loppui joulukuussa. En ole historian tuntija, eikä minusta koskaan sellaista tule, mutta tämä sarja on opettanut minulle enemmän kuin ehkä mikään kirja elämässäni.

Jos haluaa syventyä ydinaseiden kauheuteen, Dan Carlinin Destroyer of Worlds on juuri sitä mitä lääkäri määrää. Tiivis paketti maailmanlopun tilitystä. Slaten Slow Burn ja One Year -sarjat ovat olleet kiehtovia sukelluksia amerikkalaiseen lähihistoriaan. New York Timesin Day X taas palasi Saksan uusnatsien väkivallantekojen historiaan.

Työasioissa olen kuunnellut The Great Simplification -podcastia: välillä aika pompöösiä ja pahimmillaan melkoisen hybristä miesselittämistäkin, mutta parhaimmillaan keskustelevaa ja oppimisenhaluista sukeltamista yhteiskuntien aineenvaihdunnan ja luontoperustan moninaisuuteen.

Vuoden merkittävimpiä kuuntelukokemuksia oli Mother Country Radicals, joka käsittelee Weathermenien historiaa, yhdysvaltalaisen uusvasemmiston sirpaloitumista eräänlaiseksi ”spektaakkeliterrorismiksi” ja nivoutumista mustien vapausliikkeiden veriseen historiaan. Ystäväni suosituksesta kuuntelin myös podcastit Timber Wars ja Burn Wild, jotka käsittelevät yhdysvaltalaisen ympäristöradikalismin historiaa 90-luvulta lähtien, juurtuen etenkin niihin metsäkamppailuihin, joita myös Ikipuut käsittelee. Täytyy sanoa, että nuo sarjat olivat minulle kirjaa vaikuttavampi kokemus, vaikka kirjassakin oli paljon hyviä puolia. Sen verran noita asioita tuli aikanaan seurattua.

*

Tämänvuotiset kollektiiviset joululahjani ja muut ylimääräiset lahjoitukset suuntasin Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, SPR:n katastrofirahastoon sekä Siemenpuu-säätiölle. Muita lahjoituskohteita tänä vuonna ovat olleet World Food Program, Naisten pankki, Oikeutta eläimille, Amnesty, Finnwatch, Manchester Green New Deal Podcast, Revolutions Podcast, Internet Archive, Turun scifiseura ja Huussi ry.

*

Lopuksi vielä valikoituja lukuvinkkejä vuoden varrelta:

– Naturen artikkeli ”nettonollan” problematiikasta

– Juttu Shellin carbon capture -laitoksesta, joka päästelee enemmän kun kaappaa

– Kalaöljypillereiden taustalla oleva ekosysteemien tuho

– New Yorkerin juttu Stanislaw Lemistä

– Long Playn juttu suomalaisesta metsäpolitiikasta

– Mari Koistisen hieno juttu viljan laatumääreiden suhteellisuudesta

– Guardianin artikkeli Kenian järvien mystisistä muutoksista

– Ihana juttu ”Lintuja ei ole” -salaliittoteoriasta

– Maailman Kuvalehden juttu Afrikasta ja kalastuspolitiikasta

– Naisten kohtalosta sotapakolaisten liikkuessa

– Jeff Vandermeer Le Guinista ja Floridan ympäristötuhoista

– Long Playn juttu päästökompensaatioista

– London Review of Booksin kirjoituskimara Roe vs. Waden kohtalosta

– New Yorkerin artikkeli Shinzo Aben murhasta ja japanilaisen yhteiskunnan oudoista puolista

– Juttu valokaloista ja niiden kalastuksesta

– Guardianin hieno juttu siitä, mitä nälkä saa aikaan

– Kolumbian totuuskomissiosta

– Henry Kissingeristä

– Suomalaisen kiertotalouden hitaasta kiiruhtamisesta

– Tuttujen tutkijoiden hieno artikkeli kansalaisyhteiskunnan moninaisuudesta

– Ja vielä kerran Long Play: Hanna Nikkasen hieno juttukimara ruoan hinnasta ja keinottelusta

Eli sanottakoon nyt vielä, että Long Play kannattaa tilata – sen verran monta erinomaista juttua sieltä tuli tänäkin vuonna!

