Vuosi 2022: Historian murroskohdassa

“Tonight will be bad, and tomorrow will be beyond all imagining.”
– Susan Cooper, The Dark is Rising

Näin karuna vuonna valittamisen aihetta ei juuri ole kenelläkään, jolla on koti, ruokaa, lämpöä ja turvaa. Synkeyden ja ahdistuksen aiheita riittää toisaalta ihan joka iikalle, sillä maailma on huojahtanut kertaheitolla huonommalle tolalle. Yksi uusi suursota entisten päälle ja vielä sellainen, joka paitsi herätti uinuvan ydinaseiden pelon myös sysäsi pandemian ja siihen liittyvän logistiikkakriisin heikentämiä järjestelmiä perikadon partaalle. Täkäläisittäinkin kipeiden (ja monessa muussa maassa kuolettavien) energiahuollon ongelmien lisäksi globaali ruokajärjestelmien verkosto on nyt maailmanhistoriallisissa ongelmissa. Nälkäisten määrä kasvaa YK:n ruokaohjelman johtajan sanoin ”raamatullisiin mittasuhteisiin”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kyllä on ollut uuden vaiheen tärkein laukaiseva tekijä, mutta näiden asioiden tutkijana on tuskastuttanut erityisesti myös se, miten tämä fakta on sokeuttanut sille, millaisissa ongelmissa esimerkiksi nälän ja ruokaturvattomuuden suhteen oltiin jo aiemmin – kehitys oli vienyt vuosia huonompaan suuntaan. Liian moni silmäätekevä on mennyt lausumaan, että ruoka- tai energiakriisit ovat vain ja ainoastaan Venäjän syytä. Politiikan ja diplomatian retorisella tasolla tietysti ymmärtää, mistä tämä tulee, mutta se heikentää kollektiivista ymmärrystä maailman tilasta. Pahimmillaan meininki on ollut sellaista, että taustatekijöistä ja systeemisestä haavoittuvuudesta ei pitäisi puhua, ettei liudenneta käsitystä Venäjän syyllisyydestä. Jos emme pysty tuomitsemaan ja torjumaan julmaa hyökkäyssotaa sekä samalla hahmottamaan, että järjestelmätason muutos on entistä kiireellisempi, eivät eväät pärjätä maailmassa järin hyvät ole.

Toinen tuskastumisen aihe on ollut se, miten energia- ja ruokakriisien äärellä refleksinä tuntuu olevan kansallisesta omavaraisuudesta huolehtiminen ja oman vakiintuneen hyvinvoinnin tason pönkittäminen. Maakaasun kahmiminen vauraampien maiden talouksien tueksi, jolloin sitä ei riitä tai se on aivan liian kallista köyhemmille ja haavoittuvammille, on vähintään yhtä rujoa touhua kuin globaali eriarvoisuus koronarokotuksissa. Oli alusta lähtien selvää, että mahdollisimman aikaisilla säännöstelytoimilla ongelmia voitaisiin lievittää, mutta kaikkeen sellaiseen lähdettiin liian vähäisesti ja liian myöhään. Sen sijaan, että pohdittaisiin koko energiatalouden laadullista ja rakenteellista muutosta kriisin opettamana, yritetään pitää entinen masiina käynnissä kaikin keinoin.

Ruokakriisienkin keskellä täkäläinen keskustelu on keskittynyt pitkälti siihen, miten juuri me turvaamme oman ruokahuoltomme – itse ongelma on ymmärretty sekä tietoisen taktisesti että tiedonpuutteen takia tyystin väärin, yhä uudelleen. Niinpä kun energiakriisi voi muutospotentiaalistaan huolimatta päätyä vahvistamaan fossiilisia polkuriippuvuuksia, ruokakriisien varjolla halutaan tieten tahtoen ajaa alas maatalouden ympäristösäädöksiä.

Kolme globaalin kuohunnan vuotta ovat osoittaneet valitettavan hyvin, että kansainvälinen solidaarisuus ei näissä oloissa tahdo kukoistaa. Ukrainan sodan myötä kyllä ihmisten into avustustoimintaan on lisääntynyt, mutta kun päällä on lukuisia sotia, nälänhätiä ja luonnonkatastrofien vaurioita, kuilu rahoituksen ja tarpeiden välillä on kasvanut leveäksi ja syväksi.

On omalla tavallaan ymmärrettävää, että julman sodan riehuessa Euroopassa on vaikeampi pitää mielessä, mitä tapahtuu Afganistanissa, Haitissa, Jemenissä, Myanmarissa, Pakistanissa, Tigrayssa, Somaliassa, Syyriassa ja lukuisissa muissa paikoissa ympäri maailman. Turkin ja Iranin tapahtumat pysyvät sentään pinnalla, mutta lähinnä Suomen NATO-prosessin nikottelun ja asetoimitusten takia – tietysti kurdit ovat jälleen historian hylkiöitä. Minusta on kuitenkin ollut aina vähän halpaa moralismia valittaa, miten jokin iso tapahtuma sysää muut näkyvistä. Näin käy jossain mielessä väistämättä. Vaikka pyrin seuraamaan mainittuja konflikteja melko aktiivisesti, aika, huomiokyky ja tiedonhankinnan taidot loppuvat välillä kesken. Kaikilla heillä, joille tällainen aikalaisseuranta ei kuulu työnkuvaan, se on vielä vaikeampaa.

