“Ympäristöviestijöiltä vaaditaan sinnikkyyttä sekä viestin toistamisessa että sen monimuotoiseksi pukemisessa – vaikka joutuisikin rimpuilemaan esimerkiksi mediatalon linjaa tai instituution viestintäosastoa vastaan. Kaikki merkityksellinen yhteiskunnallinen toiminta vaatii vaivaa. Jos journalisteja lähtee sotatoimialueille tai kulkutautien keskelle, rohkeutta ympäristöviestintäänkin luulisi löytyvän.”

Kirjoittaessani tuoreeseen niin & näin -lehteen optimismista ja pessimismistä ilmastoviestinnässä päädyin kyseenalaistamaan erottelun merkityksen, mutta en varsinaisesti esittänyt omaa kantaani. Eilisten keskusteluiden ja tuoreen kirjoitustyön innoittamana yritän nyt muotoilla sitä.

Ihmiset tutkitusti reagoivat eri tavoin samanlaisiin viesteihin. Ympäristösioista puhuvien ei tulisi ottaa älyttömiä paineita strategian valinnasta – sen sijaan tarvitaan monenlaisia näkemyksiä: niin optimistisia kuin pessimistisiä, sekä arkista yksilönäkökulmaa että vaikka talouden rakenteita erittelevää. “Keskivertolukijaa” ei ole olemassa, ja sellaisen tavoittelu tyhmistää ajattelua ja tuottaa yksitoikkoista viestintää. “Ihmiset eivät halua lukea tällaista” on itseään toteuttava ennuste.

Ympäristöviestijöiltä vaaditaan sinnikkyyttä sekä viestin toistamisessa että sen monimuotoiseksi pukemisessa – vaikka joutuisikin rimpuilemaan esimerkiksi mediatalon linjaa tai instituution viestintäosastoa vastaan. Kaikki merkityksellinen yhteiskunnallinen toiminta vaatii vaivaa. Jos journalisteja lähtee sotatoimialueille tai kulkutautien keskelle, rohkeutta ympäristöviestintäänkin luulisi löytyvän.

Toisella puolella tämä vaatii aktiivisuutta myös viestin vastaanottajalta. En tarkoita mitään niin hölmöä kuin “vastuu on kuulijalla”, sillä vastuu on tietysti myös viestijällä. Mutta jos on sellainen ihminen, että optimistisempi sävy aktivoi, kannattaa seurata enemmän sellaista viestintää. Jos taas tietää, että synkempi sävy innostaa toimintaan, kannattaa seurata sellaista. Lienee parasta seurata kaikenlaista, sillä omat reaktiot voivat yllättää, ihmiset muuttuvat kokemusten myötä, ja joka tapauksessa oppii paljon.

Tärkeintä on se, että aktivoituu toimintaan – ja tässä jos jossain on “kuulijan vastuu”. Yhteiskunnallisen ja yksilöllisen tasot nivoutuvat yhteen siinä, millaisia toiminnan mahdollisuuksia rakenteet antavat ihmisille. Mutta ne kytkeytyvät myös siinä, että ihmisten kollektiivinen toiminta voi muuttaa rakenteita – tämän pitäisi olla politiikan ydin.

Olennaista on kuitenkin sävyn lisäksi sisältö: on sitten optimistinen tai pessimistinen, ei tule olla todellisuuspakoinen. Ja vaikka ympäristöasioissa kauhistelukin voi mennä överiksi, valitettavasti todellisuuspakoinen optimismi on yleisempää.

Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä.

Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.

Tutkijoille tämä tarkoittaa sitä, että tutkimusten ja raporttien tulosten viestinnässä ei sovi arkailla. Tutkimustieto on välttämätöntä, jotta toivoa ja synkkyyttä ja niiden herättämää toimintaa voidaan rakentaa todellisuuden mukaiseksi. Tutkimus kertoo ne muutoksen mittasuhteet, joista journalistit, järjestöaktiivit ja monet muut muokkaavat ympäristöviestinnän kirjon.