”Nuo synkistelijät ja tuomiopäivän profeetat sanovat, että maailma menee koko ajan huonompaan suuntaan. Mutta avatkaa silmänne: maailma kehittyykin koko ajan parempaan päin.”

Tämä vastakkainasettelu on jo niin kulunut, että luulisi sen jääneen pois muodista. Retorisena kikkana se on yhtä oivaltava kuin väite, että ”tästä ei saa puhua Suomessa”, vaikka asiasta kuinka puhuttaisiin. On selvää, että kulttuurissamme puhutaan maailman tilasta ja tulevaisuudesta yhtaikaa optimistisesti ja pessimistisesti – koska kummatkin ovat totta, saman historian juonteita. Nasevan joko–tai-asetelman luominen vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miten hyvä ja huono ovat yhteydessä ja miten niiden tiet voisivat erota.

Vaikka synkistelyä väitetään yhä uudestaan valtavirraksi, yllä oleva väite on esitetty alle puolen vuoden aikana ainakin kolmasti näkyvällä paikalla Helsingin Sanomissa. Heikki Aittokoski totesi Johan Norbergin kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan ”Synkeä maailmankuvamme on harhaa – ihmiskunnalla menee entistä paremmin, ja tässä on kymmenen syytä siihen” (21.11.), että näkemys huonosta maailman tilasta on lähinnä mediaharhaa, ja se peittää tiedon edistyksestä joka rintamalla (mukaan lukien ympäristö).

Saska Saarikoski ihmetteli pääkirjoituskolumnissaan ”Kun maailman rikkain mies lyö vetoa köyhien pelastumisesta” (6.2.), miksei köyhyyden ja nälän vähentymistä juhlita ja muistutti, että ihmiskunnan eriarvoisuus on alkanut vähentyä. Ympäristösuojelukritiikistä tunnettu Bjørn Lomborg haukkui vieraskynässään ”Maailmasta on tullut aiempaa tasa-arvoisempi” (1.3.) hänen mukaansa vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan ”eriarvoisuus lisääntyy vääjäämättä” ja totesi, että köyhyyden vähentyminen kertoo maailmasta enemmän.

Kukaan tietenkään väitä, että eriarvoisuuden kasvu olisi vääjäämätöntä – eivät etenkään eriarvoisuuden vaikutuksesta huolestuneet. Mikäli kehitys olisi vääjäämätöntä, ei sille voisi tehdä mitään eikä se olisi poliittinen kysymys. Miksi pitää meteliä asiasta, jolle ei voi mitään?

Huolta eriarvoisuudesta kyseenalaistetaan toistuvasti esittämällä, että koska ennen muinoin valtaosa maailman ihmisistä oli paljon köyhempiä, puhe eriarvoisuuden kasvusta on harhaanjohtavaa. Tuskin kukaan eriarvoisuuden kriitikko kiistää satojen tai tuhansien vuosien aikana tapahtuneita muutoksia maailmassa. Eriarvoisuuskeskustelu keskittyy lyhyempiin aikajänteisiin ja ihmisten välisiin valtasuhteisiin mitä erilaisemmissa yhteiskunnissa. Eriarvoisuus tekee täysimittaisen yhteiskunnallisen elämän vaikeaksi tai mahdottomaksi. Siksi globaalisti katsoen melko vauras ihminen voi olla syrjäytynyt ja taloudellisessa ahdingossa. Köyhyyden ja eriarvoisuuden tarkastelu ovat toisiaan täydentäviä, ei kilpailevia näkökulmia.

*

Edellä mainitut kirjoittajat ovat oikeassa todetessaan, että köyhyys ja nälkä ovat vähentyneet maailmassa. Siitä kertovia lukuja sietää kuitenkin katsoa tarkemmin. Lukuihin on helppo päästä käsiksi, sillä toisin kuin Saarikoski tai Lomborg luulottelevat, näitä saavutuksia on juhlistettu näkyvästi monta kertaa esimerkiksi sen jälkeen, kun YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakausi päättyi vuonna 2015. Eiköhän Saarikosken toivomaa skumppaakin ole poksauteltu niissä juhlissa.