Mutta poliitikkojen, journalistien ja monien muiden työnkuvaan ja kutsumukseen pitäisi nimenomaan kuulua kykyä ajatella kriisien ja konfliktien muodostamia kokonaisuuksia. Ennen kaikkea on kohtalokkaan tärkeää ymmärtää, että jos lukuisat ihmisryhmät ympäri maailman jäävät vähälle huomiolle tai vain instrumentaalisen huomion kohteiksi – jotta heidät saadaan esimerkiksi mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, ei heidän omien ongelmiensa vuoksi – korjataan vielä synkkää satoa. ”Meidän puolellamme tai meitä vastaan” tietysti näyttää nyt eurooppalaisittain selvältä asetelmalta, ja mahtuu maailmaan paljon pahantahtoisuuttakin, mutta monet ihmiset eivät vain katso maailmaa tuolla akselilla – ja moralisoiva siihen pakottaminen ruokkii entisestään epäluuloa. Koronapandemia synnytti paljon katkeruutta, ja uusia vihan hedelmiä kasvaa. Tällaisessa maailmassa voi kehkeytyä pelottavia uusia liittolaisuuksia. Jos ei solidaarisuuden tuntoja löydy, tätä tulisi välttää edes valistuneen itsekkyyden takia, sillä kansainvälistä yhteisymmärrystä tarvitaan moneen muuhun asiaan.

Mistä puheen ollen: kuluneena vuonna ilmestyi viimeinen IPCC:n suurraportti, jolla voisi olla enää merkitystä ilmastonmuutoksen edes jotenkin onnistuneessa hillinnässä, kaikkein vaarallisimpien seurauksien torjunnassa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset nähtiin rajusti ympäri maailmaa niin tuhoisina tulvina kuin kuivuuksina, jotka pahensivat ruokakriisejä entisestään. Egyptin ilmastokokous ei kuitenkaan luvannut hyvää.

Kuten sanottua, henkilökohtaisessa elämässä ei ole mitään valittamista. Kaikki vanhenemisen tuoma kremppa on pientä tässä maailmassa, ja rakkautta riittää enemmän kuin koskaan. Komposti tekeytyy kohti kevättä. Silti luisuin kuluneena vuonna toistuvasti syviin merkityksettömyyden ja synkkyyden kausiin. Läheisten seura ja ennen kaikkea touhuaminen puutarhassa rakkaan Marjaanan kanssa tietysti auttoivat, ja ilman niitä ei elämässä olisi mitään mieltä. Silti parhaimmillaankin synkkä pilvi kulki ja kulkee mukana. Onneksi minulla on myös BIOS ja armaat kollegat. Vaikka ihan joka hetki en ole onnistunut säilyttämään uskoa oman työn merkityksellisyyteen, ilman heitä olisin varmasti menettänyt työkykyni kokonaan. Loppuvuodesta alkoi olla jo taas tekemisen makua sinnittelyn sijaan.

Toisaalta työ on tuonut omat masentavuutensa. Kulunut vuosi on osoittanut harvinaisen karulla tavalla, miten heikko vahvankin tieteellisen konsensuksen voima on. Politiikassa on yhä röyhkeämpää valmiutta jyrätä yli tieteen ja kyseenalaistaa sen uskottavuus, eikä tämä ole suinkaan rajoittunut äärioikealle, vaan suurissa perinteisissä puolueissa sitä harrastetaan yhä enemmän. Totta kai tämä on omalla tavallaan tuttua kauraa vuosien varrelta, mutta kun BIOS-työssä olemme saaneet ja joutuneet tekemään paljon ylimääräistä työtä valiokuntalausuntojen kanssa, tutkijoiden hovinarriuden vaikutelmaa on välillä ollut vaikea välttää.

Metsäkysymyksissä tämä on ollut tietysti kaikkein ilmeisintä – vuoden varrelle mahtui todella monta vahvaa ja arvovaltaista tieteellistä kannanottoa nykyisen metsätalouden ongelmista (ks. alempana), mutta silti kun metsänielujen ”yllätys” iski, valmius sysätä tiede syrjään oli todella härskiä. Samanlaista meininkiä on ollut yhä uudestaan ruokakysymyksissä: alkuvuodesta nähtiin absurdi ”Ilmasto ja ravitsemus” -selvitys, ja ilmastoruokaohjelman ”En kerro sinulle mitään muutakaan” -episodi olikin sitten vain alkusoittoa.

Kaikenlaista surua mahtuu jokaiseen vuoteen, pientä ja suurta. Yksi pieni mutta suunnattoman suuri rakas poistui luotamme, kun vaimon veljen koira Puuteri kuoli. Joulunaikaan oli kovin haikeaa katsella metsänreunaan, missä väräjävä lyhty valaisi hänen hautapaikkaansa.

BIOS-tutkimusyksikön vuosi on ollut monivaiheinen. Tarkemman koosteen laadin tuttuun tapaan blogiimme, ja tietysti toimintaamme voi seurata kaikkein kätevimmin uutiskirjeestämme. Somessa olemme Facebookissa, Twitterissä ja Mastodonissa (Instagram on vähän heikolla hoidolla toistaiseksi). Tallenteita löytyy Youtubesta ja kattavammin kotisivun arkistosta.

