Author Archives: admin

Vuosi 2019: Suurta surua, omaa inkivääriä ja neljännesvuosisadan rakkaus

Takana on poikkeuksellisen pitkä ja levollinen joulunaika armaan vaimoni kanssa, ja on viime vuoden tapaan aika palata kertaamaan kulunutta vuotta. Kuten edelliseen, myös tähän vuodenkiertoon kuului suurta surua. Perheemme menetti rakkaan ja läheisen ihmisen täysin yllättäen. Koko kesä kului murheen merkeissä, eivätkä läheiset tietenkään toivu moisesta menetyksestä koskaan entiselleen. Täytyy löytää yhdessä uudenlaista elämää. Jää hyvästi, Malla.

Äitini Päivin kuolemasta tuli tänä vuonna 20 vuotta ja appiukkoni Jukan lähdöstä 10 vuotta, joten kuolema oli alati mielessä.

*

BIOS-tutkimusyksikön sivuilla julkaistaan vuoden alussa perusteellinen vuosikatsaus, ja toimintaamme on helppo seurata niin Facebook-sivullamme kuin uutiskirjeessämme. Niinpä tyydyn tässä vain kertaamaan yleisimmät linjat ja nostan esiin sellaisia asioita, joissa itse olen ollut erityisen aktiivinen.

Meidän kööri.

Ekologinen jälleenrakennus -sivuston (englanninkielinen versio) julkaiseminen oli ehdottomasti vuoden suurimpia ja tärkeimpiä ponnistuksiamme. Green New Deal -keskustelu murtautui kuluneen vuoden aikana kertarysäyksellä marginaaleista valtapolitiikkaan, ja BIOS on ollut tuomassa sitä Suomeenkin. Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro tähän keskusteluun. Ehkä merkittävin ero angloamerikkalaiseen Green New Dealiin on, että korostamme materiaalisten ja ekologisten rajoitteiden merkitystä tavoitteiden asettamiselle, joten talouspoliittinen uudelleenajattelu nivoutuu vahvemmin aineellisen kasvun tieteelliseen kritiikkiin. Joulukuussa Kansallisteatterissa pidetty tilaisuus oli menestyksekäs välitilinpäätös tälle työlle.

Kaiken kaikkiaan tämä oli suorastaan hysteerisen aktiivinen BIOS-vuosi: julkaisimme kymmenkunta tieteellistä artikkelia ja liki viisikymmentä muuta kirjoitusta, järjestimme joukon seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, esiinnyimme laajasti tiedotusvälineissä, ja erilaisia luentoja, paneelikeskusteluja ja muita julkisia esiintymisiä mahtui vuoteen satakunta! Tämän lisäksi teimme monensorttista yhteistyötä. Itselleni tärkein kokemus oli Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn tekoprosessin ”mentorointi” Karoliinan ja Teren kanssa. WISE-projekti työllisti aiempaa enemmän, kun BIOS vastasi yhden valmiusharjoituksen laatimisesta ja minä otin vastuun projektin blogin toimittamisesta.

Helmikuussa BIOS-blogissa ilmestyi kirjoitukseni ”Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?” Toin siinä yhteen joukon kysymyksiä, joita tahdotaan käsitellä ruoantuotantoa koskevassa tutkimus- ja politiikkakeskustelussa erillisinä. WISE-blogissa julkaisun kirjoitukseni ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” inspiraatio syntyi tammikuisessa projektimme järjestämässä Tiedekulman seminaarissa. Olin osallistunut aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun aiemminkin, mutta tässä kirjoituksessa sain paketoitua tietynlaisen kehitysoptimismin ongelmat paremmin kuin ennen. Jatkoimme BIOS-työtoverini Tero Toivasen kanssa keskustelua aiheesta podcastissa ”Meneekö maailmassa kaikki paremmin?” Suosittelen myös Jason Hickelin avointa kirjettä Steven Pinkerille (ja Bill Gatesille).

Maaliskuussa Versus-lehti julkaisi toimitusyksikkömme yhteisen kirjoituksen ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” esimakuna myöhemmin ilmestyvästä artikkelistamme. Irtikytkentä (decoupling) on ehkä tärkein systeemisten muutoksen tarvetta kyseenalaistava argumentti, jonka empiirisen pohjan ruotiminen on ollut tärkeimpiä tutkimuspanostuksiamme viime aikoina.

Huhtikuisessa kirjoituksessani ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio” pureuduin etenkin eduskuntavaalien aikaan kiihtyneeseen retoriikkaan, jossa kyseenalaistetaan ympäristöpoliittisia toimia syytellen ”ympäristöpuritanismista”, ”ilmastohysteriasta”, ”köyhien syyllistämisestä” ja niin edelleen. Teemaan palattiin myös BIOS-podcastissa ”Ilmastovaalit, onko niitä?Sustainability-lehdessä julkaistiin kaksi Emma Hakalan johdolla kirjoitettua ympäristöturvallisuutta käsittelevää tutkimusartikkelia, ”Northern Warning Lights” ja ”A Lot of Talk, But Little Action”. Tere Vadénin kanssa ideoimme infovideon ”Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?”, jonka toteutti talkootyönä 3Dollin Matti Kuusniemi.

Toukokuussa Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ilmestyi kirjoitukseni ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?Maailman kuvalehti julkaisi kirjoitukseni ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”. BIOS-blogissa taas julkaisimme kirjoituksen ”Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa” vastaukseksi Heikki Pursiaisen väitteille.

Alue ja Ympäristö -lehden kesäkuun numerossa ilmestyi kokonaista kaksi BIOS-artikkelia. Yhteistyössä kirjoitettu ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” osoittaa laajaan tutkimuskartoituksen pohjalta, että talouskasvun ja luonnonvarojen absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole empiirisiä todisteita ja että riittävän mittakaavan irtikytkentä tarvittavassa aikataulussa olisi ilmeisen mahdoton tehtävä. Jotain täytyy siis tapahtua myös taloudellisten taustaoletusten puolella. Omassa vertaisarvioidussa katsausartikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuon yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan tuotantokeskeisen paradigman. Miten tuottaa koko ajan enemmän ja samalla vähentää ympäristökuormitusta? Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, mutta kysymys onkin väärä.

Kirjoitin nälkäartikkelistani populaariversion ”Miten maailman nälkä voitetaan?Versus-lehden heinäkuiseen numeroon. Suomen Kuvalehden haastattelussa taas selitin, millainen haaste luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen oikein onkaan.

Syyskaudella julkaisutahti hieman rauhoittui, mutta monenlaista tavaraa tuli silti maailmalle. Elokuussa kirjoitin Politiikasta.fi -lehteen IPCC:n tuoreesta maankäyttöraportista ja sen suomalaisesta vastaanotosta. Syyskuisessa BIOS-blogitekstissäni ”Ruoantuotannon synkkä utopia” taas tuskailin, miten yksioikoisia näkymiä tutkijatkin voivat esittää ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja miten ne ruokkivat nykykeskustelun vastakkainasetteluita ja tutkimustiedon väheksymistä. Palasin aiheeseen vielä synkemmällä mielellä marraskuisessa blogiartikkelissani ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”, joka kyllä ilokseni herätti lukijoissa paljon kiitollista vastakaikua ja levisi yllättävän laajalle. On silti surullista, että ruoantuotantoa ja kulutustapoja koskevasta keskustelusta on tullut uusi tieteen väheksynnän ja hämärtävän retoriikan alue Suomessa.

Marraskuussa ilmestyi Suomen Luonnon artikkeli ”Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio”, johon minua oli haastateltu perusteellisesti edellisvuotisen kirjoitukseni pohjalta. BIOS-porukan yhteinen puheenvuoro ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys” ilmestyi joulukuussa Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä, ja Ikaros Tidskrift julkaisi Niukkuuden maailmassa -kirjan teemoihin palaavan esseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Suomenkielinen versio ilmestyy aikanaan BIOS-blogissa.

*

Rakas niin & näin työllisti tietysti melko lailla, mutta pitkään toivomani vastuiden uusjako alkaa vihdoin olla todellisuutta. Vuoden lopulla Kaisa Kortekallio otti käsistäni artikkelitoimittajuuden, mistä olen sanomattoman kiitollinen. Ehdin hoitaa tehtävää 15 vuotta. Reetta Eiranen otti hänkin kontolleen sellaisia töitä, jotka olivat ikään kuin itsestään langenneet osakseni. Pysyn ainakin toistaiseksi Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja toiminnanjohtajana, eli monensorttista hallinnollista hommaa minulle kuuluu. Olen silti todennut, että ikääntymisen myötä ja ympäristökysymysten muodostuessa koko ajan vain tärkeämmiksi ja polttavammiksi minulla ei ole enää niin & näin -voimia, intoa eikä aikaa entiseen tapaan. Messuilla kiertämistä aion kyllä jatkaa, joskin niissäkin vastuita ja työaikaa jaetaan nykyään mukavasti paljon tasaisemmin. Ehdimmekin rakkaan messutoverini Jukan kanssa hoitaa leijonanosan siitä hommasta 10 vuoden ajan!

Aina ei mene messuilla kaikki putkeen.

Alkukeväästä ilmestyi 25-vuotisjuhlanumeromme eli 100. numero teemalla ”sivistys & edistys”. Suosittelen etenkin Tuukka Tomperin artikkelia ”Avoin julkaiseminen ja kotimaisen tiedekustantamisen tulevaisuus”. Juhlimme täyttä neljännesvuosisataa railakkaasti Tampereen Telakalla.

Kesänumeron teemana oli ”sota”. Siihen käänsin Brooke Jarvisin artikkelin ”Hyönteisten tuomiopäivä on koittanut”. Prosessi oli hieman työläs, sillä lukuisiin tutkimuksiin viittaavassa englanninkielisessä alkutekstissä ei ollut lainkaan kirjallisuusviitteitä, joten jouduin rakentamaan viitteistön itse. Toisaalta tulos on tässä mielessä alkuperäistä parempi! Valitettavasti käännös ei tule verkkoon oikeuksien hintavuuden vuoksi – mutta muutenkin suosittelen niikkärin tilaamista, sillä myös avoin verkkojulkaisumme on tilaajien varassa.

Syysnumeron teemoja olivat ”tekoäly & Euroopan rajoilla”. Tekoälyteemaan kirjoitin koosteen aiheen käsittelystä scifielokuvissa – tämä oli hauskaa ja jotain ihan muuta! Vuoden tärkein niin & näin -tekstini ja muutenkin tärkeimpiä kirjoitusurakoita vuoden aikana oli kirjeenvaihto Ilja Lehtisen kanssa. Iljan tekstin lukeminen murhemielisenä Hulauden saunalla käynnisti ajattelu- ja kirjoitusprosessin, joka meni luihin ja ytimiin.

Joulunumerossa ”tiedostamaton, trauma & luovuus” en perinteisesti ehtinyt juuri olla mukana, sillä sen valmistelu osuu rahoitushakemusten rustaamisen ja messureissaamisen ajalle – ja tänä vuonna Turun ja Helsingin kirjamessujen lisäksi hoidettavana olivat myös Jyväskylän messut.

*

Ravintoloiden, kahviloiden ja baarien vegaanista tarjontaa kartoittava arvioblogi Hyvä kurkku mullistui, kun Sylvi-lehti lopetti toimintansa helmikuussa. Järkytys ja hätä oli suuri, sillä lehdessä oli ehtinyt ilmestyä 435 tekstiäni, jotka joutuisivat nyt kodittomiksi. Onneksi Samuli, Aki ja Bubi lähtivät rakentamaan talkoilla uutta sivustoa. Ilman heitä en olisi pärjännyt, ja koko projekti olisi voinut tyssätä siihen. Hyvän kurkun omien kotisivujen rakentaminen vei odotettua pidempään, ja kerkesin kokea melkoisia arviovieroitusoireita, mutta kannatti odottaa. Uudet sivut olivat komeammat kuin osasin odottaakaan. Etenkin karttatoiminnon myötä ihmiset voivat oikeasti käyttää niitä ruokapaikkojen hakemiseen tarpeen tullen. Puutarhateksteilleni täytyy vielä keksiä uusi koti.

Elämäni ensimmäinen pirtelö!

