Suomen tietokirjailijat ry on aloittanut hienon kirjailijavierailuohjelman. Yhdistys on valinnut kaksikymmentä tietokirjailijaa, joita suomalaiset lukiot voivat pyytää vierailijoikseen yhdistyksen kustannuksella. Lukioille toimitetaan tämän lisäksi viisi kappaletta kirjailijan teoksia tutustuttavaksi ennen vierailua. Hienoa valistustyötä kerta kaikkiaan.

Vierailujen hakuaika päättyy 3.2., joten asiasta kannattaa vinkata tutuille lukioiden opettajille.

Olen kiitollinen yhdistykselle, että pääsin mukaan tähän etuoikeutettuun joukkoon.

Lisätietoa: http://www.suomentietokirjailijat.fi/?x18668=336914

Minua pyydettiin kirjoittamaan puutarhanhoidosta Lempäälän Mattilan kylän Pilke-lehteen, ja tämä kirjoitus ilmestyi tuoreessa numerossa. Muistelen oman lapsuuttani, puutarhaharrastukseni alkua ja korostaan että puutarhanhoitoa ei voi verrata viljelyyn.

Lapsuuden riesasta rakkaaksi harrastukseksi

Äitini perhe muutti asumaan Hulausjärven rannalle Kesäniemeen 1950-luvulla, kun hän oli vielä nuori tyttö. Lapsuudenkodista tuli myöhemmin kesänviettopaikka ja laajemman sukulaisjoukon henkinen keskus. Vietimmekin lapsuudessa siellä paljon aikaa. Vaikka tontilla on virallinen nimensä, sitä ei juuri koskaan käytetä, ja Mattilan kylän nimenkin sisäistin vasta aikuisena. Meille tuo maailman pieni nurkkaus oli aina ”Hulaus”. Lempäälässä vietetty aika lisääntyi entisestään, kun perheemme muutti Pohjanmaalta Nokialle. Enää emme olleet Hulaudessa vain kesäisin vaan yhä enemmän kaikkina vuodenaikoina. Lopulta vanhempani ja enoni ostivat talot ja maat isovanhemmiltani. Meidän perheemme hankki tontin talollisen puolikkaan, nyttemmin edesmennyt enoni rakensi omansa toiselle puolikkaalle.

Puutarhanhoito oli aina tuntuvin osa elämästä Hulaudessa. Liki koko kouluikäni perheemme hoiti hyvin laajaa puutarhaa ja kasvatti perunaa, juureksia ja vihanneksia paitsi oman porukan myös lähisuvun tarpeisiin. Työ hoitui pääosin käsivoimin. Lähinnä perunaistutuksissa ja lannoituksessa saatiin apua naapurissa asuvilta oikeilta maanviljelijöiltä. Maat kuitenkin kitkettiin ja sato nostettiin käsin. Jonkinlaista luomuviljelyä se lie ollut, joskin määritelmät olivat tuskin tuolloin vielä niin vakiintuneita. Teinille oli välillä tuskaista, kun vanhemmat pääsivät toteuttamaan kasvatuksellisia näkemyksiään: kitke nuo kolme riviä, poimi nuo kolme marjapuskaa tai kastele nuo maat ennen kuin lähdet omiin touhuihisi. Kesätyö olikin perheen pojille paitsi keino saada omaa rahaa myös päästä tekemään jotain muuta. Tuolloin en olisi voinut mitenkään kuvitella, että innostuisin joskus itse puutarhanhoidosta.

Veljessarjamme kasvoi, ja veli toisensa jälkeen lähti rakentamaan omaa elämäänsä. Koko pellon pitäminen viljelyksessä ei ollut enää tarkoituksenmukaista, kun syöjiä oli kotona yhä vähemmän. Suurin osa pellosta muuttuikin hiljalleen hedelmätarhaksi tai jätettiin kesannolle. Puutarhanhoito ei kuitenkaan koskaan lakannut, vaan isä ja äiti jatkoivat sitä innokkaasti. Kotoa lähteneille lapsille oli aina tarjolla mehua, pakastemarjoja, vihanneksia sun muuta.

Olin kuitenkin ollut lapsesta asti melko ennakkoluuloinen ruuan kanssa, enkä suostunut nuorena aikuisenakaan ottamaan vastaan kaikkea tarjottua. Opiskeluajoilta ja siviilipalvelusvuodelta muistan lähinnä härkäpavut, joita kämppäkaverini ihmettelivät mutta joihin olin itse mieltynyt.

Vasta tyttöystäväni – nykyinen vaimoni – alkoi parikymmentä vuotta sitten murtaa näitä muureja, mistä äitini lie ollut kovin onnellinen. Aloin jopa syödä sieniä, mikä olisi nuoresta ronkelista Villestä kuulostanut täysin mahdottomalta. Ehkä osansa tässä oli myös ympäristönäkemysteni kehittymisellä: itse kasvatetun kotimaisen ruuan vieroksuminen alkoi tuntua niin hölmöltä kuin se olikin.

