Jos viime vuosi tuntui historian murroskohdalta, repeämät ovat vain levinneet kuluvan vuoden aikana. Kun yhteisymmärrys Ukrainan tukemiseksi rakoilee yhä pahemmin ja sotimattomien sotaväsymys kasvaa, Venäjän voitto tai ”voitto” (eli sellaiseksi julistettava) vaikuttaa yhä mahdollisemmalta. Ukrainalle, ja varmasti lopulta Venäjällekin, se tarkoittaisi inhimillisen katastrofin syvenemistä. Euroopalle se tarkoittaisi mitä todennäköisemmin lisää kansallista itsekkyyttä, rohkaistunutta fasismia ja muukalaispelkoista linnoittautumista – ja siten entistä vähemmän kykyä toimia yhdessä aikakauden eksistentiaalisten kriisien hillitsemiseksi. Yhä hajanaisempi Eurooppa, yhä heikommat mahdollisuudet rakentavaan kansainväliseen yhteistyöhön ja valitettavan todennäköisesti Trump uudelleen vallassa: kun lyhdyt sammuvat yltympäriinsä, valonpilkahduksia on vaikea löytää. ”Murtumien lietsojat” ovat pääsemässä niskan päälle.

Gazan sota on osoittanut jälleen, miten käsittämättömän vaikea ihmisten on hyväksyä samanaikaisia ristiriitaisia totuuksia. Palestiinalaiset ovat sorrettu kansa, ja Hamasin nousu heidän etummaisiksi esitaistelijoikseen on kammottava kehityskulku, tämä oli selvää kauan ennen hyökkäystä Israeliin. Symbolisista voitoista ollaan valmis maksamaan kaamea hinta, ja toisinajattelulle ei ole tilaa. Ilmankos tätä ”kyytä povella ruokittiin”: se varmisti, että yhtenäistä Palestiinaa ei tulisi. Hamasin hyökkäys oli hirmutekojen sikermä, ja kun ihmiset osaavat olla raivoon lietsottuna karmeita, ei yksityiskohtien epäilyssä juuri tunnu olevan mieltä. Mutta jos Israelin käynnistämän systemaattisen tuhon vastustamiseen ei riitä inhimillisyyttä, jos ei pystytä yksinkertaisesti vastustamaan kansanmurhaa vaan sen tekijöitä edelleen tuetaan voimakkaasti… onko ihme, että epäluulo vanhoja vauraita maita kohtaan vain kasvaa ympäri maailman? Tuen ja solidaarisuuden kohteet ovat valikoidut ja ristiriidat ilmeiset.

Vanha tarina, mutta se pitää muistaa toistaa yhä uudelleen: lukuisat muut asiat häipyvät näiden sotien luomaan savuun. Joulukuussa YK varoitti Myanmarin sortuvan yhä pahempaan humanitääriseen katastrofiin: kolmasosa kansasta tarvitsisi apua. Iran teloittaa ihmisiä ennätysvauhtia, aktiiveja vainotaan ulkomailla, ja moraalipoliisi palasi kesällä kaduille. Sudanin sota on julmin esimerkki koko Afrikan mantereen läpäisevästä mullistuksesta. Vaikka vallankaappausten kumoamat hallinnot eivät välttämättä järin puhtoisia olleet, käynnissä on massiivinen ”kultaryntäys”, ja uuskolonialistinen uusjako kiihtyy. Vanhojen siirtomaavaltojen liput vaihtuvat toisiin tunnuksiin, ja uusia liittolaisuuksia solmitaan. Intiassa kansanryhmien välinen väkivalta leimuaa jälleen, ja kansanvihollisia vainotaan valtameren tuolle puolen. Azerbaidžan tyhjensi vuoristo-Karabahin, kun Venäjän voima hiipui, ja etnisestä puhdistuksesta se sai palkkioksi seuraavan ilmastokokouksen. Ja tietysti, Afganistanin naiset on jätetty yksin.

Ihan parasta meininki ei ole ollut koto-Suomessakaan. Rasismista saatiin lopullisesti salonkikelpoista. Kaukaisilta tuntuvat monelta suunnalta kuuluneet ounastelut, että ei tuollaista hallitusta saada kasaan tai pysymään pystyssä. Sopuliitossa äärioikeisto sai omat lempiprojektinsa, vanha oikeisto pääsi toteuttamaan talouslinjaansa historiallisen vapaasti. Alkuun näytti siltä, että ympäristöasiat olisi tässä lehmänkaupassa jätetty sivurooliin, mutta kehnolta näyttää sekin. Luonnon monimuotoisuuden turvaamista yritetään heikentää, ja ilmastopolitiikassa ratsastetaan ”piipunpäiden tukkimisella” – eikä kuvitelmissa kaapattua hiiltä edes välttämättä olla varastoimassa minnekään vaan siitä himoitaan uutta bisnestä ”energian suurvallalle”. Hiili kiertää polttoaineiden kautta takaisin taivaalle, eikä hiilinieluja synny. Tiukkojen ilmastotavoitteiden nimeen kyllä vielä vannotaan, mutta keinot eivät hyvää lupaa. Ei Suomen ympäristöpolitiikka valtavan onnistunutta ollut edellisen hallituksenkaan aikana, mutta tänä vuonna on myös omaa BIOS-työn identiteettiä saanut miettiä tosissaan. Mitä on tärkeintä kirjoittaa ja sanoa, ja keille?

