Tammikuussa julkaistiin MTK:n, Valion, HKScanin, Atrian ja Snellmanin tilaama raportti ”Ilmastonmuutos ja naudanlihan tuotanto Suomessa” (jatkossa sivunumerot viittaavat raporttiin). Raportin tuotti Newsbrokers Oy, informaatioyritys, joka kertoo tuottavansa tilattuja reportaaseja ”journalistisin objektiivisuuskriteerein toimitettuina”.

Tämän raportin tai ”tiedonhankintaprojektin” julkilausuttuna tarkoituksena oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Siinä haastateltiin viittä suomalaista asiantuntijaa Luonnonvarakeskuksesta ja Helsingin yliopistosta. Asiantuntijoiden suorat sitaatit on useimmiten luettavissa raportin toimitetun tekstin joukosta, mutta valitettavasti muutoin raportti hämärtää tutkimuksen, journalismin ja mainostamisen rajoja. Raportin tiivistelmä ja yhteenveto eivät seuraa asiantuntijoiden lausuntoja vaan sisältävät virheellisiä ja liioittelevia väitteitä. Tämä luo harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä tieteellinen tutkimus toteaa aiheesta.

Tärkein ongelmakohta on raportin tiivistelmässä ja johdannossa esitetty virheellinen väite, jonka mukaan viljellyt nurmet ovat Suomessa hiilinielu (6,11,14) ja että suomalainen tuotanto on ”hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tutkijoiden käsityksestä siitä, tulisiko maatilojen metsien hiilinieluja laskea mukaan, annetaan niin ikään harhaanjohtava kuva. Raportin toimituksellisessa materiaalissa ei myöskään oteta kunnolla huomioon tutkijoiden näkemyksiä siitä, millä tavoin naudanlihan tuotannon ympäristövaikutuksia pitäisi arvioida suhteessa tuontimaihin. Ennen näihin kysymyksiin uppoutumista on kuitenkin hyvä käydä läpi asiasta käytyä julkista keskustelua.

Valio ja Newsbrokers kritiikin kohteina

Raportti on saanut tammikuusta lähtien runsaasti julkisuutta niin sen tilaajien omissa tiedotteissa kuin tiedotusvälineissä. Keskipohjanmaa kirjoitti aiheesta tuoreeltaan (22.1.) jutussaan ”Tuontilihaan sisältyy syntikuormaa”. Siinä toistetaan raportin väite nurmista hiilinieluna. MTK:n tiedotteessa (25.1.) ”Suomalainen maidon- ja lihantuotanto on ympäristöystävällistä” [LINKKI: ] lähdetään liikkeelle hiilinieluväitteellä. Maaseudun tulevaisuus taasen ei jutussaan ”Kotimaista naudanlihaa voi syödä paremmalla omallatunnolla kuin tuontilihaa” väitä mitään hiilinieluista, vaikkakin hiilen sitoutumisesta kirjoitetaan hieman epäselvästi (ks. alla käsitteistä). Lihatiedotuksen sivuilla sen sijaan keskitytään puhumaan tavoista vähentää ympäristökuormaa. Sivuilla myös nostetaan esiin raportissakin käytetty Perttu Virkajärven taulukko (ks. myöh.) Atrian sivulla ”Suomalaisen naudan sorkan jälki on puhtaampi” todetaan, että ”pelloilla kasvava nurmi sitoo tehokkaasti hiilidioksidia”, joka on vähintään epäselvää (ks. alla käsitteistä).

Julkisessa keskustelussa kritiikin kohteeksi nousi kuitenkin ennen kaikkea Valion helmikuussa (3.2.) otsikolla ”Suomalainen nautakarja ei ilmastonmuutosta kiihdytä” julkaisema tiedote. Valio on sittemmin (9.3.) ainakin muuttanut jutun otsikon muotoon ”Suomalainen maito ja liha on ulkomaista ilmastoystävällisempi valinta”. Nyt jutussa sanotaan, että suomalainen maidon ja naudanlihan tuotanto on ”pienempi uhka” kuin muualla tuotettu mutta väitetään edelleen, että nurmet ovat hiilinielu. Sittemmin (15.3.) Valion sivuilla on julkaistu kritiikin aikaansaama kirjoitus ”Naudanlihan ja maidon tuotannon ilmastovaikutus herättää keskustelua”, johon alkuperäisen otsikon hakutulokset nyt ohjaavat. Takaisinvedosta huolimatta aiemmassa jutussa (31.1.) ”Maito – ylivoimainen ravintoaineiden lähde” esitetään edelleen, että suomalaisia maitotuotteita voi käyttää ”ilman huonoa omaatuntoa ilmastovaikutuksista.”

Julkinen kritiikki raporttia ja sen tilaajien tiedotusta kohtaan näkyy alkaneen viimeistään maaliskuun alkupuolella. Vihreän Langan (9.3.) kirjoituksessa ”Taistelu lautasesta” tartuttiin Valion harhaanjohtavaan tiedottamiseen ja kritisoitiin Newsbrokersin toimintatapaa. Kasper Diem -blogissa (9.3.) vitsailtiin tiedotteen pohjalta. Filosofi Henrik Rydenfelt puuttui (10.3.) ansiokkaasti raportin ja Valion tiedotuksen ongelmiin Etiikka.fi-sivuston kirjoituksessa ”Kuka nielee valikoidut faktat?” Aamulehti niin ikään kritisoi (11.3.) Valion tiedotustoimintaa pääkirjoituksessaan ”Valio viherpesee tuotantoaan.” Viestinnän eettisen neuvottelukunnan sivuilla julkaistussa (13.3.) kirjoituksessa moitittiin Valiota siitä, että virhettä tiedotuksessa ei korjattu näkyvästi. Helsingin Sanomat liittyi kritiikkiin (17.3.) pääkirjoituksessaan ”Vääristely hämärtää viestiä.”

Maaliskuun lopussa (30.3.) YLE:n uutisessa ”Suomalainen nauta ei kiihdytä ilmastonmuutosta? Valiota ja MTK:ta syytetään vaikutusten kaunistelusta” nostettiin esiin asian pihvi: Newsbrokers ei ole seurannut raportin toimituksellisissa osioissa asiantuntijoiden näkemyksiä. Toimittajan mukaan raporttiin haastatellut asiantuntijat eivät suinkaan ole yksissä tuumin julkaistun takana: ”Osa tutkijoista pitää tiivistelmän ja yhteenvedon ilmaisuja epätarkkoina ja jopa vääristelynä.” Tämä on kovaa kritiikkiä Newsbrokers Oy:tä kohtaan.

Maaseudun Tulevaisuus julkaisi (1.4.) oman kirjoitukseni aiheesta.

Valion sivuilla 15.3. julkaistussa kannanotossa viestintäjohtaja Pia Kontunen tyrmistyy viherpesusyytöksistä ja korostaa haastateltujen asiantuntijoiden pätevyyttä:

”Mielestäni on kyseenalaista syyttää arvostettujen tutkijoiden näkemyksiä viherpesuksi. Minua saa kyllä syyttää reportaasista tekemäni uutisen otsikoinnista, jonka ensimmäinen versio oli virheellisen yksinkertaistettu. Olen siitä pahoillani ja se on muutettu.”

Tällainen syyllistävä ja uhrin asemaan asettuva julkisuudenhallinta tuskin enää onnistuu näinä päivinä, kun keskustelu tieteen tulosten ja journalismin suhteista on mitä ajankohtaisinta. Kun asiantuntijahaastattelut toimitetaan raportin muotoon ja niitä markkinoidaan journalismina, ovat vedetyt johtopäätökset, pääväittämät ja tiedotuksen tavat villakoiran ydin. Ja kuten edellä huomautin, Valio ei korjannut varsinaisia virheitä tiedotuksessaan. Käsittelenkin seuraavaksi raportin olennaisia virheitä.

Ovatko nurmet hiilinielu?

Raportin tiivistelmässä ja johdannossa korostetaan useaan kertaan, että nurmet ovat hiilinielu (6,11,14) . Kuten Atte Komonen (Jyväskylän yliopisto) muistutti Maaseudun tulevaisuudessa (17.2.), hiilen sitoutumisen, hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoitetaan julkisessa keskustelussa helposti. Hiilivarasto on tarkasteltuun elolliseen järjestelmään (kuten metsään tai nurmeen) sitoutuneen hiilen määrä. Kun varasto kasvaa, järjestelmä on hiilinielu, ja kun se pienenee, järjestelmä on hiilen lähde. Puhutaan myös positiivisesta ja negatiivisesta hiilitaseesta. Hiiltä sitoutuu kaikessa kasvussa, mutta se ei ole sama asia kuin hiilinielu (ks. edellä Maaseudun tulevaisuuden ja Atrian julkaisujen epäselvät ilmaisut). Myös Sampo Soimakallio kertaa käsitteitä SYKE:n sivuilla julkaistussa jutussa ”Avaimia metsien käytön ilmastovaikutusten ymmärtämiseen.”

Raportissa ei sorruta vain käsitteiden hämäryyteen vaan siinä selvästi väitetään, että hiiltä sitoutuu nurmiin enemmän kuin sitä vapautuu. Kuten raportissa todetaan runollisesti: ”nettopäästöt jäävät nukkumaan nurmen alle” (6).

Yksikään raportin asiantuntijoista ei kuitenkaan sano näin. Sen sijaan he toteavat, että nurmista vapautuu hiiltä eli ne ovat hiilen lähde.

Viidestä haastatellusta asiantuntijasta Juha-Matti Katajajuuri (LUKE) (35, 38) ja Hannele Pulkkinen (LUKE) (40) toteavat ykskantaan, että nurmista vapautuu hiiltä enemmän kuin niihin sitoutuu. Ne ovat siten hiilen lähteitä, eivät hiilinieluja. Raportin lopussa esitetään mitä ilmeisimmin Perttu Virkajärveltä (LUKE) peräisin oleva taulukko (ks. edellä), jonka mukaan hiilitaseen näkökulmasta suomalainen tuotanto ”hidastaa maan C varojen vähenemistä” (49). Hiilivarastot siis vähenevät eivätkä suinkaan kasva. Pulkkinen myös muistuttaa, että tästä asiasta ei ole olemassa tarpeeksi tietoa, jotta tilannetta voitaisiin verrata esimerkiksi Keski-Euroopan kanssa (40; ks. myös Katajajuuri 36). Tämä johtuu siitä, että eri ikäiset viljelymaat ovat hiilivarastojen vähentymisen kannalta erilaisessa historiallisessa tilassa. Jarmo Juga (Helsingin yliopisto) mainitsee, että nurmien nielusuhde on viljakasveja parempi – mikä johtaa helposti harhaan mutta on vain toinen tapa sanoa, että nurmimailta vapautuu hiiltä hitaammin (23).