Äitini kuoltua puutarha pieneni entisestään, mutta isäni hoiti sitkeästi kasvihuonetta, mansikkamaita, marjapuskia, hedelmäpuita ja kasvimaita enemmän tai vähemmän laiskalla lastensa avustuksella – yleensä laiskemmanpuoleisella. Vaimoni tulee kuitenkin kauppapuutarhuriperheestä, joten hänen innostamanaan aloimme osallistua enemmän puutarhatöihin. Ensin jaoimme isän kanssa kasvimaiden vastuualueet, sitten isä luopui hiljalleen ja varmaan mielellään niistä lähes kokonaan. Hedelmä- ja marjatarhat ovat kuitenkin edelleen yhteisellä hoidolla ja ensisijaisesti isän valtakuntaa.

Vaimolla oli kotoaan vahva puutarhanhoidon tausta sekä paljon tietoa ja taitoa. Innostusta hänellä oli alkuun myös paljon enemmän kuin minulla. Sain myös huomata katkerasti, että pitkästä perheen viljelyhistoriasta huolimatta olin omaksunut hyvin vähän asioita. Lapsuuden ja nuoruuden ”työleirin” aikana olin selvästi haaveillut niistä kirjoista, joita pääsisin pian lukemaan, tai tarinoista, joita sormet syyhysivät päästä jatkamaan. Mieli oli muualla.

Jouduinkin nyt olemaan ensin kuunteluoppilaana ja käskettävänä, sitten tarttumaan kirjoihin, koska oli paljon asioita, joihin vaimokaan ei ollut kotipuutarhallaan tutustunut. Hänen vanhemmiltaan sekä isältäni saimme arvokkaita neuvoja. Sain paljon apua myös kahdelta vanhemmalta opettajaltani, työtoveriltani ja ystävältäni, jotka tunsivat puutarhanhoidon lisäksi siihen liittyvää ekologiaa. Siitä sainkin ensimmäisen kunnon innostuksen mihinkään puutarhaan liittyvään: minusta tuli kompostihullu.

Monet filosofit ovat kirjoittaneet puutarhanhoidosta. Yleensä heillä on ollut tosin omat puutarhurinsa, ja kädet mullassa tonkimisen sijaan he ovat puhuneet yleisesti luontosuhteesta, kasvatuksellisista ihanteista tai irvailleet kaupunkielämälle. Minun makuuni he ovat puhuneet pienistä ja arkisista asioista liian suurella suulla ja suurilla käsitteillä. Väitöskirjassani ja muissa teksteissäni noin kymmenen vuotta kestäneen akateemisen urani aikana kirjoitin paljon siitä, miten meillä on taipumus yleistää yksittäisiä kokemuksia luonnonilmiöistä väitteiksi ”Luonnosta”, jostain suuresta ja yhtenäisestä. Mutta luonto ei ole yksi ja yhtenäinen vaan monta ja monituista. Siksi emme kohtaa käytännön toimissamme luontoa vaan sen jonkin pienen ja omaleimaisen nurkkauksen.

Kompostia hoitaessani, sitä peltoon kääntäessäni tai katetta kasvimaille levittäessäni en ole yhteydessä ”Luontoon”, vaan opin aivan erityisistä ja kouriintuntuvista asioista: miten pieneliöiden toiminta pitää yllä maan hedelmällisyyttä, miten monipuolinen eloperäinen aines houkuttelee rikkaampaa eliöstöä, ja miten ravinteet säilyvät ja vapautuvat syntyvien ja kuolevien pieneliöiden sukupolvien myötä. Opin myös siitä, miten viljelysmaa ei ole kulttuuria tai luontoa vaan ihmistyön ja tiettyjen luonnonolioiden yhteisen toiminnan tulosta. Itse kasvimaan maa on aina historiansa tulosta ja sen näköinen. Jos sen hoito lakkaa, se lakkaa hyvin pian olemasta kasvimaan maata. Tämän huomaa hyvin selvästi, kun ottaa vanhoja maita uudelleen käyttöön pitkän tauon jälkeen.

Olen näissä lannoitus- ja maanparannustöissä oppinut myös paljon siitä, miten tärkeä asia mittakaava on. Puutarhanhoito on eri asia kuin oikea maanviljely. Kun kasvimaiden koko kasvaa ja siirrytään pelloille, haasteet ovat aivan erilaisia. Tämän muistamista auttaa myös se, että puutarhamme vieressä on koko ajan naapurin viljelijöiden pelto. Sellainen viljely olisi meidän menetelmillämme mahdotonta. Näitä asioita sivuankin tuoreessa tietokirjassani Niukkuuden maailmassa Kun mietitään ruuantuotannon tulevaisuutta maailmassa, jossa polttoaineet ja kemikaalit käyvät kalliimmiksi, entisistä menetelmistä ei voida pitää kiinni – kuten ei entisistä syömisen tavoistakaan. Mutta piskuisten viljelykokeilujen menetelmiä ei noin vain siirretä sellaiseen ympäristöön, jossa tuotetaan ruokaa suuremmille väkimäärille. Sopeutuminen uuteen maailmaan vaatii uudenlaisten taitojen ja menetelmien kehittämistä, joka vaatii väistämättä oikeiden viljelijöiden tuntemusta. Maailman köyhemmissä oloissa kehitetäänkin nykyään ”agroekologisia” menetelmiä, joiden tarkoituksena ei ole joidenkin ympäristösäädösten täyttäminen vaan paikallisen omaleimaisen ympäristön hyödyntäminen sekä taloudellisen haavoittuvaisuuden vähentäminen. [Lisäys: YK:n ympäristö- ja kehityselimet ovat korostaneet tätä paljon viime vuosina esimerkiksi täällä, täällä ja täällä.]