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset osoittautuvat ennakoitua rajummiksi – lämpeneminen sinänsä seuraa ennusteväliä, vaikka El Niñon odotetusta boostauksesta huolimatta ilmastotutkijatkin ovat olleet välillä äimän käkenä. Mutta ennen kaikkea: planeetan järjestelmät reagoivat lämpenemiseen odotettua rajummin. Näyttää myös yhä selvemmältä, suorastaan varmalta, että 1,5°C lämpenemisen yli mennään, ehkä rajustikin. Silti maailmanpaloon ei pidä jäädä makaamaan. Kuten marraskuun lopussa kirjoitin:

”Jos puolitoista astetta on tavoittamattomissa, tulevaisuus muuttuu monta astetta ankeammaksi. Samalla jokainen seuraava epäonnistuminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ilmakehässä on pakko saada pysähtymään, ja mitä myöhemmin se tapahtuu, sitä mahdottomammaksi maailma muuttuu. Synkeiden uutisten äärellä voi olla vaikea ottaa vastaan viesti, että “jokaisen asteen kymmenyksen puolesta kannattaa kamppailla”, mutta se on tämän maailmanajan tärkeimpiä lauseita.”

Yllättäen en kokenutkaan samanlaista lamaannuksen alhoa kuin viime vuonna. Suru, suuttumus ja pelko kulkivat koko ajan vierellä, mutta pysyin toimintakykyisenä. Kirjoitin ja puhuin paljon, ja ainakin osan aikaa sain pidettyä mukana merkityksellisyyden tuntua. Juuri tässä historian murtumakohdassa määritellään seuraavien vuosien kehityksen edellytyksiä, avataan ja kavennetaan ikkunoita, raivataan tai suljetaan polkuja – ja siksi hyvässä ja pahassa pienet asiat vaikuttavat paljon. Ja tämä pitää paikkansa paitsi ekologis-materiaalisesti myös sivilisatorisesti: jos uuden maailmanajan fasismi saa kunnon otteen, ovat monet asiat saman tien mahdottomia (ja toiset pelottavan mahdollisia). Siksi on toimittava.

Tämän rinnalla totta kai oli paljon hyvää ja kaunista: rakkautta ja ystävyyttä, puutarha, komposti, västäräkit ja varikset, anoppilan merituuli, taidetta, roolipelejä, tarinoita. Lokakuussa sain kertoa julkisesti työurani tavallaan hienoimmasta tehtävästä: olenhan palkattu ”Tolkienin taruston asiantuntija” tulevaan Taru Sormusten Herrasta -näytelmään! Suomenlinnan Ryhmäteatterin produktiosta on kulunut 35 vuotta – silloinen Ville ei olisi voinut moista aavistaa vaikka elättelikin vielä kaunokirjailijan uran unelmia.

Marjaanan kanssa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiselle interrailille. Pandemiahan esti taannoin ensimmäisen yrityksen. Reissu oli ihana. En ole koskaan oikein pitänytkään lentämisestä, vaikka tiettyä terminaaliviehtymystä tunnenkin, ja tätä nykyä syyn täytyisi olla todella hyvä, suorastaan pakottava, että siiville nousisin. Onneksi tajusimme molemmat rakastavamme junamatkailua. Tässäkin asiassa kuitenkin elämä paljasti moninaiset kasvonsa, sillä Alppien keskelle saimme uutisen armaan ystävän kuolemasta. Matkalta palasimme suoraan hautajaisiin. Ystävästä muistuttavat omenapuut, joiden leikkuussa ehkä pääsemme auttamaan tulevinakin vuosina.

Pitäkää toisistanne kiinni, kun aikaa on. Mutta siihen ei pidä jäädä, vain omenapuita istuttamaan. On pidettävä myös huolta, toisista, kaltaisista ja muunlaisista, ja maailmasta. Ei se pelastu, mutta ei sen soisi raunioituvankaan. Marjaanan kanssa katselimme äskettäin syvästä ajasta kertovaa dokumenttia, joka kertoi uuden luonnon kirjon synnystä suurten tuhojen jälkeen. Olisihan se optimistista, jollei se vaatisi vuosimiljoonia. Soisi sitä elonkirjoa niillekin vuosille, sillä emme me otukset ikuisuutta varten elä vaan ihan tätä maailmaa.

*

BIOS-työssä yhtenä pääsuuntauksena jatkui viime vuoden BIOS-festivaalin pohjustama teollisen kestävyysmurroksen suunnittelu. Kirjoitimme aiheesta tieteellisen artikkelin Poliittinen talous -lehteen, ja marras-joulukuussa toteutettiin Ateneumin kanssa yhteistyössä suunnittelupilotit. Oma osuuteni järjestelyissä oli olematon, sillä keskityin muihin töihin. Pilottien aikanakin toimin enemmänkin kirjurina kuin keskustelijana. Eihän sitä aina tarvitsekaan olla äänessä. Tavalliseen tapaan koko porukan tekemiset on koottu blogiimme, joten tässä keskityn omiini.

Tärkein juttu minulle tänä vuonna oli podcast-sarjan ”12 käsitettä maailmasta” käynnistyminen. Kuten aiempien vuosikertomusten lukijat tietävät, olen pitkämuotoisten sivistävien podcastien ystävä, mutta suomeksi niitä tehdään hyvin vähän, jos lainkaan. Niinpä sellainen pitäisi tehdä itse. Sarja antaisi myös kaipaamani tilaisuuden kerätä yhteen BIOS-työn varrella ja aiemmin (esimerkiksi kirjassa Niukkuuden maailmassa) syntyneitä ajatuksia. Vuoden mittaan rakkaan ystäväni Tere Vadénin kanssa käymme lävitse keskeisiä käsitteitä ja teemoja, pyrimme purkamaan ongelmallisia olettamuksia ja ajattelujumituksia ja annamme eväitä perusteelliseen ekologisen murroksen ajatteluun. Tere on täydellinen kumppani tähän. Aikomukseni on kirjoittaa kirja sarjan pohjalta, kun se ensi vuonna saadaan päätökseen.