Sen sijaan viljelysmaan mahdollisuudesta toimia hiilivarastoa lisäävänä hiilinieluna tehdään paljon tutkimusta maailmassa (ks. esimerkiksi täällä, täällä ja täällä). Se ei ole kuitenkaan nautakarjalle pyhitetty mahdollisuus vaan koskee kaikkea maataloustuotantoa, kuten Katajajuuri korostaa (35).

Viljelysmaiden muuttaminen hiilinieluiksi (mikä parhaimmillaan voisi myös parantaa maan multavuutta ja vedenpidätyskykyä, tehostaa ravinnekiertoa ja elvyttää maaperän eliöstöä sekä ehkäistä eroosiota) vaatii kuitenkin käytäntöjen perusteellista muuttamista ja jatkuvaa tutkimusta. Ja kuten Jari Liski (SYKE) varoittaa viimevuotisessa YLE:n artikkelissa, ilmastonmuutos voi silti lisätä hiilen vapautumista, mikä tuo lisää haasteita uusien käytäntöjen kehittämiselle. Aiheesta julkaistiin myös tuore (31.3.) artikkeli Science-lehdessä.

Hiilineutraalia maitoa ja naudanlihaa?

Raportin toimituksellisten väitteiden harhaanjohtavuus ei jää tähän, sillä siinä esitetään myös, että suomalainen tuotanto on ”globaalisti ehkä hiilineutraalein mahdollinen” (11). Tuotanto joko on hiilineutraalia tai ei ole, ja asiantuntijoiden mukaan se ei ole.

Virkajärvi (18, 20), Katajajuuri (38) ja Pulkkinen (41) toteavat, että tuotannosta on nettokasvihuonepäästöjä. Lisäksi Aila Vanhatalo (Helsingin yliopisto) muistuttaa, että nurmirehulla ruokitusta nautakarjasta tulee enemmän metaanipäästöjä (31–32). Katajajuuri korostaa, että nurmiruokinnassa kasveihin sitoutunut hiili vapautuu pitkälti metaanina, joka on hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu (38). Myös raportin liitteessä mainitaan, että metaanin vuoksi nurmiruokinnan ilmastopäästöt ovat moninkertaiset: ”Tämä on nurmen hyödyntämisen kääntöpuoli.” (48)

Olisikin kummallista, jos tutkijat väittäisivät suomalaista tuotantoa parhaaksi mahdolliseksi – mitä he eivät tee. Raportissa mainitaan useaan kertaan LUKE:n FootprintBeef-hanke, jonka tavoitteena on suomalaisen naudanlihatuotannon ympäristövaikutusten vähentäminen. Miksi vähentää, jos tuotanto on jo ”hiilineutraaleinta mahdollista”? Raportin liitteessäkin viitataan mahdollisuuteen vähentää ilmastopäästöjä kolmanneksella (49). Hankkeessa pyritään ylipäätään tuotannon ympäristökuormituksen vähentämiseen.

On myös muistettava, että suomalainen nauta syö muutakin kuin nurmirehua. Raportin liitteen mukaan nurmirehun, jonka tuotanto aiheuttaa vähemmän päästöjä, osuus rehusta on noin 60% (48). YLE:n viimevuotisessa uutisessa haastateltu viljelijä sen sijaan arvioi väkirehun osuudeksi 60%. FootprintBeef-hankkeen pohjalta pidetyssä esitelmässä muistutetaan, että naudanlihan tuotannossa eläinten ruuansulatus vastaa 41–44% ja rehujen viljely 32–43% ilmastopäästöistä. Esitelmässä myös todetaan, että suomalaisen tuotannon päästöt ovat samaa luokkaa tai hieman suuremmat kuin muualla Euroopassa – mutta tähän ei ole otettu huomioon esimerkiksi rehusoijan tuotannossa aiheutuvia maankäytön muutoksista peräisin olevia päästöjä. Raportissa nostetaan aivan oikein esiin, että suomalaiselle nautakarjalle ei juuri syötetä soijaa (Katajajuuri 36; Pulkkinen 39) vaan se menee esimerkiksi sioille ja broilereille – mutta ne taas eivät tuota niin suuria metaanipäästöjä.

Nielevätkö metsät maidon ja naudanlihan tuotannon päästöt?

Raportin tiivistelmässä ja yhteenvedossa esitetään, että myös metsien hiilinielu tulisi ottaa huomioon naudanlihan tuotannon ilmastovaikutusten laskennassa. ”Suurin osa tähän raporttiin haastatelluista asiantuntijoista” (6) on raportin mukaan tätä mieltä. Mutta vain kaksi asiantuntijaa lausuu asiasta. Jarmo Juga puolustaa metsien laskemista mukaan (24), kun taas Juha-Matti Katajajuuri kritisoi sitä voimakkaasti (35).

Juga puolustaa kantaansa näin:

”Miksei kansantaloudessakin voida katsoa, että jos yhdellä sektorilla voidaan kompensoida toista sektoria ja lopputulos on positiivinen, sen pitäisi riittää meille. Kansantaloudetkin ovat erilaisia. Kaikki saadaan näyttämään ongelmalliselta, kun pilkotaan riittävän pieniin osiin ja katsotaan vain yhtä osaa kerrallaan eikä kokonaisuutta.”

Näkemyksessä olisi oma järkensä, jos lopputulos olisi ilmastonäkökulmasta positiivinen, mutta kun se ei ole. Suomalaisella yhteiskunnalla on merkittävät ilmastopäästöt henkeä kohden, ja jos niitä halutaan vähentää, täytyy kaikki sektorit ottaa huomioon. Parhaimmillaan metsät kasvattavat tehokkaasti hiilivarastoaan, mutta myös niiden hiilitase riippuu hyvin paljon siitä, millaisia toimintatapoja omaksutaan. Juuri tähän 68 suomalaista tutkijaa puuttui metsien käyttöä ja hallituksen biotalouslinjauksia koskevassa julkilausumassaan (24.3.).

Tosin tässä kohdassa raporttia jää lainausmerkin puutteen takia epäselväksi, mikä on toimituksellista osiota ja mikä Jugan lainausta. Lukijan on vaikea tulkita, mitä Juga lopulta sanoo metsistä ilmastonäkökulmasta, kun asia rinnastetaan tekstissä yksioikoisesti kansantaloudelliseen argumenttiin. Tämä on merkittävä virhe Newsbrokersilta, koska väite hiilineutraaliudesta rakentuu nurmien lisäksi metsäargumenttiin.

Mihin suomalaista maidon ja naudanlihan tuotantoa pitäisi verrata?

Raportissa muistutetaan aivan oikein, että monissa muissa maissa naudanlihan tuotannolla on vakavampia ympäristövaikutuksia. Sademetsätuhot (6, 12, 18, 21, 26), eroosio tai ylilaidunnus (12, 13, 17, 18, 19, 21, 27, 47) ja vesivarojen niukkuus (6, 18, 21, 32, 37, 42, 43, 47) mainitaan lukuisia kertoja. Ylipäätään Virkajärvi (21) ja Katajajuuri (37) korostavat sitä, että eri alueiden tuotantoa ei tule verrata samoin kriteerein, jos niiden välillä on merkittäviä eroja. Globaalit keskiluvut ovat huono ohjenuora.

Mutta kuten Hannele Pulkkinen huomauttaa, suomalaista tuotantoa pitäisi verrata niihin maihin, joista naudanlihaa pääasiassa tuodaan Suomeen eikä esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, josta tuontimäärät ovat pienempiä (39, 43). Tosin Pulkkinen mainitsee pitkien kauppaketjujen tuomasta epävarmuudesta, josta saatiin Suomessakin maistiaisia maaliskuussa ”brassilihan” aiheuttamassa kohussa. Kuten raportin liitteessä viitataan, soijaruokintaa lukuun ottamatta olosuhteet ja tuotantotavat Tanskassa, Saksassa, Hollannissa ja Puolassa ovat melko lähellä täkäläisiä (47).

Niinpä raju erottelu kotimaisen ”ekoteon” ja ”sademetsälihan” välillä hämärtää keskustelua.

Olennaista onkin, mitä kysytään. Raportin julkilausuttu kysymyksenasettelu oli selvittää, ”miten suomalainen lihan- ja maidontuotanto poikkeaa – vai poikkeaako – muiden maiden tuotannosta kestävän kehityksen näkökulmasta.” (9) Ilman ilmastokeskustelun vääristelyä asiantuntijalausunnoista olisi löytynyt aivan tarpeeksi perusteita sanoa, että erot ainakin Etelä- ja Pohjois-Amerikan vallitseviin tuotantotapoihin ovat suuria. Euroopan sisäisissä vertailuissa asiantuntijat olivat epävarmempia.

On kuitenkin otettava huomioon maailman tila. Joukko tutkijoita laati tuoreessa Science-lehden artikkelissa ”tiekartan” maailmaan, joka pysyisi Pariisin ilmastosopimuksessa sovituissa turvarajoissa (lisää täältä). [LINKKI: ] Artikkelissa todetaan, että myös maatalouden on muututtava hiiltä sitovaksi, mikä on hurja vaatimus nykytilanteesta lähtien. Tässä tilanteessa ei voida enää etsiä vähemmän huonoja vaihtoehtoja vaan täytyy etsiä hyviä vaihtoehtoja.

Raportin asiantuntijoista etenkin Juga käsittelee ympäristöystävällisyyttä tuotannon kannattavuuden näkökulmasta (23). Mitä enemmän tuotoksia panoksilla saadaan, sitä pienemmiksi jäävät eläin- tai kilokohtaiset päästöt. Tehostamisella on ehdottomasti tärkeä merkityksensä etenkin silloin, kun ruuantuotanto on heikkoa, resurssit ovat rajallisia ja nälkää tai ruokaturvattomuutta on paljon. Tämä on nautakarjan kannalta elintärkeää alueilla, joilla karjalla on vahva kulttuurinen status – Juga tarkastelee esimerkiksi Senegalin tilannetta (26–27).

Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa nälkä ei johdu nykymaailmassa siitä, että ruokaa ei olisi tarjolla – ruokaan ei välttämättä ole varaa (mikä on maailmanlaajuisestikin merkittävimpiä nälän ja aliravitsemuksen syitä). Suomalaiset myös syövät liha- ja maitotuotteita enemmän kuin edes terveysnäkökulmasta olisi suositeltavaa – puhumattakaan siitä, mikä olisi ravitsemuksellisesti tarpeellista tai välttämätöntä. Siksi ilmastonäkökulmasta on kysyttävä myös, kuinka paljon on mielekästä tuottaa ja kuluttaa. Juga esittääkin, että kulutuksen pienentäminen olisi tehokkain tapa vähentää päästöjä ja muistuttaa, että kulutuksen määristä pitäisi keskustella kestävyyttä pohdittaessa (23, 29). Virkajärvi muistuttaa, että suomalaisen tuotannon erityispiirteistä huolimatta kasvisruoalla on naudanlihaa pienemmät kasvihuonepäästöt. (20) LUKE:n sivuilla julkaistussa tekstissä ”Ruoan ilmastovaikutuksia voi vähentää jopa puoleen ruokavalinnoilla linjataan, että etenkin naudanlihan vähäisempi kulutus vähentää päästöjä.

Eläintuotteiden kulutusta pitää vähentää

Tämä ei välttämättä tarkoita lihansyönnin loppumista vaan sen vähentämistä. Vaikka raportissa osoitetaan, että suomalaisella maidon ja naudanlihan yhdistelmätuotannolla on monin tavoin suhteellisesti kevyempi ympäristökuorma kuin tietyillä maailman alueilla, ei maailmaa ruokita suomalaisilla nautakarjan tuotteilla – ei edes Suomea. Naudanlihan kulutus on niin korkeaa, että Suomeen tuodaan nykyään viidennes kulutetusta lihasta (16). Tämä tilanne on selvästi kestämätön. Kuten tuoreessa Nature-lehden artikkelissa varoitetaan, kansainvälisellä ruokakaupalla on suuri merkitys uusiutumattomien pohjavesivarojen hupenemisessa. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että ympäristönäkökulmasta Suomessa pitäisi tuottaa enemmän ja pitää nykyinen kulutustaso.

Raportissa nostetaan suomalaisen naudanlihan tuotannon hyveeksi maidon ja lihan yhdistelmätuotanto (6, 11, 16, 20, 25, 26, 31, 38). Tässäkin on eräänlaisesta panos/tuotos -näkökulmasta oma järkensä, kun päästöt ”jyvittyvät” maidon ja lihan kesken. Kokonaistuotannon ja -kulutuksen näkökulmasta asia näyttää erilaiselta. Kuten Juga huomauttaa, yksi syy Suomen tuontiriippuvuuteen on se, että maidontuotannossa riittää tehostumisen vuoksi pienempi lehmäluku (25). Vanhatalo sanoo, että tämän seurauksena lihakarjan osuus on kasvussa (31). Nykyisen kaltaisilla kulutusmäärillä yhdistelmätuotannossa on siis varjopuolensakin, ja ajatus naudanlihan päästöjen ”laimentumisesta” on hieman kyseenalainen, jos tuotamme ja kulutamme ilmastonäkökulmasta kaikkiaan liikaa.

Raportissa ei aseteta vastakkain lihansyöntiä ja kasvissyöntiä. Atar Kustannuksen kirjoja referoiva kirjakustantaja Thor-Fredric Karlssonin rakentaa sen sijaan tuoreessa Maaseudun tulevaisuuden kirjoituksessaan ”Kasvisruokabuumi perustuu vääriin olettamuksiin” (24.3.) tällaista vastakkainasettelua. Hän jopa esittää hiilinielun ja hiilivaraston käsitteitä sekoittavan väitteen, että ”laidun on metsää paljon tehokkaampi hiilinielu”.

Ylipäätään kasvissyönnin lisääntyminen ja ympäristönäkökohtien korostuminen viime vuosina on saanut aikaan kiivaitakin reaktioita. Lokakuussa 2013 MTK älähti pohjoismaisista ravintosuosituksista ja syytti, että niiden taustalla on ”asenteellinen ympäristö- ja ilmastopolitiikka, jolla ei pitäisi olla tekemistä ravintosuositusten kanssa”. Samoin helmikuussa viestintähanke Liha valitti Helsingin Sanomien Itämeri-laskurista.

Omavaraisuus ja biodiversiteetin edistäminen

Ilmastoväitteiden vääristely jättää myös varjoonsa raportissa haasteltujen asiantuntijoiden huomiot nurmirehun muista eduista: monet maanviljelyskäytössä olevat suomalaiset maat eivät käy muuksi kuin nurmeksi, ja ihmiset eivät nurmea syö. Virkajärvi (20), Juga (22, 27) ja Katajajuuri (37) kysyvät, mitä nurmimailla tehtäisiin, jos niillä ei tuotettaisi rehua tai laidunnettaisi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle ja suomalaiselle ruokaomavaraisuudelle etenkin tulevaisuudessa, jos ei voida enää nojata maailman ruokajärjestelmän luotettavuuteen, kuten Pulkkinen muistuttaa, tosin puhuen ”nykytason tuotannon” ylläpitämisestä (39).

Tulevaisuudessa tuotannon omavaraisuudesta huolehtiminen nousee yhtäältä ilmastonmuutoksen vaikutusten sekä muiden resurssiongelmien ja toisaalta ilmastonmuutoksen torjumisen vaatiman energiamurroksen myötä yhä tärkeämmäksi. Tämä ei johda tietenkään maailmankaupan loppumiseen mutta se tarkoittaa, että tuotantoa ei voida arvioida nykyisen fossiilitalouteen perustuvan ruokajärjestelmän mittapuilla. Aineelliset raunaehdot täytyy ottaa kunnolla huomioon tehokkuus- ja kannattavuuslaskelmissa. Varautuminen ruokakriiseihin ja hintaheilahteluihin tulee myös yhä tärkeämmäksi. Siksi globaaleihin keskiarvoihin ja nykymuotoiseen maailmankauppaan nojaavat tarkastelut eivät riitä.

Joka tapauksessa tässä muutoksessa lihatuotteiden kokonaiskulutuksen vähentäminen olisi Suomessakin etu, sillä se antaisi liikkumavaraa suomalaisissa oloissa soveliaan mutta hiilitaseeltaan ongelmallisen tuotannon jatkamiselle ja sen toimintatapojen kehittämiselle.

Sama koskee keskustelua nurmituotannon biodiversiteettivaikutuksista, jotka nostetaan raportissa esiin monessa kohdin (13, 20, 33). Virkajärvi toteaa, että intensiivisen nurmiviljelyn kasvien biodiversiteetti ei ole korkea, mutta muiden eliöiden diversiteetti on paljon suurempi kuin kasviviljelyssä. Merkittävät biodiversiteettivaikutukset koskevat kuitenkin ennen kaikkea laidunnusta, jota on suomalaisesta tuotannosta vähäinen osuus. (20–21) Pulkkinen muistuttaa, että laidunnus koskee lähinnä lihakarjan tuotantoa (41). Vapaana laiduntava karja kuitenkin tuottaa enemmän metaanipäästöjä ja tuotanto on tehotonta. Olennainen kysymys onkin, kuinka paljon laiduntavaa karjaa tarvittaisiin pitämään yllä nurmien biodiversiteettiä verrattuna nykyiseen tuotantoon.

Lopuksi

Kuten kaikkialla maailmassa, Suomessakin ruokajärjestelmän on muututtava, jotta se ei lisää ilmastopäästöjä mutta pystyy tuottamaan tarpeeksi ruokaa. Suomalaisella tuotannolla ei ruokita maailman nälkäisiä, joten olennaista täällä on pitää huolta ruokaturvasta, ilmastopäästöistä, ravinnekierrosta, maaperän kunnosta ja maatalouden tuotantopanosten (energian, lannoitteiden ja niin edelleen) mahdollisimman kestävästä tuotannosta. Raportin asiantuntijat esittävät perusteita sille, että näissä oloissa nautakarja voi olla osa kestävää maataloutta. Samalla he kuitenkin osoittavat vakuuttavasti, että nykyiset tuotanto- ja kulutusmäärät tekevät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Vaikka eläintuotteiden osuutta kulutuksesta pitää laskea elintärkeiden ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi, täytyy käytäntöjä muuttaa kaikilla ruokajärjestelmän saroilla. Nykytilanteessa alkutuottajien on kuitenkin hyvin vaikea omaksua uusia käytäntöjä, joihin kuuluu väistämättä paljon kokeilua ja epäonnistumisen riskejä. Kun tuottajien osuus ruuan hinnasta on pieni ja samaan aikaan vaaditaan yhä alhaisempaa ruuan hintaa, kokeilujen elintila on ahdas. Kestävän ruokajärjestelmän luominen ei ole vain kasvissyönnin ja lihansyönnin välinen kysymys vaan vaatii yhteiskunnan tukea ja ohjausta ruokajärjestelmän suunnanmuutokseen.

Vaikka etenkin MTK ja Valio ovat ottaneet tiedotuksessaan käyttöön raportin harhaanjohtavimmat väitteet, Newsbrokersin journalistisesti arveluttava toiminta on tämän tapauksen raskain ongelma. En lähde arvelemaan sitä, ovatko tilaajat vaikuttaneet raportin lopputulokseen. Newsbrokers on lanseerannut tuotteekseen ”hiljaiset reportaasit”, joiden tuotannon kerrotaan olevan vapaita moisista paineista. Newsbrokers korostaa toimintansa objektiivisuutta, riippumattomuutta ja läpinäkyvyyttä. Tätä omakuvaa on vaikea ottaa tosissaan tällaisten väitteiden äärellä:

”Hiilijalanjälkiä ei pystytä laskemaan riidattomasti. Jokaiselle mielipideväittämälle löytyy tueksi tutkimus, jonka menetelmä ja aineisto on valittu antamaan haluttu tulos. Tämä on realiteetti, joka sekä toimittajien että yleisön pitäisi muistaa.

Mutta on olemassa riidattomia suuren luokan faktoja, joista yksi on Suomen maatilojen poikkeuksellinen hiilinielukapasiteetti, jonka antavat nurmiviljely ja metsät. ”

Jos olisin töissä raportin tilaajien tiedotuspuolella, ottaisin tuotokseen mahdollisimman suuren hajuraon. Tieteellisten tulosten samaan aikaan virheellinen ja valikoiva käsittely ja piilottelu mielipidepuheen taakse on vaarallista peliä aikana, jolloin tieteellisen tutkimuksen merkitystä rapautetaan monin tavoin. Ja mitä aktiivisemmin tiedeyhteisö puolustaa tulostensa julkista käsittelyä, sitä lyhyemmiksi käyvät valheen jäljet.

”Nuo synkistelijät ja tuomiopäivän profeetat sanovat, että maailma menee koko ajan huonompaan suuntaan. Mutta avatkaa silmänne: maailma kehittyykin koko ajan parempaan päin.”