Siksi kun minulta udellaan, kuinka paljon pystymme tuottamaan omasta ruuastamme tai mitä mieltä olen joistain viljelymenetelmistä, yritän vastata mahdollisimman varovasti. Harrastelijapuutarhurien kesken kuuntelen ja annan mieluusti vinkkejä, kunhan puutarhojemme luonteet ja ympäristöolot ovat vertailukelpoisia. Olen kuitenkin työkseni kirjoittava ja lukeva ihminen, kaikesta oppimisesta huolimatta auttamaton aloittelija puutarhassa, enkä varmasti koskaan pysty keskittymään puutarhaan niin paljon kuin haluaisin. Vaikka saammekin nykyään Hulaudesta yllättävän suuren osan ruuasta, ja vaikka sitä riittää lukuisille ystäville ja sukulaisille, viljelijää minusta ei tule ikinä.

Ennakkoluuloistani olen sentään päässyt ajat sitten, ja rakkauteni erilaisiin ”köyhän keittiön” muotoihin on opettanut käyttämään omaa satoa monimuotoisin tavoin. Näitä oppeja olen yrittänyt välittää verkossa ilmestyvään Sylvi-lehteen kirjoittamissani keittiöpuutarha-artikkeleissa.

Toisin kuin monet puutarhaa rakastaneet filosofit, yritän silti pysyä lestissäni. Kun kirjoitan joskus puutarha-aiheisen kirjan, lupaan korostaa omaa osaamattomuuttani ja puutarhanhoidossa tavattuja pieniä ja kouriintuntuvia asioita. Koetan välttää ylimielisiä yleistyksiä ja suulla suuremmalla puhumista.

Kiitokset Hulaudelle, joka opetti minua ymmärtämään ja arvostamaan näitä asioita. Ehkä voisin hiljalleen alkaa opetella tuntemaan Mattilaakin paremmin.

Luin aamupalalla Ville-Veikko Mastomäen ja Jaakko Stenhällin kirjoittaman vihkosen “Teknologinen murros ja politiikka”. Teksti on lyhyt ja pamfletinomainen, joten se ei edes yritä käydä kuvaamiaan muutoksia yksityiskohtaisesti, vaan se on enemmänkin keskustelunavaus. Joka yksityiskohdasta en ole samaa mieltä tai en edes osaa olla eri tai samaa mieltä. Mutta paljolti samanlaisten kysymysten äärellä ollaan kuin kirjassani Niukkuuden maailmassa: yhteiskuntamme ‘peritty tilanne’ vaikeuttaa muutoksiin sopeutumista, ja tapa ajatella tulevaisuutta lineaarisina kehityslinjoina heikentää sitä entisestään.

Kirjoittajien esimerkki hevosten kohtalosta kuvaa yhtä ulottuvuutta, jonka he ovat jättäneet tekstistään pois. Uusi teknologiahan ei vain korvannut hevosia, vaan tehdyn työn määrä laajeni järkyttävän paljon. Näistä mittasuhteista saa hyvän kuvan Vaclav Smilin kirjasta Energy in Nature and Society (esim. s. 372, lisää oleellisia viitteitä löytää kirjasta Niukkuuden maailmassa). Pamfletin alussa sivuttu historia oli oleellisesti myös aineellisen ja energeettisen laajentumisen aikakautta, jonka jatkuminen on erittäin kyseenalaista ainakin lähitulevaisuudessa. Pamfletissa käsitellään ihan kiintoisasti yhtä energiatuotannon aluetta, mutta energiatuotannon omaleimaisuuden vuoksi huomio jää vaille tarvittavaa taustaa eli mittaluokkien tunnustamista.

Näkökulma resursseihin (etenkin laajemmassa mielessä ymmärrettynä, kuten kirjassani esitän) ei mitenkään automaattisesti kyseenalaista tätä teknologisen muutoksen analyysiä. Julkinen keskustelu näistä aiheista tahtoo luisua tavanomaisesti poissulkeviin vastakohta-asetelmiin, joko-tai -kiistelyyn tyyliin teknologia vs. niukkuus. Yhteiskuntien kehitys on moniaineista: teknologian vaikutusta ei voi jättää huomiotta, mutta se tulee myös ymmärtää suhteessa muihin tekijöihin. Tämän moniaineisuuden ymmärtäminen on oman kirjani perimmäisimpiä aiheita.

Syksyn luentokurssillani kuvasin tilannetta karkean vertauskuvan kautta: olemme ikään kuin tiimalasin pullonkaulassa. Kovin pitkälle talouden ja teknologian luonnetta ei voida ennustaa, mutta pullonkaulassa vaaditaan yhteiskunnan ja talouden rakenteiden muutosta – ja väistämättä myös poliittista kamppailua saavutetuista eduista – jotta mielekkäälle teknologiselle muutokselle voidaan ostaa aikaa. Tällaisista muutoksista Ville-Veikko ja Jaakko toki puhuvatkin pamfletissaan, mutta teknologian tarkastelu irrallisena tekijänä on väistämättä vaarassa luisua sellaiseen ‘lineaariseen’ ajatteluun, josta he itsekin varoittavat.