WISE-hanke loppui. Oma roolini siinä on ollut vähäinen viimeisinä vuosina, mutta hankkeen myötä on löytynyt uusia kollegoita ja ystäviä. Kesällä järjestettiin kansainvälinen symposium kutsuvieraille ja marraskuussa Tiedekulmassa keskustelutilaisuus, ja sen jälkeen homma sinetöitiin karonkalla. Toivottavasti yhteistyö jatkuu monien ihmisten kanssa. Niin, ja BIOS-työssä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Tellervo Ala-Lahti.

Marraskuussa kivenlohkare vierähti selästä ja sydämeltä, kun vuosia työstetty artikkelimme ”The crises inherent in the success of the global food system” ilmestyi. Mutkaisesta taipaleesta kirjoitinkin näillä sivuilla. Esittelin artikkelia ja muuta työtäni nälkä- ja ruokakysymysten parissa FIIA:n Climate Briefingissä joulukuussa ystäväni ja kollegani Emman kutsumana. Artikkeli sai myös yllättävän pian vastakaikua maailmalta, mutta siitä joskus toiste lisää.

Kirjoitin vuoden mittaan BIOS-blogiin hyvin paljon, yksin ja yhteistyössä kollegoiden kanssa. Joukkoon mahtui sekä perustoja luovia kirjoituksia että ajankohtaisia puheenvuoroja. Tekstit käsittelivät sosioekologista aineenvaihduntaa, Petteri Taalaksen virheellisiä väestökantoja, EU:n energiansäästötavoitetta, IPCC:n ilmastoraporttia, vetytaloutta, biodiversiteettipolitiikkaa ja ilmastonmuutoksen ja ilmastopolitiikan tilaa. Tärkeimmäksi muodostui monikriisiä käsittelevä essee, sillä sen pohjalta kirjoitin myös AEON-lehteen ja päädyin YHYS Colloquiumin keynoteksi.

Osallistuin jälleen Tulevaisuuskoulun rehtorikoulutukseen luennoimalla sekä olemalla mukana hankkeen päättävissä videoissa. Minä esiinnyin myös OKKA-säätiön opetuskokonaisuuden ”Kohti kestävää ja hyvää elämää” ensimmäisellä videolla. Jatkoin myös yhteistyötä rakkaan ystävän Laura Ertimon kanssa – olin kirjan Mikä mahti! tieteellinen kommentoija. Toimin myös toista vuotta TAH-säätiön tieteellisessä asiantuntijaryhmässä. Vaikka tehtävä on kaukana tutuilta alueilta, se on opettanut paljon, tutustuttanut ihmisiin erilaisista taustoista ja antanut tilaisuuden tavata rakasta ystävääni Harria säännöllisesti.

Muitakin kirjoituksia ilmestyi. Teron ja Paavon kanssa laadimme esseen ”Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” kirjaan Talouskuri tuli Suomeen. Ympäristökasvatus Teema 2023 -lehdessä ilmestyi esseeni ”Sielultani puutarhuri”, mitä oli tosi mukava kirjoittaa. Vielä lähempänä sydäntäni oli toinen esseekutsu Suomen Luontoon. Viimeksi kirjoitin kompostista, nyt kaivauduin syvemmälle. Mukavasti lehti päätti laittaa esseeni ”Maaperän kanssa on osattava elää” avoimeksi verkkoon.

Muun kirjoittamisen ohella jatkoin BIOS-uutiskirjeen laatimista. Jos BIOS-hommista haluaa pysyä perillä, se on somen myllerryksen aikoina paras tietokanava. Ja mieluusti näkisin enemmän lukijoita siksikin, että käytän paljon aikaa ja vaivaa uutiskirjeen ajankohtaisosioiden laatimiseen. Helmikuussa koostin ilmastonmuutoksen lukupaketin, maaliskuussa kirjoitin aavan meren sopimuksesta ja merenalaisesta kaivostoiminnasta, huhtikuussa IPCC:n raportista, elokuussa ”bidenomicsista”, ja lokakuussa tarkastelin Jason Hickelin ja kumppanien tuoretta tuotantoa.

Vuoden BIOS-mediaesiintymisistä mukavin oli pitkä ja perusteellinen keskustelu Emilia Männynvälin kanssa Kansan Uutisille. Kehitys-lehteen minua haastateltiin väestönkasvusta, Kansan Uutisiin puolentoista asteen rajasta, Ylelle maailman ylikulutuspäivästä, Helsingin Sanomiin ekofasismista ja vielä uudelleen Kehitys-lehteen yritysten roolista kestävyyssiirtymässä.

*

Vuosi oli sikäli todellinen end of an era, että Essi Syrén otti keväällä paikkani Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana ja niin & näin -toiminnanjohtajana. Totta kai siirtymä vaati toisen tukemista ja asioiden opettelemista yhdessä, etenkin kevään talousasioissa, mutta siirtymiseni rivitoimittajaksi on tosiasia. Toimitusväki tosin palkitsi minut viimeisessä johtamassani vuosikokouksessa kunniapuheenjohtajan nuijalla. Kuvassa vanha messureissuystäväni Sanelma tuli vierailulle moikkaamaan. Sanelman suojelevan katseen alla olen nuorempana nukkunut monta messupäivystysyötä.