Tampereen Koskikeskuksen Classic American Dinerin arvio oli ensimmäinen uusilla sivuilla ilmestynyt. Kävimme myös Samulin kanssa juhlistamassa Sohon syntymäpäiviä, joiden kunniaksi julkistettiin päivitetty arvio. Kaiken kaikkiaan arviointirytmi kiihtyi syksyllä hirmuiseksi, ja olen kirjoittanut uusille sivuille jo yli 60 arviota. Syynä oli tietysti innon lisäksi runsas reissaaminen. Joukossa on kokemuksia laidasta laitaan: Aseman Wurstin vegaaninen möttönen makkaralla, täydellinen illallinen Maannoksessa Marjaanan kanssa, Bei Fangin lämmin tofusalaatti, Siipiweikkojen seitanmättö, ylistyslaulu rakkaalle Mimosalle sekä tietysti unohtumaton ilta Marjaanan ja veljentyttäreni Ronjan kanssa Kajossa Tampereella.

Huomasimme myös loppuvuodesta jälkijunasta, että Hyvä kurkku täytti 10 vuotta!

*

SPR:n ensiapupäivystykseen piti suorastaan kamppailla päiviä kalenterista. Vaikka tämä vapaaehtoistyö jää väistämättä vähän muun varjoon, sain sentään parin viikon verran kuljettua punaisissakin. Kesän festivaaleille oli mukava päästä irrottautumaan, sillä ne ovat aina omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.

Festarikledjuissa.

*

Puutarhalla vuosi oli vallan mainio, vaikka kärsimmekin edellisen vuoden tapaan jonkin verran kuivuudesta. Perustimme uuden parsamaan, ostin vanhalle kompostikehikolleni vielä ainakin yhden vuoden elinaikaa korjailemalla sitä, rakensimme uuden kurpitsakummun ja tilasimme Biotukselta isosukkulamatoja torjumaan harsosääskiä. Sain myös Marjaanalta lahjaksi erinomaiset työhousut, jotka saivat nimen ”Byxorna”.

Inkivääriä.

Marjaanan uusi kokeilu eli inkiväärin viljely onnistui yli odotusten – niin hyvin, että kuskasin mukuloita kavereillekin runsain mitoin. Kaikkiaan sato onnistui erinomaisesti: härkäpapuja, pensaspapuja, kesäkurpitsaa ja syyskurpitsaa etenkin saatiin enemmän ja parempilaatuisena kuin normaalisti. Porkkanat kärsivät loppuvaiheessa tuholaisista. Viime vuonna lehtikaali oli ilmeisesti kuivuuden takia masentavan kitkerää, mutta nyt saimme nauttia mehevästä sadosta, jota läheisetkin kävivät keräämässä, kun emme saaneet kaikkea kulutettua tai säilöön.

*

Tammikuussa päivystin Tieteen päivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin siinä sivussa esiintymässä: ensin päiväseltään puhuin fossiiliteollisuuden kepulikonsteista ja Tieteen yössä Lavaklubilla paneelissa ”Ilmastonmuutos: sanoista tekoihin” Mikko Poutasen, Juha Raipolan ja Senja Laakson kanssa. Sinin ja ihanan koiran tapaaminen oli kuitenkin parasta koko sessiossa! BIOS-tutkimusyksikkö oli Tieteen päivien aikaan muutenkin esillä komealla edustuksella.

BIOS oli järjestämässä WISE-hankkeen seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?” Tiedekulmassa. Minä oli paikalla kuunteluoppilaana, mutta edellä mainitsemani WISE-blogiteksti sai innoituksensa etenkin kansanedustajakandidaatin kommenteista. BIOS-kollegoiden kanssa vietimme mukavan illan Maannoksessa.

Tammikuussa myös juhlimme rakasta Pekka-veljeäni, joka tästä veljessarjasta lienee lopulta viisain ja inhimillisin. Se on toisaalta vähän ja toisaalta paljon sanottu, ehkä.

Heilu keinuni korkealle.

Educa-messujen aikaan kertyi pitkä ja monipolvinen Helsingin reissu. Olin ystäväni ja kollegani Galina Kallion hankkeen ohjausryhmän kokouksessa, jossa oli erityisen mukava rupatella kunnolla viljelijä Tuomas Mattilan kanssa. Sieltä siirryin suoraan messuständin kokoamiseen Jukan kanssa. Messujen jälkeen jäin kaupunkiin ensin illastamaan Brokadissa Sallan ja Harrin kanssa ja sitten sunnuntaina tekemään Hyvä kurkku -reportaasia Vegemessuista – vegaanisia macaroneja! Pidin messuilla myös luennon ”Yksityiskohdista kokonaiskuvaan”, jonka toistin maanantaina vanhan ystäväni Mian kuvaamana Vegaanihaasteen videoluentona. Tammikuussa ilmestyi myös Attacin eurooppatiedotuksen video, jossa puhun ilmastonmuutoksesta ja eriarvoisuudesta.

Kuun lopussa BIOS muutti parempiin tiloihin samassa rakennuksessa Meritullintorilla.

Tammikuun aikana harmittelin, kun ääritärkeä The ”Blog” of ”Unnecessary” Quotation Marks lopetti toimintansa. Atte Ahokkaan koululakko alkoi saada julkisuutta, ja Bolsonaron suunnitelmat ahdistivat. Luin ilahtuneena Ilja Lehtisen esseen Pontus Purokurun kirjasta ja Iljan vinkistä myös aiemmin minulle tuntemattoman Ursula K. Le Guinin esseen. Inkeri Koskinen ruoti ansiokkaasti Hans, Anna & Ola Roslingin kirjaa ”Faktojen maailma”. Luin darfurilaisista lapsisotilaista Jamenissä ja merten lämpenemisestä.

*

Helmikuussa kävin ystäväni Helkan kutsusta puhumassa Vuorentaustan koulussa. Vastaanotto oli upea: kuoroesitys, oppilaiden oma luento ja hienot haastattelijat!

Sain uudet lukulasit, ja elämänlaatuni koheni huomattavasti. Olin ihmetellyt, miksi en jaksanut lukea enää iltaisin. Selitys oli yksinkertainen: en nähnyt. Kyllä ihminen on viisas. Testasin optikolla ehdotettujen lasien tehoa uudella Ursula K. Le Guin -editiolla, jonka loppuviitetekstit ovat pikkuriikkiset.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingin reissulla. Pistäydyimme uuden BIOS-toimiston avajaisissa ennen ihanaa iltaa Grön-ravintolassa. Lauantaina katsastimme yhdessä Oodin, nauroimme Kiasmassa Pilvi Takalan mahtavia videoteoksia, nautimme Amos Rexissä Magritte-näyttelystä ja vietimme iltaa Sannan ja Lassen kanssa.

Vanha lukioaikainen sydänystäväni Tiina Soini kutsui minut tamperelaisen Aretain dialogi-iltaan esiintymään. Eduskunnassa esiinnyin Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuuksissa, ja Huvudstadtsbladet haastatteli minua aiheesta. Galina Kallion kanssa kirjoittamamme vieraskynä ilmestyi Helsingin Sanomissa.

Vietimme Tampereella täydellisen veljesillan: Janskun taidetta Laikussa, hyvää ruokaa Kattilassa, Lautapelejä Tavernassa ja Kalkitosten mielipuolista täyttämistä Sohossa.

Tietysti.

Tutkimustieto hyönteistuhoista lisääntyi, mutta kaikkien tutkimusten tiedottaminen ei mennyt putkeen. Yle kunnostautui tiedeviestinnässä ja Tiina Raevaara selitti asiaa Suomen Kuvalehdessä. Olin riemuissani Yliopisto-lehden saamasta tiedeviestintäpalkinnosta – sekä siitä, että rakas ystäväni Mikko Pelttari pääsi kirjoittamaan kirjoja. David Graeber varoitti Turkista ja Rojavasta. Suomen Kuvalehti julkaisi ”syvää aikaa” luotaavan hienon jutun menneistä maailmanlopuista. Luin myös esimerkiksi siitä, millaista mölinää ”loogisuuden” nimissä harrastetaan.

*

Maaliskuussa tuskastuin, kun tiedeuutisointi ”maailman vihertymisestä” meni säännönmukaisesti pieleen. Paras juttu aiheesta taisi tulla Carbon Briefilta, mutta edes se ei handlannut asiaa ihan kunnolla. Julkaisin kotisivuillani faktantarkistuksen, jota olen saanut jakaa toistuvasti, kun alkuperäiset pieleen menneet uutiset palaavat yhä uudelleen somen viraalivirtaan. Yle julkaisi ravintosuosituksia ja lihantuotantoa käsittelevän jutun, jossa haastateltiin professori Juha Heleniusta. Juttu itse oli onnistunut, mutta vastaanotto ja sen tulkinnat olivat niin pielessä, että kirjoitin aiheesta.

Kävin Pispalan kirjastossa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja nostalgisoin aktivistivuosilta tuttujen kirjojen äärellä. Olin Korvaamaton-ilmastokampanjan tukija ja lahjoitin vaalirahaa kahdelle eri puolueen ehdokkaalle. Luennoin ympäristöasioista myös Tapiolan lukiossa.

Pispalan kirjastossa.

Marjaanan kanssa ihailimme tamperelaisen Café Arthousen brunssilla Jukka Tilsan teoksia ja kävimme Sara Hildénin museossa Kiki Smithin näyttelyssä. Ystävämme Helena antoi meille lahjaksi Martti-hevosen tallilta kunnon kuorman palanutta hevosenpaskaa. Keräsimme Makholman rannoilta myös ”merepaskaa” eli merilevää lannoitteeksi. Ihan parasta hommaa.

Päivystin Turussa Sosiologipäivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin syömässä rakkaan Karelin kanssa Kåren Street Foodissa, joka on sittemmin lopettanut. Mistä minä nyt saan vegaanisen philly cheesesteakin? Cosmic Comic Cafessa luin vuosien jälkeen uudestaan S. Albert Kivisen novellin ”Keskiyön mato Ikaalisissa”. Aasa tuhti mullin mallin!

Daeshin/ISIS:in valtakunta romahti, ja sykloni Idai sai aikaan eteläisen pallonpuoliskon ehkä vakavimman luonnonkatastrofin koskaan (joskin historian eri vaiheita on aika keinotekoista verrata keskenään). Tampereella Tulenkantajien kirjakauppa lopetti, Sipilä ”kantoi vastuuta” ja eduskuntavaalien keskusteluissa velloi ilmastoteko-retoriikka, jossa tutkimustiedolla ei juuri väliä ollut. Nuorten ilmastolakot olivat maailmanluokan ilmiö, ja sen nuoret saivat kyllä ylenkatseena tuta. Istuttakoot sitten puita häiriintyneet tytöntylleröt ja niin edelleen.

Katsoin Clark Ashton Smithin tuotannosta kumpuavan lovacraftiaanisen leffan Ääni syvyydestä ja kuuntelin valtavan hienon radiosarjan 1800-luvun nälkävuosista. Science-lehdessä muistutettiin, että hiilinielut eivät koskaan voi korvata päästöleikkauksia. (Suomessa tietysti pystytään samaan aikaan uhittelemaan, että me kyllä osaamme pitää huolta nieluista ja toisaalta että kyllä päästöjä pitäisi leikata eikä hössöttää nieluista. Elepolitiikassa johdonmukaisuudella voi heittää vesilintua. Kuten BIOS on toistuvasti muistuttanut: sekä leikkauksia että nieluja tietysti tarvitaan, koska tavoitteen täytyy olla lopulta hiilinegatiivisuus.)

Helsingin Sanomat purki kiitettävästi Sipilän perättömiä puheita. Luin kestävyysvajefiksaation ongelmista, Facebookin moderoijien elämästä ja pitkän mutta palkitsevan jutun Bolsonaron Brasiliasta.

*

Huhtikuussa kävin Tampereella Mummon kammarissa keskustelemassa, ja Voima-lehti haastatteli minua. Vuoden erikoisin julkinen esiintyminen oli Hervannassa Veritas-forumin tilaisuudessa Eija-Riitta Korholan rinnalla. Vastakeskustelijani pyynnöstä tallenne julkaistiin vasta kesällä vaalien jälkeen. Go figure.

TAMK:in Masters’ Conferencen esiintyminen sen sijaan oli todella mukava kokemus. Oli kiva jutella pitkästä aikaa Eveliinan ja Minnan kanssa, ja oma esitykseni ”The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present” antoi tilaisuuden palata vanhojen tutkimusteemojeni pariin. Sirpa Pietikäisen ja minun esitykset keskustelivat hyvin keskenään.