Tämä on olennaista myös työn tulevaisuuden arvioinnissa ja kuvastaa edelleen ennustamisen vaikeutta. Esimerkiksi ruuantuotannon kehitys viime vuosina on rakentunut jatkuvasti laajentuvien resurssien varaan, mikä on tehnyt mahdolliseksi myös “olosuhteita yhtenäistävän” maatalouden valta-aseman. Mikäli nämä aineelliset olot muuttuvat, kuten kirjassani esitän, mullistuksia voi tapahtua myös “vanhoilla aloilla”. Tällöin inhimillisen työn merkitys voi nousta aivan uudella tavalla: esimerkiksi viljelyssä joudutaan kehittämään ja opettelemaan aivan uudenlaisia taitoja, jotka vaativat olosuhteisiin sopeutumista ja niiden muutosten tarkkailua aivan uudella tavalla. Nämä ovat itse asiassa juuri sellaisia “korkeampia taitoja”, joiden säilymistä inhimillisissä käsissä jannut povaavat. Kun ala joutuu tällaiseen uuden kehittämisen ja opettelemisen murrokseen, ja etenkin kun se luonteensa vuoksi on riippuvainen luonnon tarkkailusta ja siihen reagoinnista, työn teknologisen korvaamisen suunta voikin muuttua “yllättäen” (yllättäen siksi, että alan kehitystä on tarkasteltu lineaarisista oletuksista käsin).

Kiitoksia kiinnostavasta lukukokemuksesta!

Facebook tarjoaa minulle henkilökohtaista palvelua: se lupaa muistella kulunutta vuotta puolestani. Muistini on hapertunut kuitenkin jo tarpeeksi, joten päätin virkistää sitä kaivelemalla kuluneen vuoden tapahtumia ihan itse. Yllättävän paljon näyttää tapahtuneen. Tällaista kaikkea talikko nosti esiin:

Vuoden vaihteessa luovutin niin & näin -lehden päätoimittajuuden Jaakko Beltille ja keskityin hoitamaan Eurooppalaisen filosofian seuran muita asioita toiminnanjohtajana. Kuten ennenkin, kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa tuli päivystettyä kollegoiden kanssa enemmän kuin laki sallii. Vietimme myös viimeisen kerran toimituksen kesäjuhlia Lempäälässä – tämänkin velvoitteen päätin siirtää eteenpäin. Ihania muistoja jäi paljon, mutta uupumus iski. Toimitusvuoden kruunasi Eurooppalaisen filosofian seuralle myönnetty Tiedekustantajien liiton tunnustuspalkinto. Kiitoksia koko köörille.

Laajensimme vaimon kanssa edelleen puutarhaamme Lempäälässä. Kasvuolot olivat ihanteelliset, ja tänä vuonna tulikin poikkeuksellisen hyvä sato. Parsamaalta saatiin ensimmäinen kunnon sato, parisensataa vartta. Seurasin puutarhamme kehitystä 350 valokuvan sarjalla, jota julkaisin facebook-sivuillani. Kuvasarjaa seurasi yli 250 ihmistä, ja kuulemma sain innostettua useamman ihmisen puutarhanhoitoon tai laajentamaan kasvivalikoimaansa. Kirjoitin vuoden aikana suuren joukon puutarhanhoitoa ja ruokaa koskevia kirjoituksia Sylvi-verkkolehteen. Kuten listasta näkyy, liityin samalla kasvisruokakolumnin “Hyvä kurkku” kirjoittajakaartiin. Messu- ja luentoreissuilla tulee syötyä ulkona paljon, ja näin sain hyvän tekosyyn etsiä yhä uusia ruokapaikkoja. Vuoden tärkeimpiä ravintolauutuuksia olivat Tampereella Bengol Curry, Turussa Chantico ja Pizzarium sekä Helsingissä Kombo ja West Lake Tea House (kaikista löytyy kirjoitus yo. linkin takaa). Sivupersoonani Judgemental Chef jatkoi ruokamaailman vääryyksien ja mielipuolisuuksien paljastuksia facebookissa ja lupaa jatkaa sitä ensi vuonna – ehkä omalla foorumillaan, sillä hän ei haluaisi olla missään tekemisissä tällaisen liian myönteisen humanistipellen kanssa.