Vuoden varrella kirjoitimme useita Venäjän ja Ukrainan sotaa ja siihen linkittyviä kriisejä käsittelevää kannanottoa. Maaliskuussa käsittelimme sodan suhdetta energiamurrokseen, ja jatkoimme energiariippuvaisuutta käsittelevällä tekstillä. Minä kirjoitin maaliskuussa yhden vuoden tärkeimmistä tuotoksistani, pitkän esseen ruokakriiseistä ja omavaraisuuden illuusioista. Kun keväällä taloustieteilijät iloitsivat energiakriisin vähäisistä vaikutuksista talouteen, BIOS oli harvoja varoittavia ääniä, tai etenkin tuore BIOS-ekonomistimme Jussi Ahokas. ”Satanen per EU:n asukas” oli kyllä vuoden pöhköimpiä julkilausumia, joka nielaistiin julkisuudessa hämmentävän nikottelematta (päässäni soi aina Nylon Beat, kun luin siitä). Edellä mainittua ruokakriisitekstiä vielä tärkeämpi minulle oli pitkä pohdintani edistysuskosta ja murtumien maailmanpolitiikasta. Se kehkeytyi kesän tuskaisissa pohdinnoissa ja alkusyksyn terapeuttisissa keskusteluissa kollegoiden ja ystävien kanssa, ja toivon saaneeni sanotuksi jotain olennaista siitä, miten olemme saapuneet historian murtumakohtaan.

Mainittu BIOS-ekonomisti Jussi Ahokas oli korvaamattoman tärkeä lisäys joukkoomme, ja Jussin työpanos on ollut ihailtavan suuri ja jaksaminen osallistua julkiseen keskusteluun ihailtavaa: nelisenkymmentä haastattelua, keskustelua, mielipidekirjoitusta ja kolumnia kaiken muun BIOS-työn ohella – sekä tietysti mainio Keskuspankkikapitalismi-uutiskirje! Jussi piti coolinsa vuoden sekopäisessä MMT-älämölössä, ja hänen luotsaamanaan syntyivät tärkeät kannanotot julkisen talouden ohjauksesta ja ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloudesta. Ylipäänsä tietysti uuden ystävän saaminen on ihanaa.

Majavan Antin metsäpodcast-sarja jatkui menestyksekkäästi, ja syyskuussa Antti järjesti vielä hienot poliitikkokeskustelut sen jatkoksi. Sarjaa soisi kuunneltavan hartaasti ja laajalti: Antti teki väsymätöntä työtä sen eteen, että metsätalouden roolista suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa saataisiin aidosti uudenlaisia näkemyksiä ja yhteistoimintaa. Tämä kun ei ole sellainen nollasummapeli, jolla jatkuvasti pelotellaan. Metsien hyödyntämistä ei tarvitse lopettaa, mutta kestävä ura vaatisi lukuisten sektorien yhteistyötä ja rohkeutta, suunnitelmallista politiikkaa. Valitettavasti metsäasioissa konfliktihakuisuus ja status quohon ripustautuminen on edelleen rajua. Kun metsänielujen romahdus ja suomalaisen ilmastopolitiikan epäonnistuminen tunki joulukuussa voimalla valtajulkisuuteen, poliittinen refleksireaktio oli kieltää tieteen merkitys. Politiikan kohteliaisuussääntöihin kait kuuluu, ettei ketään saa syyttää valehtelusta, mutta kyllä eetteri oli sakeanaan palturia.

Kuten edellä totesin, kuluneena vuonna BIOS-väki joutui löytämään kosolti ylimääräistä aikaa ja voimia valiokuntalausuntojen tehtailuun – eli näitä tehtiin myös vapaalla ja vajaakuntoisena. Liki parikymmentä lausuntoa teimme laskujeni mukaan, sekä kirjallisesti että useaan otteeseen paikalla lausuen. Itse käytin eniten aikaa uutta ilmastolakia, uutta luonnonsuojelulakia ja ennallistamisasetusta koskevissa lausunnoissa, mutta isoin urakka oli lopulta, kun kommentoimme kerralla kolmea keskeistä ilmastosuunnitelmaa ja -strategiaa. Sen verran vaillinaisia suunnitelmat olivat, että pumaskan äärellä tuli sadateltuakin. Ja kaikki ennakoidut ongelmat tietysti realisoituivat kunnolla joulukuussa, kuten edellä todettiin. Nettopäästöissä ollaan 90-luvun tasolla, ja kaikki suunnitelmat oli rakennettu illuusioiden varaan. Nettonolla-vilunkipelin ongelmista kirjoitin ohimennen myös helmikuisessa uutiskirjeessä.

Kollegat Tere ja Jussi tekivät aktiivista yhteistyötä GTK:n kanssa energiasiirtymän materiaalisia vaatimuksia koskevan raportin laadinnassa, ja siihen nojaava energialaskuri julkaistiin marraskuussa. WISE-hankkeen puolella ilmestyi ”Tulevaisuuden tilannehuone”, jonka laadinnassa Paavo oli keskeisessä roolissa. Paavo, Tero ja Jussi A. laativat Sitralle raportin reilun ja kestävän talouden aloitteista (katso myös blogissamme).

Ensimmäinen BIOS-festivaali oli hämmentävä yleisömenestys, melkoinen taidepläjäys ja loistava tilanne edistää tutkimusyksikkömme aloitetta suunnitelmallisesta siirtymäpolitiikasta. Itse olin juuri toipunut toisesta koronasta, joten en ollut ihan ykköskunnossa, mutta esitykseni sain pidettyä sentään kohtuullisen hyvin. Kollegani Karoliinan järjestämä Koneen Kaivolla-tilaisuus ”Kasvatus ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella” oli sekin työvuoden huippuhetkiä, ja oli ilo ja kunnia pitää avauspuheenvuoro ja tavata monia fiksuja tuttuja. Pääsin kirjoittamaan aiheesta myös BMOL ry:n Natura-lehden numeroon 4/2022 ja puhumana useassa esityksessä.

