”Voi viedä koko elämän ajan matkata kolmekymmentä mailia palatakseen kotiin.”

Kun kuulin Ursula K. Le Guinin kuolleen, itkin. Aiemmin olin kyynelehtinyt vain läheisteni tai fiktiivisten olentojen kuoleman äärellä. Le Guin ei ollut kumpaakaan ja oli molempia. Hän oli myös ensimmäinen kulttuurin luoja, jonka poistuminen sai minut tolaltani – enkä tiedä, koska toivun kunnolla. Vaikka toinen Kulttuurin luoja, Iain M. Banks, oli hänkin minulle valtaisan tärkeä ja hänen yllättävä kuolemansa syöpään vuonna 2013 surullinen, se ei jättänyt moisia murtumia.

Ursula K. Le Guin on varmasti elämääni eniten vaikuttanut kirjoittaja lajityypistä riippumatta, ja hänen tuotantonsa vaikutusten jäljittäminen on vaatinut melkoista itsetutkiskelua.

Aloitin Maameren velho –kirjasta (1968, suom. 1976). En muista tarkkaan milloin sen luin, mutta joskus yläasteikäisenä varmasti. Ala-asteella olin innostunut fantasiasta ensin Tolkienin Keski-maassa (johon tutustuin ensimmäisen kerran Ralph Bakshin elokuvassa) ja sitten Lewisin Narniassa (jonne minut johdatti animaatioelokuva). Vuoden 1986 kesällä sain postissa Dungeons & Dragons –pelin ”punaisen laatikon”, ja olin lopullisesti kiinni lohikäärmeiden ja velhojen maailmassa. Vanhemmalla isoveljelläni oli Maameren velho hyllyssään, mutta hän oli todennut sen olevan minulle ”liian vaikea”. Fantasian nälkäisenä tartuin siihen kuitenkin aika pian. Olisihan siinä velho ja loitsuja – joita edellä mainituissa oli roolipeli-intooni aivan liian harvakseltaan. (Samoihin aikoihin loitsujen lumoa tarjosi Susan Cooperin Pimeä nousee –sarja.)

Seppo Lindqvistin jylhä kansikuva, marjakuusisauvan loiste luunvalkoisten käsien lomitse ja arpeutuneen Gedin kotkannenä jäivät minulle pysyväksi Maameren kuvastoksi, josta en ole päässyt irti sittenkään, kun poliittisesti valveutunut ystäväni muistutti minulle, ettei Ged ole valkoinen, ei liioin albiino.

Muistan ensimmäisen matkan Gontin saarelta Roken velhokouluun elävästi: sanailu velhokoulun ensimmäisellä aterialla tapahtuu mielikuvitukseni arkkitehtuurissa edelleen Nokianvirran Yläasteella. Muuten kirja onnistui luomaan mielen maiseman, jolla (minulle poikkeuksellisesti) ei ole juuri kytköksiä reaalimaailmaan. Gedin ylimielisyys ja lankeemus, paluu Ogionin luo ja kauaskantoinen kohtaaminen syrjäisellä luodolla ovat kaikki nuoruuden keskeisiä lukukokemuksia, mutta Gedin ja varjon sulautuminen maailman ääressä oli teinille suorastaan moraalisesti mullistava. Olen aika varma, että ainoan julkaistun romaanini Noitatorven (1988) moraalisessa nurinkäännössä on tämän kokemuksen kaikuja, niin yksioikoisen suloinen kuin oma versioni onkin. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä olisi ollut äitini Tao te ching, jota olin sormeillut mutten lukenut – en tiedä, olisiko se auttanut ymmärtämään Le Guinia paremmin aikaisemmin.

Atuanin holvihaudat (1971, suom. 1977 – miten jumalaisen kaunis nimikäännös!) auttoi minua ymmärtämään Maameren moraalista maailmaa paremmin mutta ennen kaikkea hahmottamaan, että kirja voi olla ”tylsä” ja silti vaikuttava. Totta kai ensijärkytys oli kova, kun Ged olikin sivuhahmo. Mutta Tenar lie ollut myös ensimmäinen naishahmo, johon samastuin. Kaukaisin ranta (1974, suom. 1977) pakotti sopeutumaan uudelleen: vanheneminen, magian haipuminen, koko Maameren maailman muuttuminen. Jotain oli tapahtumassa, mutta en tajunnut sitä kunnolla. Tenarin ja Ogionin hahmoista huolimatta velhot, lohikäärmeet ja jonkin sortin sankaruus olivat edelleen päällimmäisinä – omien piirrosteni ja novellieni hahmolle varastin nimen häpeilemättä. ”Ged Vihertukka” oli monien kirjoitusteni ”taiteilijanimi” vuosikausia.