Kirjani Niukkuuden maailmassa valmistui tietysti tänä vuonna. Suuri kiitos työn rahoittajille, useille käsikirjoitusta kommentoineille ystäville sekä kustannustoimittajalleni Tapani Kilpeläiselle. Kirja oli myöhästyä aikataulusta, sillä sairastuin toukokuussa kirjoitustyön viime hetkillä pahasti ja olin pari viikkoa pois pelistä. En pystynyt puhumaan lainkaan viikkoon keuhkoputkentulehduksen takia. Kun viimein toivuin, tauti vei vaimolta äänen viikoksi. Melkoisen äänetön kevät siis. Tapanin ansiosta saimme kuitenkin kirjan hyvissä ajoin messuille. Niukkuuden maailmassa on saanut hyvän vastaanoton, tähän mennessä toistakymmentä kiittävää arviota. Olen myös päässyt luennoimaan kirjan teemojen pohjalta ahkerasti, muun muassa Sosiaalifoorumissa, Helsingin kesäyliopistossa, Kuvataideakatemiassa, Teatterikorkeakoulussa, Jyväskylän yliopistossa, Turun kirjakahvilassa, Varjokirjamessuilla ja Hämeenlinnan Perjantaiparlamentissa. Syksyn hienoin ja työläin komennus oli kirjan teemoja syventänyt luentokurssi Tampereen yliopistossa – kiitokset kaikille opiskelijoille! Kurssi oli oiva tilaisuus syventää omaa ajattelua. Vuoden aikana tuli luennoitua muutenkin. Huippukohtia olivat Tolkien-paneeli Vanhan kirjallisuuden päivien alla Sastamalassa sekä itsenäisyyspäivän kutsuvieraspuhe Sampolassa Tampereella. Varmasti yhtä sujuva puhuja kuin Bertie Wooster.

Kirjan kirjoittamisen ja Sylvi-tekstien lisäsi vuosi oli muutenkin melko tuottelias. Kirjoitukseni luokka- ja moraalipolitiikasta, taiteesta ja demokratiasta sekä julkisen keskustelun luonteesta levisivät yllättävän laajalle. Kirjoitin myös Sami Syrjämäen kanssa filosofiasta ja julkisesta toiminnasta, käänsin Kenan Malikin hienon kirjoituksen rotukeskustelusta ja tulipa kirjoitettua elokuvaesseekin. Yksi vuoden hienoimpia asioita oli Neil Hardwickin haastattelu Voima-lehteen. Kiitos Neilille kiintoisasta keskustelusta! Tietysti vuoden aikana sain auki myös nämä kotisivut, mikä mahdollisti monien aiemmin verkossa julkaisemattomien kirjoitusten julkaisemisen, esimerkiksi kirjoitukseni inhimillisistä identiteeteistä ja kaikenlaista muuta.

Vuoden antoisimpia lukukokemuksia oli Andrew Robertsin Storm of War, loistava toisen maailmansodan historiikki. Kulttuuri-sarjan luoja Iain Banks kuoli yllättäen. Vaikka hänen viimeiset kirjansa eivät yltäneet aiempien tasolle, päätin palata vuoden lopussa kolmen viimeisen Kulttuuri-kirjan pariin ja luonnostelen parhaillaan niiden ydinteemoja käsittelevää artikkelia. Kuuntelen nykyään aivan liian vähän musiikkia, mutta vuoden aikana pari kokemusta oli ylitse muiden: Ville Leinosen Camp Crystal Lake sekä Risto Ylihärsilän Risto: II. Vuoden aikana minusta tuli myös lopullisesti Doctor Who -höyrypää, etenkin kun ystäväni Tuomas lainasi minulle 60- ja 70-lukujen jaksoja, että pääsin alkulähtelle hörppimään.

Liityin Suomen punaisen ristin toimintaan vapaaehtoisena ja aloin kouluttautumaan ensiapupäivystäjäksi. Ensi vuonna saan toivottavasti päivystäjän pätevyyden ja pääsen hankkimaan jatkokoulutusta. Tämä harrastus on ollut vastapainoa kaikelle iänikuiselle kulttuuritoiminnalle ja yhteiskunnalliselle paasaukselle. On myös hyvä sekä huomata oppivansa jotain uutta että tajuta oma osaamattomuutensa. Näissä merkeissä olen myös käynyt opistokursseilla opiskelemassa italiaa – erittäin hitaasti ja epävarmasti. Kielen oppiminen näin pitkän tauon jälkeen on pirullisen vaikeaa, etenkin kun kieltä ei pääse käyttämään. Bo Hängströmin sarja Solens mat on sentään lievittänyt pahinta Italia-ikävää. Se myös osoittaa, että yllättävän pienellä määrällä perusfraaseja sekä käsien heiluttelulla ja ruuan ja juoman ylistyksellä näyttää pärjäävän. Essatto, essatto.

Vuoden aikana näin paljon rakkaita ystäviäni. Sanna ja Lasse viettivät Hulaudessa unohtumattomat päivät, joiden aikana tartutin heihin Settlers of Catan -kuumeen. Kimbleä pelattiin tietysti edelleen. Turussa näin Mikin ja Mirkan pitkästä aikaa, messureissulla vietin aikaa Manun seurassa, Maura ja Karry olivat hyvää ruoka- ja ruokahöpötysseuraa kuten aina, Karelin kanssa ehdimme jutella vuosien tauon jälkeen kunnolla, ja Matin ja Hannan luonakin ehdin käydä syömässä “vihreää pastaa” kymmenen vuoden tauon jälkeen. Rakkaiden Antin ja Miian kanssa vietimme hienon Berliini-reissun, jonka aikana tietysti tuli syötyä paljon (ja tästä tuli tietysti kirjoitettua Sylvissä sekä “salaisessa” paheessani Tripadvisorissa.)

Kolmas vuotemme Lempäälässä on sujunut hyvin. Muutto lapsuuden maisemiin, lähelle Hulauden viljelyksiä mutta kuitenkin vain kymmenen minuutin junamatkan päähän Tampereen keskustasta oli parhaimpia elämämme ratkaisuja. Olen onnellinen Lempäälässä.