Tämä vastakkainasettelu on jo niin kulunut, että luulisi sen jääneen pois muodista. Retorisena kikkana se on yhtä oivaltava kuin väite, että ”tästä ei saa puhua Suomessa”, vaikka asiasta kuinka puhuttaisiin. On selvää, että kulttuurissamme puhutaan maailman tilasta ja tulevaisuudesta yhtaikaa optimistisesti ja pessimistisesti – koska kummatkin ovat totta, saman historian juonteita. Nasevan joko–tai-asetelman luominen vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miten hyvä ja huono ovat yhteydessä ja miten niiden tiet voisivat erota.

Vaikka synkistelyä väitetään yhä uudestaan valtavirraksi, yllä oleva väite on esitetty alle puolen vuoden aikana ainakin kolmasti näkyvällä paikalla Helsingin Sanomissa. Heikki Aittokoski totesi Johan Norbergin kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan ”Synkeä maailmankuvamme on harhaa – ihmiskunnalla menee entistä paremmin, ja tässä on kymmenen syytä siihen” (21.11.), että näkemys huonosta maailman tilasta on lähinnä mediaharhaa, ja se peittää tiedon edistyksestä joka rintamalla (mukaan lukien ympäristö).

Saska Saarikoski ihmetteli pääkirjoituskolumnissaan ”Kun maailman rikkain mies lyö vetoa köyhien pelastumisesta” (6.2.), miksei köyhyyden ja nälän vähentymistä juhlita ja muistutti, että ihmiskunnan eriarvoisuus on alkanut vähentyä. Ympäristösuojelukritiikistä tunnettu Bjørn Lomborg haukkui vieraskynässään ”Maailmasta on tullut aiempaa tasa-arvoisempi” (1.3.) hänen mukaansa vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan ”eriarvoisuus lisääntyy vääjäämättä” ja totesi, että köyhyyden vähentyminen kertoo maailmasta enemmän.

Kukaan tietenkään väitä, että eriarvoisuuden kasvu olisi vääjäämätöntä – eivät etenkään eriarvoisuuden vaikutuksesta huolestuneet. Mikäli kehitys olisi vääjäämätöntä, ei sille voisi tehdä mitään eikä se olisi poliittinen kysymys. Miksi pitää meteliä asiasta, jolle ei voi mitään?

Huolta eriarvoisuudesta kyseenalaistetaan toistuvasti esittämällä, että koska ennen muinoin valtaosa maailman ihmisistä oli paljon köyhempiä, puhe eriarvoisuuden kasvusta on harhaanjohtavaa. Tuskin kukaan eriarvoisuuden kriitikko kiistää satojen tai tuhansien vuosien aikana tapahtuneita muutoksia maailmassa. Eriarvoisuuskeskustelu keskittyy lyhyempiin aikajänteisiin ja ihmisten välisiin valtasuhteisiin mitä erilaisemmissa yhteiskunnissa. Eriarvoisuus tekee täysimittaisen yhteiskunnallisen elämän vaikeaksi tai mahdottomaksi. Siksi globaalisti katsoen melko vauras ihminen voi olla syrjäytynyt ja taloudellisessa ahdingossa. Köyhyyden ja eriarvoisuuden tarkastelu ovat toisiaan täydentäviä, ei kilpailevia näkökulmia.

*

Edellä mainitut kirjoittajat ovat oikeassa todetessaan, että köyhyys ja nälkä ovat vähentyneet maailmassa. Siitä kertovia lukuja sietää kuitenkin katsoa tarkemmin. Lukuihin on helppo päästä käsiksi, sillä toisin kuin Saarikoski tai Lomborg luulottelevat, näitä saavutuksia on juhlistettu näkyvästi monta kertaa esimerkiksi sen jälkeen, kun YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakausi päättyi vuonna 2015. Eiköhän Saarikosken toivomaa skumppaakin ole poksauteltu niissä juhlissa.

Äärimmäistä köyhyyttä mitataan henkilökohtaisella tulotasolla eli dollaritienesteillä päivässä. Vuosituhattavoitteiden raportissa raja oli vielä 1,25 dollaria/päivä, mutta uudemmissa Maailmanpankin laskelmissa se on päivitetty 1,9 dollariin vastaamaan aiemman summan ostovoimaa mukautettuna eri valtioiden tilanteeseen. Tämä raja on hyvin alhainen, ja juuri sen yläpuolelle on ”nippuuntunut” suuri joukko ihmisiä. Tästä köyhyyden määritelmän ongelmasta on kannettu huolta myös Maailmanpankin omissa tiedotteissa.

Niinpä esimerkiksi Maailmanpankin luvuissa Intiassa äärimmäisessä köyhyydessä elää 12,4 % ihmisistä, mutta maan oman köyhyysrajan 2,44 dollaria mukaan osuus on 29,5 %. Ja myös sen tuntumaan on keskittynyt suuri ihmisjoukko. Yhtäältä tämä kertoo siitä, että kehitys voisi nopeasti nostaa paljon ihmisiä rajan yli, mutta toisaalta siitä, että suuret joukot ovat edelleen hyvin haavoittuvaisia ja käytännössä hyvin köyhiä.

Pelkkä tulotaso ei kerro siitä, kuinka köyhiä ihmiset ovat, vaikka se olisikin sovitettu maan omaan hintatasoon. Mikäli kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä, mikä tekee elämän haavoittuvaiseksi.

Samaten nälän määrä maailmassa näyttäytyy eri mittareilla hyvin erilaisena. Käytetyimmällä mittarilla maailmassa on nyt 780–800 miljoonaa nälkäistä, ja sekä nälkäisten määrä että suhteellinen osuus ovat laskeneet – mikä on melkoinen saavutus kasvavan väestön maailmassa. Tämä FAO:n käyttämä nälän tai aliravitsemuksen määritelmä pohjaa ravinnosta saataviin kaloreihin, ja senkin raja on hyvin alhainen: tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen mutta ei esimerkiksi maanviljelytyöhön. Nälästä päässyt on siten hyvin nälkäinen. FAO ja muut tahot kuitenkin tarkastelevat asiaa pelkkää ”kalorinälkää” laajemminkin. Ravinteiden puutoksesta kärsii noin 2 miljardia ihmistä. Joka seitsemäs maailman lapsista on alipainoisia, mutta ravinteiden puutoksesta paremmin kertova kitukasvuisuus on laajempi ilmiö – joka neljäs lapsi kärsii siitä.

Nälkää tai ravinteiden puutosta laajempi ilmiö on ruokaturvattomuus. Ruokaturvaa arvioidessa tarkastellaan ruoan saannin lisäksi kykyä hankkia ruokaa, kykyä käyttää ruokaa hyväksi ja tilanteen vakautta. Esimerkiksi ruokakriisejä esiintyy yhä taajemmin, vaikka äärimmäinen nälkä on vähentynyt, mikä kertoo tilanteen epävakaudesta.

*

Keskiluvut piilottavat myös taakseen sen, että kehitys on ollut hyvin epätasaista niin maantieteellisesti kuin sukupuolten tai etnisten ryhmien välillä. Esimerkiksi Keskisessä Afrikassa on otettu jopa takapakkia nälän torjunnassa. Tämän eriarvoisuuden ymmärtämiseksi on muistettava, että ensinnäkin sekä luonnonvarojen että varallisuuden virta kulkee nettona köyhemmiltä alueilta vauraammille. Lomborgin käyttämässä Maailmanpankin tiedotteessakin muistutetaan, että köyhyys on sitkeintä konfliktialueiden lisäksi raaka-aineiden viennistä riippuvaisilla alueilla. Niiden kehitys on haavoittuvaista hintojen heilahtelulle.

Köyhimpien alueiden ihmiset ovat myös näkyvämmin riippuvaisia luonnonvaroista: puhtaasta vedestä, viljelysmaasta, metsistä, meristä ja sisävesistä. Kaikki ihmiset ovat tietysti niistä yhtä riippuvaisia, mutta taloudelliset ja teknologiset resurssit voivat peittää ja puskuroida tätä riippuvaisuutta. Mutta kun nämä resurssit puuttuvat, ei vähäinen lisäraha paljon auta, jos luonnonvarojen tilanne heikkenee. Tähän liittyy myös olennainen eriarvoisuusnäkökulma: luotettavan infrastruktuurin tuolla puolen olevat voivat joutua maksamaan välttämättömyydestä moninkertaista hintaa. Juuri tähän liittyvät monet yhteisvaurauden “aitaamisen” ongelmat, mutta niistä paremmin jossain toisessa tekstissä.

Nälkää ja köyhyyttä ei voi ymmärtää kunnolla irti tästä taustasta. Niinpä esimerkiksi ”kalorinälän” vähentyminen ei välttämättä kerro yhteiskuntien kestävästä kehityksestä. Pohjois-Afrikka on päässyt FAO:n tilastoissa nälästä, eli ”kalorinälkää” kärsii alle 5% ihmisistä, minkä jälkeen tilastot eivät enää erittele sitä tarkemmin. Tämä on kuitenkin saatu aikaan kaloripitoisella tuontiruoalla, joka ei ole kovin ravinteikasta, joten ravinnepuutoksesta johtuvat ongelmat ovat merkittäviä. Nälän voittaminen halvalla tuontiruoalla on monien näennäisten menestystarinoiden taustalla, mutta pahimmillaan se johtaa paikallisen tuotannon heikkenemiseen, köyhyyden lisääntymiseen, ruokaturvan heikkenemiseen ja ruokavalion yksinkertaistumiseen. Kansainvälinen kauppa on elintärkeää katovuosien ja muiden häiriöiden tasaamiseksi, mutta paikallisen tuotannon suojaaminen olisi elintärkeää köyhimmillä alueilla kehityksen itseään ruokkivien kehien aikaansaamiseksi.

*

On selvää, että viime vuosisatojen aikana fossiiliset polttoaineet, hygienian kehitys, lääketiede, informaatioteknologia, liikenteen kehitys, kauppa ja monet muut asiat ovat lisänneet miljardien ihmisten aineellista hyvinvointia suuresti. Mutta ovatko saavutukset kestävällä pohjalla? Ilmastonmuutos, kalakantojen hupeneminen, merten ekosysteemien häiriintyminen, vesivarojen hupeneminen ja viljelysmaan kato kertovat päinvastaista. Koko ihmiskunta voi olla ”nippuuntunut” haavoittuvuuden rajan tuntumaan kuten äärimmäisestä köyhyydestä päässeet. FAO varoittaa raportissaan ”The State of Food and Agriculture 2016”, että köyhyys ja nälkä uhkaavat jälleen lisääntyä, jos ilmastonmuutosta ei saada torjuttua.