Äärimmäistä köyhyyttä mitataan henkilökohtaisella tulotasolla eli dollaritienesteillä päivässä. Vuosituhattavoitteiden raportissa raja oli vielä 1,25 dollaria/päivä, mutta uudemmissa Maailmanpankin laskelmissa se on päivitetty 1,9 dollariin vastaamaan aiemman summan ostovoimaa mukautettuna eri valtioiden tilanteeseen. Tämä raja on hyvin alhainen, ja juuri sen yläpuolelle on ”nippuuntunut” suuri joukko ihmisiä. Tästä köyhyyden määritelmän ongelmasta on kannettu huolta myös Maailmanpankin omissa tiedotteissa.

Niinpä esimerkiksi Maailmanpankin luvuissa Intiassa äärimmäisessä köyhyydessä elää 12,4 % ihmisistä, mutta maan oman köyhyysrajan 2,44 dollaria mukaan osuus on 29,5 %. Ja myös sen tuntumaan on keskittynyt suuri ihmisjoukko. Yhtäältä tämä kertoo siitä, että kehitys voisi nopeasti nostaa paljon ihmisiä rajan yli, mutta toisaalta siitä, että suuret joukot ovat edelleen hyvin haavoittuvaisia ja käytännössä hyvin köyhiä.

Pelkkä tulotaso ei kerro siitä, kuinka köyhiä ihmiset ovat, vaikka se olisikin sovitettu maan omaan hintatasoon. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä, mikä tekee elämän haavoittuvaiseksi.

Samaten nälän määrä maailmassa näyttäytyy eri mittareilla hyvin erilaisena. Käytetyimmällä mittarilla maailmassa on nyt 780–800 miljoonaa nälkäistä, ja sekä nälkäisten määrä että suhteellinen osuus ovat laskeneet – mikä on melkoinen saavutus kasvavan väestön maailmassa. Tämä FAO:n käyttämä nälän tai aliravitsemuksen määritelmä pohjaa ravinnosta saataviin kaloreihin, ja senkin raja on hyvin alhainen: tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen mutta ei esimerkiksi maanviljelytyöhön. Nälästä päässyt on siten hyvin nälkäinen. FAO ja muut tahot kuitenkin tarkastelevat asiaa pelkkää ”kalorinälkää” laajemminkin. Ravinteiden puutoksesta kärsii noin 2 miljardia ihmistä. Joka seitsemäs maailman lapsista on alipainoisia, mutta ravinteiden puutoksesta paremmin kertova kitukasvuisuus on laajempi ilmiö – joka neljäs lapsi kärsii siitä.

Nälkää tai ravinteiden puutosta laajempi ilmiö on ruokaturvattomuus. Ruokaturvaa arvioidessa tarkastellaan ruoan saannin lisäksi kykyä hankkia ruokaa, kykyä käyttää ruokaa hyväksi ja tilanteen vakautta. Esimerkiksi ruokakriisejä esiintyy yhä taajemmin, vaikka äärimmäinen nälkä on vähentynyt, mikä kertoo tilanteen epävakaudesta.

*

Keskiluvut piilottavat myös taakseen sen, että kehitys on ollut hyvin epätasaista niin maantieteellisesti kuin sukupuolten tai etnisten ryhmien välillä. Esimerkiksi Keskisessä Afrikassa on otettu jopa takapakkia nälän torjunnassa. Tämän eriarvoisuuden ymmärtämiseksi on muistettava, että ensinnäkin sekä luonnonvarojen että varallisuuden virta kulkee nettona köyhemmiltä alueilta vauraammille. Lomborgin käyttämässä Maailmanpankin tiedotteessakin muistutetaan, että köyhyys on sitkeintä konfliktialueiden lisäksi raaka-aineiden viennistä riippuvaisilla alueilla. Niiden kehitys on haavoittuvaista hintojen heilahtelulle.

Köyhimpien alueiden ihmiset ovat myös näkyvämmin riippuvaisia luonnonvaroista: puhtaasta vedestä, viljelysmaasta, metsistä, meristä ja sisävesistä. Kaikki ihmiset ovat tietysti niistä yhtä riippuvaisia, mutta taloudelliset ja teknologiset resurssit voivat peittää ja puskuroida tätä riippuvaisuutta. Mutta kun nämä resurssit puuttuvat, ei vähäinen lisäraha paljon auta, jos luonnonvarojen tilanne heikkenee. Tähän liittyy myös olennainen eriarvoisuusnäkökulma: luotettavan infrastruktuurin tuolla puolen olevat voivat joutua maksamaan välttämättömyydestä moninkertaista hintaa. Juuri tähän liittyvät monet yhteisvaurauden “aitaamisen” ongelmat, mutta niistä paremmin jossain toisessa tekstissä.