Vuoteen on toki mahtunut myös surua. Tätä kirjoittaessa olen lähdössä rakkaan ystävämme Elinan hautajaisiin. Vielä on mahdotonta ymmärtää ja uskoa, että emme enää koskaan pääse höpöttämään puutarhanhoidosta hänen palstallaan. Ehkä kevät vasta tuo surun kunnolla lähelle. Surua olisi voinut kuitenkin olla enemmänkin, sillä kaksi läheistä ja rakasta ihmistä sairasti vakavasti. Kummatkin kuitenkin toipuivat, mitä emme olleet uskaltaneet edes toivoa.

Ensi vuonna jatkan mitäs muuta kuin kirjoittamista ja puutarhanhoitoa. Tammikuussa voi jo alkaa tutkia siemenluetteloita ja nähdä unia kompostin kääntämisestä. On myös kiinnostavaa nähdä, miten viljelylaatikoihin rakennettu kompostipitoinen maa on alkanut työstää ruoho- ja lehtikatetta. Ystävämme Make opetti meille jyrsimen sielunelämää, joten toivottavasti kevättyöt sujuvat vähemmillä kiroiluilla. Rakas ja jo yli 25 vuotta kestänyt roolipeliharrastukseni jatkuu tietysti rakkaiden ystävien kanssa. Lupaan kirjoittaa myös jatkossa ruuasta, puutarhasta ja syömisestä Sylviin.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut Wihurin säätiöltä ja Tietokirjailijoiden liitolta rahoituksen seuraavaan kirjaani Paljon liikkuvia osia. Se käsittelee huonoja yleistyksiä, ajattelua yksipuolistavia vastakkainasetteluita sekä koko henkistä kulttuuria näivettäviä retorisia taipumuksia. Jatkan tietysti myös luonnonresurssien teemasta kirjoittamista ja puhumista. Olen sopinut luentoreissuista Otavan opistolle, Tampereen yliopistoon, Porin filosofisen seuran vieraaksi sekä Jyväskylään rakkaaseen Vakiopaineeseen. Ja kuten pätkätyöläisyyteen kuuluu, etsin samalla jatkuvasti rahoitusta tuleville kirjoille.

Kiitoksia kaikille hyvästä vuodesta. It was a very good year.

Toimittaja Jouni Tikkanen arvioi kirjaani Niukkuuden maailmassa Suomen Luonto -lehden verkkopalstalla “Toinen luonto” (joka muuten oli sattumalta pro gradu -tutkielmani otsikko) otsakkeella “Selventäviä ajatuksia”:

“Hyvän kirjan lukemisesta tulee usein rauhallinen olo. Sumu hälvenee ja asiat asettuvat paikoilleen, ehkä vähän eri paikoille kuin luuli. Näin vaikuttaa myös filosofi Ville Lähteen kirja Niukkuuden maailmassa…

Sanon vain, että minun ajatuksiani Ville Lähteen tapa käyttää käsitteitä selkeytti. Niukkuuden maailmassa on vakavaa ympäristöfilosofiaa, joka tuntuu yhteiskunnallisesti impotenteista tietenkin kauhean ikävystyttävältä. Muille voin sitä suositella.

Kirja vaatii lukijalta jonkin verran mutta on siitä edestä antoisa. Lähde ei anna helppoja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, mikä tekee hänen analyysistään uskottavaa. Lukisin.”

No mutta kiitos.

Turun Sanomien toimittaja Anna Kuusela arvioi kirjaani Niukkuuden maailmassa Turun Sanomissa sunnuntaina 8.12.2013.

“Lähteen ajatuskulut ovat abstrakteja ja filosofisia – tämä on kirjan vahvuus ja heikkous. Perinpohjainen käsitteellinen pyöritys uuvuttaa välillä lukijan. Toisaalta sinnikäs lukija voi huomata oivaltavansa jotain olennaista yhteiskunnasta.”

“Lähde nostaa esiin erityisesti ongelmat, jotka liittyvät ajatukseen talouden omalakisuudesta ja ympäristöstä riippumattomuudesta. ‘Vaikka maailma muuttuu, tulkinnoissa eletään edelleen entisessä maailmassa.'”

Näillä näkymin vuoden viimeiset luennot ja kulkukauppiaan reissut on hoidettu, ja nyt on aikaa hengähtää hetkisen. Pari pientä tekstiä olen vielä luvannut kirjoittaa ennen vuoden loppua, ja niin & näin -vapaaehtoistyö vaatii tavalliseen tapaan oman osansa, mutta onneksi osasin sanoa tarpeeksi monta kertaa “ei” uusille hommille.