Edellä mainittujen lisäksi vastasin tietysti tuttuun tapaan uutiskirjeen tekemisestä. Hommaan kuuluu paitsi kollegajoukkomme tekemisten dokumentointia myös välillä pitkäksikin venähtäviä analyysejä ajankohtaisista aiheista. Maaliskuussa ja huhtikuussa käsittelin uusinta IPCC:n raporttia. Kesäkuussa kirjoitin koosteen kotimaisesta metsäkeskustelusta (lukekaa tuo, jos yllätyitte joulukuussa!) ja lokakuussa MMT-hölinästä. Joulukuinen kirjoitus puolentoista asteen kohtalosta auttoi kalibroimaan omaakin päätä.

Tammikuussa minua haastateltiin ympäristöaktivisten kohtaamista vihareaktioista, ja helmikuussa juttelin arvon kollegan Mila Sellin kanssa Kirkon Ulkomaanavun podcastissa nälkäkriisistä. Helmikuussa ilmestyi myös laajennettu englanninkielinen analyysini Dasguptan raportista. Kohtasin pettymyksen toisensa jälkeen, kun yritin turhaan löytää tekstille paikkaa ”maailmalta”. No, onpahan edes tuolla. Montrealin kokouksen tuloksiin suhtauduin väistämättä vähän ristiriitaisesti – perusteet löytyvät tuosta tekstistä. Mutta biodiversiteetin politisoimisen muoto on nyt valittu, ja sillä mennään.

Maaliskuussa ilmestyi artikkelikokoelma Planeetan kokoinen arki. Toukokuussa julkaistiin yhteisartikkelimme suomalaisista teollisuuden vähähiilitiekartoista.

Kesäkuussa Dimitri Ollikainen kävi Hulaudessa puhumassa ruokakriisistä, ja pääsin kokkaamaankin kameran edessä. Sitran blogissa julkaistiin kutsukirjoitukseni sivistyksen merkityksestä, ja BIOS-blogissa ilmestyi kolmas vuoden tärkeimmistä teksteistä, joka käsitteli päästövähennysten ja hiilen talteenoton suhdetta. Heinäkuussa filosofisessa SATS-lehdessä ilmestyi artikkelini ympäristöongelmien metriikasta. Näitä aiheita olen pohtinut vuosia, ja ensi vuonna yritän vihdoin puristaa ajatuksiani kunnolla kirjalliseen muotoon. Tämä teksti oli hyvä harjoite.

Jatkoin toimintaa Fingon ruokaturvaryhmässä, ja elokuussa ilmestyi kannanottomme globaaliin ruokakriisiin. Puhuin aiheesta myös SuomiAreenaan kuvatussa insertissä ja syyskuisessa Koneen Säätiön podcastissa. Huhtikuussa puhuin ruokakriisistä Valion yhtiökokouksen kutsuvieraana. Näihin aiheisiin liittyi myös vuoden pahin ammatillinen pettymys, mutta weitermachen, kuten Saksassa sanotaan.

Kuten vuoden takaisessa katsauksessa totesin, tämä vuosi meni vielä niin & näin -toiminnanjohtajana ja Eurooppalaisen filosofian seuran puheenjohtajana. Essi Syrén siirtyy tilalleni kevään vuosikokouksessa, ja töitä alamme jakaa liukuvasti jo nyt. Nämä vuodet puheenjohtajana, toiminnanjohtajana ja välillä päätoimittajana sen rinnalla olivat korvaamattomia, mutta kieltämättä väistyminen tuntuu hyvältä. Muutoinkin muutoksia on edessä, kun vuoden vaihteessa verkkokauppamme siirtyy Kirjavälityksen alle, ja Kaisa Kortekallio päätoimitti juuri ensimmäisen numeronsa.

Syyskuussa vietimme kirjasarjamme 20-vuotisjuhlia Tampereen Laternassa. Flunssa- ja koronakausi verottivat väkeä, mutta juhlat olivat verrattoman mukavat. Kiitos Tuukalle ja Elinalle puheista!

Vuoden isoin tekstiduuni oli kirjan Näin toimii fasismi käännöksen toimittaminen. Tapani teki hienoa työtä, ja teos liikkui ilahduttavasti kirjamessuilla – usein sain vielä tyrkytettyä vanhan opukseni Paljon liikkuvia osia kylkeen. Oli kiva päästä messuilemaan kunnolla, ja toisin kuin viime vuonna, energiaa riitti mukavasti. Jatkossa kyllä olen mukana messuilla, mutta enää en ole lähtökohtaisesti täysillä päivystämässä vaan otan ”rivitoimittajan” osuuden. Kirjamessuilla toinen menestys oli Bagginin Ajatteleva maailma, joka sai muutenkin tosi kivasti julkisuutta. Ensimmäinen painos pääsi maailmalle tosi nopsaan, ja uusi saatiin jouluksi. Tammikuussa pääsenkin tarjoamaan arvokasta opusta opettajille Educa-messuilla, joiden aikaan olen vielä vanhassa vastuutehtävässä eli satasella mukana!

Vuoden viimeiseen numeroon minulla oli kunnia kääntää Kamin Mohammadin teksti ”Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa”.

”Silti, todistaessani iranilaisten yhtenäisyyttä ja kuunnellessani tämän sukupolven kutsuhuutoa, joka kantaa muassaan kaikkien edeltävien sukupolvien tukahdutetut äänet, sallin itseni unelmoida ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ehkä jonain päivänä voin saapua Iraniin ilman, että pelko jäytää sydänalaani ja kulkee vierelläni joka askeleella.”