Siirtymän kannalta täydelliseen kohtaan tuli myös niikkärin saama vuoden tiedelehden palkinto. Jo tunnustus lämmittää, mutta taloudellisestikin palkinto on merkittävä, sillä se antaa selkänojaa vaikeina aikoina, kun pienlevikkisen lehdistön ja kirjallisuuden elintilaa kavennetaan tahallaan. Nuo leikkauksethan ovat silkkaa ilkeilyä: niiden taloudellinen merkitys on budjettimielessä mitätön, mutta ideologista kurmootusta saadaan tehdä.

Työläimmät ja tärkeimmät niin & näin -hommani olivat kirjasarjan puolella. Ideoin meille kaksi tärkeää käännöstä, joiden käännösten kustannustoimittajana myös toimin. Judith Shklarin Tavanomaisia paheita ja Hayley Campbellin Kaikki elävät ja kuolleet olivat elämäni tärkeimpien lukukokemusten joukossa, ja niiden parissa tulikin vietettyä intensiivisesti yhteensä pari kuukautta liki täyspäiväisesti. Shklarin kirja on ensimmäinen moraalifilosofian teos, joka tenhosi minut, ja Campbell muutti suhdettani kuolemaan. Ilokseni kumpikin teos on menestynyt. Erityisesti minua ilahdutti armaan Ville Hytösen Shklar-arvio sekä Jussi Onnismaan perusteellinen esittely.

Lehteen en kirjoittanut mitään tänä vuonna. Yksi elokuvaessee oli tarkoitus tehdä, mutta sen kaatoi klassiseen ”väärä region code” -ongelmaan havahtuminen viime metreillä. Aikomuksena kun oli vertailla elokuvaa EO (josta en pitänyt, en sitten yhtään) ja Bressonin Au hasard Batlhazaria. Jälkimmäiseen en sitten päässytkään käsiksi enää ongelman havaittuani, joten teksti jäi kirjoittamatta. Sen sijaan käänsin kaksi esseetä. Mara van der Lugtin ”Katse kohti pimeää” vältti tavanomaiset tallatut polut ympäristökriisin, optimismin ja pessimismin maastossa. Mary Midgleyn ”Eläimellisyyden käsite” (ei valitettavasti verkkojulkaisuoikeutta) oli varsin työläs mutta palkitseva urakka, etenkin kun sain tehdä töitä rakkaan Sallan kanssa. Tuo klassikkoessee on suunnattoman tärkeä puheenvuoro.

*

Hyvään kurkkuun kirjoitin tänä vuonna satakunta tekstiä, mukaan lukien 12-osainen interrail-sarja. Reissulla kertyi kosolti unohtumattomia kokemuksia, mutta aivan yhtä mahtavia löytyi kotimaastakin. Mainittakoon Osteria dei Gustin Alessandron räätälöimä vegaaninen cucina povera -illallinen, jälleen kerran ainutlaatuiset Daily Dosen antimet ja kaverien sydämellisyys, runsas ja tulinen ateria Chengdussa Sallan ja Harrin kanssa, Bona Fiden juhlat BIOS-porukalla, visiitit Villeissä ja Viineissä & Kajossa Maikun kanssa, herkuttelu Sannan ja Lassen kanssa Magussa, sekä tietysti Kämpin iltapäivätee Samulin kanssa.

Eikä kaikki mitään hienostelua ollut: burgerilla Kerubissa Linuksen kanssa, noutoruokaa Pekan, Ronjan ja Mikon kanssa Pyynikintorin kiinalaisesta, voikkarilla itekseni Espresso Edgessä, Maikun kanssa Yeastie Boissa, Erkan seurassa Lohdun lounaalla, Eromangan piirakalla Kauppatorilla… ja tietysti useaan otteeseen haimme VegPointin apetta anoppilaan.

*

Hulauden puutarhassa oli uskomaton kurkkuvuosi. En tajua, miten sadoittain kurkkuja voi putkahdella niin pieneltä läntiltä. Cicoria on noussut yhä tärkeämmäksi satokasviksi, jota syömme keitettynä, ”in padella” tai puntarella-salaattina läpi satokauden, ja pakkaseen sitä päätyy nykyisin reilusti enemmän kuin vaikkapa pinaattia. Tosin pinaatin satokin oli kertakaikkisen erinomainen. Lipstikasta innostuimme kokeilemaan suolaa ensimmäistä kertaa, taimikauppiaan neuvomalla ovelalla menetelmällä, jossa tuore yrtti jauhetaan suolan sekaan ja kuivataan vasta yhdessä. Maku on todella vahva ja säilyy hyvin. Tomaattisato ei ollut parhaiden vuosien tasolla, mutta jälkikypsytyksestä saimme tuoretta tomaattisoosia vielä itsenäisyyspäivänä. Ja eipä silti, kyllä sitä kesäistä soosia on pakkasessa taas valtava määrä. Suosikkitomaattimme ”ananas” maistui jouln alla jälkikypsyneenä vielä uskomattoman hyvältä. Valkosipuliakin tuli todella komeasti. Kesä- ja syyskurpitsoita riittää vielä ensi vuoden puolelle, kun olemme oppineet säilyttämään niitä huoneenlämmössä. Ilmiö hämmentää minua edelleen. Sen verran hyvä kurpitsavuosi tuli, että kaikkia emme mitenkään jaksa syödä itse, mutta onneksi on ystäviä.

*

Tammikuu kului pitkälti Shklarin kirjan toimituksessa ja van der Lugtin eseen käännöstöissä. Educa-messuilla kävin päivystämässä myyntipöydän takana, ja Marjaanan kanssa vietimme mukavan Helsingin reissun. Amos Rexissä Amos Rex Hans Op De Beeckin näyttely oli komea, mutta en niin innostunut, mutta Kiasmassa Copperin teokset olivat tietysti komeita joskaan eivät kaikki ihan parhaalla paikalla. ”Kompassissa pohjoinen” -näyttelyssä kävimme myös.