Ja tämä on olennainen kysymys, ei kaksiarvoinen kinastelu siitä, meneekö hyvin vai huonosti. Ilman noita mustavalkoisia laseja jokainen tajuaa, että maailmassa on käynnissä yhtaikaa tuhoisia ja rakentavia kehityskulkuja. Kirjoituksen alussa kuvatulla retorisella tempulla halutaan sanoa, että nykyinen maailman kehitys on pohjimmiltaan oikealla tolalla, koska ”kaikki” menee kohti parempaa. Täytyy vain vähän säätää eikä valittaa eriarvoisuudesta tai muista kehityksen lastentaudeista kuten kriittisistä ympäristöongelmista.

Saavutusten epävakaus, niiden epätasainen jakautuminen ja ihmiselämän luontoperustan heikkeneminen kertovat kuitenkin siitä, että kehityksen tapoja on muutettava radikaalisti. Se on ainoa keino taata, että tähänastiset saavutukset eivät ole olleet turhia.

Onneksi viime vuosisatojen kehitys ei ole sillä tavalla pakettiratkaisu kuin Norberg, Saarikoski ja Lomborg viittaavat. Kaikkea ei ole pakko ostaa kerralla, vaan joistakin asioista voidaan luopua ja toisia säilyttää. Esimerkiksi lääketieteen kehitys, hygienia, ymmärrys ravinnon eri osien merkityksestä, taju laajan koulutuksen hyveistä, ekologinen tieto ruoantuotannon perusteista tai kyky ennustaa säätilaa ovat muuttaneet ihmiselämää radikaalisti. Ne eivät kuitenkaan ole vain fossiilisten polttoaineiden tai modernin talouden luomuksia, vaan ne ovat ihmisten kehittämiä uusia taitoja, laadullisesti omaleimainen kehityksen voima. Ne voivat jatkaa toimintaansa myös toisenlaisessa maailmassa.

(Tämä kirjoitus on laajennettu versio Kauppalehdessä 28.2. julkaistusta tekstistäni.)

Kauppalehden kirjeenvaihtaja Antti Lehmusvirta kirjoitti 30.1. päivätyssä kolumnissaan ”Ilmastovouhotus on iso vitsi” kokemastaan turhautumisesta ilmastonmuutoksen edessä. Hän oli käynyt lyhyellä kiertomatkalla Intiassa ja pystyi tämän perusteella toteamaan, että päästöjen suhteen olemme menettämässä pelin. Siksi suomalaisten tai ylipäätään pohjoismaalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi on turhaa. Se on ”iso vitsi”, joka ei ratkaise ongelmaa ”vähimmässäkään määrin.”

Suurten väitteiden esittäminen oman kokemuksen pohjalta on valitettavan ominaista nykykeskustelulle, mutta tukeutui Lehmusvirta sentään myös Euroopan komission tutkimuskeskuksen ja Maailman terveysjärjestön tietoihin.

Kolumni sisältää joukon erillisiä väitteitä, joista Lehmusvirran kanssa voi olla perustellusti sekä samaa että eri mieltä. Ilmastopäästöjen vähentäminen ei ole edennyt tarvittavalla vauhdilla. Ei olekaan, ja edes Pariisin ilmastosopimuksen sitoumusten täyttäminen ei riittäisi rajoittamaan lämpenemistä kahteen asteeseen. Aasian väkirikkaissa maissa on tapahduttava isoja muutoksia. Niin eittämättä onkin. Lehmusvirta myös kantaa huolta lukemattomista intialaisista ilmansaasteiden uhreista, jotka eivät kiinnosta ketään ”pätkääkään”. Ilmansaasteiden terveysvaikutukset ovat kuitenkin olleet merkittävä syy, miksi Kiinassa ja hiljalleen Intiassakin aletaan taipua kohti muutoksia. Nämä ongelmat ovat olleet myös esillä yhä laajemmin maailman lehdistössä. Jos nyt edes pätkän verran kiinnostusta on siis ollut. Silti näihin Lehmusvirran näkemyksiin on helppo yhtyä, koska ne pohjaavat koeteltuun tietoon.

Sen sijaan kolumnin pääviesti, eli Lehmusvirran johtopäätös, on luvattoman naiivi, kahdella tavalla. Ensinnäkin sen sijaan, että hän pohtisi Aasiassa tapahtuvan muutoksen mahdollisuuksia, Lehmusvirta nojaa ajatukseen vääjäämättömästä kehityksestä, jossa miljoonittain köyhiä keskiluokkaistuu ja alkaa tuottaa hyvinvointiaan pahasti saastuttavin keinoin. Business as usual. Samalla tavoin argumentoitiin Kiinasta vuosikausia: meidän on turha tehdä mitään, koska ne siellä lisääntyvät kuin kanit ja juoksevat kilpaa kohti länsimaista elämäntapaa. Juuri kukaan ei ennakoinut Kiinan käännettä. Suunta irti kivihiilestä ja kohti uusiutuvia on alkanut liian hitaasti ja liian myöhään, kuten kaikkialla muuallakin. Silti muutos oli oletettua äkkinäisempi eikä noudattanut ajatuksia vaurastumiskehityksen luonnonlaeista, joiden mukaan vasta vaurastuneilla on varaa ympäristöpolitiikkaan.

YLE:n toimittaja Jenni Frilander muistutti 1.2. päivätyssä Näkökulmassaan, että Intia on panostanut voimakkaasti aurinkoenergiaan. Kuten Kiinakin, Intia liikkuu ympäristökysymyksissä yhtaikaa hyvään ja huonoon suuntaan, ja sitä moninaisuutta ei yksikään matkailija lyhyellä kiertomatkallaan tavoita eikä surkeista kaupunkinäkymistä hahmota.

Toiseksi, kirjoitus on naiivi, koska Lehmusvirta ei ymmärrä tai halua ymmärtää, että suomalaisen tai minkä tahansa muun vauraan yhteiskunnan toiminta vaikuttaa myös itseään laajemmin. Kansainvälinen politiikka vaatii vastavuoroisuutta, esimerkkien antamista ja myös suhteellisuutta. Kuten Frilander muistuttaa, Suomen ja Intian vertailun sijaan on mielekkäämpää asettaa rinnakkain EU ja Intia. EU:n päästöt ovat Intiaan verrattuna puolitoistakertaiset, vaikka väkeä on yli puolet vähemmän. Kiina ja Intia tuskin ottaisivat reippaampia askeleita ilmastonmuutoksen torjunnassa, jos vauraat päättäisivät luopua koko touhusta. Mitään muuta toimintakehotusta kolumnissa ei kuitenkaan ole.

Kauppalehden toimittaja Olli Herrala tarttui keskusteluun 1.2. päivätyssä Metrossanukkuja-blogikirjoituksessaan ”Ilmastovouhotuksesta kehittyi karmea parku”. Hän tiivisti Lehmusvirran lopputulemaksi ”ei näin naiivisti ilmastoja pelasteta” ja kutsui kolumnia neutraaliksi kommentoinniksi, mitä vouhotus- ja vitsileimaaminen tuskin on. Kirjoituksen varsinainen pihvi ei kuitenkaan ollut Lehmusvirran ilmastonäkemyksen puolustaminen vaan Herralan oman vuoden 2007 haastattelujutun uudelleenlämmittäminen. Hän tukeutui näkemykseen, että ilmastonmuutos on propagandaa, jolla ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä.

Jos Lehmusvirta esittää, että suomalaisten on turha tehdä mitään vaurastuvien intialaisten uhkan edessä, Herrala kieltää koko ilmasto-ongelman, toki haastateltavan sanoin. Vastakkain on ”syyllistävä valtavirta” ja ”ilmastonmuutoskeskustelun monipuolustajat”. Tässä toinen nykykeskustelun suosikki: itsensä asettaminen sankarillisen vastarannan kiisken asemaan pakkototuuden tuputtajia vastaan.

Lehmusvirta ei ryhdy “Iso vitsi” -kolumnissaan ilmastonmuutoksen kieltäjäksi vaan näyttää olevan asiasta syvästi huolissaan. Mutta 20.2. päivätyssä kolumnissa ”Pääsikö ilmastokiistassa hiljainen enemmistö ääneen?” hän tukeutuu Herralan tavoin sankarilliseen vastakohta-asetelmaan. ”Totuushegemonian” sijaan hänen kirjoituksensa on antanut äänen hiljaiselle enemmistölle, joka ei ole kehdannut sanoa, mitä ajattelee. Hegemoniaa valvovat auktoriteetit ja asiantuntijat – ja Twitter, jonka keskusteluiden kiivaudesta Lehmusvirta on toimittajana hupaisan yllättynyt. Hegemonian haastavat ”maailmalla kiertäneet lukijat”. Totuus löytyy taas kiertomatkalta.

Lehmusvirran haastattelema tutkija Glen Peters vahvistaa aiemman kirjoituksen yhden viestin: kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi ei tehdä tällä hetkellä läheskään tarpeeksi. Peters myös muistuttaa, että taloudellinen kehitys nähdään monessa paikassa tärkeämmäksi kuin ilmastonmuutoksen estäminen, mikä ei liene yllätys yhdellekään lukutaitoiselle ihmiselle, joka on seurannut näitä asioita viime vuosikymmeninä.

Lehmusvirta mukailee kulunutta ”Suomessa ei saa puhua tästä” -letkautusta ja valittaa, miten Suomessa saa puhua asiasta vain yhdestä näkökulmasta. Suomessa on kuitenkin hallitusvastuussa puolue, joka on ratsastanut vaalikampanjoissaan ilmastonmuutoksen epäilyllä. Taloudellinen kehitys on yhä uudestaan asetettu ilmastonmuutoksen torjunnan edelle. Mutta mikäs siinä, jos toimittaja haluaa kokea Twitter-törmäyksen perusteella olevansa hegemonian alistama.

Kysymykseksi jää, yrittääkö Lehmusvirta edes kirjoittaa kolumniinsa ymmärrettävää viestiä. Hän toteaa: ”Suurten muutosten pahin pullonkaula löytyy usein ihmisten korvien välistä.” Ja nyt pullonkaula on ilmeisesti ”pohjoismainen ilmastokeskustelu”. Mutta jos hänen tammikuisen kolumninsa viesti on, että täällä ei kannata tehdä mitään, mitä muutosta hän peräänkuuluttaa?

Laupeuden hengessä tulkittakoon, että hänen naureskelemansa yksilöiden toiminta kuten lihansyönnin välttäminen, jätteiden kierrätys ja hybridiautot, ”oman arjen myllääminen”, eivät riitä muutokseen. Se on eittämättä totta. Täällä kuten kaikkialla muualla pitää tehdä isommin ja toimia kansainvälisessä yhteistyössä.