Hyvä kurkku -blogin vapaaehtoistyö tai harrastus täytti 10 vuotta, ja homma meni vähän mielipuoliseksi: 112 arviota vuoden aikana, ja noin 180 muuta päivitystä päälle Facebookissa. Kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut blogiin 740 arviota tai muuta artikkelia vuodesta 2013 lähtien.

Vuoden parhaista kokemuksista mainittakoon Nomad, Kuja, Vinolito, Zen Sushi, Papu ja Pata, Daddy Greens Töölö, Kahvila Rakastan, Jörn’s Döner, Basta, Dong Bei Hu, Jätskibaari Vohveli, Petiscaria, Whatever, Zhen Hao Dim Sum, Noodle Master, Hügge, Delhi Darbar, Osteria dei Gusti, Onda, Tuhto ja Sen Viet. Arviotyön ulkopuolella vietin myös velimiesten kanssa ihanat illat Daily Dosessa ja Mei Linissä Helsingissä.

Pääsin myös kirjoittamaan gastronomisia omalla nimelläni, kun My Helsinki tilasi minulta kirjoitussarjan pääkaupungin vegaanisesta tarjonnasta. Käsittelin täysin vegaanisia paikkoja sekä laajemmin lounastarjontaa, kahviloita ja illallisia.

Hulauden puutarhassa saimme vihdoin rakennettua uudet sillat ojien yli, sillä kottikärryhommat alkoivat mennä jo taiteiluksi. Edesmenneen ystäväni Chuckin esimerkin mukaisesti nimesimme sillat: Stirling, Brooklyn, Milvio ja Eindhoven (Chuckin sillat olivat kompostille johtava Pont du Garbage, Ted Kennedy- teemainen Chappaquidick sekä silloista suurin, The Bridge of Size.) Peruskorjasimme myös kasvihuoneen ja vadelmapuskien tukia.

Talvella peurat/kauriit eli vanha kunnon Massimo ja hänen laajentunut porukkansa olivat tehneet isoja tuhoja marjatarhassa, ja heistä oli… seuraa läpi puutarhakauden. Yhtenä aamuna saimme herätä melkoiseen Avara luonto -hetkeen, kun sarvipäät tappelivat reviiristä oikein kunnolla. Marjapuskia olemme suojanneet hirvinauhalla, joka tuntuu toistaiseksi toimivan, mutta saas nähdä. Kasvukaudella Massimo & co kävivät tuttuun tapaan syömässä cicoriaa kaikkein ahkerimmin, joten muu kasvusto ei kauheasti kärsinyt paitsi lehtikaali talven tullessa. Ja cicoriasta saatiin silti talteen ennätyssato!

Basilikan sato oli niin hurja, että päädyin pakastamaan pestoa kosolti – vielä joulukuussa nautimme siitä veljen ja tämän vaimon kanssa.

Sain myös vihdoin kerättyä kaikki viljelykarttamme vuodesta 2009 lähtien samoihin kansiin. Tänä vuonna puutarhassa oli 50 eri lajia, lajikkeita jopa 90. Monimuotoisuus tuo tarhalle sietokykyä, tekee työstä kiinnostavampaa ja pidentää satokautta. Pölyttäjiäkin riittää, kun käytävillä kukkivat villiintyneet kehäkukat, reunuksilla asterit ja ympäriinsä luonnonkukat. Lupiineja ja vuorikaunokkeja riivin entiseen tapaan, ja esiintymät ovat jo selvästi vähentyneet. Mutta ei se homma koskaan lopu. Ukkoetanoita sen sijaan näkyy entistä enemmän, ja sammakoita kurnuttaa, ihanaa.

Elokuussa saimme kunnon hevonkakkasaaliin kompostiin muhimaan. Sekoitin sen saman tien elämää kuhisevaan päätekompostiin, joten keväällä kakalla terästettyä kompostia pääsee ajamaan suoraan kumpuihin, laatikoihin ja kasvihuoneeseen. Kiitos Loisto ja kumppanit!

Mitä vuoden aikana muutoin tapahtui?

Tammikuussa aikaa kului tosi paljon SPR:n rokotuspäivityksissä Ideaparkissa. Muutoin en ole korona-aikojen katkoksen jälkeen päässyt takaisin SPR-hommiin, mikä minua surettaa. En haluaisi menettää niitä taitoja. Ehkä niin & näin -urakan keventyminen antaisi aikaa? Toisaalta edellä mainitut valiokuntalausunnot ovat paisuttaneet päätyötä vallan mahdottomasti ja tuoneet arvaamattomuutta aikatauluun. Pidin tammikuussa myös toisen Porin lukion tiedekummiluennon, edelleen valitettavasti etänä, koska elimme vielä maskien ja rajoitusten aikaa.

Helmikuussakin korona hallitsi arkea melko lailla. Tietokonehankinnan takia piti kuitenkin tehdä Turun reissu, jonne uskaltauduimme Marjaanan kanssa yhdessä. Paljon tuli vietettyä aikaa hotellihuoneessa kuitenkin.

Maaliskuussa iskikin sitten korona, joka vei tosi paljon työkykyä. Itse tauti meni suht nopsaan ohi, mutta jälkioireet olivat rajuja. Toivuimme Marjaanan kanssa juuri ja juuri ajoissa, että uskalsimme lähteä Tukholmaan 50-vuotissynttärireissullemme. Kävely otti voimille, mutta ehdimme nähdä paljon taidetta ja syödä hyvin. Marjaana oli teettänyt minulle Tuuni Turulalla ”Viherpeukalot” -taulun, jossa meidän hahmomme, karhu ja hirvi, touhuavat puutarhassa (aitojen Hulaus-valokuvien inspiroimina). Paras lahja ikinä! Ja ehdimme myös käydä katsomassa Tampereen Teatterissa näytelmän ”Huomenna hän tulee”.