Fingon ruokaturvaryhmä julkaisi koosteen ”Ruoka ratkaisijana”, jonka tekemisessä olin ollut hyvin aktiivinen. Ryhmää vetänyt maanmainio Jussi Kanner lähti valitettavasti muihin hommiin talon sisällä, mikä surettaa.

Kävimme Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Hakaniemen Kauppahallissa sain ensimmäisen kokemuksen Juustotyttöjen Hellemmästä valkoisesta ja ihastuin ikihvyiksi. Aterioin Silvopleessa ensimmäistä kertaa 13 vuoden jälkeen – oli aikakin, sillä Toisen linjan ravintola lopetti toimintansa joulukuussa (uusi aukeaa keväällä ihan lähelle). Kiasmassa ihastelimme Alma Heikkilän teoksia ja Iiu Susirajan näyttelyä. Amos Rexissä kävimme kokemassa Studio Driftin näyttelyn ja Ateneumissa Kupka-retrospektiivin.

Yksityiskohta Alman teoksesta.

Eduskuntavaalien tuloksesta olin pääosin turhautunut, vaikka moni iloitsikin. Liian vähän, liian myöhään.

Iloitsin, kun verkkomedia Hyvän sään aikana sai rahaa Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä ja kun Vegemessut palkittiin vuoden messuina. Johanna Vehkoon oikeusprosessi oli käsittämätön vääryys, mutta niin Journalistiliiton kuin kirjakustantajan tuki Johannalle olivat hienoja ja konkreettisia avittavia eleitä. Silti: mee kotiin oikeuslaitos, oot kännissä.

Luin Anu Silfverbergin mahtavan Long Play -jutun ”Yön sankarit” ja pystyin samastumaan siihen aivan liian hyvin. Luin myös avaruuskakasta, keltaliiveistä ja perussuomalaisten kyvystä ottaa haltuun poliittista keskustelua.

*

Toukokuussa sain kunnian pitää luennon Kansainvälisenä museopäivänä Tampereen museoviikon tapahtumassa Tampere-talolla. Luento meni hyvin, ja sain tilaisuuden uudistaa luentorunkoani kunnolla. EU-vaaleissa annoin taloudellista tukea jälleen kahdelle kahden puolueen ehdokkaalle. IPBES-raportti ilmestyi, ja Oras tiivisti sen sanomaa Sitran sivuilla. Raportin tiivistelmien lukeminen ei ollut muutenkaan vuoden mieltäylentävimpiä kokemuksia.

Vierailin rakkaan ystäväpariskunnan luona Helsingissä ennen perheen muuttoa Ruotsiin. Sain kunnian lukea lapsille iltasaduksi Pekka Töpöhäntää (joskin kohdalle osui vähän hämmentävä tarina), ja aamulla kuuntelimme hetken Piilomaan pikkuaasia. Iso ikävä jäi, mutta keväällä toivottavasti pääsen käymään vieraisilla. Samalla reissulla kävin BIOS-porukalla katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän ”Yhdestoista hetki”, jossa BIOS oli lavallakin yllättävän näkyvästi. BIOS-kollegani Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Korjasimme serkun ja veljien kanssa laituria Hulaudessa ja keräsin horsman alkuja Makholmassa. Herkkua, joskaan en tajua sitä ”kuin parsa”-juttua. Ei ole, enkä tekisi parsan tapaan, mutta muuten on hyvää.

Horsmaa keräämässä.

Maailma kylässä -festareilla päivystin taas niikkärin pöydässä ja esiinnyin pari kertaa: ensin puhuin Lavaklubilla yksilöstä ja yleisestä ympäristötoiminnassa, sitten keskustelimme Fingon Ruoka vaarassa -paneelissa Jenna Kettusen ja Maija Lummen kanssa. Helsingin reissu venyi kahden kokouksen vuoksi festareita pidemmäksi, mutta onneksi sain viettää mukavan illan ja yön Elvin, Jarkon ja Kaisun kanssa.

Turhauduin, kun moni muuten vallan fiksu ja lukutaitoinen ihminen jakoi sosiaalisessa mediassa Ivan Puopolon pöhköä kauramaitokolumnia. Ilahduin Veli-Matti Värrin saamasta Fenix Collegium -palkinnosta ja hänen palkintopuheestaan. Luin turvemullan vaihtoehdoista ja päätin tilata ensi keväänä ison erän ”matomultaa”, jos toimitus onnistuu meille päin. Oma mittava kompostimme ei kaikkiin tarpeisiin riitä. Luin myös yhä nopeammasta pörssikaupasta ja kalastuslaivastojen kasvusta.

*

Kesäkuussa BIOS-toverit olivat perheen tiluksilla retriitissä, ja pistin tutkijat lupiinipartioon. Ennen lomille lähtöä kävin Karoliina Lummaan kanssa Nuuksiossa puhumassa Nielu-näyttelyssä ja kuuntelin hiilinieluseminaaria Finlandiatalossa (jouduttuani vähän yllättävään suukopuun äimistyin, millaista kieltä nuorista ilmastolakkolaisista voi julkisella paikalla kuulla).

Kurjenmiekat kukassa.

Kesäloman aikana sain vihdoin Ursula K. Le Guinin orsinialaisten tarinoiden kootun laitoksen luettua. Hieno kokemus. ”But all this happened a long time ago, nearly forty years ago; I do not know if it happens now, even in imaginary countries.”

Leevi Lehto kuoli, ja Vertigo Comicsin taru päättyi. Luin virusten elämästä ja keskitysleirien historiasta.

*

Heinäkuussa Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Gerry B. Ilvesheimon teoksesta Ilmestyskirja. Luin vihdoin Antti Salmisen Lomonosovin Moottorin, tai pikemminkin vaeltelin läpi sen sivujen. Yllätyksekseni tykästyin kirjaan kovastikin. Seuraava opus Mir oli tarkoitus aloittaa heti perään, mutta muuta lukemista tuli tielle, ja pääsin sen kimppuun vasta joulukuun lopussa. Kesän aikana luin innolla vanhoja LRB:n numeroita, lapsuudessa rakastamani teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit alkukielellä, Luupäät-sarjakuvaa, Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus, Swamp Thingin Alan Mooren kauden, Ursula K. Le Guinin esseitä ja John Christopherin nuortenkirjan When the Tripods Came, jota ei aikanaan suomennettu. Katselin Babylon 5:n uusiksi.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Kansallismuseon Inherit the Dust -näyttelyssä ja Kiasman kovin epätasaisessa Yhteiseloa-näyttelyssä. Illastimme Grönissä, kävimme lautalla erinomaisella lounaalla Lonnan saaressa ja pitämässä sadetta Suomenlinnalla, ja illastimme Omnamissa Manun ja Jullen kanssa. Porissa nautimme taidemuseon taidevaraston avointen ovien päivästä ja muista näyttelyistä sekä kävimme pitkästä aikaa Juseliuksen mausoleumissa. Mäntän kuvataideviikolla Göstan ravintola tarjosi loistavan polentan, mutta näyttelykokemukset olivat epätasaiset. Hämmennyin myös siitä, miten vähän pidin Pekilon näyttelystä, kun niin moni ystävä sitä ylisti. Kävimme myös Laukon kartanon näyttelyissä.

Inherit the Dust.

Maailma kylässä -festareilla tehty Kyläradion haastattelu ilmestyi verkkoon.

Hanna Nikkasen mahtava Long Play -artikkeli ”Marsin tarhurit” ilmestyi. Ilostuin kuullessani Hannalta, että biosfääriläisille oli näytetty kuvun läpi elokuvaa Silent Running!

*

Elokuun alkuun mennessä lomailun jäljiltä työlistalle oli kertynyt kaikenlaista, ja pari viikkoa meni melko tohinalla, joskin SPR-päivitykset tauottivat mukavasti ja ”nollasivatkin”, kuten puutarhatyö.

Uuden parsamaan lupaavat merkit.

Loppukuusta päivystin niin & näin -pöydän takana Tampereen yliopiston metodifestivaaleilla ja kävin Tietokirja.fi -tapahtumassa Tuukka Tammen ja Johanna Vuorelman kanssa puhumassa siitä, miten vaikeista ja monimutkaisista asioista viestitään. Jami Jokisen tekemässä Lännen Median jutussa selitin tarvittavien päästövähennysten mittaluokkaa ja luonnonvarojen kulutuksen problematiikkaa.

Ulkopolitiikka julkaisi rakkaan ystäväni Harri Lammin henkilökuvan. Henrik Rydenfelt kirjoitti Greta Thubergin ja nuorten ilmastolakkojen synnyttämästä vähättelystä ja inhosta.

*

Syyskuussa kävin maanmainion Jouni Tikkasen Lauma-kirjan julkkareissa. Pidin perinteisen massaluentoni Tampereen yliopistossa, joskin nyt karmealla kurssinimellä ”Ihminen ratkaisee” (sen täytyi olla piruilua). Aallossa luennoin kiertotalouden käsitteen ongelmallisuudesta ja irtikytkennän unelman hankaluudesta. Galina Kallion kanssa esiinnyimme Perho-liiketalousopiston gastronomiaseminaarissa. Tiedekulman tilaisuudessa ”Talouden uusjako” puhuin Ville-Pekka Sorsan, Juha Siltalan ja Minna Ruckensteinin kanssa. Oodissa luennoin ilmastonmuutoksesta. Ilokseni rakas Iita-tätini tuli kuuntelemaan, ja kerkesimmepä lasillisellekin sen jälkeen.

Ystäväni laittoivat pystyyn Aurinkopankki-firman, ja Mikon ja Jennan ihastuttava lastenkirja Näkymätön myrsky ilmestyi.

Katsoimme Marjaanan kanssa hienon Prohibition-dokumenttisarjan. Luin big data -unelmista ja McKibbenin tulevaisuusvision, joka ei osunut simppeliin optimismin ja pessimismin vastakkainasetteluun. Teksti lie ollut vastareaktio Jonathan Franzenin hyvin ongelmalliselle artikkelille, joka sai syystäkin laajaa kritiikkiä.

*

Lokakuu alkoi tuttuun tapaan Turun kirjamessuilla. Söin Komppelissa käsittämättömän nostalgisen seitanleikkeen. Vapaapäiväni vietin Karelin ja Furun kanssa Katariinanlaaksossa. Ilja Lehtisenkin tapasin viimein kasvokkain, ja niikkäriporukalla vietimme Kuori-ravintolassa hienon illan. Totesin taas kerran, että Dynamo ei ole minun juttuni mutta Daily News on. Messuilla Turun scifiseuran osasto oli turvavyöhykkeeni. Tartuin iltalukemisena vuosien jälkeen China Miévillen Bas Lag -trilogiaan, jonka kahlaaminen kestikin joululomalle asti. Osin parempaa kuin muistin, osin tuskaisen huonompaakin. Ostin Stanislaw Lemin harvinaisuuden Paluu tähdistä – ja se on hittolainen vieläkin lukematta! Olin unohtanut koko opuksen.

My Special Place.

Kävin Kulttuuritalolla JUST-FOOD-hankkeen aloitusseminaarissa, jossa pääsin juttelemaan vihdoin kasvokkain parin tärkeän kollegan kanssa ja sovin tutkimustapaamisia vuodelle 2020.

Marjaanan kanssa olimme taas Helsingin reissulla. Valokuvataiteen museossa Sakari Piipon ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” ja  Caj Bremerin ”Suomalainen arkipäivä” olivat kerrassaan valloittavan hienoja näyttelyitä. Söimme unohtumattoman illallisen Maannoksessa, kävimme HAMin Thesleff-näyttelyssä ja Amos Rexin Birger Carlstedt -näyttelyssä. Ja vietimme tietysti ihanan illan Sannan ja Lassen kanssa, kuten asiaan kuuluu.

Helsingin kirjamessuilla sain vihdoin Mikon ja Jennan kirjan hyppysiini. ”Sarjakuvakirjamme” Filosofia aloittelijoille oli juuri niin menestyksekäs kuin toivoimme. Vietin rattoisan vapaapäivän Karryn kanssa jutellen tärkeistä, illastimme Gohanissa Sallan ja Harrin kanssa, ja BIOS-väen kanssa pääsimme tapaamaan Suomen vierailulla olleen Jason Hickelin. Hänen luentonsa minulta jäi valitettavasti sivuun.