Konsultoin tammikuussa Vastapainolta ilmestyneen Marcusen teoksen Eros ja sivilisaatio käännöstä – olihan kirja isossa roolissa gradussani. Opettaja-lehdessä ilmestyi haastatteluni: on se Leon ja Päivin pojalle omanlaisensa raksi ruutuun.

Helmikuussa ilmestyi Maija Blåfieldin tuotantoa käsittelevä kirja Mahdollisia mahdottomuuksia, johon armas ystäväni Tytti Rantanen pyysi minua kirjoittamaan. Rakastan Maijan elokuvia, ja niitä oli hieno päästä katsomaan uudelleen, myös Maijan näyttelyssä Taidehallilla. Tämä oli viime vuosien tärkeimpiä kirjoituskomennuksia. Olin puhumassa muiden kirjoittajien kanssa näyttelyn avajaisissa, ja Maijaan oli kiva tutustua.

WISE-hankkeen kollega Turo-Kimmo Lehtonen pyysi minua vierailemaan kurssillaan, ja keskustelu oli kertakaikkisen mukava. Vierailin myös taas Pia Bäcklundin kurssilla Helsingin yliopiston maantieteen puolella, ja samalla reissulla pääsin katsastamaan uudelleen kamujen Trashific! -näyttelyä, jonka näimme aiemmin Tampereella. Ellun viiskymppisiä vietettiin säihkyvästi, tietysti.

*

Maaliskuussa isoin asia oli tietysti interrail: Tukholma, Kööpenhamina, Hampuri, Stuttgart, Zurich, Chur, Tirano, Milano, Venetsia, Bari, Rooma, Verona, Munchen – junalakon takia Hampurin pidempi vierailu jäi välistä – Kööpenhamina, Tukholma. En lähde tässä kertaamaan reissua isosti, sillä se olisi oman tekstinsä paikka. Alppien näkeminen rinteillä kulkevasta junasta oli maagista, vegaanisen baijerilaisen oluttuvan ruoka täydellistä, Milanon taidemuseoissa mm. hämmentävä ”Codex Atlanticus”, Guggenheimin kokoelma Venetsiassa ja koko kaupunki tietysti, armaan Barin merenranta ja cucina povera, Villa d’Esten suihkulähteet, Fabrizion lämmin halaus, syntymäpäivä Kööpenhaminassa ja hämmentävä historiallisten kirjojen yllätys ”mustassa timantissa”.

*

Huhtikuu alkoi rakkaan ystävän hautajaisilla. Buon viaggio, cara amica.

Sitten äänestettiin. Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Työpöytä oli reissun jäljiltä täpötäysi, joten kuukausi oli melkoista suman purkua. Vedin viimeisen Eurooppalaisen filosofian seuran kokouksen puheenjohtajana ja luovutin vastuun Essille.

Toukokuussa olimme jo täydellä tohinalla puutarhatöissä. BIOS-porukka tuli tällä kertaa retriitille parsa-aikaan.

Vanhojen kavereiden kanssa kävimme Yrjöllä ja Marketalla klapitalkoissa: oli ihana verestää ystävyyksiä. Helsingissä Puistokatu 4 on tullut kovin tutuksi, mutta tälle kuulle sattui erityisen paljon reissuja taloon: kestävän ruoantuotannon tapaaminen, OKKA-kuvausreissu sekä asiantuntijaryhmän kokous. Ja kesäkuussa vietettiin vielä kesäillan juhlia, jossa talon ravintolan väki grillasi sieniä järkyttävän hyvin.

Kesäkuussa kävin Oton jututettavana rehtorikoulutushankkeen videolle, ja samalla reissulla tutustuin Sallan kanssa oivalliseen Flät 14 -ravintolaan. (Kävimme kyllä myös jakamassa pizzan, mutta vain siksi, että oli pakko testata Sallan suosikki, ei siksi, että olisi jäänyt nälkä. Daddy Greens Kallion pläjäys oli kyllä älyttömän hyvä.) Suomenlinnassa vietettiin WISE-symposiumia, Marjaanan kanssa kävimme taas Tyrvään pappilassa, ja juhannuksena ihmeteltiin sukulaisten kesken Wagneria. Kuun lopuksi teimme Maikun kanssa kesäisen reissun Helsinkiin: Jörn Donner -näyttely, HAM, Ateneumin Edelfelt, Sinebrykoffin Laureus – ilta ateria jälleen Osteria dei Gustissa ja lounas mahtavassa Petiscariassa.

Heinäkuussa isän vanha asunto Nokialla tyhjennettiin, ja viimeinen side vanhaan kotikaupunkiin katkesi. Haikealta se tuntui. Veljesten kanssa teimme reissun Pet Shop Boysin konserttiin, mutta melkoisia musiikkielämyksiä tarjosi myös minulle ja Marjaanalle Sankilan kartano: Ville Leinonen ja Jukka Nousiainen.

Maikun kanssa kävimme taidereissuilla Laukon kartanossa, Mäntässä ja Purnussa. Anskun ja perheen kanssa katsoimme Pyynikillä näytelmän ”Täällä pohjantähden alla”, ja vietimme Anskun viiskymppisiäkin heinäkuun aikana. (Marjaanakin täytti, mutta juhlistimme perheporukalla: isommin juhlittaisiin kesän jälkeen.) Hulaudessa kävi rakkaita, yllättäen myös armas Mari-täti ja Jukka, joita en ollut nähnyt aikoihin kunnolla.