Huhtikuussa juhlimme veljien kanssa syntymäpäivääni viikonloppureissulla Helsingissä. Yllä mainittujen illallisten lisäksi pääsin käymään Espoon EMMA-museossa ensimmäistä kertaa, ja vierailimme rakkaan tätini luona brunssilla. Baarissakin istuimme, toki. Opettajani Yrjö Hailan kanssa pidimme esityksen Nokian kirjastossa Ossi Somman muistoseminaarissa, ja iltaohjelma kartanolla oli ihanaa. Erityiskiitos ainutlaatuiselle Matti Kuuselalle. Telakalla kävimme katsomassa hienon näytelmän ”Metsän pelko”.

Toukokuussa osallistuin Politiikan tutkimuksen päiville, ja pidin esityksen kollegani Teron kanssa aiheesta, josta kirjoitamme lisää nyt alkuvuodesta. Armaat Manu ja Julle viettivät häitään – aivan mahtavaa – ja samalla reissulla pääsimme kummityttömme synttärijuhliin. Toukokuussa oli toinenkin Helsingin reissu, päiväseltään: kävimme ARS22-näyttelyssä ja illastimme rakkaiden ystävien kanssa. Minulla oli myös ilo mennä juhlimaan ystävien tupareita – uskomattomien vaikeuksien jälkeen heillä on taas koti. Vuoden parhaita asioita.

Kesäkuussa kävin reportaasireissulla Vegemessuilla sekä Taalintehtaalla viettämässä ikimuistoiset päivät ystäväperheen luona. Perinteinen vanhojen ystävien ja kollegoiden Hulaus-reissukin järjestyi, ja se teki yhtä hyvää ”sielulle” kuin aina. Kerrostalossamme alkoivat maalämpöporaukset ja poistoilman talteenoton järjestelmän rakennus – homma eteni hyvin, ja hankkeessa ei tullut ennakoimattomia toimitusvaikeuksia lukuun ottamatta minkäänlaisia ongelmia. Koko talon väki oli tyytyväinen hankkeeseen, ja kustannusten nousukaan ei meihin iskenyt, kun tarjous oli teetetty hyvissä ajoin. Olen tosi tyytyväinen, että ajoin tämän asian läpi.

Heinäkuussa ehdimme nauttia reissaamisesta hämmentävän paljon puutarhanhoidon ohella. Kävimme Tyrvään pappilassa kaksi kertaa, ensin lounaalla anopin kanssa Porin reissulla, sitten veljen ja tämän vaimon kanssa lounaalla, Nelimarkan näyttelyssä, funkkistalon kahvilassa ja Pyhän Olavin kirkossa. Turussa nautimme Antti Laitisen ”Taipuisa maisema” -näyttelystä, Nomadin ruoasta ja rakkaan Karelin opastamasta Ruissalon reissusta. Ehdimme käydä myös Mänttä-Vilppulassa. Gösta, Pekilo ja vielä Walleniuksen Wapriikki. BIOS-kollegan synttärireissulla käväisin myös Vardan näyttelyssä Valokuvamuseossa ja Anssi Kasitonnin näyttelyssä Taidehallilla. Ja näin niin & näin -kollegan Tytin valkokankaalla täysin yllättäen! Vietimme 20-vuotishääpäivää Porissa: tällä kertaa emme klapihommissa vaan kaupungilla nauttien taiteesta, etenkin ”Chorus Sinensis” -näyttelystä. Kävimme myös Hattulan Pyhän ristin kirkossa katsomassa vuosien jälkeen seinämaalauksia sekä Visavuoressa.

Elokuussa nautimme taiteesta edelleen: Laukon kartanolla, Sara Hildénin museossa (Anna Retulaisen ”Hiljaisuus”) sekä Finlayson Art Areassa. Työreissulla ehdin nähdä myös Helsingissä Puistokatu 4:n avajaisnäyttelyn. Rakkaan ystäväni Samulin syntymäpäivän kunniaksi vietimme ihanat päivät Hulaudessa kokkaillen, saunoen ja nostalgisoiden täysin häpeämättä.

Syyskuussa näimme Yrjöä ja Markettaa heidän puutarhallaan pitkästä aikaa, ja Tampereella pääsin juhlimaan rakkaan Marian romaanin Vainajaiset ilmestymistä. Manun ja Samulin yhteisiä syntymäpäiviä vietettiin riehakkaasti. Pidin Tampereen yliopistolla luennon Planeetan kokoinen arki -kirjan artikkelini aiheista.

Lokakuussa puursin Turun messuilla ja toin tuliaisiksi koronan, joka oli onneksi lievempi ja vailla sitkeitä jälkioireita, joten ehdin mainituille BIOS-festivaaleille. Työaikataulu kuitenkin meni taas kunnolla sekaisin, etenkin kun päällemme kaatui kunnon valiokuntalausuntokuorma. Tampereen yliopistolla luennoin irtikytkennästä samalla luentokerralla Tuulin kanssa, ja pääsimme vaihtamaan pitkästä aikaa kunnolla kuulemisia. Joensuun perinteinen luento Lassen oppilaille sen sijaan täytyi pitää etänä, koska päivät eivät riittäneet reissaamiseen. Helsingin messuilla sai myös ahkeroida kunnolla, mutta niin & näin -porukka kunnostautui, eikä kenenkään tarvinnut päivystää itseään uuvuksiin. Ehdin jopa kuunnella yhden esityksen, Tiina Raevaaran keskustelun koirakirjastaan! Vietimme messuviikonloppuna myös rakkaan kollegani syntymäpäiviä.