Nälkää ja köyhyyttä ei voi ymmärtää kunnolla irti tästä taustasta. Niinpä esimerkiksi ”kalorinälän” vähentyminen ei välttämättä kerro yhteiskuntien kestävästä kehityksestä. Pohjois-Afrikka on päässyt FAO:n tilastoissa nälästä, eli ”kalorinälkää” kärsii alle 5% ihmisistä, minkä jälkeen tilastot eivät enää erittele sitä tarkemmin. Tämä on kuitenkin saatu aikaan kaloripitoisella tuontiruoalla, joka ei ole kovin ravinteikasta, joten ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat ovat merkittäviä. Nälän voittaminen halvalla tuontiruoalla on monien näennäisten menestystarinoiden taustalla, mutta pahimmillaan se johtaa paikallisen tuotannon heikkenemiseen, köyhyyden lisääntymiseen, ruokaturvan heikkenemiseen ja ruokavalion yksinkertaistumiseen. Kansainvälinen kauppa on elintärkeää katovuosien ja muiden häiriöiden tasaamiseksi, mutta paikallisen tuotannon suojaaminen olisi elintärkeää köyhimmillä alueilla kehityksen itseään ruokkivien kehien aikaansaamiseksi.

*

On selvää, että viime vuosisatojen aikana fossiiliset polttoaineet, hygienian kehitys, lääketiede, informaatioteknologia, liikenteen kehitys, kauppa ja monet muut asiat ovat lisänneet miljardien ihmisten aineellista hyvinvointia suuresti. Mutta ovatko saavutukset kestävällä pohjalla? Ilmastonmuutos, kalakantojen hupeneminen, merten ekosysteemien häiriintyminen, vesivarojen hupeneminen ja viljelysmaan kato kertovat päinvastaista. Koko ihmiskunta voi olla ”nippuuntunut” haavoittuvuuden rajan tuntumaan kuten äärimmäisestä köyhyydestä päässeet. FAO varoittaa raportissaan ”The State of Food and Agriculture 2016”, että köyhyys ja nälkä uhkaavat jälleen lisääntyä, jos ilmastonmuutosta ei saada torjuttua.

Ja tämä on olennainen kysymys, ei kaksiarvoinen kinastelu siitä, meneekö hyvin vai huonosti. Ilman noita mustavalkoisia laseja jokainen tajuaa, että maailmassa on käynnissä yhtaikaa tuhoisia ja rakentavia kehityskulkuja. Kirjoituksen alussa kuvatulla retorisella tempulla halutaan sanoa, että nykyinen maailman kehitys on pohjimmiltaan oikealla tolalla, koska ”kaikki” menee kohti parempaa. Täytyy vain vähän säätää eikä valittaa eriarvoisuudesta tai muista kehityksen lastentaudeista kuten kriittisistä ympäristöongelmista.

Saavutusten epävakaus, niiden epätasainen jakautuminen ja ihmiselämän luontoperustan heikkeneminen kertovat kuitenkin siitä, että kehityksen tapoja on muutettava radikaalisti. Se on ainoa keino taata, että tähänastiset saavutukset eivät ole olleet turhia.

Onneksi viime vuosisatojen kehitys ei ole sillä tavalla pakettiratkaisu kuin Norberg, Saarikoski ja Lomborg viittaavat. Kaikkea ei ole pakko ostaa kerralla, vaan joistakin asioista voidaan luopua ja toisia säilyttää. Esimerkiksi lääketieteen kehitys, hygienia, ymmärrys ravinnon eri osien merkityksestä, taju laajan koulutuksen hyveistä, ekologinen tieto ruoantuotannon perusteista tai kyky ennustaa säätilaa ovat muuttaneet ihmiselämää radikaalisti. Ne eivät kuitenkaan ole vain fossiilisten polttoaineiden tai modernin talouden luomuksia, vaan ne ovat ihmisten kehittämiä uusia taitoja, laadullisesti omaleimainen kehityksen voima. Ne voivat jatkaa toimintaansa myös toisenlaisessa maailmassa.