Toki näinä vuosina luin myös Le Guinin muita teoksia. Maailma vihreä metsä (1972, suom. 1976) kolahti orastavalle ympäristöaktiiville lujaa, vaikka se onkin hainilaistarinoista kepoisimpia. Pimeyden vasen käsi (1969, suom. 1976) sen sijaan oli minulle kuten lukemattomille muille mullistava kokemus. Kaltaiselleni ujolle, tyttöjä arastelevalle ja koulukiusatulle 80-luvun nörttipojalle ajatus sukupuoli-identitettien hämärtymisestä oli valaistumiskokemus, uskonnosta luopumiseen verrattava. Osattomien planeetan (1974, suom. 1979) luin ehkä hieman myöhemmin, hiljalleen politisoituvana lukiolaisena.

Sitten Le Guin jäi joksikin aikaa, varmasti siksi, että suomennokset loppuivat. Taivaan työkalun (1971, suom. 1991) luin vaikuttuneena – ja tajusin yllättyneenä nähneeni siitä tehdyn elokuvan vuosia aiemmin! Mutta koska kirjastojen kokoelmissa oli aika vähän englanninkielistä kirjallisuutta, enkä tajunnut käyttää rahojani kirjallisuuteen (roolipelikirjoja lukuun ottamatta), lukioaika meni muuta scifiä ja fantasiaa ahmiessa.

Sitten ilmestyi Tehanun (1991, suom. 1992) käännös. Moni vihasi kirjaa, minä rakastin – ennen kaikkea siksi, että viimein (niin kovin myöhään) tajusin, mitä Maameri-sarja oli alusta lähtien tehnyt haastaessaan kokemustani Maamerestä. Tehanu kuitenkin teki tempun paljon rajummin. Fantasiamaailman metafysiikan muuttaminen kirjasta toiseen rikkoi fantasian lajityypille asetettuja oletuksia. Juuri tästä monen nörttilukijan ärsyyntyminen juontui. Siksi Tehanu oli minulle avainkokemus: fantasiamaailma ei ollut minua varten rakennettu pakopaikka, vaan se sai ja sen pitikin muuttua kirjasta toiseen, oikean maailman muuttuessa kirjailijan ja lukijoiden mukana. Sillä tehtiin jotain. Vaikka kuvitellun maailman sisäinen koherenssi pysyi tärkeänä roolipeliharrastuksessa, scifin ja fantasian kohdalla tuo vaatimus samoin kuin ”uskottavuuden” penääminen alkoi ärsyttää minua. (Kyllä te tiedätte sen lukijan arkkityypin.) Viihteenä ”maailmanrakentaminen” menee edelleen, ja se voi yhdistyä toki syvälliseenkin kirjallisuuteen, mutta aloin suhtautua lajityyppeihin ”kirjallisemmin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Opin lukemaan uudelleen.

Sain tämän jälkeen elämääni yhden uskollisimmista ystävistäni, joka toi elämääni myös aimo annoksen uudenlaista science fictionia ja fantasiaa. Hän käänsi opiskelutöinään Le Guinin novelleja, joita en ollut muistaakseni lukenut aiemmin ollenkaan, ellei jokin yksittäinen ollut osunut vahingossa kohdalle. The Ones Who Walk Away From Omelas (1973) ja The Day Before the Revolution (1974) tutustuttivat minut aivan uuteen Le Guiniin, puhumattakaan parista orsinialaisesta tarinasta – niitä kuitenkin äidyin lukemaan kunnolla aivan vasta viime vuosina, kuten Le Guinin novellituotantoa muutenkin Sisämeren kalastajaa (1994, suom. 2001) ja Kertomuksia Maamereltä (2001, suom. 2001) lukuun ottamatta.

Mainitun Maameri-novellien suomennoskokoelman ilmestymisen aikaan ilmestyi myös sarjan viides romaani Toinen tuuli (2001, suom. 2003), jonka sain rakkaalta ystävältäni lahjaksi alkukielisenä. Vaikka kokemus ei ollut niin vavisuttava kuin Tehanu, se vei ajatuksen fantasiamaailman kerroksellisesta rakennuksesta askelen pidemmälle, sivusuuntaan, minne lie. Metafyysiset raja-aidat osoittautuivat ihmisten työn ja kamppailujen tuloksiksi, mikä sopi hyvin yhteen silloisten filosofian opintojen kanssa.