Marraskuussa puhuin Tampereen yliopistolla pidetyssä konferenssissa kasvatuksen roolista ekologisessa jälleenrakennuksessa, Aalto-yliopistolla kriisien aikakaudesta ja kuvataideakatemiassa kompostista ja maaperästä. Teatterikorkealla kävin ylikulutus-keskustelussa, jonka jälkeen vietin ihan mahtavan illan yllä mainitun vanhan kollegani Lassen kanssa. Marjaanan ja hänen veljenpoikansa kanssa kävimme aikoinaan luvatulla Berliinin matkalla. Ruotsia lukuun ottamatta edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo vuosikausia. Berliiniin haluan kyllä joskus palata, mutta sitten vesiä ja maita pitkin.

Joulukuulle osui vielä yksi keynote-luento sekä erinomainen vuoden päätöspäivä BIOS-porukalla. Joulua saimme viettää rauhallisesti anoppilassa, ja välipäivinä ehdimme vihdoin jatkamaan Hulauden klapiurakkaa, kun talon kulmalta oli pakko kaataa kaunis iso koivu rakennusta uhkaamasta.

Olen lukenut kuluneena vuonna todella, todella vähän kaunokirjallisuutta, mistä olen ollut surullinen. Siinä synkeässä alhossa, mihin olen toistuvasti vajonnut, ei ole vain löytynyt voimia tarinoille – täysin pöhköä tietysti, sillä hyvien elokuvien ohella ne ovat parasta vastalääkettä sisäiselle tyhjyydelle. Ei minulla ole mitään intoa ”suorittaa” suurta määrää kirjoja, ja sellainen oman elämänsä sankaroiminen on helposti myös aika vastanmielistä. En enää edes pysty lukemaan niin nopeasti, innolla ahmien, kuten nuorena. Mutta parhaimmillaan lukeminen auttaa ajattelemaan toisin ja elämään hetken muualla. Työn jatkuva silppulukeminen vain tahtoo vallata alaa, myös ”työasioiden” lukemiselta monografiamuodossa. Sitä täytyy saada vallattua takaisin.

Jotain luin sentään: Ken MacLeodin Beyond the Hallowed Sky oli uuden trilogian alku muttei valitettavasti järin hyvä. Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä sen sijaan pidin kovasti, yllättävänkin paljon. Ursula Le Guinilta luin vihdoin trilogian Annals of the Western Shore. Se oli hieno kokemus, mutta näitä kirjoja luin todella, todella hitaasti makustellen. China Miévillen October sen sijaan meni yhdessä hujauksessa. Rakas ystäväni Kaisa antoi minulle kiertokirjalahjaksi Robin Wall Kimmererin pikkukirjan The Democracy of Species, jonka luin parilla junamatkalla ennen kuin annoin eteenpäin. Hieno opus.

Vaikka lukeminen takkusi, kirjojen kuunteluun sen sijaan opin vihdoin. Ihan tajuttomasti en kuunnellut… ja kyllä, kuuntelen perusnopeudella, koska tätäkään en suorita. Päädyin kuuntelemaan pääosin sellaisia teoksia, jotka minun olisi vähän työmielessäkin pitänyt lukea mutta joihin en varmasti ehtisi paperisena tarttua. Niinpä Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Arla Kanervan Lopun aikoja, Maja Lunden Mehiläisten historia ja Richard Powersin Ikipuut tutustuttivat minut spekulatiivisen ympäristökirjallisuuden genreen, joka oli jäänyt minulle vähän vieraaksi. Laura Gustafssonin Pohja ja Pauliina Haasjoen Nausikaa sen sijaan olivat silkkaa kirjallisuuden nautintoa ja liikutusta, eivät ”työasioita”.

Kuten edellä totesin, hyvät elokuvat ovat minulle tärkeää terapiaa mutta sen lisäksi myös arvostamani taidemuoto ja sivistyksen muoto. Jos elämä on liian silppuista, enkä saa katsottua elokuvia, tahdon synkistyä entisestään. Onneksi tammikuussa sain MUBI-elokuvakanavan kunnolla elämääni London Review of Booksin tilaajalahjana, ja pian siirryin vakitilaajaksi. Sen ja Teeman avulla (vaikkei jälkimmäinen entisensä olekaan) olen pysynyt laatuelokuvissa. Ja kun suosituksia tulee sydänystäviltä Mikolta ja Tuukalta, löydän aina jotain olennaista katsottavaa.

Minä en yhtään jaksa välittää siitä, näenkö elokuvia tuoreeltaan: taidemuodon korpus on niin laaja, että on ihan sama, miltä ajalta ja miltä alueelta niitä katsoo. Ajan tasalla on mahdotonta pysyä, ja muutenkin ”elokuva, joka on pakko tietää ja josta on pakko muodostaa mielipide” -ilmiö on yksi lempi-inhokkejani.