Kurdit petettiin ties kuinka monetta kertaa, kuten saattoi aavistaa. Irakissa raportoitiin pika-avioliitoiksi naamioidusta (myös lapsi)prostituutiosta. Naturessa otettiin kantaa kalastuksen rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja muisteltiin Doris Lessingin scifikirjoja. Luin nollapäästötavoitteiden ongelmallisuudesta sekä diskonttauksen merkityksestä ympäristötoimille.

*

Marraskuussa luennoin Tampereen yliopistolla vanhan tutkijatoverini Markuksen kurssilla irtikytkennästä. Helsingissä Hotelli Rantapuistossa osallistuin kaksipäiväiseen Reproductive Justice -seminaariin, joka oli paljon opettavaisempi ja kiinnostavampi kokemus kuin osasin odottaa. Kävin myös jälleen Joensuussa vierailemassa vanhan tutkijatoverini Lassen kurssilla. Puhuin kovin sopivasti samoista aiheista kun Markuksen kurssilla – tekiväthän miehet yhteisen väitöskirjankin, jota olin ”kustannustoimittamassa”. Sonckin salissa Helsingissä järjestetty tilaisuus ”The New EU-Africa Agenda” yllätti: kuten Jenna totesi, moisia äänenpainoja ei olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuulla ministeriön järjestämässä tilaisuudessa.

Junagourmeeta.

Uudessa Solidaarisuuskalenterissa oli pieni johdatusesseeni, ja Reitti-lehdessä ilmestyi Emilia Kukkalan tekemä haastattelu.

Jyväskylän kirjamessuilla oli mellevää nähdä Jaakkoa ja Millaa pitkästä aikaa, ja vietimme kostean ja hauskan Hyvä kurkku -illan Samulin ja Bubin kanssa.

Luin onnellisena Pauliina Haasjoen esseekirjaa Himmeä sininen piste. Siitä puuttui juuri sellainen tiedollinen hybris ja yli-itsevarmuus, joka minua lajityypissä useimmiten ärsyttää. Podcast-sarja In our Time muodostui osaksi arkirutiinejani. Luin Helsingin Sanomien mainion jutun omaisuuden verotuksesta, New York Timesin artikkelit Irakin veristen mielenosoitusten taustoista ja Kiinan muslimien vainosta ja valvonnasta, Suomen Kuvalehden mainion jutun ilmastokeskustelun kieltäjistä, hämärtäjistä ja hidastajista, Johanna Vehkoon synkeän moderaattoriartikkelin sekä London Review of Booksin 40-vuotisjuhlanumeron jutun Kiinan valvontayhteiskunnan kehittymisestä.

*

Joulukuussa pidettiin kansallisteatterissa edellä mainittu ekologinen jällenrakennus -tilaisuus, jossa Juha Siltala esiintyi lavalla perinteisen vuolassanaiseen ja vetoavaan tapaansa. Olin ylpeä työtoverieni esiintymisestä, ja poliitikko- ja asiantuntijavieraistakin saatiin ihan mukavasti asiaa irti. Minä olin turvassa katsomossa. Pidimme WISE-projektin vuoden viimeisen seminaarin Suomenlinnassa ja juhlimmekin kohtuudella. Veljeni Pekan luona teimme puuhommia ja laitoimme veljentyttäreni Ronjan kanssa ruokaa. Tänä syksynä kerkesimme käydä yhdessä läpi risoton ja pasta-aterian teon alkeet. Mukava uusi perinne.

Haastattelussa Kallion OHMYGOODNESS-ravintolassa.

Luin Washington PostinAfganistan-papereita”, Heikki Koposen mainion tekstin ”Insinöörin isänmurha”, tuntoja Vihreän Langan lopettamisesta, Long Playn hauskan jutun ”Mitä mietit, Ben Zyskowicz?” sekä David Wallace-Wellsin jutun ”We’re Getting a Clearer Picture of the Climate Future – and It’s Not as Bad as it Once Looked”. Viimeksi mainittu hyviä ja huonoja uutisia läpi käyvä juttu on tavallaan hyvä, mutta toisaalta se vertailee ”samalla viivalla” asioita, jotka eivät ole mielestäni vertailukelpoisia. Yhtäältä ilmastoskenaarioita ei enää sovelleta väärin, eli kaikkein pahimpia ei lueta business as usual -hengessä. Se ei tietenkään kerro siitä, että asiat itsessään olisivat alkaneet mennä parempaan suuntaan – päinvastoin, päästökehitys on edelleen kurja ja monet ympäristömuutokset etenevät oletettua nopeammin. Varmaankin palaan artikkeliin alkuvuodesta BIOS-uutiskirjeessä.

*

Tänä vuonna lahjoitin rahaa SPR:lle, Finnwatchille, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Siemenpuulle, Food Firstille, Internet Archivelle, Climate Home News -faktantarkistajille ja Turun Science Fiction Seura ry:lle. Tuin Guardian -lehden toimintaa, tilasin Long Playn joululahjatilauksia, ostin säännöllisesti Isoa Numeroa ja olin YHYS ry:n kannatusjäsen.

Koko vuoden mielessäni pyöri hämmentävä tietoisuus siitä, että olemme eläneet Marjaanan kanssa yhdessä jo kokonaisen neljännesvuosisadan. Tutustuimme ja päädyimme yhteiseen kaveriporukkaan ystävän kautta. Hiljalleen kapakeissa höpötellessä sekä keikoilla ja festivaaleilla hilluessa alkoi mielessä orastaa ajatus siitä, että vakava ihmissuhde voisi olla ihan mahdollinen asia. Olin kuitenkin sitoutumiskammoinen kakara. Loppuvuodesta vihdoin aloimme uskaltaa – Marjaana oli tietysti näissä asioissa viisaampi ja töni minua liikkeelle. Eräänlaiseksi viralliseksi virstaanpylvääksi olemme merkanneet vuoden vaihteen, kun ystävämme käski meidän suudella julkisesti, koska ”kaikki kuitenkin tietävät”. Näin neljännesvuosisata yhdessä tulee täyteen vuosikymmenen vaihteessa. Kannatti rohjeta. Ilman Marjaanaa olisi vuorenvarmasti paljon paljon huonompi ihminen enkä ymmärtäisi mitään tomaateista, kissoista, merestä ja muista tärkeistä asioista.



Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee mönkään?

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin pitkä esseeni “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” Kirjoituksen taustalla oli syvä turhautumiseni siitä, miten samat jumitukset toistuvat jatkuvasti ja miten vähän tutkimustieto lopulta vaikuttaa keskusteluun.

“Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

“Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.”

“Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.”

“Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin.”



Kirjeenvaihto tulevaisuudesta, toivosta ja toivottomuudesta

(Kuvat: Sanni Siira ja Jouni Tikkanen)

Ilja Lehtisen essee ”Toivottomuuden puolesta” ilmestyi Medium-verkkoalustalla 15.7.2019 ja herätti heti laajaa keskustelua sosiaalisessa mediassa – noteerattiinpa se myös Helsingin Sanomien sivuilla. Miksi ympäristökeskustelussa toivosta kiinni pitäminen koetaan niin korvaamattomaksi? Miksi toivottomuus on niin synkeä mörkö? Lehtisen kirjoitus toi viime aikoina yhä uudestaan nousseen aiheen käsittelyyn tärkeitä uusia ulottuvuuksia.

Kirjoitus innoitti minut jatkamaan viestinvaihtoa, joka alkoi jo tammikuussa niin ikään Mediumissa ilmestyneen Lehtisen esseen ”Täysin automatisoitu pakofantasia” tiimoilta. Tartuin kommenteissani erityisesti ympäristöntutkijan näkökulmasta aiheen olennaisimpiin puoliin – miksi toivosta ja toivottomuudesta syntyy juuri ympäristökeskustelussa niin kovat väännöt? Miksi vastakkainasettelu on poissulkeva?

Keskustelun aikana nousi idea julkisesta kirjeenvaihdosta, jossa asiaa voitaisiin ruotia perusteellisemmin. Kirjeenvaihto julkaistiinniin & näin -lehden verkkosivuilla.



IPCC:n uusi maankäyttö ja ilmasto -raportti

Elokuun alussa julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneli IPCC:n erikois raportti Climate Change and Land. Keskustelu maankäytöstä, turpeesta ja metsien hiilinieluista on käynyt Suomessa kuumana, ja raportti otettiin vastaan pitkälti sen tiimoilta.

Kirjoitin Politiikasta.fi -verkkolehteen artikkelin “IPCC:n maankäyttöraportin viesti ja suomalainen vastaanotto“. Käyn siinä läpi raportin pääkohdat ja tarkastelen sen herättämää kotimaista keskustelua.

“Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.”



Tieteelliset artikkelit nälästä ja luonnonvarojen kulutuksesta

BIOS-tutkimusyksikön työ kantoi taas hedelmää, kun Alue ja ympäristö -lehti julkaisi uusimmassa numerossa kaksi artikkeliamme.

Oma vertaisarvioitu katsausartikkelini “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tutkii vallitsevan ruokapolitiikan ongelmia ja pohtii tietä kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan ruokajärjestelmään.

“Tämä artikkeli tuo yhteen useita kriittisen nälkä- ja ruokakysymysten tutkimuksen juonteita edistääkseen keskustelua paremmasta ruokajärjestelmästä. Vallitseva tuotantokeskeinen paradigma pohjautuu yksinkertaistavaan analyysiin nälästä pelkkänä ruoan puutteena sekä tuotannon lisäämisestä tärkeimpänä ratkaisuna. Tällainen lähestymistapa on selvästi ongelmallinen lisääntyvien ympäristöongelmien sekä jatkuvan nälän ja ruokaturvattomuuden aikana.”

BIOS-tutkimusyksikön yhteinen vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” kyseenalaistaa irtikytkennän käsitteen mielekkyyden etenkin poliittisten ohjenuorien tarjoajana.

“Ympäristövaikutusten irtikytkentää talouden koosta ja kasvusta on esitetty ratkaisuksi ekologisen kestämättömyyden ongelmaan. Irtikytkentä on myös “vihreän kasvun” ja kiertotalouden välttämätön taustaoletus. Kun arvioidaan, minkä kokoinen tehtävä onnistunut irtikytkentä Suomessa olisi ja miten nopeasti se pitäisi toteuttaa, huomataan sen olevan mahdotonta. Löytämämme empiiriset havainnot eivät osoita vaadittavan nopeaa ja syvää irtikytkentää. Tämän vuoksi irtikytkentä ei ole hyvä käsite ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, vaan tarvittavan muutoksen luonnetta on parempi kuvata käsittein, jotka eivät sitoudu irtikytkennän oletuksiin talouskasvusta.”




Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?

Helsingin seudun kesäyliopisto pyysi minulta näkemystä siitä, mitä sivistys voisi tarkoittaa ekologisten kriisien aikakaudella. Yritin vastata pyyntöön. Alla joitain otteita:

“Kävi hyvin tai huonosti, yhteiskunnat ympäri maailman muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. ”Sivistyneen yhteiskunnan” kriteerit ovat väistämättä erilaiset tulevaisuudessa kuin menneellä maailmankaudella, jossa yhteiskuntia voitiin rakentaa jatkuvasti kasvavan aineellisen kulutuksen sekä edullisen ja helppokäyttöisen fossiilienergian varaan.”

“Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.”

“Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta siitä tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi.”

“Siksi on harhaanjohtavaa ajatella, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.”

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”




Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin juuri laaja kulutusta ja tulevia vaaleja käsittelevä esseeni “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio“. Iso kiitos kollegoilleni, joiden avulla tekstistä tuli reilusti parempi.

Miksi kirjoitin tämän tekstin? Harvoin olen ollut niin innoissani siitä, miten laajalti ilmastokysymys liikuttaa ja innostaa ihmsiä. Harvoin olen myöskään ollut etukäteen näin masentunut vaalituloksesta, koska pelkään, että tulos ei ole järin hyvä, ja tämäkään ympäristöherätyksen aalto ei saa aikaan tarpeeksi isoa poliittista muutosta. Toivon suuresti olevani väärässä. Toivon, että tuhannet ihmiset työllään osoittavat minun olevan väärässä.