*

Elokuussa kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Vallisaaren biennaalissa, josta pidimme huomattavasti arvioita enemmän. Nautimme Daily Dosen ja Mei Linin antimista. Vanha ystäväjoukko vietti Hulauden retriittiään ties kuinka monetta kertaa, ja tämä käy joka vuosi vain kullanarvoisemmaksi synkeässä maailmassa. Ja ylipäätään ruoan ja juoman täyteiset päivät äijäporukassa mökillä ilman ärsyttävää äijäilyä on aika hieno juttu. Vanhan ystävän ihania synttäreitä vietettiin Telakalla, ja YO-talolla katselimme riemastuttavan Pekko Käpin ja bändin keikan.

Teren kanssa nauhoitimme ensimmäisen podcast-jakson ja kävimme K1 Kämp Galleriassa ihailemassa Tiina Itkosen Anori-näyttelyä. Oli muuten ensimmäinen visiittini tuonne! Pidin rehtorivalmennusluentoja, ja Tampereen yliopistolla vierailin perinteikkäällä kurssilla samana päivänä Yrjön kanssa. Oli mainiota, kun saatoimme peilata toistemme esityksiä ja viettää mukavan illan Sohossa, jonne Marketta liittyi seuraan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, viini oli oivaa ja edukasta, ja sitä oli enemmänkin. Elintärkeitä hetkiä nämäkin.

Syyskuussa Telakalla juhlittiin armaan Marjaanan syntymäpäiviä. Parhaat juhlat. Antti soitti hyvää musiikkia, ruoka oli mainiota (kiitos telsulaiset) ja kuvakavalkadi ihastutti väkeä. Olin kait elämän ensimmäisen kerran visailumestari tiukassa kisassa porilaisten kesken.

Pidin tosi kivan etäluennon ELY-keskusten vesihuollon väelle, toisen rehtoriluennon, Tampereen yliopistolla vierailin taas Planeetan kokoinen arki -kirjan tiimoilta, ja Alusta-paviljongilla kävin puhumassa materiaalivirroista. Kuukausi päättyi Turun kirjamessuilla, ja reissulla ehdin viettää aikaa mukavasti Tapanin ja Karelin kanssa. Lauran ja Marin kanssa kilautimme Mikä mahti! -kirjalle.

Lokakuussa pidin etäluennon Turkuun ilmastopolitiikasta kansainvälisille opiskelijoille, annoin lehti- ja tutkimushaastattelut perä perää Mimosassa Tampereella, vierailin rakkaan Tommin kutsumana filosofian opiskelijoiden konferenssissa kommentaattorina ja kävin Ylellä haastateltavana ohjelmaan ”Pieleen mennyt historia” (ensi vuonna kuullaan) puhumassa mm. tuoreen ruokakriisiartikkelin aiheista. Helsingissä päivystin kirjamessuilla, lounastin Brindavanissa ja kahvittelin Outrunissa, ja porukalla kilistimme kunnolla tiedelehtipalkintoa Juovassa.

Marraskuussa teimme Paavon kanssa mukavan virtuaalisen vierailun LUKEen, ja olin Pirkanmaan kiertotaloushankkeen tilaisuuden toinen pääpuhuja. Helsingissä vietettiin WISE-karonkkaa ja pidettiin ensimmäinen suunnittelupilotti. YHYS-konferenssireissu oli aivan mahtava. Esityksen vastaanotto oli hyvä, Mari Nivan luotsaama ruokatutkimussessio kantoi kummatkin päivät, illallinen oli mainio, ja tietysti oli kiva nähdä monia ystäviä: Lasse, Teea, Taru ja moni muu.

Marjaanan kanssa kävimme Mältinrannassa taideostoksilla, ja minä ehdin katsastaa Juhani Tuomen näyttelyäkin. Werstaan Amerikan suuri lama -näyttelyn kerkesimme katsastaa myös – se jatkuu elokuuhun, menkää! Rakas pikkuveljeni Antti kuratoi Raunon näyttelyn, mikä kertoo hänen suuresta sydämestään ja vankasta ystävyydestä vuosien yli. Näyttely oli kertakaikkisen käpäyttävä, Antin suosikkisanaa käyttääkseni. Lukuisille ystäville lähti sieltä taidetta mukaan. Marjaanan kanssakin teimme lopulta joulukuussa ostoksia sieltä. Samulin kanssa vietimme unohtumattoman taiteen, ruoan ja juoman rytmittämän Helsingin päivän, jolloin ihastelimme K1:ssä Sammallahden näyttelyä sekä Ateneumissa impressionisteja.

Joulukuussa tein muun muassa Marmite-spaghettia Nigellan muokatulla reseptillä. Hämmentävää. All kinds of wrong, all kinds of right. Ei tästä varmaan vakiherkku tullut, mutta varmasti teen uudestaan. Anteeksi kaikki italialaiset, anteeksi. (Toisaalta Nigella oli saanut inspiraation tähän italialaisesta pastasta, johon käytetään redusoituneen tumman lihaliemen jämät, eli joku nonno tai nonna varmaan nyökkäilisi hyväksyvästi.)

Ateneumissa pidettiin toinen suunnittelupilotti, Emman kanssa keskustelimme UPI:n webinaarissa ruokakriisiartikkelista, ja BIOSilla vietettiin mellevät pikkujoulut ”Lätsän” säestämänä. Ennen sitä kävimme Daily Dosen lounaalla ja tutustumassa Kuvataideakatemiassa Lauri Anttilan tribuuttinäyttelyyn. Siihen olisi ollut kiva syventyä, mutta en taida ehtiä palata ennen näyttelyn sulkeutumista.