Yhteiskunnan pitää muuttua perusteellisesti vähemmän luonnonvaroja kuluttavaksi, luontoa tuhoavaksi ja saasteita tuottavaksi. Päästöjen vähentämisen lisäksi se tarkoittaa esimerkiksi hiilinielujen edistämistä muun muassa metsissä ja peltomailla. Asioiden tekemistä toisin. Vauraampien aineellista kulutusta on vähennettävä samalla kun köyhempien hyvinvointia on tuotettava toisin keinoin kuin meidän teollistumisen historiamme aikana. Helppoa se ei tietenkään ole.

BIOS-ryhmämme ensimmäinen yhteisartikkeli julkaistiin Kosmopolis-lehden numerossa 4/16. Käsikirjoitusversion voi lukea Academia-palvelussa.

Artikkelin tiivistelmä:

Nykymuotoinen keskustelu antroposeenista sai alkunsa Paul Crutzenin ja Eugene Stoermerin artikkelista vuonna 2000. Tutkijat ehdottivat, että olisi nimettävä uusi aikakausi, antroposeeni, kuvaamaan ihmisen laajentunutta vaikutusta maapallolla. Ehdotuksen mukaan ihmiskunnasta on tullut geologinen voima, joka vaikuttaa pysyvästi koko maapallojärjestelmän toimintaan. Vaikka antroposeenilla ei ole vielä virallista luonnontieteellistä asemaa, on termin käyttö levinnyt laajalle eri tieteenaloilla. Keskustelu on kuitenkin toistaiseksi varsin jäsentymätöntä ja aito poikkitieteellinen antroposeenitutkimus on ollut vähäistä. Vaikka globaalien muutosten aika merkitsee vakavia koko elonkehälle vaarallisia ympäristömuutoksia, antroposeenin käsitteellistäminen tarjoaa myös uuden mahdollisuuden poikkitieteelliseen kysymyksenasetteluun ja tutkimukseen.

Käsittelemme tässä artikkelissa ensiksi antroposeenin ympärillä käytyjä keskusteluja luonnontieteessä. Tarkastelemme antroposeenin määrittelyhaasteita stratigrafiassa sekä merkittävää tieteellisen paradigman muutosta maapallojärjestelmätieteessä. Tämän jälkeen luomme tiiviin katsauksen antroposeenin saamaan vastaanottoon erityisesti yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä. Artikkelin lopuksi puolustamme antroposeenin käsitteellisen moninaisuuden ja metodologisen avoimuuden tarvetta monitieteisessä tutkimusympäristössä.

Kulunut vuosi ainakin tuntuu olleen selkeälinjaisempi kuin edellinen, jonka palasia keräilin kokoon hämmentyneenä viime joulukuussa. Tänä vuonna oli työ BIOS-tutkimusyksikössä, eikä mikään kurssiopetus tai pitkä matka häirinnyt sitä. Pääsin perehtymään ympäristö- ja resurssikysymyksiin paljon syvällisemmin kuin koskaan aiemmin.

BIOS hallitsikin koko vuotta. Vaikka englanninkielinen kirja on edelleen työn alla, tutkimusyksikön pilottihanke YLE:n kanssa oli ensi sijalla. Paneuduin laatimaan laajoja taustapapereita tutkimusporukkamme ja toimittajien yhteistyötä varten väestönkasvusta, vesikysymyksistä, ruoantuotannosta, kalastuksesta ja vesiviljelystä sekä liikkumisesta. Tämä vaati valtavasti lukemista, niin laajojen raporttien kuin yksittäisten tutkimusartikkelienkin. BIOS-porukkamme muut jäsenet tekivät vastaavaa kartoitustyötä, joten sain perehtyä myös energia- ja ilmastokysymyksiin, talouskeskusteluun ja moniin muihin aiheisiin.

BIOS-tutkimusyksikön porukka eli Antti Majava, Tere Vadén, Karoliina Lummaa, Paavo Järvensivu, Tere Toivanen, Jussi Eronen ja Ville Lähde.

Oman porukan kokousten ohella työ vei minut lukuisiin seminaareihin ja yhteistyötapaamisiin muun muassa Kansallisen ennakointiverkoston ja Kehys ry:n tilaisuuksissa. Sain kymmeniä uusia kiinnostavia tuttavuuksia ja opin paljon sellaista, johon meidän työporukkamme oppineisuus ei ulottunut. Erityisesti nautin saadessani kuunnella Tuuli Hirvilammin ja Janne Hukkisen oivaltavia esityksiä monessa eri tapahtumassa.

Vaikka tutkimusyksikkömme väki oli innoissaan työn touhussa läpi vuoden, pelko rahoituksesta vei voimia – ja hakemusten tekeminen oman siivunsa työajasta. Joulukuussa saimme kuitenkin runsaamman rahoituksen kuin uskalsimme toivoakaan, ja nyt voimme keskittyä puurtamiseen seuraavat neljä vuotta.

Niukkuuden maailmassa myytiin tänä vuonna loppuun, vaikka sitä saakin sähkökirjana edelleen. Turun kirjakahvilasta löytyi loppuvuodesta vielä yksi kappale.

Teen edelleen työtä pääosin kotona työhuoneessani, mutta BIOS-työ on tuonut mukanaan paljon reissaamista – minusta onkin kehkeytymässä matkahelsinkiläinen. Kirjailijatyön poikimien luentomatkojen ja vapaaehtoistoiminnan ohella tämä on tuonut ison muutoksen elämänrytmiini, kun neljännes vuoden päivistä kuluu matkoilla. Yllättäen tästä tuli myös kirjailijana kiireisin luentovuosi koskaan: viime vuonna ilmestynyt Paljon liikkuvia osia poiki paljon kutsuja, ja myös Niukkuuden maailmassa työllistää edelleen. Vuoteen kuului kolmisenkymmentä erilaista luentoa, haastattelua tai muuta esiintymistä.

*

Tärkein vapaaehtoistyön muotoni, niin & näin -lehti ja sen rakas taustayhteisö Eurooppalaisen filosofian seura ry ottivat tietysti oman siivunsa vuodesta. Uuden työn vaatimukset kuitenkin näkyivät siinä, etten kerinnyt kirjoittamaan juuri yhtään lehteen tai laisinkaan Filosofia.fi-verkkolokiin. Viimeiseen numeroon sain sentään aikaiseksi yhden käännöksen ja kaksi lyhyttä kirjoitusta. Muutoin keskityin toiminnanjohtajan hommiin sekä myyntityöhön messuilla ja muissa tapahtumissa. Vuoden aikana käynnissä oli monta uudistusta: sähkökirjojen myynnin lanseeraaminen, avoimen julkaisun kehittäminen, uuden verkkokaupan avaaminen sekä kaksi suurta myyntikampanjaa.

Kaksi tärkeää asiaa yhdessä.

niin & näin -lehdessä eli niikkärissä oli käynnissä muitakin muutoksia, kun päätoimittajatiimi kasvoi kolmihenkiseksi. Päätoimittajina ovat nyt Jaakko Belt, Anna Ovaska ja Tytti Rantanen. Anna muuten laskeskeli vuoden kuluessa, että lehti on saavuttanut kirjoittajapuolella sukupuolten tasapainon, sillä jakauma on aika tarkkaan 50-50. Olen ylpeä tästä, sillä filosofia on niitä tieteen aloja, joilla opiskelijoiden naisvaltaisuudesta huolimatta miehillä on ollut perinteisesti yliote näkyvyydessä – institutionaalisista asemista puhumattakaan. Tätä työtä on tehty niikkärissä vuosikausia, ja on mukavaa, että se on kantanut hedelmää.

*

Lisääntynyt reissaaminen on sen sijaan piristänyt entisestään toista vapaaehtoisprojektiani eli Hyvä kurkku -ruokapalstaa. Sylvi-verkkolehdessä ilmestyvä palsta sai tänä vuonna vihdoin rinnalleen Hyvän kurkun Facebook-sivut, joiden suosio on ollut ilahduttava. Vuoden aikana ilmestyi 64 arviota, ja tältä vuodelta jäi julkaisujonoon vajaat parikymmentä lisää – sentään sataan en päässyt. Tänä vuonna Hyvä kurkku rikkoi joka tapauksessa 200 arvion rajan komeasti – ja vaikka osa ravintoloista on lopettanut, arkistoista löytyy pian parinsadan edelleen toimivan ruokapaikan vegaanitarjonnan arviot sekä lukuisia kirjoituksia ulkomailta.

Suomen parasta vegaanistasushia Tampereen Kauppahallin Umamissa.

SPR-vapaaehtoistyöhönkin ehdin käyttää jonkin verran aikaa, mutta etenkin syyspuolella muu elämä jyräsi sen yli. Ensi vuonna minun on pakko löytää aikaa, koska ensiaputyö on minulle tärkeää paitsi oman arvonsa vuoksi myös varoventtiilinä kirjoittamisen, lukemisen ja kokoustamisen täyteiselle elämälle.

*

Toinen välttämätön pakopaikka on tietysti puutarha, jota hoidamme rakkaan vaimoni ja parhaan ystäväni Marjaanan kanssa. Tänä vuonna saimme vihdoin korjattua uskollisen kasvihuoneemme sukulaisteni avulla – talkooväestä oli muutenkin valtava apu kevättöissä. Kokeilimme ensimmäistä kertaa tomatillojen kasvattamista, ja sato ylitti kaikki odotuksemme. Tomatillosalsa on niin hyvää, että kasvatamme varmasti näitä jatkossakin. Härkäpapuja saimme riivittynä yli 30 litraa, joten favettaa riittää ensi satokauteen. Rapinikokeilumme epäonnistui sen sijaan surkeasti, ja kurkku- ja tillisadot olivat vähällä jäädä kokonaan saamatta. Oppia ikä kaikki.

Kesän sadon nauttimista Lempäälän Hulaudessa.

Olen ehtinyt lukea hävettävän vähän kaunokirjallisuutta, mutta ei se ole ihmekään tämän kiireen keskellä. Uusista lukukokemuksista Jeff Vandermeerin Annihilation oli ehdottomasti kiinnostavin. Elokuvien ääreenkin ehdin pysähtyä turhan harvoin. Mieleenpainuvimpia olivat Una Giornata Particolare, I am Thor ja Nuovomondo. Kuten ajan henkeen kai kuuluu, televisiosarjoja tuli katsottua enemmän. Scifin harrastajana nautin Expansen klassisista teemoista ja suoraviivaisesta kerronnasta, joka oli mukava poikkeus kymmeniä tarinalinjoja, red herringejä ja cliffhangereita uupumukseen asti vilisevistä scifi- ja fantasiasarjoista. Stranger Things ilahdutti vanhaa roolipelinörttiä. Onnistuin myös löytämään vanhan brittisarjan Edge of Darkness dvd-levyn ja pääsin verestämään muistojani. Sarja oli nuoruuteni avainkokemuksia ja pidin siitä edelleen – joskin Gaia-mystiikka tuskastutti minua jo aikanaan 80-luvulla.