Otteita:

“Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.”

“Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.”

“Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä.”

“Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.”

“Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”



Tiedeuutisen faktantarkistusta

Tutkimuksen “vihertyminen” ei ole kasvipeitteisen alan kasvua

Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa“. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen, ja taustalla on Nature Sustainability -lehdessä julkaistu tutkimusartikkeli. Ylen uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Julkaisin aiheesta Facebookissa faktantarkistuksen.

Tämä on valitettavan huonosti kirjoitettu juttu, joka antaa valtaosalle lukijoista varmasti väärän kuvan Nature Sustainabilityssa julkaistun tutkimuksen tuloksista. Hyviäkin uutisia tähän liittyy, mutta ei pelkästään. Yritän selittää mahdollisimman lyhyesti:

  • Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tms. kasvipintojen lisääntymistä.
  • Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.
  • Tätä ei siis voi mielekkäästi verrata esimerkiksi Amazonin sademetsään, kuten jutussa on tehty. Vihertyminen ei tarkoita pelkästään uutta kasvialaa, vaikka se voi sisältää myös sitä.
  • Tutkimuksessa tarkastellaan suoria (ihmisten maankäyttö) ja epäsuoria (ympäristöolojen muutos, palautuminen entisistä häiriöistä jne) vaikutuksia, ja suorien osuus on suuri mutta vain (yli?) kolmasosa.
  • Eli tämä sitaatti on kahdella tavalla pielessä: “Havainnoista siis käy ilmi, että kasvillisuuden leviämisessä eniten vaikuttaa ihmisen toiminta.” Tutkimuksen mukaan epäsuorat vaikutukset ovat suurempia, ja puhe ei ole kasvillisuuden “leviämisestä”.
  • Vihertymisestä viljelysmaat muodostavat suurimman osan, metsät tulevat toisena.
  • Kiinan kohdalla metsittämisellä on suuri merkitys. Ylen jutun hyvä puoli on tarkennus siitä, millaisia nämä metsät ovat.
  • Tutkimuksessa todetaan, että metsien merkitys Intian vihertymisessä on pieni. Tästä uutisjutusta saa hyvin erilaisen kuvan.
  • Kiitän kuitenkin jutun viimeisestä virkkeestä, jonka viestin olisi suonut olevan vahvemmassa osassa. Maapallon “vihertyminen” kun on yhtaikaa hyvä ja huono asia! Esimerkiksi maatalouden tehostuminen Intiassa on kytköksissä erittäin vakaviin vesiongelmiin, joten kehitys ei ole kestävää. Myös luonnonympäristöjen korvaaminen tehokkaasti kasvatetuilla metsillä voi aiheuttaa “vihertymistä”.

Lopuksi pari sitaattia alkuperäisestä tutkimuksesta kiinnostuneille:


“Greening or browning could result from changes in the average leaf size, number of leafs per plant, the density of plants, the species composition, duration of green-leaf presence owing to changes in the growing season and multiple cropping.”

“A third of the global vegetated lands are currently greening—that is, becoming more productive—in a pattern that is reflective of intensive human use of land for crops and forests across all continents, but most prominently in the two populous countries China and India.”

“Finally, it is important to note that the gain in greenness, which mostly occurred in the Northern temperate and high latitudes, does not offset the damage from loss of leaf area in tropical natural vegetation (for example, in Brazil, Democratic Republic of the Congo and Indonesia; Tables 2 and 3) and attendant consequences for ecosystem sustainability and biodiversity.”




Kirjoitukseni globaalista ruokajärjestelmästä ja julkisen keskustelun umpikujista

Meneekö kaikki koko ajan paremmin vai huonommin? Miksi sen pitäisi olla joko–tai-kysymys?

Kirjoitan WISE-hankkeen blogitekstissä “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” yhä yleisemmästä väitteiden sarjasta, jonka avulla etenkin väheksytään ympäristöongelmia ja ajetaan yksiulotteista kuvaa edistyksestä. Jatkoimme aiheesta kollegani Tero Toivasen kanssa BIOS-podcastin jaksossa “Meneekö maailmassa kaikki paremmin?

“Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.”

Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017.

BIOS-tutkimusyksikön blogin kirjoituksessa “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” taas pohdin sitä, miten erilaiset ruoantuotannon, ruokaturvan, vallan ja ympäristön haasteet suhteutuvat toisiinsa. Sirpaleinen keskustelu estää parempaa ymmärrystä ja toimivampaa politiikkaa.

“Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin.”



Vuosi 2018: syvää surua, rakkaita harrastuksia ja kuiva kaivo

Viime vuosien tapaan on aika muistella kulunutta vuotta – tällä kertaa tavallista myöhemmin, sillä rauhoitin joulukuun lopun kokonaan töiltä ja keskityin lukemiseen ja lepäämiseen. Muisteloiden rustaamista vaivasi myös jatkuva hämmennys siitä, miten nopeasti vuosi tuntui menneen. Ajan nopeutumisesta valittaminen on vanhentumisen klisee, mutta itse asiassa viime vuodet ovat tuntuneet pikemmin hitailta. Nyt kuukaudet valuivat sormien läpi.

Se johtunee ennen kaikkea siitä, että koko vuotta vallitsi sitkeä suru. Rakas opettajani, työtoverini ja ystäväni Chuck Dyke nukkui pois helmikuun 21. päivä kotonaan Doylestownissa. Kyynelet kirvoittuvat edelleenkin, kun edes ajattelen kirjoittavani hänestä jotain. Pitkä muistokirjoitukseni ilmestyi niin & näin -lehden numerossa 2/2018, joten jätän asian nyt vain muutamaan riviin. Chuckin viisaita sanoja voitte lukea niin & näin -lehden arkistosta.

Chuck oli korvaamaton ystävä, jonka laista en koskaan saa. Kukaan muu ei pystynyt tölväisemään minua paremmalle kurssille silloin, kun ajatukseni ja tekstini tahmaantuivat. Hänen kuivakan ja lukeneen huumorintajunsa voittajaa tuskin kohtaan koskaan, etenkin kun se yhdistyi Star Trekin ja länkkäreiden arvostukseen. Kaksi viikkoa Doylestownissa Chuckin ja Lindan luona vuonna 2015 oli elämäni tärkeimpiä kokemuksia, enkä tahdo vieläkään uskoa, etten pääse enää milloinkaan palaamaan siihen puutarhatyön, kissojen, elokuvien ja jutustelun rauhaan. Kiitos näistä 20 vuodesta, podner.

*

BIOS-tutkimusyksikkömme neljäntenä tutkimusvuonna meillä ei ollut Yle-yhteistyöprojektin kaltaista yhtä hallitsevaa hanketta, vaan aikamme ja vaivamme jakaantui mitä moninaisimpiin suuntiin. Nykyisin BIOS-toimintaa on helppo seurata sekä Facebook-sivumme että uutiskirjeemme avulla, joten nostan tässä esiin vain joitain merkittäviä tapahtumia ja sellaisia asioita, joissa olen itse ollut erityisen aktiivinen. BIOS-sivustolla kerrataan kuluneen vuoden tapahtumat yksityiskohtaisemmin.

BIOS Helsingissä.

Vuoden alusta olemme olleet mukana WISE-tutkimushankkeessa, joka on tuonut elämään ison nipun uusia kollegoita, kosolti kokouksia ja tutustumista minulle ennestään vieraisiin tutkimusperinteisiin. Uusi työkaveri löytyi myös BIOS-hommissa, kun ympäristöturvallisuuteen erikoistunut Emma Hakala liittyi riveihimme. Työkaverini Jussi T. Eronen aloitti kesäkuussa kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa, mutta onneksemme hän ei jätä BIOS-yhteisöä. Vuoden aikana myös juhlimme työkavereiden meritoitumisia, kun Emma väitteli syyskuussa ja Tero marraskuussa.

Alkuvuotta hallitsi iso tutkimusponnistus, kun työtovereiden kanssa perehdyimme luonnonvarojen kulutusta koskeviin raportteihin ja tutkimuksiin sekä etenkin niin sanottua irtikytkentää (decoupling) koskeviin näkemyksiin. Vanha niikkärikollegani Tere Vadén tuli parahiksi tätä urakkaa varten täysipainoisesti BIOS-töihin, ja hänen painoksensa on ollut korvaamaton. Laadimme tieteellisiä käsikirjoituksia, joista ensimmäinen ilmestyy vuonna 2019, mutta kollegoiden avustuksella kirjoitin jo huhtikuussa blogiimme aiheesta laajan katsauksen ”Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” Toukokuussa taas palasin väestönkasvukeskusteluun kirjoituksessani ”Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”, kun törmäsin yllättäviin harhaluuloihin tutkijapiireissä.

Kesäkuussa tuskastuimme, kun ilmastopaneelin tärkeän muistion julkaisu ajoitettiin juhannusjuhlinnan kynnykselle, pahimpaan uutiskatveeseen. Yritimme omalta osaltamme välittää tietoa ja tulkintaa muistiosta eteenpäin toimittajille, kollegoille ja päättäjille.

Heinäkuussa globaalin ylikulutuspäivän alla BIOS-blogissa julkaistiin kirjoitukseni ”Joka päivä on ylikulutuspäivä”. Käsittelin siinä oman ympäristöfilosofisen työni kestoteemaa: käytetyillä ympäristömittareilla on suuri merkitys siihen, millaiselta maailman tila näyttää ja mitkä ratkaisut näyttävät mielekkäiltä. Käsittelemäni ”ekologinen jalanjälki” on mittareista ehkä ongelmallisin ja samalla tunnetuin ja käytetyin. Valitettavasti sen puutteena ei ole ongelmien paisuttelu vaan niiden aliarviointi. Tartuin myös Lännen Median lehtien julkaisemasta päättömästä artikkelista lähteneeseen muovikeskusteluun.

Elokuussa BIOS-porukka oli näkyvästi esillä Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä WERN-konferenssissa: pidimme kolme esitystä. Omani käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä. Sen laatiminen vaati työlästä paneutumista taas uuteen ennestään minulle melko tuntemattomaan tutkimuskeskusteluun, mutta työ loi pohjaa luennoilleni ja monille tuleville kirjoituksilleni. Marraskuussa ilmestyikin aihetta käsittelevä esseeni ”Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”, ja laajempi aihetta käsittelevä tieteellinen artikkelini on parhaillaan arviointikierroksella. Muutenkin keskityn näihin teemoihin tänä vuonna mahdollisimman paljon. Ilokseni löysin vuoden aikana myös uuden kollegan, Galina Kallion, jonka kanssa olemme kirjoittaneet näistä aiheista.

Syyskuussa esiinnyin kahdella luentovideolla. Ensin kollegani Nina Nygren pyysi minua asiantuntijahaastatteluun Leadership for Sustainable Change -ohjelmaan. Videolla ”Circular economy and decoupling” kertasin edellä mainitun luonnonvarojen kulutusta käsittelevän työmme opetuksia. Sitten ilmestyi rakkaiden ystävieni Mikko Kannisen ja Samuli Hytösen avustuksella tuotettu video ”Millä tolalla maailma on?

Ensimmäinen BIOS-video.

Lokakuussa ilmestyi IPCC:n mullistava raportti Climate Warming of 1,5°C. Tutustuin siihen tuoreeltaan ja kirjoitin BIOS-kollegoiden avustamana artikkelin ”Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” Lokakuussa saatiin myös päätökseen viime vuonna aloitettu pitkä toimitustyö, kun Jakautuuko Suomi? -kirja ilmestyi sopivasti Helsingin kirjamessuille. Johanna Vehkoon kanssa olimme toimittaneet tekstejä ensin Koneen Säätiön verkkosivuille, sitten uudestaan kirjamuotoa varten. Paavon ja Jussin kirjoitus Yle-yhteistyöhankkeesta ilmestyi toukokuussa. Kirjan ilmestyttyä puhuin siitä Ylen Ykkösaamussa, Helsingin Sanomissa ja Koneen kartanolla järjestetyssä julkaisutilaisuudessa.

*

Teen niin & näin -lehdessä edelleen artikkelitoimittajan hommia, vaikka vastuu lähteekin onneksi kevään mittaan harteiltani. Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja yhdistyksen toiminnanjohtajana niikkäri-arkeeni kuuluu nykyään ennen kaikkea talouden suunnittelua, mainoskampanjoiden miettimistä, sekalaista ”asioista huolehtimista” sekä tietysti edelleen ahkeraa messuilla ja muissa myyntitapahtumissa työskentelyä. Kuluneena vuonna tulin kuitenkin kirjoittaneeksi lehteen yllättävän paljon.