Niukkuuden maailmassa ilmestyi lokakuussa, ja olen ollut yllättynyt ja iloinen sen saamasta vastaanotosta. Olen päässyt luennoimaan ja keskustelemaan kirjan teemoista monissa eri paikoissa. Kuten kirjassa totesinkin, tietoteos itsessään ei ole kovin merkittävä teko, vaan sen tekee merkittäväksi vasta sen väitteiden esittäminen yhä uudestaan, keskustelu, väittely, vakuuttaminen, neuvottelu – tekstin eläväksi tekeminen. Ylipäätään kirjan merkitys löytyy vasta lukijoista ja kirjan vaikutuksesta. Kirjoittajien ei liioin ole mitään järkeä kantaa huolta “alkuperäisen sanoman” muuttumisesta, koska tällainen tulkinnallisuus kuuluu ihmisyyteen. Kirjan vaikutuksia ei voi hallita eikä ennakoida, ja hyvä näin. Ei ole mitään syytä olettaa, että kirjoittajalla itsellään on paras ajatus siitä, mikä kirjassa oli tärkeää ja säilymisen arvoista.

Kaikki tämä kuitenkin vaatii, että kirjaa luetaan. Aktiivisinkin reissaava kirjailija tavoittaa kuitenkin aina suht pienen joukon ihmisiä verrattuna siihen pääosaan lukijoista, jotka päätyvät tarttumaan kirjaan kirjakaupassa tai kirjastossa. Siksi pienkustantajille, joiden on hyvin vaikea saada kirjojaan liikkeelle ikään kuin omalla painollaan, kirja-arviot ja muu julkinen keskustelu ovat mitä tärkeimpiä. Ne eivät takaa mitään – näkyvän julkisen keskustelun kohteeksi joutunut tiedekirja voi silti painua pian unoholaan, ja lukijamäärä voi jäädä pieneksi. Aamutelevisio ei kerro siitä, lukeeko kirjaa kukaan, ja lukeminen on kirjan olemassaolon tarkoitus. Tätä pienkustantamisen alkemiaa olemme tuskailleet pienkustantajakollegoiden kanssa vuosia toimiessani niin & näin -kirjasarjan ja Vastapainon kanssa.

Aika näyttää, löytääkö Niukkuuden maailmassa lukijansa siinä lyhyessä ajassa, jossa sille on tilaa kirjakauppojen hyllyllä niiden nopeassa kierrossa. Arvioita on ilmestynyt mukavasti, ja niitä on tuloillaan melko liuta. (Mikäli törmäätte kirjan arvioihin, olen kiitollinen jos ilmoitatte niistä minulle sähköpostilla. Vaikka niin & näin -porukka seuraakin kirjoistamme tehtyjä arvioita silmä kovana, kaikkia ei koskaan huomata.)

Itse tietysti jatkan reissaamista ja kirjan aiheista luennointia. Keväällä luennoin kirjan teemoista Tampereen yliopistolla laajalla “Toiminta, tulkinta ja tieto”-kurssilla 24.2. Vierailen puhumassa kirjasta myös 5.3. Jyväskylässä rakkaassa Vakiopaineessa sekä Porissa paikallisen filosofisen seuran vieraana 6.3. Kerron näistä reissuista lähempänä lisää näillä sivuilla ja facebookissa, ja lisääkin reissuja siunaantunee. Vuoden ensimmäinen niin & näin -lehden ja -kirjasarjan myyntitilaisuus on jo tammikuussa, Educa-messut Pasilan messukeskuksessa 24.-25.1.

Mitä seuraavaksi? Tammikuussa aloitan uuden kirjani Paljon liikkuvia osia kirjoittamista. Kiitos Wihurin säätiön, pystyn keskittymään kirjoittamistyöhön rauhassa kevään ja kesän ajan, mutta etsin vielä lisärahoitusta käsikirjoituksen viimeistelyyn ja toimittamiseen julkaisukuntoon. Palaan kirjan aiheisiin tässä blogissa varmasti vielä monta kertaa, mutta kirjan perusajatus on pähkinänkuoressa helppojen yleistysten, kärjistysten ja vastakkainasetteluiden kritiikki. Nykyään näitä pidetään taitavan ja keskustelua herättävän retoriikan olennaisina piirteinä. Tällöin kuitenkin keskustelusta tulee itseisarvo, eikä pohdita sitä, mistä keskustellaan ja miten. Keskustelu voi myös tyhmistää ajattelua ja heikentää ymmärrystämme maailman laidasta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan toisenlaista retoriikkaa. Olen siis väitöskirjani Rousseau’s Rhetoric of ‘Nature’ jäljillä siinä mielessä, että retoriikka ei ole pelkkä väline, vaan sillä on yhteys ajattelun sisältöön.

Onneksi elämässä on myös muuta kuin kirjoittamista, luennoimista ja lukemista. Odotan jo malttamattomana puutarhakauden alkamista. Kuluneen vuoden olen seurannut puutarhatöiden etenemistä ja kasvien kasvua facebookissa julkaisemassani kuvasarjassa, jolla on ollut ilahduttavan suuri määrä seuraajia. Ensi vuonna en lähde uudestaan moiseen projektiin, mutta kirjoitan varmasti aiheesta vapaaehtoisvoimin tehdyssä Sylvi-lehdessä. Valmistelen myös tulevaa puutarha-aiheista kirjaa. Filosofithan ovat kirjoittaneet puutarhoista, joskus myötähäpeällisestikin, kautta filosofian historian. Mielessäni on puutarhakirja, joka kyselee myös sen perään, mitä oikeastaan puutarhassa voidaan ja ennen kaikkea ei voida oppia. Milloin henkilökohtaisesta kokemuksesta tehdyt yleistykset menevät pieleen? Miten yleisluontoinen luontoromantiikka voi peittää sellaisia arkisia oppeja, joita voi saada vaikka kitkemisestä tai kompostin kääntämisestä? Puutarhurifilosofien tulee myös muistaa, että he ovat harvoin oikeasti ruokkimassa ketään. Eivätkä he oikeasti viljele – puutarhaharrastus ja elääkseen ruuan kasvattaminen ovat eri asioita, jo aineellisissa mittasuhteissaan, elämänrytmistä puhumattakaan.

