Kirjoitin yli neljä vuotta sitten siitä, miten murhenäytelmien äärellä on helppo ajatella,
että kaikki on muuttunut.

Palasin aiheeseen tänä viikonloppuna sosiaalisessa mediassa kahdessa päivityksessä.

“Jokaisen suuren murhenäytelmän jälkeen tulee houkutus ajatella, että kaikki on muuttunut. Tietysti kaikki muuttuukin kuolleille, haavoittuneille, läheisille ja lukemattomille muille syviä haavoja saaneille. Tällä tavalla kaikki on mullistunut sotien, sortotoimien ja luonnonmullistusten lisäksi luvuttomissa terrori-iskuissa. Bologna muutti kaiken. Beirut muutti kaiken. Omahg muutti kaiken. Beslan muutti kaiken. New York muutti kaiken. Madrid muutti kaiken. Lontoo muutti kaiken. Oslo muutti kaiken. Pariisi muutti kaiken. Algeriassa, Afganistanissa, Israelissa, Palestiinassa, Irakissa ja monissa muissa maissa kaikki on muuttunut tuhansia kertoja. Näin muokataan maata väkivallan jatkumiselle ja romutetaan rauhanprosesseja. Mutta maailma voi kulkea myös eri suuntaan kuin hirmutöiden tekijät tai niistä voimaa ammentavat toivovat. Kaikki ei muutu veritekojen säännöillä, jos sen ei anneta. Joskus niistä voi tulla verisiä lähtölaukauksia kohti rauhallisempaa yhteiskuntaa.”

“Eilen kirjoitin murhenäytelmistä ja kaiken muuttumisesta. Vahva tunne siitä, että yksittäinen väkivallanteko muuttaa kaiken, on monien tavoite. Se on
ennen kaikkea tekijöiden pyrkimys mutta myös monien muiden, jotka vain odottavat seuraavaa verilöylyä, johon tarttua. Oma yhteiskunta on muutettava perinpohjin, vieras on suljettava pois, toisin ajattelevat voi leimata houkiksi. Sillä nimen omaan tämä tragedia osoittaa vihdoinkin, että he itse olivat oikeassa ja muut väärässä. Juuri tässä monet maailmaa kertaheitolla muuttamaan pyrkivät ovat samanlaisia, tarvitsevat toisiaan ja ruokkivat toisiaan. He uskovat voivansa hallita maailman muuttumista ja määrätä myös muiden kohtalosta.

Tietenkään väkivallan roihun kohentajia ei kannata kohdata naiivisti. Konfliktin kierteitä ruokkivat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset taustat ovat vain osa tarinaa, kuten aina. (Jokainen syy on vain osa tarinaa.) Maailmassa on ryhmiä, jotka eivät halua elää samassa maailmassa kuin muut. Pahin puhdasoppisuus ei kaipaa koskaan edes välirauhaa. Tällaisen vihan kohtaaminen vaatii väistämättä myös väkivallan ja pakkotoimien käyttöä, mutta kohtalonkysymys on, alkavatko väkivalta ja pakkotoimet vallita samalla omaa yhteiskuntaa. Sekin saadaan aikaan väittämällä, että nyt kaikki on muuttunut.

Tuota kaikkein pelottavinta kehitystä ei voi lopulta estää muuten kuin kestämällä pelkoa ja uhkaa, eikä se ole helppoa. Uusia Pariisin tai Utoyan kaltaisia veritekoja tulee todennäköisesti vielä paljon. Niitä voi tulla Suomessakin. “Kulttuurien sotaa” kaipaavaan väkivaltaan ja sen kestämiseen pitää valmistautua ja opetella lähitulevaisuudessa. Muistaminen on tärkeää. Ilman sitä on helppo unohtaa väkivallan historia ja tehdä joka iskusta saranakohta. Veriteot eivät myöskään lopu, vaikka asiat alkaisivat mennä parempaan suuntaan – todennäköisesti juuri silloin väkivalta kiihtyy ja muuttuu entistä häijymmäksi. Asiat voivat mennä todella kurjasti ennen kuin ne alkavat sujua paremmin.”