Vuoden ykkösnumerossa ilmestyi artikkelini ”Saako ilmastonmuutoksella pelotella?”, joka käsitteli laajasti luetun lehtijutun ”The Uninhabitable Earth” vastaanottoa. Numeron verkkotekstinä ilmestyi elokuvaesseeni ”Kun syöveri katselee meitä – Annihilation ja tuntemattoman äärellä hajoilevat ihmiset”. Elokuva pohjasi löyhästi Jeff VandeMeerin romaaniin, jota käsittelin aikanaan Spin-lehden arviossani. Muistelin myös tammikuussa kuollutta Ursula K. Le Guinia kirjoituksessani ”Gontin saarelta Ganamin tanssijoiden matkaan – Ursula K. Le Guin (1929–2018)”, jonka julkaisin alkujaan kotisivuillani. (Käsittelin Le Guinin tuotantoa myös parin vuoden takaisessa artikkelissa ”Kertovat ja tanssivat avaruusmatkaajat – Ursula Le Guin lajityyppirajojen rikkojana”.) Numerossa ilmestyneet Juho Rantalan lohkoketjuteknologiaa käsittelevät artikkelit olivat artikkelitoimittajalle antoisa ja opettavainen urakka.

Vuoden kakkosnumerosta on nostettava esiin Tuukka Tomperin ja Tuomas Tervasmäen loistava ja tärkeä artikkeli ”Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa”. Tämänkin artikkelin toimittaminen oli mitä opettavaisin kokemus, ja suosittelen sen lukemista ihan kaikille. Numerossa ilmestyivät myös edellä mainitut Chuckin muistosanat.

Kolmosnumeroon käänsin Chuckin kryptisen ja loistavan artikkelin ”Bruno Latourin Äänetön kevät – Eli Rachel Carson ei koskaan ollut moderni” (englanninkielinen alkuteksti) ja kirjoitin siihen saatteen. Nelosnumeroon en kerennyt osallistua omilla teksteilläni, mutta nostan esiin Jeremy Lentin artikkelin ja Panu Raatikaisen Jordan Peterson -analyysin lukuvinkkeinä. Suosittelen lämpimästi myös Mikko Pelttarin juttua ”Mihin uutta aikaa tarvitaan?”

Maaliskuussa niin & näin sai ensimmäistä kertaa myönnetyn TSV:n Kordelinin tiedepalkinnon. Tunnustuksella oli tietysti suuri taloudellinen merkitys, mutta se lämmitti etenkin siksi, että palkinnon perusteluissa korostettiin seuran työtä avoimessa julkaisemisessa, tiedetapahtumien järjestämisessä ja muussa julkisessa valistustyössä.

Jaakko ja Tytti ottavat vastaan palkinnon.

Kesäkuukausien aikana upottauduin vuoden työläimpään ja palkitsevimpaan niikkärityöhön, kun kommentoin Tapani Kilpeläisen käännöstä Michael Pollanin oivallisesta kirjasta ”Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet”. Rakas Marjaana oli työssä korvaamattomana apuna. Pollanin teos on minulle tärkeä: opettajani Yrjö Haila vinkkasi sen minulle aikanaan, ja se opetti minulle paljon sekä puutarhanhoidosta että luonto–kulttuuri-keskustelusta, joka oli filosofiurani pääteema. Tämä kirja ja André Spicerin Paskanjauhantabisnes tekivät kirjasyksystämme ehkä kiinnostavimman ikuna. Jälkimmäinen oli kirjasarjamme 100. painate, ja juhlimme saavutusta Turun kirjamessujen aikaan – suurin kiitos tietysti kuuluu korvaamattomalle Tapani Kilpeläiselle. Lokakuussa kerkesin vielä perinteikkääseen Filosofian iltaan puhumaan muun muassa Pollanin teoksen teemoista kirjailija Anni Kytömäen kanssa.

*

Ravintoloiden vegaanista tarjontaa kartoittavan Hyvän kurkun kirjoitustyö pääsi vähän käsistä tänä vuonna, sillä minulta julkaistiin 88 arviota eli enemmän kuin koskaan. Vuoden aikana ohitettiin kaksi rajapyykkiä: yli 300 arvioitua kotimaista ravintolaa on edelleen toiminnassa, ja kaikkiaan olen arvioinut Suomessa ja maailmalla yli 400 ravintolaa. Hyvän kurkun Facebook-sivuilla pidän yllä suosituslistaa. Kiitos etenkin Sallalle ja Harrille lukuisista vinkeistä ja yhteisistä arvioillallisista! Ja kiitos Samulille ylläpidosta, vinkeistä ja usuttamisesta – prince among men, kuten aina.

Vuoden aikana oivallisia ateriakokemuksia oli runsaasti – niin uusia löytöjä kuin vanhojen rakkaiden varmistelua. Esimerkkeinä mainittakoon Helsingistä mahtavia salaattiannoksia tarjoava Bali Brunch, pariskunnallemme kovin tärkeä Grön, Hietalahden kauppahallin mahtavia seitanannoksia tarjoava Petiscaria, Hakaniemen uuden hallin Roots ja aina yhtä lämminhenkinen Copas y Tapas. Tampereella minut innoitti kirjoittamaan esimerkiksi ravintolauutuus Kumma, vuosikymmenien rakas ja vanha naapuri Ojakadun Vohvelikahvila sekä Kajo, joka ihastutti minut sekä lounaalla että illallisella. Rakkaaseen Mimosaan tieni vei entistä säännöllisemmin, sillä se on nykyään harrastereissujeni varrella.

Turussa ihastuin Kåren Street Food Barin Philly cheesesteakiin, ja Lempäälän Siiriin rakastuin yhä syvemmin. Kiitos Emma!

Onnellinen mies.

*

SPR-vapaaehtoistöihin riitti aikaa kohtuullisesti, vaikka kesällä sairastuinkin harmikseni tärkeän päivystyksen kynnyksellä. Valitettavasti tutkimus- ja luennointityöt jättävät edelleen ja varmaan jatkossakin liian vähän aikaa tähän elämänalueeseen, joka tuo sekä merkityksellisyyden tuntua että ”jotain ihan muuta” maailmantuskan täyteiseen elämääni. Iso kiitos etenkin Viksulle, Katrille ja Pirjolle tästäkin vuodesta!

Kesäinen ensiavun harjoituspäivä.

*

Puutarhatöitä vaivasivat liian pitkään jatkunut talvi, tyngäksi jäänyt kevät sekä tietysti piinaava helle ja jatkuva kuivuus. Hulauden kaivomme kuivui – ilmeisesti ensimmäistä kertaa koskaan sen käyttöhistorian aikana. Pohjaveden taso romahti muutenkin laajoilla alueilla, ja nyt jännitämme, nouseeko veden pinta entiselleen jossain vaiheessa ensi vuonna.

Hankalista olosuhteista huolimatta sato oli mainio. Tomaattia tuli valtavasti, ja uusi pullea keltainen lajike ”Ananas” nousi heittämällä uudeksi suosikiksi. Perunat olivat kauniita ja herkullisia, ja kurkkujakin saatiin kunnolla pitkästä aikaa. Retiisit olivat pulleita ja makeita, mutta kuumuus sai ne menemään nopeasti yli. Kasvimaalle villiintyneet tomatillot olivat kesän suuri yllättäjä. Ainoastaan kaalien kanssa oli merkittäviä ongelmia: sato oli hyvä, mutta olosuhteiden takia maku oli karvas. Salaattienkaan maku ei ollut parhaimmillaan, ja kuumuuden vuoksi kylvöjä jouduttiin uusimaan normaalia enemmän.

Tomaatti on “Ananas” on taivas.

Rakensimme uuden kurpitsakummun, ja sen sato ylitti kaikki odotukset. Hankimme Hiedanrannassa toimivasta Carbofexistä biohiiltä, jota laitoin muhimaan kompostiin ensi vuotta varten.

*

Rakas roolipeliharrastukseni täytti syksyllä 30 vuotta, kun edelleen säännöllisesti pelaava ”Nokian kaverien” porukka kerääntyi verestämään lukioaikaisia kokemuksia Seikkailija-lehden ensimmäisen numeron äärelle – Veksikin liittyi mukaan joukkoon!. Muutenkin palasin menneisyyteen, kun peluutin klassista ”The Keep on the Borderlands” -seikkailua vuoden aikana kahdelle porukalle. Peliyhdistyksemme joutui valitettavasti luopumaan vuosikausia käytössä olleesta Koskikeskuksen pelikämpästä huhtikuussa, mutta onneksi löysimme uuden ja paremman tilalle – vaikka Koskarissa kävellessä tuleekin edelleen haikea olo.

Tästä se kaikki alkoi.

Myös science fiction -harrastuneisuuteni kantoi hedelmää. Tammikuussa ilmestyneessä Spin-lehden numerossa ilmestyi arvioni China Miévillen pienoisromaanista This Census Taker, ja seuraavassa numerossa Ann Leckien romaanista Provenance. Tähtivaeltajan numerossa 2/2018 julkaistiin laaja Ken MacLeodin Corporation Wars -trilogiaa käsitellyt artikkelini ”Kapitalismiin kurkottavat robotit”.

Vanha ystäväni Mikko vinkkasi minulle järkyttävän hienon teokseen Uljas uusi maailma pohjaavan kuunnelman vuodelta 1966. Suosittelen!

Televisiosta vuoden varrelta jäivät mieleen ennen kaikkea dokumentit. Marjaanan kanssa katsoimme hienot sarjat Flint town, War ja The Vietnam War. Dokumentti Pomminpurkaja oli järisyttävä. Elokuvia ehdin katsoa tuskallisen vähän, kaunokirjallisuutta luin sitäkin vähemmän. Tämä asia täytyy korjata.

*

Tammikuussa luennoin Tampereen yliopiston NÄTYllä ruoantuotannosta, köyhyydestä, nälästä ja väestönkasvusta, ja NORTEAS-luentoni välitettiin videolla useaan maahan. Tämä oli ensimmäinen kerta ja hauska kokemus. BIOS-työtoverini Emma Hakalan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran kunnolla – kirjoitusyhteistyötä olimme tehneet jo aiemmin – kun luennoimme molemmat Helsingissä AY-väen rauhanpäivillä.

Kävimme Marjaanan kanssa mukavalla Helsingin reissulla. Lounastimme Kampin keskuksen ihanassa DATE+KALE-ravintolassa, joka on sittemmin valitettavasti lopettanut. Kiasmassa ihastelimme Korakrit Arunanondchain teknologis-orgaanisia maisemia, ja samaan aikaan pyörineessä Ars Fennica -näyttelyssä katsoimme Maija Blåfiedin järisyttävän hienon elokuvan Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä. Sannan ja Lassen kanssa nautimme unohtumattoman illallisen Basilikassa. Seuraavana päivänä kiersimme HAM:issa Pekka Kauhasen näyttelyssä, ja illalla söimme rakkaiden ystävien Manun, Jullen ja Lauran kanssa uudessa Yes Yes Yes -ravintolassa, joka ei minulle ihan kolahtanut.

Oudon maailman hyönteiset.

Loppukuusta päivystimme jälleen menestyksellä niikkärikollegoiden kanssa Educa-messuilla, ja kerkesin viettää mukavan illan Suvin kanssa Patrona-ravintolassa. Iloitsimme niin & näin -yhteisössä siitä, että niikkäriveteraani Sami Syrjämäki valittiin TSV:n uudeksi julkaisupäälliköksi.

Turkki alkoi pommittaa kurdialueita ja käynnisti maahyökkäyksen. Tästä kehittyvästä tragediasta tulikin vuoden kantavia teemoja.

Kuukauden lukemisista suosittelen Mikko Pelttarin katsausta vuoden 2017 viraalisten ilmastoartikkelien todenmukaisuuteen, Thomas Jonesin artikkelia GPS-paikannuksen historiasta sekä YK:n erityislähettilään raporttia Yhdysvaltain köyhyydestä.