Vanhan ystävän kanssa kävimme The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandin keikalla, Marjaanan kanssa Ville Leinosen joululaulukonsertissa (ja Aino Louhin taidenäyttelyssä), ja Kalevan kirkossa kuuntelin ja kyynelehdin, kun kummipoika oli mukana jousiorkesterien konsertissa. Adeste fideles. Kappale tuo aina mieleen elokuvan Päivä ilman sotaa ja kirvoittaa niitäkin kyyneliä. Joulukuussa sain myös joulukortin Charlien sodan mesenoinnin jäljiltä: Charlien tervehdys kurittoman joulurauhan keskeltä pisti haikeaksi sekin. Tuon sodan rintamilla sotivien edes hetkellinen yhteys juoksuhautojen yli ja yhteinen kauna kotoisia imperialistejaan kohtaan tuntuu tässä maailmanajassa hirmuisen etäiseltä, riipaisevasti.

*

Shklarin ja Campbellin kirjojen ohella vuoden keskeisiä lukukokemuksia on ollut Yrjön suosittelema Pierre Charbonnierin Affluence and Freedom, jonka oppeja pitää kaivella hitaasti ja makustellen. Teren kanssa juttelimmekin niistä joulukuussa, kun äänitimme tammikuun podcast-jaksoa ”Niukkuus” – siitä tuli melkoinen paketti, mutta omien ajatusten ja käsitteellistysten mullistaminen on aina vaikeinta. Vähän kismittää, ettei tätä kirjaa ollut olemassa parikymmentä vuotta sitten, kun tuskailin juuri sellaisten ympäristöfilosofian jumitusten kanssa, jotka Charbonnier osaa (kovin ranskalaisesti tosin) sanoittaa ja ohittaa.

Rakkaan ystävän Marja Kyllösen Vainajaiset oli mukana interraililla. Ursula Le Guinin kokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences sisälsi monia avaintekstejä, joihin en ollut ennen tutustunut tai jotka olin tyystin unohtanut: ”Mazes” ja ”The Author of the Acacia Seeds and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics” erityisesti. Stanislaw Lemin Memoirs Found in a Bathtub oli outo ja vaikuttava. Palasin myös nuoruuden klassikoiden pariin ja luin englanniksi vielä kerran uudelleen Tripodit– ja Pimeä nousee -sarjat ennen kuin lahjoitin ne eteenpäin nuorille mielille nautittaviksi. Joukkorahoitettu Charlien sota oli melkoinen kokemus. Vuoden lopulla otin käteeni vanhan ystäväni Topin aikanaan lahjoittaman Le Guin -kokoelman ja palasin Maamerelle, nyt kirjailijan hyväksymällä kuvituksella, joka mullisti mielikuvani. Kaksi ensimmäistä teosta ehdin lukea ennen joulua. Joululomalla ajattelin tarttua Tarun Sormusten Herrasta uuteen käännökseen. Yöpöydälle jäi vielä keskeneräiseksi Jukan ja Harrin erinomainen Metsälampi, ja Porin yöpöydälle lähtee mukaan kesällä ja interraililla pieninä annoksina nautiskelemani Antin ja Miian lahjakirja Italian Ways.

Koska olen vanhemmiten hidas ja ”makusteleva” lukija ja joudun lukemaan valtavasti päivittäin kaikenlaista BIOS-töiden ”artikkelitauhkaa”, paperikirjoihin saan käytettyä edelleen liian vähän aikaa. Äänikirjat ovat siis muodostuneet minulle arvokkaiksi. Tosin nyt kun kirjailijoiden oikeuksille perseillään kunnolla ja kun lukuaikapalvelut muutenkin ovat kustantajille huono diili, etenkin pienemmille, vissiin alan keskittyä lukemaan kotimaista paperilta. Tosin kun kuuntelen ystävän lukevan kirjoittamaansa kirjaa, kokemus on hämmentävä ja vahva. Kun ihmistä on ehtinyt kaivata, kirja tuo hänet liki. Kiitos Laura, Emilia & Suvi. Ootte ihan ihme tyyppejä.

Vuoden aikana kuuntelin viisitoista opusta: Mushroom at the end of the World, Unsheltered, Parable of the Sower, Mikään ei todella katoa, Woman on the Edge of Time, Dirk Gently’s Holistic Detective Agency, The Long Dark Tea-Time of the Soul, Demon Copperhead, Toiste en suostu katoamaan, White Noise, Täytetyt, Maailman kauhea vihreys, Musta peili, Kaltainen valmiste sekä Elolliset.

Mainittujen kamujen mainioiden opusten ohella kumpikin Kingsolverin teos juurtui mieleeni. En ole varma, kuinka paljon Täytetyt lopulta miellytti minua, mutta syvälle mieleen sekin tarttui. Elolliset oli ihmeellisen hyvä.

Podcasteja olen kuunnellut niin paljon viime vuosina, että jäljellä ei ole enää sellaisia Revolutionsin kaltaisia projekteja, joiden kanssa viettäisin jopa satoja tunteja. Yhtäältä hyvä: tulee kuunneltua enemmän kirjoja. Toisaalta rakastan pitkän muodon sivistyksellistä podcastia lajityyppinä. Runcimanin uusi Past Present Future auttoi tähän nälkään, etenkin esseitä käsittelevän History of Ideas- sarjan jatko. Muuten olen kuunnellut lähinnä kollegoiden esiintymisiä eri areenoilla, In Our Timea, LRB Podcastia, Ones and Toozea, GND Mediaa ja Fall of Civilizationsia. Silloin kun maneerit ja tietyt ongelmat eivät tuskastuta liikaa, The Good Fight ja The Great Simplification voivat olla hyödyllistä kuunneltavaa. Varmaan siis edelleen kuunteluaika menee 50/50 kirjojen ja podcastien välillä.