*

Tammikuun alussa vierailin YLE Radio 1:n Aristoteleen kantapää -ohjelmassa puhumassa kirjani Paljon liikkuvia osia teemoista. Opetusalan Educa-messuilla Helsingissä niin & näin sai kirjoja ja lehtiä lukijoille enemmän kuin koskaan aiemmin – uusien opetussuunnitelmien myötä ajattelutaitoihin opastavalle kirjallisuudelle on yhä suurempi tarve.

Marjaanan kanssa ehdimme käväistä päiväreissulla Helsingissä Cartier-Bressonin ja Ai Weiwein näyttelyissä, ja kerkesimme pistäytyä myös Temppeliaukion kirkossa, jossa lienen vieraillut edellisen kerran pikkupoikana. Kävin Turussa tapaamassa rakkaita ystäviäni Muukkosia ja Karelia, ja samalla pääsin tutustumaan Rauninaukion oivalliseen VG Wokiin. Sain vietnamilaisen bahn mi -patongin, joka ei hävinnyt yhtään Brooklynin kokemukselle viime vuonna. Ruokapuolella Tampereella lanseerattiin vegaanimaailman vänkä uutuus, kun Kekkosentien Neste alkoi tarjota monipuolisesti vegaanista grilliruokaa.

Tammikuun lukukokemuksista mainittakoon Kukka Rannan ja Mikael Brunilan artikkeli New Yorkin asunnottomuudesta (LINKKI: http://www.maailmankuvalehti.fi/2016/1/pitkat/ilman-kotia).

*

Satusetänä. Onnellisena.

Helmikuussa oli monin sortin kiireitä. Tampereen yliopistossa luennoin professori Mikko Lehtosen työpajassa, joka käsitteli julkisen keskustelun polarisoitumista. Vierailin asiantuntijana SITRA:n koulutustapahtumassa Sannäsissä – kokemus oli huomattavasti hauskempi kuin odotin. Tulin myös tutustuneeksi useampaan kollegaan. Kiasmassa järjestetyn Skills of Economy -kurssin vierailuluennolla pääsin uudistamaan luentokonseptiani, mikä oli piristävää ja onneksi ilmeisen toimivaakin. Matkalla pääsin myös yöpymään rakkaiden ystävieni Samin, Johannan ja Annan luona. Satujen lukeminen Annalle oli vuoden mukavimpia hetkiä. Toisella reissulla pääsin vierailemaan vanhojen ystävieni Annin ja Antonin luona ja leikkimään ihanan Ruffen kanssa. Reissutyö tarjoaa hyvän tekosyyn ruinata yösijaa ja uudistaa ystävyyksiä.

Telakalla pidettiin Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuus. En voittanut, mutta pelkkä ehdokkaaksi päätyminen oli yllätys ja suuri kunnia. Ystäväni ja BIOS-työtoverini Paavo Järvensivun kirja Rajattomasti rahaa niukkuudessa ilmestyi. Olinkin päässyt kommentoimaan hienon opuksen käsikirjoitusta. Paavo muistuttaa tärkeästä asiasta: rahan niukkuutta ei tule sekoittaa aineellisten resurssien niukkuuteen. Jos näin tehdään, kriittinen talouskeskustelu jää hampaattomaksi.

niin & näin -kirjasarjassa julkaistiin minulle tuiki tärkeä Kenan Malikin kirja Monikulttuurisuus, ja niin & näin -lehdessä ilmestyi hänen haastattelunsa. Malik ei sorru yksinkertaisiin käsityksiin kulttuureista, ei tuomitseviin tai romantisoiviin, vaan hän ymmärtää inhimillistä moninaisuutta sekä tapoja rajoittaa sitä yksikasvoistaviin leireihin.

Viime vuonna ihastuin Doylestownissa perinteiseen kaivuukuokkaan (cutter mattock), mutta en löytänyt työkalua Suomesta. Kyselin seppiä takomaan sellaista, mutta usea kieltäytyi haasteesta, kunnes Seppä Antti suostui suorastaan innostuneena. Ystäväni ja opettajani Chuck Dyke ja hänen poikansa ovat antaneet George Carlinin innoittamana tälle työkalulle nimen Piano (please hand me the piano), ja oma Pianoni saapui helmikuussa Hulauteen. Antti oli tehnyt hyvää työtä.

Could you hand me the piano, please?

Ruokarintamalla kiintoisin uutuus oli tamperelainen Yitong Hot Pot, jossa juhlistimme rakkaiden ystäviemme naimisiinmenoa.

Rakas ystäväni ja Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari kunnostautui jälleen, nyt massasukupuuttoja käsittelevällä artikkelilla. Sain myös iloisia uutisia, että joukkorahoittamani dokumenttielokuvaprojekti Worlds of Ursula K. Le Guin sai kerättyä tarvittavan rahoituksen. Tuin vuoden aikana myös Finnwatchin toimintaa.

*

Maaliskuussa ystäväni Ville Hämäläinen järjesti mukavan keskustelutilaisuuden kirjasta Paljon liikkuvia osia minulle rakkaassa 931-ravintolassa eli Ysärissä. Niukkuuden maailmassa -kirjasta aiemmin kirjoittanut Minea Koskinen kutsui minut keskustelemaan Tampereen yliopistotelevisioon kaupunkien tulevaisuudesta. Kävin myös YLE:n Puheen päivässä keskustelemassa kirjan Paljon liikkuvia osia teemoista. Jyväskylän sosiologipäivillä vietin suurimman osan ajasta niin & näin -pöydän takana, mutta ehdin sentään käväistä BIOS-tutkimusyksikön esittäytymisessä ja viettää mukavan illan Vakiopaineessa. Palattuani Tampereelle sain Nomu-ravintolassa järkyttävän hyvän minulle räätälöidyn vegaaniaterian. Ruokalajit päätyivätkin sittemmin listalle ja saavuttivat suurta suosiota. Ihan yhtä nappiin mennyttä purilaista en ole kyllä saanut toiste. Toinen kuukauden ruokatapaus oli tamperelainen Café & Bakery Mimosa, josta tuli saman tien suosikkikahvilani.

Mimosan vihikset. Ah.

BIOS-toverini Tero Toivanen oli toisena kirjoittajana Vuoden tiedekynällä palkitussa artikkelissa. Ilokseni saimme myös vuoden ensimmäiseen niin & näin -lehteen Teron oivallisen tervanpolttajia käsittelevän artikkelin. Ystäväni Inkeri Koskinen taas voitti Vuoden tiedekirja -palkinnon teoksellaan Villi Suomen historia.

*

Huhtikuussa osallistuin paneelikeskusteluun Helsingin Ylioppilasteatterissa Nykyaika-tapahtumassa. Vierailin myös ensimmäistä kertaa vuosikausiin Joensuussa puhumassa valtavan ihanassa Kulttuurikahvila Laiturissa ympäristöpakolaisuudesta. Sain viettää aikaa vanhan ystäväni Joukon kanssa, joka vei minut kuuntelemaan käsittämättömän hienoa musisointia Sointulassa. Ruokailukokemukset olivat niin hyviä, että vierailu poiki kolme ylistävää Hyvä kurkku -arviota.

Sain myös tilaisuuden tutustua Lasse Nordlundiin, jonka kanssa keskustelimme omavaraisuudesta Sari Valton ohjelmassa YLE Radio 1:ssä. Lasse on sydämellinen ihminen, jonka kanssa oli mukava jäädä juttelemaan pitkäksi aikaa lähetyksen jälkeenkin. Tere Vadén haastatteli Lassea myös niin & näin -lehteen seitsemän vuotta sitten. BIOS oli myös radioaalloilla, kun työtoverini Karoliina, Paavo, Jussi ja Tero juttelivat tamperelaisessa Totuusradiossa antroposeenistä Mikko Pelttarin kanssa.

Vanhat ystäväni Tuuli Hirvilammi ja Marko Ulvila olivat tekemässä teosta Talous kasvun jälkeen, jonka julkistamistilaisuuksissa pääsin käymään Helsingissä ja Tampereella. Kirjan tekijät ovat kiertäneet maata puhumassa ihailtavan aktiivisesti, ja olen saanut käydä kiehtovia keskusteluita tietyistä näkemyseroista huolimatta tai ehkä niistä johtuen.

Kuukauden ruokakokemus lie ollut helsinkiläinen African Pots, jossa söin erinomaisen lounaan BIOS-kaverien kanssa. Tosin en ole ehtinyt vielä käydä siellä uudelleen. Paikka on sivussa normaalireiteiltäni. Mutta suosittelen sitä mitä lämpimimmin.

*

Myyntimiehen eväät.

Toukokuussa pääsin Suomen tietokirjailijat ry:n kirjailijavieraaksi Tampereen Steiner-lukioon. Vierailu oli mitä mukavin, ja vastaava opettaja sattui vielä olemaan vanha tuttuni. Helsingissä HENVI Science Day -tapahtumasta mieleen jäi etenkin professori Barry Smitin luento – varsinkin hänen tervetulleet muistutuksensa sanoihin ripustautumisesta. Samaa ”sanamagiaa” olen käsitellyt molemmissa kirjoissani. Koneen säätiön Kamarissa pääsin tutustumaan muihin Jakautuuko Suomi? -haun hankkeisiin. Maailma kylässä -festivaaleilla päivystimme niin & näin -pöydän takana ja juhlimme kevätkauden päättymistä perinteiseen tapaan toimitusporukalla.

Lempilehdestäni London Review of Booksista jäi mieleen kiinnostava artikkeli bitcoinista ja sen taustalla olevasta teknologiasta.

*

Kesäkuussa työreissut jatkuivat. Kävin Turussa kirjailijavierailulla Kirjan talossa (en ollutkaan koskaan päässyt siellä käymään). Samalla matkalla osui eteen kuukauden ruokalöytö, kun illastin ystäväni Yrsan kanssa Tintåssa ja söin yhden parhaimmista Suomessa saamistani vegaanipizzoista. Helsingissä ”For the Next Generations” -tapahtumassa suomalaiset kommentoijat pesivät keynote-vierailijat, kun Tuuli Hirvilammi ja Janne Hukkinen lausuivat kriittisiä huomioitaan. Etenkin Heikki Hiilamon oivallinen esitys jäi mieleen – ja siitä poikikin hänen kolumninsa vuoden viimeiseen niin & näin -lehteen.