*

Helmikuun ensimmäisenä päivänä puhuin kirjani Paljon liikkuvia osia teemoista Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa otsikolla ”Saako pahaa ymmärtää”. Maanmainio Erkki Kiviniemi haastatteli minua. Viikkoa myöhemmin tein pitkän matkan Lapinlahdelle puhumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista arkeen lukiolaisille. Minulle oli järjestetty yöpyminen hienossa Kaksoisvahtituvassa, ja minua haastateltiin sekä paikalliseen Matti ja Liisa -lehteen että Iisalmen Sanomiin. Pitkillä junamatkoilla kirjoitin Ursula K. Le Guinin muistosanoja.

Seuraavalla viikolla vierailin ystäväni Tuulin kutsumana Porvoossa. Esiinnyin tamperelaisen tutkijan Hanna Samolan kanssa Tulevaisuuspuheet-sarjassa – ja ilokseni tapasin vanhan 90-luvun ystäväni Mikon tai ”Kossun” pitkästä aikaa!

Vietin kaksi päivää Helsingissä järjestetyillä Vegemessuilla syöden itseni tärviölle, päivittäen Hyvän kurkun reportaasia – ja sain myös kunnian pitää tapahtuman ensimmäisen luentoesityksen. Puhuin ruuantuotannon ympäristövaikutuksista. Messut olivat käsittämätön suoritus lukuisilta vapaaehtoisilta, mutta tietysti suurin kiitos kuuluu Karry Hedbergille ja Suvi Auviselle, työn sankareille. Ehdin kuunnella messuilla myös Salla Tuomivaaran erinomaisen esityksen hänen väitöskirjansa teemoista. Kiitos myös seurasta Mia, Maura, Kristo ja Kanerva!

Rullan antimia Vegemessuilla.

Samaan aikaan kun avaruuteen ammuttiin auto, arktinen alue oli lämpöaallon kourissa. Seurasin Tampere3-sekoilua, joka oli Syyrian sodan tavoin vuoden kantavia teemoja. Hanna Kuuselan, Jussi Jalosen ja Tuukka Tomperin kirjoitukset aiheesta olivat korvaamattomia: helmikuulta mainittakoon vaikka tämä Jussin kirjoitus. Tuukka puhui Ylellä ansiokkaasti sivistyksen puolesta.

Kuukauden lukemisista jäivät mieleen Tuomas Karemon hellyttävä Rasmus Nalle -retrospektiivi sekä Mikko Pelttarin oivallinen nälkää ja ruokaturvaa käsitellyt artikkeli.

*

Maaliskuun alussa vierailin KEPA:n opintopiirissä mainion Jaana Viirimäen kutsumana. Keskustelu oli mitä mukavinta ja vastaanotto sydämellinen. Tampereen yliopistossa luennoin englanniksi ympäristöstä ja terveydestä.

Sitten oli vuorossa matka Gdańskiin veljesporukalla pikkuveljeni Antin syntymäpäivien kunniaksi. Söimme reissulla hyvin, kuten olen toisaalla kirjoittanut. Toisen maailmansodan museo oli käsittämättömän hieno kokemus – olinkin sattumalta lukenut aiemmin London Review of Booksista siitä, millaista vastustusta museo on kohdannut nykyisessä nationalistisessa ilmapiirissä. Then & Now -elokuvanäyttely sai välillä kyyneliin, ja Kansallismuseosta jäi mieleen etenkin Hans Memmingin hurja Viimeinen tuomio.

Perhosdemonin kynsissä.

Käväisimme myös Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Helsinki Contemporaryssa nautimme Rauha Mäkilän teoksista ja Ateneumissa Adel Abidinin näyttelystä. Ehdimme myös käydä Valokuvataiteen museossa ennen illallista Grön-ravintolassa, joka tarjosi muun muassa hämmentävän mäntyjälkiruoan. Illalla osuimme vielä sattumalta ainutlaatuisen Jan Anderzénin näyttelyn kohdalle!

Totuusradio täytti 10 vuotta – minäkin olen ehtinyt sen aalloilla puhua pari kertaa. Ella Kiviniemen riekko voitti vuoden lehtikuvan palkinnon. Sain vihdoin käsiini Tukholmassa tapaaamani ruokatutkija Jahi Chappellin kirjan Beginning to End Hunger, joka oli vuoden tärkeimpiä lukuelämyksiä.

Ihanan outo pikkuveljeni Antti Lähde kirjoitti Twin Peaksista. Nature-lehdessä muisteltiin Ursula K. Le Guinia, Sciencessa kirjoitettiin hiekan kulutuksen ongelmista ja Guardianissa muisteltiin nerokasta Wire-sarjaa.

*

Huhtikuussa pidin Kansallisella maanpuolustuskurssilla luennon, josta sain poikkeuksellisen paljon kiitosta – ja hyvin se meni omasta mielestänikin. Samalla Helsingin reissulla ehdin nähdä Sallaa ja Harria Pontuksessa. BIOS-porukalla esitelmöimme Radical Relevances -konferenssissa. Tiedekulmassa seuraamastani ilmastokeskustelusta jäi mieleen WISE-projektin johtajan Janne Hukkisen tokaisu: ”Kiinteä hiili on korvaamattoman arvokasta”.

Kaksi perusteellista haastattelujuttuani ilmestyivät Siirtolapuutarha-lehdessä, ja iloitsin, kun Jari Hanska sai palkinnon Tulevaisuus hanskassa -sarjasta.

Kuvissa kuokkani “Piano” ja Chuckin lahjoittamat haalarit.

Maailmalla Israelin joukot ampuivat mielenosoittajia, eikä se yhteen kertaan jäänyt.

Kuukauden lukuhetkistä muistan etenkin Hanna Nikkasen artikkelin ”Missä louhimme kerran”, Teppo Eskelisen maailmanselitys-kritiikin ja huolestuttavat uutiset merivirtojen kehityksestä.

*

Toukokuussa kävimme Marjaanan kanssa pikaisella päiväreissulla Helsingissä nauttimassa jälleen Grönin antimista. Mieleen jäi etenkin parsa, jota ravintolalla oli rohkeutta tarjota liki kypsentämättömänä. Salla Tuomivaara väitteli otsikolla Poissulkemisen juurilla – tämä pioneerityö jäljittää sosiologian eläinkäsityksen alkujuuria ja sitä, miten käsitykset olivat alkujaan moninaisempia. Evoluutioteorian aikakaudella ihminen on voitu niin eläimellistää kuin sulkea eläimyyden ulkopuolelle. Käsitteelliset rajanvedot ovat kinkkinen juttu.

Helsingissä kävin seuraamassa Dipesh Chakrabartyn ja Kate Raworthin esitelmiä. Serkusporukalla tehtiin metsätöitä ”Pikku-Päivin” tiluksilla.

Kuukausi päättyi tavalliseen tapaan Maailma kylässä -festivaaleille, joilta jäi mieleen etenkin mukava ilta niikkäriporukalla Helsingin kattojen yllä sekä paneelikeskustelu, jossa Hanna Nikkanen ja Markku Ollikainen muistuttivat poliitikkoja tosiasioista. Karryn kanssa pääsimme vihdoin yhdessä Pintoon syömään.

niin & näin festareilla.

Versus-lehdessä muisteltiin edellisenä vuonna pitämääni ”unconferencea”. Suomenmaa haastatteli minua ja Emmaa väestönkasvusta ja Afrikan tilanteesta. BIOS-porukalla iloitsimme Sampo Soimakallion Vuoden tiedekynä -voitosta, vaikka samalla harmittikin, että useista ehdolla olleista niikkäriehdokkaista kukaan ei päässyt maaliin. Hyvän sään aikana -porukka aloitti uuden verkkomediansa. Suosittelen sen seuraamista mitä lämpimimmin! Vuoden suosikki oli Johanneksen hellyttävä viljelyjuttu, josta hän ansaitsee kaikki maailman karhunhalaukset. Tuon hienon porukan kesätapaamiseen sain kunnian mesenoida etänä muutaman skumppapullon ja sain palkkioksi sydäntä lämmittävän valokuvan. Ihania ovat.

Tampere3-kalabaliikki jatkui – tällä kertaa Hanna Kuuselan raportointia.

Mitä luin toukokuussa? ”Crazy awesome” -tähtikartoista, ”Maailmankartta-saariston” paluusta sekä siitä, mitä todellinen paskaajauhamaton ilmastonmuutoksen hillintä vaatisi.

*

Kesäkuu alkoi Tulevaisuuskertomuksia-paneelilla Tampereella. Kerroimme siellä BIOS-porukalla Yle-yhteistyöstä, ja sen jälkeen vietimme Paavon ja Teron kanssa mukavan illan Hulaudessa. BIOS-porukalla reissasin myös Jyväskylään kollegoiden järjestämää metsäsymposiota seuraamaan – Outi Silfverbergin ja Jussin kanssa nautimme mukavan lounaan Beans&moressa, ja Oton kanssa oli mukava vaihtaa hetki rauhassa kuulumisia.

Jyväskylän metsäsymposiossa.

Oli mukava tavata vähästä aikaa arvostamani tutkija Kaisa Karttunen World Resources Instituten uuden ruokaraportin alustavassa esittelytilaisuudessa Helsingissä. Kummipoikani Kasperi pistäytyi Hulaudessa, ja leikimme Legoilla pidempään kuin laki sallii.

Ei kuukautta ilman Tampere3-pölhöyksiä, kuten Jussi Jalonen kertoo.

Suosittelen kuukauden lukemisistani Sami Syrjämäen hauskaa vapauden kesäkoulua sekä Andrew O’Haganin pitkää, surullista ja kiisteltyäkin artikkelia Grenfell Towerin tulipalosta. Tutkimus vahvisti, että Etelämantereen jäätiköt sulavat pelättyä nopeammin. Voxissa tarkasteltiin tiedeinstituutioiden ongelmia.

*

Heinäkuu oli täynnä kesäisiä vierailuja, kuten aina. Vietimme ihanan illan Maken ja Tiplun luona. niin & näin -lehden kesäjuhlissa Helsingissä oli hyvää ruokaa, rakkautta ja laulua. Veljeni Antti ja kälyni Miia kävivät Hulaudessa – nautimme muun muassa erinomaisesta cicoria-sadosta. Myös ”Nokian pojat” kävivät meillä maalla, samoin Karry ja Maura. Leinosten perheen ihanaa vierailua ei voi oikein muistella liikuttumatta. ”Jos sinä olet minun hellunani…” Ja olemmehan me, toisillemme, kaikki pitkät keväät, kesät, syksyt ja talvet.

Marjaanan kanssa vietimme hääpäivän kunniaksi viikonlopun Helsingissä. Kävimme katsomassa Ateneumin Fantastico!-näyttelyn ja illastimme rakkaan Hannan kanssa El Rey -ravintolassa, mikä jälkeen katselimme Tähtitorninmäeltä Helsinkiä. Seuraavana aamuna teimme Marjaanan kanssa pitkän kävelyreissun Hietaniemen hautuumaalla – en ollut käynyt siellä sitten lapsuusvuosien. Valokuvamuseosta mieleen jäivät Daniela Friebelin Auspicia-sarja ja Noémie Goudalin apokalyptinen Stations-näyttely. Illalla kävimme taas Grönissä, vuoden kolmannella reissulla. Liioitteluksihan se meni, kieltämättä. Ihan sama.

Goudalin maisemia.

Opetusministerin ”kuulostaa oppositioretoriikalta” kertoi nykyisen tiedekeskustelun alennustilasta. Ministeri tölväytti Tuukan ja Tuomaksen edellä kuvattua asiantuntijoiden vertaisarvioimaa ja huolella toimitettua tieteellistä artikkelia koko poliitikon arvovallallaan. Sign of the times.

Marke Ahosen ihastuttava Yliopisto-lehden lintuessee oli vuoden suosikkijuttujani. Poikkeukselliset lämpöaallot huolestuttivat.

*

Elokuu alkoi mahtavalla Mäntän reissulla Antin ja Miian kanssa. Göstassa kaikki näyttelyt olivat tällä kertaa kiinnostavia, varsinkin Koen Vanmelechenin hätkähdyttävä kokonaisuus ”Kyse on ajasta”. Myös ravintola palveli hyvin. Pekilon näyttely sen sijaan jätti tällä kertaa vähän kylmäksi, vaikka joistain yksittäisistä teoksista pidinkin.