*

Elokuviakin olisin halunnut katsoa enemmän. Mutta jos johonkin maailmantuskan uupumus vaikutti niin tähän. Mitään järkeä siinä ei ole, sillä oikeasti hyvän elokuvan katsominen ruokkii ”sielua” ja auttaa juuri niihin tuskiin. Mutta milloinkas ihminen on järkiotus?

Silti monta unohtumatonta leffakokemusta sain: Midsommar, Leviathan, Laurence Anyways, Songs My Brothers Taught Me, The Day After (kyllä, se maailmanloppuelokuva kasarilta) ja ihmeellinen Green Knight, tuttuja konventioita rikkova arthuriaana-leffa (kiitos rakas Niklas vinkistä!). Nukkeanimaatio Junk Head oli myös hieno. Erityisesti jäi myös mieleen Marjaanan kanssa hupsu ja silti koskettava ja arkiraivoja resonoiva Tämä maailma ei ole enää kotini ja ihan kaikki painajaiset kieli poskessa yhteen tuova Leave the World Behind.

Palasin myös joidenkin elokuvien äärelle. Kun olin sattunut ostamaan divarista Alien-elokuvien boksin, katsoin kesällä peräkkäin ensimmäisen kolmen ohjaajan versiot tai vastaavat. Ykkösen ohjaajan versio oli naurettavan turha, kakkosessahan Ripleyn menetetyn lapsen lisäksi tulee lähinnä konekivääri-ränttätänttää, mutta kolmosen ”Special Edition” oli hämmentävän hieno. Vaikka pidinkin Alien 3:n elokuvaversiosta, siinä kismitti moni asia. Ja kaikki, ihan kaikki, oli toisin ja just oikein nyt. Mutta elokuvalla onkin kiistainen historia.

Coffee and Cigarettes oli vielä parempi kuin muistin. There Will Be Blood taas jätti vähän kylmäksi kuin aikanaan ensi katselullakin, ja nyt ymmärsin paremmin, miksi. Onhan se silti komea. Highlander on hieno, onhan se. Pekan kanssa katsoin, kuten kuului, sillä elokuvan mystinen juliste oli lapsuudessa hänen seinällään. This is England oli vielä parempi ja surullisempi kuin muistin, ja sen innoittamana tuli katseltua kaikki sarjat, joista osaa en ehkä aikanaan nähnyt. Oli jännä niiden jälkeen katsoa Marjaanan kanssa The Walk-In, jossa oli osin samat näyttelijät, monia samoja teemoja mutta hyvin erilaisia kohtaloita. Angels in American katsoimme niin ikään uudestaan, ja onhan se todella hieno, edelleen. Charlien sota -kirjan avulla ratkaisin vihdoin minua piinanneen arvoituksen ja löysin Monocled Mutineer -sarjan, joka oli jäänyt nuoruudesta vahvasti mieleen (nimi vain oli hukkunut).

Katsoimme Marjaanan kanssa The Walk-Inin ohella sarjat Last of Us, Bodies ja Maniac. Ensimmäisen tietokonepelitausta ei ollut minulle tuttu, eikä zombieaihe kiinnosta yhtään, mutta hienosti sarja toimi. Toinen oli tyylikäs ja harvinaisen onnistunut aikavänkyrähommeli, kolmas poskettoman outoa scifiä, josta nautimme kovasti. The Good Placen katsoin (Shklar-syistä) uudestaan ja rakastin edelleen. Niin, ja Munkkivuoren katsoimme. Lopun raju etääntyminen lapsinäkökulmasta ja siihen liittyen valitettavasti aikuisnäyttelemisen heikkous (juuri verrattuna feidattuihin lapsiin) ärsyttivät minua, mutta kun lopun heikkoudet sivuutti, olihan tuo melkoinen tapaus.

*

Tänä vuonna keskitin lahjoituksia pitkälti Lääkärit ilman rajoja -järjestölle ja 25 vuotta täyttäneelle Siemenpuulle. Muutoin lahjoituksia saivat tuttuun tapaan WFP, Punainen Risti, Amnesty, Oikeutta eläimille, Naisten pankki, Finnwatch, GND podcast, Guardian ja Internet Archive.

*

Lopuksi perinteiseen tapaan lukuvinkkejä.

Shklarin kirja esiintyy mainiossa sarjassa The Good Place (jonka tosiaan katsoin uudestaan). Sarjan filosofisia ulottuvuuksia käsitellään täällä:

https://www.vox.com/future-perfect/2019/9/26/20874217/the-good-place-series-finale-season-4-moral-philosophy

Tuukan perusteellinen juttu salaliittoteorioista kannattaa lukea:

https://netn.fi/fi/artikkeli/salaliittoteoriat

Hanna kirjoitti Huippuvuorilta. (Suositus myös Long Playn jutulle: https://www.longplay.fi/pitkat/holvi)

Hannah Ritchiestä on tullut vakilukemista, ja pitäisi varmaan alkaa maksaa uutiskirjeestä:

https://www.sustainabilitybynumbers.com/p/co2-and-fertility-rates

Kake on ainutlaatuinen ihminen.

https://yle.fi/aihe/a/20-10004056

Mikko kirjoitti kivan jutun, jossa mukana on myös Paavo:

https://www.apu.fi/artikkelit/nain-paastojen-vahentaminen-muuttaa-tavallisen-perheen-arkea

Jarkko S. Tuusvuori kaivautui vähän muita syvemmälle hallitukseen ja äärikoikeistoon:

https://netn.fi/fi/artikkeli/hallitustason-aarioikeistolaisuus-ja-maan-etu

Logoksessa ilmestyi juttu minulle tärkeästä Helen Longinosta:

https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/longino-helen