Kuluneena vuonna aloitin myös uuden harrastuksen, SPR:n vapaaehtoisen ensiaputoiminnan. Olen tietysti vielä epävarma aloittelija, ja vie paljon aikaa ja vaivaa, että opin ensiapupäivystyksessä vaadittavia taitoja. Eikä mikään takaa, että minulla on henkiset rahkeet tällaiseen työhön. Ensiaputaidot ovat muutenkin omituinen osaamisen alue: jos niitä ei opiskele työkseen, toivoo joutuvansa käyttämään niitä mahdollisimman vähän. Vaikka käytännön kautta oppiminen on kaikessa välttämätöntä, toivon oppivani tärkeimmät asiat toisten vapaaehtoisten kanssa harjoitellessa. Joka tapauksessa kevään aikana toivon ansaitsevani kannukseni eli saavani päivystäjän pätevyyden.

Työ rakkaassa niin & näin -yhteisössä jatkuu tietysti. niin & näin -lehti viettää huhtikuussa 20-vuotisjuhliaan, jota juhlimme hienoissa puitteissa. Juhlan kunniaksi niin & näin julkaisee muhkean juhlanumeron, jossa käsitellään peruskysymyksiä: Mitä on filosofia, ja miksi filosofiaa pitää tehdä? (Tai miksi sitä pitäisi tai ei pitäisi tehdä tietyllä tavalla?) Luvassa on moniääninen numero tuttuun niin & näin -tyyliin.

Kiitoksia ystäville, tuttaville, tovereille, kollegoille, lukijoille, kyselijöille, haastattelijoille ja tietysti työni tukijoille hyvästä vuodesta. Ja kiitoksia tietysti rakkaalle vaimolle,  aina ja kaikesta.

Torstaina 5.12. keskustellaan kirjan Niukkuuden maailmassa teemoista Lempäälän kahvila Olkkarissa kello 18-20. Tilaisuuden järjestää Lempäälän Vihreät, ja kirjan teemoista minua haastattelee Ville Hämäläinen. Tervetuloa mukaan!

Perinteistä Hämeenlinnan Perjantaiparlamenttia pidetään perjantaina 22.11. Olutravintola Birgerissä kello 18.00–19.30. Perjantaiparlamentti on kulttuurifoorumi, jossa illan isäntänä toimiva kirjailija ja filosofi Johannes Ojansuu keskustelee kutsuvieraan kanssa valitusta teemasta. Tällä kertaa vieraana olen minä ja aiheena mikäs muu kuin elämä niukkuuden maailmassa.

Perjantaiparlamenttia pidetään yhteistyössä YLEn Radio Suomen kanssa, ja illat esitetään radiossa aina seuraavan viikon perjantaina eli 29.11.

Parlamentin vieraina ovat olleet muun muassa Terho Pursiainen, Sauli Niinistö, Jussi Kotkavirta, Claes Anderson, Tommy Taberman, Kari Enqvist, Jaakko Heinimäki, Tarmo Kunnas, Markus Kähre, Sirpa Kähkönen, M.A Numminen, Matti Ijäs, Anni Sinnemäki, Frank Johansson, Pentti Linkola, Tuomas Nevanlinna, Irina Krohn, Johanna Vuoksenmaa ja Juha Sihvola.

Tervetuloa mukaan ja kuulolle!

“Vaarallisimmat ja voimallisimmat tarinamme yrittävät uskotella, että on vain yksi raja, ja kaikki muu on väärää tietoisuutta, vapaamielistä houkkamaisuutta tai eläimenhikistä muukalaisuutta. Noissa tarinoissa väitetään, että me asumme litteässä maailmassa, jonka muurit ovat ylittämättömiä ja alittamattomia.”

Lyhyt kirjoitukseni “Litteän maailman tarinoista” oli alkujaan osa YLEn Radio 1:ssä esitettyä kuunnelmaa Pispala 2011. Kirjoituksen inspiraationa oli Chuck ja Carl Dyken oivallinen artikkeli “Identiteetit” sekä lukuisat keskustelut Chuckin kanssa, etenkin kävelyllä Porin Kirjurinluodolla elokuussa 1998.

Kirjoitus käsittelee inhimillisten identiteettien syntyä ja muokkaantumista maailmassa, joka on perin juurin historiallinen ja monimuotoinen, sekä vallan yrityksiä hallita ihmisten muokkautuvaisuutta. Miten valta saa meistä otteen? Miten me sisäistämme valtaa ja ylläpidämme sitä itse? Miten kapinasta tulee vallan peilikuva?

Ja miten välttää näitä tapoja, jotka rajaavat moniulotteisen elämämme “litteän maailman tarinoiksi”?