Sanna ja Lasse kävivät perinteisellä pitkälle Hulaus-reissullaan, ja kaikki oli täydellistä, kuten aina. Mukaan mahtui myös lisää Lego-leikkejä Kasperin kanssa.

Tiitiitii-tiiti-tiiitiitidiii…

Marjaanan kanssa kävimme Turussa. Lounastimme kauppahallin erinomaisessa La Victoriassa ja Rootsissa – yksi annos kummastakin. Rakkaan Karelin kanssa kiersimme Dick Bengtssonin hienon näyttelyn ja menimme sitten pitkälle rantakävelylle, johon kuuluivat muun muassa Surf Shackin vegaaniset pehmikset! Ylistetyn Kaskis-ravintolan illallinen sen sijaan oli vuoden pahin ruokapettymys. Ennen kotiin lähtöä näimme vielä rakkaan ystäväämme Jonnan pitkästä aikaa.

Ehdimme nauttia myös Tampereen kulttuuriannista Marjaanan kanssa, kun kävimme katsastamassa Sara Hildénin näyttelyn ”Apina ja vesiputous”, josta nautin kovasti. Tamperrada-tapahtumassa kiersimme ensimmäisen kerran kunnolla pintxoja tarjonneita ravintoloita ja ehdimme nähdä myös rapakon takaa käymässä olevia Topia ja Anua.

Edellä mainitun WERN-konferenssin aikana vietin sanoinkuvaamattoman mukavan illan Hannan ja Oton luona. Konferenssissa näin monia hyviä ystäviä ja kollegoita, mutta kokonaisuudessaan kokemus oli ristiriitainen. Kuten noihin aikoihin kirjoitin:

Miten voi syntyä yhä uudestaan porukoita, jotka kertovat murtavansa luonto-kulttuuri-dualismia ja kartesioilaisuutta? Kuinka monta kertaa se pitää tehdä? … Samoin ’käsitemagian’ ja totalisointien yhdistelmä, joka ajaa tällaisia keskusteluja ansaan yhä uudestaan. Potentiaalisten liittolaisten kritiikki toistuu, kun vaaditaan käsitteellistä puhtautta (vaikka toisella suulla perätään tasaveroista ja moniäänistä keskustelua). Ja kun ongelma nähdään mahdottomana monoliittina, ratkaisujen etsintä käy vielä toivottomammaksi – ja ’väärän tietoisuuden’ haamu nousee kovin helposti huhuilemaan. Onneksi Larry Lohman muistutti siitä, että käännökset toisten käyttämään terminologiaan ovat välttämättömiä, joskus yhteyden luomiseksi, joskus retorisena temppuna.”

Työni pääsi odottamattomilla tavoilla esille, kun ”Tehtävänä tulevaisuus” -tarinoihin pohjaava Eetu Haverisen julistenäyttely ”Olipa kerran öljy” oli esillä Tampereella ja ELMO-urheilulehdessä viitattiin kirjani Paljon liikkuvia osia ajatuksiin.

Tässä kuussa keskustelua ja huolta herätti ”Hothouse Earth” -artikkeli. Luin The New York Times Magazinen pitkän, kiinnostavan ja toki osin yksipuolisenkin ilmastokeskustelun historiikin. Ihailin ystäväni Marja Kyllösen rohkeutta. Löysin myös aivan mahtavan infografiikan Yhdysvaltain maankäytöstä.

*

Syyskuun alussa kävimme Tampereen pelimuseon roolipelinäyttelyn avajaisissa. Suuri kiitos rakkaalle ystävälleni, pelaajalleni ja pelinjohtajalleni Niklakselle!

Acirema.

Anna Sirénin tekemä puutarha-aiheinen haastatteluni tuli ulos Yle Tampereella ja myöhemmin ainakin pariin kertaan valtakunnallisena lähetyksenä. Tämä oli mukavin radiohaastattelu koskaan! Elokuvan Worlds of Ursula K. Le Guin katselulinkki joukkorahoittajalle saapui vihdoin. ”Magic exists in most societies.” BIOS-porukan kanssa vietimme Hulaudessa perinteisen retriittimme.

Luennoin taas Tampereen yliopiston yleisopintokurssilla, tällä kertaa Pietan kutsumana. Luentokeikka oli todella antoisa, kuten aina. Juuso Pekkisen ohjelmassa puhuimme Ulla Lehmijoen kanssa väestönkasvusta. Kävin myös pitämässä Kotkan Kohtuus-tapahtumassa luennon. Alma Onali haastatteli minua poikkeuksellisen hyvään Hesarin juttuun, joka käsitteli FAO:n tuoretta nälkäraporttia.

Hyvän sään aikana -porukka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon!

Hanna Nikkasen pitkä artikkeli ”Hyvin huono vuosi” oli todellinen voimannäyte. Guardianin juttu termiiteistä nyrjäytti aivoni.

*

Lokakuun alussa vierailin taas puhumassa Tampereen yhteiskoulussa Antti Kilpijärven kutsumana – tällä kertaa eläintuotannon ympäristövaikutuksista. Turun kirjamessujen alusta myöhästyin hieman, sillä esiinnyin Tarja Halosen ja Jaakko Kianderin kanssa Tampereella POLAMKin Johtamisaamussa.

POLAMKissa puhumassa.

Turun kirjamessut olivat rankka rupeama, etenkin kun niikkärin kirjasarjan bileet osuivat samaan syssyyn, mutta Turun Science Fiction Seuran osasto pelasti jälleen, vaikka TARDIS ei ollutkaan paikalla. Pehmoisia dalekeja sentään löytyi.

Pidin kommenttipuheenvuoron Siemenpuun tilaisuudessa, ja Emman kanssa esittäydyimme Viikissä opiskelijoille serkkuni pojan Samulin kutsumana.

Helsingin kirjamessut olivat tavallista kiireisemmät, koska samaan aikaan osui BIOS-kokous, radiohaastattelu, esiintyminen messuilla ja Jakautuuko Suomi? -kirjan julkaisutilaisuus. Karryn kanssa vietimme mukavan illan, vaikka Ondan ruoka olikin pettymys. Vaelsa sen sijaan tarjosi unohtumattoman illallisen. Vaikka oli hauskaakin, palasin kotiin kovin uupuneena. niikkäriporukalla aloimmekin kehittää messupäivystämisen työnjakoja ja käytäntöjä, mikä on vallan mukavaa.

Helsingin Sanomat yllätti hyvällä artikkelilla maaperän hiilensidonnasta. BIOS-Tero puhui tapansa mukaan fiksuja Ylen jutussa. Jo kolmas merkittävä ruoantuotannon ympäristövaikutuksia käsittelevä tutkimus vuoden aikana ilmestyi. Luin myös hauskan tarinan pikanuudeleiden historiasta ja muun muassa niiden roolista vankiloissa (”vankilaburritoa” pitää joskus kokeilla). Yliopisto-lehdessä Iris ja Tuomas Mattila pääsivät esittelemään viljelymenetelmiään. Washington Postin artikkeli hyönteisten joukkotuhosta oli kylmäävää luettavaa.

*

Marraskuussa vierailin rakkaan ystäväni Lassen kutsumana taas Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Puhuin tällä kertaa luonnonvarojen kulutuksesta.

Ehdin onneksi nähdä Mikko Kannisen ohjaaman Suomen kantaesityksen näytelmästä Peruskiviä. Etenkin ottaen huomioon, että tämä oli opetusnäytelmä, näytös oli todella sykähdyttävää teatteria. Marjaanan kanssa käväisimme Helsingissä Amos Rexin näyttelyssä ja makasimme mustan aukon tähtitaivaan alla toisiamme kädestä pitäen.

Kävin Turussa luennoimassa eläintuotannon vaikutuksista Jari Kärkkäisen kutsumana, vietin mukavan illan Muukkosten kanssa ja hauskan iltapäivän Karelin ja Furu-koiran seurassa. Helsingissä keskustelin HELSUSin opiskelijoiden kanssa monitieteisestä ympäristöntutkimuksesta.

Aamiainen Muukkosten majatalossa.

Voxissa ilmestyi vuoden toiseksi paras infografiikka, aiheena maailman elämän paino. Al Jazeerasta luin Bolsonaron nousun taustoista. The Atlantic -lehdessä Ed Yong selitti, mitä oli mennyt pieleen WWF:n Living Planet Reportin retoriikassa ja uutisoinissa – kiitos Inkeri vinkistä!. Salla Tuomivaaran väitöskirjan ajatuksia tiivistävä lektio ilmestyi Versus-lehdessä. The New York Times Magazinen hyönteistuhoartikkeli täydensi karmivan hyvin aiemmin lukemaani. Manu Haapalaisen artikkeli ”Synkkä salaisuus” ahdisti ihan toisella tavalla.

*

Joulukuussa luennoin Tampereella Timon ja Vesan kutsumana kriittisessä korkeakoulussa. Helsingissä kävin Tiedekulmassa puhumassa Leea Klemolan kanssa ilmastonmuutoksesta ja kansalaisuudesta Jouni Tillin isännöimänä. Tilaisuus oli todella mukava – jännitin sitä nimittäin aika paljon, mitä en yleensä tee.

Mikon ja Samulin kanssa tuskailin Turussa läpi Taru Sormusten Herrasta -näytelmän. Joo, ei ollut hyvä. Lukioikäisenä kävin Suomenlinnassa katsomassa Ryhmäteatterin version ja rakastin sitä – laulettiinhan enttien laulu häissämmekin. Nautin myös aikanaan Svenska Teaternin versiosta. Tämänkertainen antipatiani juontui täyteen ahdetusta ja siksi sirpaleisesta käsikirjoituksesta, elokuvaestetiikan tuhoon tuomitusta jäljittelystä, Eowyn-älyttömyydestä ja monesta muusta asiasta.

Kummilapsemme perheen kanssa kävimme Helsingissä Heurekassa, ja pääsin vielä katsomaan rauhassa ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” -näyttelyä, jonka suunnitteluun BIOS osallistui.

Turkki valmistautui uuteen offensiiviin kurdien johtamaa liittoumaa vastaan, ja koko Syyrian sodan kuvio mullistui muutenkin perusteellisesti. Katowicessa pidettiin ilmastokokous, jonka vaatimattomiin tuloksiin voi tutustua tässä artikkelissa.

Suosittelen kuukauden lukemisista etenkin Yrjö Hailan oivallista biodiversiteettiartikkelia, hämmentävää tutkimusuutista maanalisesta elämästä, Uskali Mäen tärkeää haastattelua taloustieteen luonteesta, Emilia Kukkalan kirjoitusta ”Kohta on liian myöhäistä”, The New York Times Magazinen kiintoisaa juttua placebo-vaikutuksesta sekä artikkelia muinaisista joukkotuhoista. ”Ilmasto on muuttunut aiemminkin” on totta ihan eri tavalla kuin miten luentotilaisuuksien yksityisajattelijat sen mieltävät.

Vuoden viimeisinä päivinä sain levättyä enemmän ja paremmin kuin pitkään aikaan. Marjaanan kanssa kävimme Mikolla ja Ellulla tutustumassa uuteen kotiin ja muutenkin pitkästä aikaa kummityttöämme Huldaa ja Niiloa näkemässä. Vietimme Makholmassa meren äärellä pitkän ja rauhallisen joulun – luin vain romaaneja ja hiukan London Review of Booksia, mutta sitä ei lasketa.

Rengaskari ja Säppi.

*

Kuluneena vuonna olin jäsenenä tai kuukausilahjoittajana SPR:lle, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Finnwatchille, Guardianille ja Huussi ry:lle. Annoin erillisiä lahjoituksia Isolle Numerolle, Siemenpuulle, Guardianin kampanjoille, Internet Archivelle ja etenkin arvokasta työtä tekevälle Climate Feedback -palvelulle.

Näyttäisi siltä, että vuonna 2019 pystyn keskittymään aiempaa vielä enemmän tieteelliseen kirjoittamiseen. Yritän olla ottamatta liikaa luentotilaisuuksia tai muuta ”silpputyötä” – mutta toisaalta arkinen valistustyö niin BIOS-tutkimusyksikön kuin niikkärin nimissä on tärkeä osa kutsumustani. Kirjoituksissani aion käsitellä ennen kaikkea ruoantuotannon kysymyksiä, mutta työn alla on myös pohdintaa luonnonvarojen käytön mittaamisesta ja irtikytkennän käsitteestä.