Edellä mainittu rakas ystäväni, joka tutustutti minut Omelakseen ja Orsiniaan, oli vuosia jankuttanut minulle, että Always Coming Home (1985) on ohittamaton opus. Yritin lukea sitä monta kertaa vuosien ajan, mutta en päässyt puusta pitkään. Tuo aika oli minulle muutenkin kaunokirjallisesti köyhää: opinnot ja alkava tutkimustyöt rapauttivat kykyäni lukea mitään muuta. Vihdoin kuitenkin sain kirjan luettua, ja kuten olen toisaalla kirjoittanut, kokemus oli perinjuurinen. Se on mielestäni tärkein Ursula K. Le Guinin teos. Kuten Tehanua, monet vierastavat sitä, mutta eri syistä. Sitä pidetään primitivistisenä, ”liian taiteellisena”, teknologiapelkoisena, ”rousseaulaisena”, liian opettavaisena, saarnaavana – mutta juuri tällaiset lukutavat ja niiden taustalla olevat simppelit käsitteelliset vastakkainasettelut kertovat siitä, miksi Always Coming Home on niin tärkeä. (Jos joku pitää Le Guinia primitivistinä tai teknologiapelkoisena, hän ei osaa lukea!) Kirja purkaa kulttuurista romantiikkaa, se epäilee poliittisten analogioiden mahdollisuuksia, se heittää häränpyllyä monilla scifin konventioilla. Käsitteellisten vastakkainasetteluiden dynamiikka oli väitöskirjani pääteema, ja sitaatti kirjasta päätyikin sen johdantoon:

”Which is farther from us, farther out of reach, more silent – the dead, or the unborn? Those whose bones lie under the thistles and the dirt and the tombstones of the Past, or those who slip weightless among molecules, dwelling where a century passes in a day, among the fair folk, under the great, bell-curved Hill of Possibility?”

Tähän ”tulevaisuuden arkeologiaa” pohtiva Le Guin jatkaa:

“The only way I can think of them, the only archaeology that might be practical, is as follows. You take your child or grandchild in your arms, or you borrow a baby not a year old yet, and go down into the wild oats in the field below the barn. Stand under the oak on the last slope of the hill, facing the creek. Stand quietly. Perhaps the baby will see something, or hear a voice, or speak to someone there, somebody from home.”

Le Guinin viimeinen romaani Lavinia ilmestyi (2008, suom. 2009), ja kirjoitin siitä seuraavana vuonna. Kaipasin lisää, ja aloin viimein lukea hänen tuotantoaan systemaattisesti läpi: lukematta jääneitä hainilaisromaaneita 60-luvun yritelmistä todella vahvaan Four Ways to Forgivenessiin (1995) ja mielestäni hainilaistarinoista kaikkein heikoimpaan Kahdesti haarautuva puu (2000, suom. 2009).

Ennen kaikkia ahmin hänen novellituotantoaan, josta olen saanut luettua suurimman osan – joitain aukkoja vielä on onneksi täytettävänä (pari romaaniakin!). Vieraillessani opettajani ja ystäväni Chuck Dyken luona Doylestownissa Yhdysvalloissa otin matkalukemiseksi kasan novellikokoelmia – osan ensimmäistä kertaa luettavaksi, toiset ensi kertaa alkukielellä nautittaviksi. Siellä tulin myös lukeneeksi ensimmäistä kertaa kolme kokeilevaa hainilaisnovellia, joista kirjoitin artikkelin niin & näin –lehteen (artikkelissa sivuan myös Maameren kirjallisia muutoksia). Etenkin Dancing to Ganam (1993) oli Tehanun tai Always Coming Homen kaltainen lajityypin ja totunnaisten lukutapojen haastaja, joka jokaisen Ursula K. Le Guinin ystävän kannattaa lukea.

”Kyllä. Mutta on vaikeaa”, Shan totesi, ”elää ilman uskomusta, että jossain on fakta, kunhan sen vain löytää.”

”Vain fiktiota”, Metsä totesi peräänantamattomasti. ”Fakta on hienoimpia fiktioitamme.”

 

Vasta aivan viime vuosina olen tutustunut Le Guiniin yhteiskunnallisena keskustelijana, blogikirjoittajana, humoristina, ties minä. Tuore No Time to Spare (2017) on tällä hetkellä iltalukemistani. Odotan myös innolla elokuvaa Worlds of Ursula K. Le Guin, jota olin joukkorahoittamassa.

Yhä uudelleen ällistyn, miten myös yhteiskunnallisissa puheenvuoroissaan Ursula K. Le Guin pystyi tiivistämään niin paljon oivallusta ja viisautta niin pureviin lauseisiin, niin viiltäviin vitseihin. Ei kukaan voi olla niin viisas ja niin oikeassa. Juuri siksi hän on läheinen ja fiktiivinen, yhtaikaa, vaikkei hän ole kumpaakaan. Luen hänen kirjoituksiaan hautaan saakka. Heya.

”Olen tullut sinne, minne olin matkalla.”