Kesäkuussa kirjoitin Sitran blogiin vierailijatekstin heidän Sivistys+ -hankkeensa päättymisen kunniaksi. Taustalla oli vajaa vuosi aiemmin kirjoittamani essee “Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa“. Uudessa tekstissä “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lamput sammuvat ympäri Euroopan?” olin paljon synkeämmissä tunnelmissa – Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ilmastokriisin muuttuminen yhä kouriintuntuvammaksi ja näiden pahentamat energia- ja ruokakriisit olivat huojauttaneet maailman uuteen tilaan. Minusta tuntui, etten enää osannut ajatella.

Näiden ajatusten kanssa pyöriskelin koko kesän. En sentään vajonnut syvään synkkyyteen, sillä jokapäiväinen työ puutarhassa pitää aina elämässä kiinni. Silti syksyn lähestyessä pysähdyin miettimään yhä uudelleen sitä, etten kunnolla hahmottanut enää, millaisessa maailmassa elän. Mitä minun pitäisi BIOS-tutkimusyksikön työssäni tehdä, ja millaisilla puhetavoilla ja -teoilla on tässä maailmanhistorian murtumakohdassa merkitystä? Edesmennyt ystäväni Chuck Dyke jätti minulle viimeisten tapaamisten aikana mieleen sitkeän ajatuksen: tässä ajassa on valittava merkityksellisiä tekoja – olkoot ne puhetta, kirjoitusta tai muuta. Sellaisten löytyminen tuntuu vain joskus synkeän vaikealta. Tai kuten kollegani puki syksyiset tuntoni sanoiksi: “Jos olisin tutkija 20- tai 30-luvun Saksassa, mitä minun pitäisi tehdä?”

Näistä tunnoista kumpusi tuore BIOS-tutkimusyksikön esseeni “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka“. Se ei ole iloista tekstiä, mutta ei epätoivoistakaan, vaan se syntyi halusta ymmärtää tätä aikaa ja meidän suomalaistenkin mahdollisuuksia toimia sekä sitä, millä tavalla ja mitä kohti meidän tulisi toimia. Kuten toinen kollegani totesi “sivistys” tuntui tässä hetkessä liian kiltiltä termiltä, ja nyt siirsin sen sivuun ja kirjoitin historiakäsityksistä, romahduksista, äärioikeistosta ja sivilisaatioista. Keillä on kykyä ja halua puhua tässä maailmanajassa sivilisaatioiden näkökulmasta? Jos se puhe jätetään vain murtumien lietsojille ja kansallisen itsekkyyden ja eristäytymisen puolestapuhujille, peli on hävitty. Täytyy uskaltaa rakentaa toisenlaista politiikkaa kuin se, joka edelleen ripustautuu lineaariseen edistysuskoon, vaikka sitten kuinka viherrettynä.

“Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen.” 

BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi Venäjän ja Ukrainan sodan alettua useita tekstejä, joissa käsitellään sodan vaikutuksia energia- ja ruokahuoltoon globaalisti ja Suomessa. Ensimmäisessä tekstissä “Ukrainan sota, energiamurros ja ilmastonmuutos” tarkastellaan yksioikoisia ja lyhytnäköisiä reaktioita lähestyvään energiakriisiin ja muistutetaan lyhyen ja pidemmän aikavälin muutosten ja niihin reagoimisen eroista.

“Aikajänteiden yhteen nivominen tarkoittaa myös, että on turhaa valittaa siitä, että “nyt kukaan ei muista ilmastokriisiä”. Tällaisia antroposeenin ajan kriisit ovat, monisyisesti yhteen nivoutuvia nopeita ja hitaita, paikallisia ja globaaleja tapahtumakulkuja, joissa ei koskaan päästä toimimaan puhtaalta pöydältä.”

Seuraavassa kollegani Antti Majavan johdolla laaditussa tekstissä pureudutaan yksityiskohtaisemmin siihen, mitä reagoiminen sodain aiheuttamaan energiakriisiin tarkoittaisi Suomessa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kolmannessa kirjoituksessa “Ruokakriisi ja omavaraisuuden illuusiot” pureuduin siihen, miten moninaisin tavoin sodan pahentamaan ruokakriisiin reagoidaan, ja miten sekavaa puhe “omavaraisuudesta” Suomessa tahtoo olla. Sopivasti keskustelin taannoin näistä aiheista myös Tekoa-podcastissa Luken Mila Sellin kanssa.

Niin, ja helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin pitkä englanninkielinen esseeni “Life matters everywhere“, jossa analysoin taannoista Dasguptan raporttia ja pureudun biodiversiteetin problematiikkaan.