Sistersin veljekset, First Cow ja Meek’s Cutoff olivat kaikki omilla tavoillaan lännenelokuvien lajityyppiä jalostavia leffoja, joista erityisesti kaksi ensimmäistä jäivät elämään mielessä. Marjaanan kanssa kävimme katsomassa elokuvateatterissa Piemonten tryffelinmetsästäjät, jota rakastimme. ”Olen niin vihainen, että kirjoituskonekin hajoaa!” kuvasti hyvin veljessarjamme mentaliteettia ärtymyshetkinä. Olimme myös täysin onnessamme elokuvista Nebraska, Beasts of the Southern Wild ja Young Plato. Vankilapakokuvaus Le Trou oli aivan ihmeellinen. Peter and the Farmia en todellakaan voi suositella kaikille, sen verran rajua kuvamateriaali ja ihmisen tilitys välillä on, mutta silti tästä ei jäänyt ahdistunut tai surullinen olo. Ihminen on jännä otus.

Synkeämpiä mutta silti tärkeitä kokemuksia olivat Tyrannosaur, Selfish Giant, Misfortunates, Cargo 200, Reluctant Revolutionary sekä täysin pähkähullu ja tyystin arveluttava I’m Still Here.

Elokuvateatterissa kävin katsomassa Eläinoikeusjutun, joka palautti mieleen monia ihmisiä, aikoja ja tapahtumia. Ihmisten ja eläinten suhteita kuvasi myös erikoinen The Rider.

Elokuvien ohella katsoimme Marjaanan kanssa kauniin sarjan After Life. Nautiskelin myös Dennis Potterin klassikot Laulava salapoliisi, Karaoke ja Kylmä Lasarus. Täysin ihmeellistä telkkaria.

“I remember when I could make the whole ward sing.”

Yksi syy lukemisen ja kirjojen kuuntelun vähäisyyteen on podcastien merkitys elämässäni, ja tämähän on varsin positiivinen syy. Yleissivistykseni on laajentunut ja syventynyt niiden avulla enemmän kuin olisin voinut vielä kolmisen vuotta sitten ajatellakaan. Talking Politics lopetti maaliskuussa, mikä oli suuren surun aihe. Ones and Tooze on korvannut menetystä osaltaan, mutta kaipaan brittiläisen syvän sivistyksen otetta – Tooze on lukenut, mutta suorastaan hysteerisellä tavalla, ja hänen aiheensa ovat paljon useammin ”työjuttuja”. In Our Time ja LRB podcast ovat kuitenkin pitäneet yllä brittiläisen sivistyksen tunnelmaa.

Revolutions Podcast palasi tauolta viemään Venäjän vallankumouksen surkeaan päätepisteeseen, ja muutamien synteesijaksojen jälkeen podcast loppui joulukuussa. En ole historian tuntija, eikä minusta koskaan sellaista tule, mutta tämä sarja on opettanut minulle enemmän kuin ehkä mikään kirja elämässäni.

Jos haluaa syventyä ydinaseiden kauheuteen, Dan Carlinin Destroyer of Worlds on juuri sitä mitä lääkäri määrää. Tiivis paketti maailmanlopun tilitystä. Slaten Slow Burn ja One Year -sarjat ovat olleet kiehtovia sukelluksia amerikkalaiseen lähihistoriaan. New York Timesin Day X taas palasi Saksan uusnatsien väkivallantekojen historiaan.

Työasioissa olen kuunnellut The Great Simplification -podcastia: välillä aika pompöösiä ja pahimmillaan melkoisen hybristä miesselittämistäkin, mutta parhaimmillaan keskustelevaa ja oppimisenhaluista sukeltamista yhteiskuntien aineenvaihdunnan ja luontoperustan moninaisuuteen.

Vuoden merkittävimpiä kuuntelukokemuksia oli Mother Country Radicals, joka käsittelee Weathermenien historiaa, yhdysvaltalaisen uusvasemmiston sirpaloitumista eräänlaiseksi ”spektaakkeliterrorismiksi” ja nivoutumista mustien vapausliikkeiden veriseen historiaan. Ystäväni suosituksesta kuuntelin myös podcastit Timber Wars ja Burn Wild, jotka käsittelevät yhdysvaltalaisen ympäristöradikalismin historiaa 90-luvulta lähtien, juurtuen etenkin niihin metsäkamppailuihin, joita myös Ikipuut käsittelee. Täytyy sanoa, että nuo sarjat olivat minulle kirjaa vaikuttavampi kokemus, vaikka kirjassakin oli paljon hyviä puolia. Sen verran noita asioita tuli aikanaan seurattua.

Tämänvuotiset kollektiiviset joululahjani ja muut ylimääräiset lahjoitukset suuntasin Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, SPR:n katastrofirahastoon sekä Siemenpuu-säätiölle. Muita lahjoituskohteita tänä vuonna ovat olleet World Food Program, Naisten pankki, Oikeutta eläimille, Amnesty, Finnwatch, Manchester Green New Deal Podcast, Revolutions Podcast, Internet Archive, Turun scifiseura ja Huussi ry.

Lopuksi vielä valikoituja lukuvinkkejä vuoden varrelta:

– Naturen artikkeli ”nettonollan” problematiikasta

– Juttu Shellin carbon capture -laitoksesta, joka päästelee enemmän kun kaappaa

– Kalaöljypillereiden taustalla oleva ekosysteemien tuho

– New Yorkerin juttu Stanislaw Lemistä

– Long Playn juttu suomalaisesta metsäpolitiikasta

– Mari Koistisen hieno juttu viljan laatumääreiden suhteellisuudesta

– Guardianin artikkeli Kenian järvien mystisistä muutoksista

– Ihana juttu ”Lintuja ei ole” -salaliittoteoriasta

– Maailman Kuvalehden juttu Afrikasta ja kalastuspolitiikasta

– Naisten kohtalosta sotapakolaisten liikkuessa

– Jeff Vandermeer Le Guinista ja Floridan ympäristötuhoista