Onneksi lomaillakin ehti, vaikka vapaaehtoistyöt kuormittivat koko kesän ajan enemmän kuin olisi pitänyt. Marjaanan kanssa kävimme pikaisella Helsingin reissulla katsomassa Jaakko Heikkilän näyttelyä ”Veden kätkemiä huoneita”. Hietalahden kauppahallin Fat Ramen ja Ruoholahden Cargo tarjosivat molemmat mahtavia ateriointielämyksiä. Pääsin myös käymään Ossi Somman juhlanäyttelyssä ystävieni kanssa – edelliset vierailut olin tainnut tehdä kuvaamataidon opettajani järjestämillä reissuilla koululaisena. Somman piha on ohittamaton taide-elämys. Suosittelen kesäistä kävelyä Tuonelan virran varrella.

Tuonelan virralla.

YLE julkaisi erinomaisen artikkelin maaperän hiilensitomiskyvystä ja sen problematiikasta – BIOS-taustatyöllä oli oma roolinsa tässäkin jutussa.

*

Hämmentävää kyllä, kesään mahtui yksi kuukausi ilman työreissuja. Muuten kyllä onnistuimme irtautumaan välillä puutarhan aherruksesta. Kävimme Marjaanan kanssa Mäntän kuvataideviikoilla ja teimme yhdistetyn Tallinna-Helsinki-reissun. Edellisestä Tallinna-visiitistä oli kulunut niin paljon aikaa, että lähinnä kiertelimme kaupungilla. Telliskiven alueellakin pistäydyimme, joskin kaatosade häiritsi. Onneksi reissun paras ruokapaikka Baar Bistro Kukeke tarjosi oivallisen sateensuojan. Helsingissä kävimme Amos Anderssonin museossa ihastelemassa etenkin islantilaisten taiteilijoiden ”Veden varassa” -näyttelyä. Törmäsin matkalla myös täysin yllättäen vanhaan ystävääni Tim Ingoldiin. Helsingin paras ateria, ja varmasti vuoden huimin ruokakokemus, oli illallinen Grön-ravintolassa. Sen sijaan surin sympaattisen tamperelaisen Kahvila Kaihon lopettamista.

Grönin taituruutta.

*

Vaikka käyn Porissa alvariinsa anoppilassa, olen päässyt harvoin tutustumaan kaupunkiin toria lukuun ottamatta. Saimme elokuussa vihdoin aikaiseksi viettää Marjaanan kanssa Pori-päivän. Äimistyin ainutlaatuisessa Keski-Porin kirkossa, ihailimme taidemuseossa Eggert Péturssonin kukkakollaaseja ja ”Itä-Aasian ikkunan” videotaidetta ja yllätyimme, kun Blind Burger tarjosi oivallisen vegaanipurilaisen. Toinen elokuun ruokatapaus oli klassisen ja rakkaan helsinkiläisen New Bamboo Centerin aukeaminen pitkän tauon jälkeen. Niin ikään Helsingissä söin erinomaisen vegaanisen pizzan Piece’n’Lovessa armaiden ystävieni seurassa.

Luennointireissut alkoivat taas. Tampereen yliopistossa puhuin ruoantuotannosta, ja Helsingissä Runokuun tietokirjapaneelissa luin otteita kirjasta Paljon liikkuvia osia.

Tomaattikauden satoa.

Kuukauden mieleenpainuvinta työlukemista oli Nature-lehden juttu lääketutkimuksesta, joka pyrkii välttämään ylisuuret kustannukset. (LINKKI: http://sylvi.fi/2016/10/hyva-kurkku-piecen-love-helsinki/)

*

Syyskuussa luennointitahti kiihtyi. Antti Kilpijärvi kutsui minut jälleen kirjailijavieraaksi Tampereen yhteiskoulun lukioon, ja kokemus oli vieläkin parempi kuin edellisellä kerralla. Harvalta yleisöltä saa näin lämpimän vastaanoton. Tampereen yliopistossa vierailin tuttuun tapaan Risto Kuneliuksen hienolla uusien opiskelijoiden kurssilla puhumassa nälästä, ruokaturvasta ja ruoantuotannon tulevaisuudesta. Aalto-yliopistossa luennoin vanhan ystäväni Jyrki Pylvään pitämällä kurssilla Niukkuuden maailmassa -kirjan teemoista. Kävin taas Helsingissä Häiriöitä-sarjan luennoitsijavieraana, tosin hieman synkeissä merkeissä, sillä Rautatieaseman aukion surmatyö oli tuoreena mielessä. Kirjan Paljon liikkuvia osia teemat tuntuivat liiankin ajankohtaisilta.

Kuukauden ja koko vuoden ehdottomasti mukavin luentoreissu suuntasi kuitenkin Vaasaan BIOS-työkaverini Jussi Erosen kanssa. Göran Ekströmin organisoimassa tilaisuudessa ”11. hetki” puhui lisäksemme vanha ystäväni Elisa Aaltola. Luennot menivät mukavasti, mutta ennen kaikkea mieleen jäi vierailu Göranin ja Annan luona. Harvoin olen viettänyt niin mukavaa iltaa.

Päädyin myös radioon, tällä kertaa Docventures-ohjelman jatkoille puhumaan puijaamisesta Rikun ja Tunnan tapaan suorasukaisella otsikolla ”Kusetus”. Vaikka ”läppää heittävä” railakas tyyli ei ole ihan minun juttuni, tämä oli mukava keskusteluhetki, ja tällaisen lähestymistavan suosion ja vaikutuksen näki hyvin seuraavana päivänä Turun messuilla, kun kymmenet ihmiset kävivät kysymässä kirjani perään.

Riku lukee kirjaa lähetyksessä.

Kuukauden pysäyttävin, joskaan ei valitettavasti yhtään yllättävä, artikkeli oli Bill McKibbenin ilmastopäästömatemaattinen laskuharjoitus. Lopputulos oli selvä: yhtään uusia fossiilisten polttoaineiden varantoja ei pitäisi etsiä.

Vanha ystäväni Mervi Leppäkorpi älähti turvapaikkapolitiikan kohtalokkaista muutoksista. Pauli Rautiainen muistutti niin ikään, millaista kurjuutta paperittomille oltiin luomassa.

Tampereella saatiin jättää haikeat hyvästit Laukontorin Grub-ruokavaunulle, joka oli tuonut vietnamilaiset bahn mi -patongit – myös vegaaniset – kaupunkiin.

*

Lokakuu on kirjamessukuu ja avustushakemuskuu, kuten aina. OKM:n Kulttuurilehtituen haun uudistus tuotti päänvaivaa, mutta prosessi ei onneksi ollut niin vaivalloinen kuin pelkäsin. Turun kirjamessut olivat niin & näin -tiskillä parhaat kautta aikojen, ja reissu oli muutenkin mitä mukavin. Blanko yllätti burgerillaan, ja Karu Izakayan vegaanitarjonta oli vielä parempaa kuin runsaat pari vuotta sitten. Liityin messuilla myös vihdoin Turun scifiseuran jäseneksi – sen verran olen heidän osastollaan hengaillut ja nauttinut ilmaista kahvia, joten päätin osallistuakin. Parhaillaan laadin Spin-lehteen ensimmäistä kirja-arviotani.

Kävin Tampereen yliopistossa puhumassa kalastuksesta ja vesiviljelystä vanhan ystäväni Ninan pitämällä kurssilla. Ekosäätiön järjestämässä keskustelutilaisuudessa Helsingin yliopistossa sain kuulla professori Juha Heleniuksen erinomaisen esitelmän agroekologiasta ja ruokajärjestelmän luonteesta. Mieleeni jäi etenkin Juhan hersyvän hauska huomautus heille, jotka eivät ymmärrä ruoantuotannon ”optimoinnin” myötä toisille alueille ulkoistettavia ekologisia vaikutuksia: ”Siinä voi toki höpötellä kaikenlaista vastuutonta.” Luennon jälkeen kävin Hyvän kurkun perustajan ja vanhan ystäväni Manun kanssa syömässä Copas y Tapas -ravintolassa, joka yllätti huipputason antimillaan.

Kurpitsaa.

Helsingin kirjamessut olivat poikkeuksellisen raskaat ja työläät, mutta palkinto oli hyvä: lehteä ja kirjoja päätyi lukijoille enemmän kuin koskaan. Esiinnyin pikaisesti YLE:n televisiohaastattelussa, ja minua käytiin haastattelemassa myös paikallisen radioon. Ylistin Kenan Malikin kirjoja, jotka myytiinkin yllättäen loppuun.

Aikalainen-lehdessä professori Juho Saari muistutti köyhyyden moninaisista ulottuvuuksista – tärkeää ja tuttuakin asiaa, mutta kuvaa nykyisen köyhyyskeskustelun pinnallista moralisointia ja psykologisointia, että näiden asioiden sanominen ääneen on harvinaista.

*

Marraskuulle oli kertynyt esiintymisiä. Kävin Tuuli Hirvilammen kanssa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja inhimillisyydestä Kepan järjestämässä tilaisuudessa. Luennoin taas TEAK:issakin, tällä kertaa samana päivänä opettajani Yrjö Hailan kanssa. Oli mukavaa seurata Yrjön esiintymistä pitkän tauon jälkeen. Itse jatkoin väestönkasvun, nälän ja köyhyyden välisten suhteiden pohdintaa. Tampereen yliopiston TAMY:n Kehitysyhteistyö- ja ympäristöpäivillä puhuin samoista teemoista otsikolla ”Miten löytää toivoa toivottomalta tuntuvista asioista?” Tampereen Werstaalla puhuin inhimillisistä eläinsuhteista. Tein myös kahden luentopäivän reissun Turkuun: ensin puhuin yliopistolla ruoantuotannon tulevaisuudesta, sitten Martin kulttuuriolohuoneella kirjasta Paljon liikkuvia osia. Oli sanomattoman mukavaa päästä viettämään taas iltaa Muukkosilla ja jutella Karelin kanssa pitkään jo kolmannen kerran tänä vuonna.

Marjaanan kanssa kävimme Helsingissä rakkaan ystävämme syntymäpäivillä, ja päätimme viettää siellä saman tien pari päivää, kun Marjaanalle osui samaan syssyyn työreissu. Suomen kansallismuseossa kävimme renessanssinäyttelyssä, sitten HAM:issa Kusaman näyttelyssä, jossa sain ikäviä New Yorkin MOMA-flashbackeja selfie-tungoksesta. Vietimme mukavan illan ystäviemme Manun ja Jullen, alkuperäisen Hyvä kurkku -kirjoittajakaksikon, kanssa Itiksessä. Helsingin työreissuilla tykästyin Kaivokäytävän upouuteen Well-kahvilaan.

Uuden helsinkiläisen Well-kahvilan vegaanisia antimia.

Kuukauden ruokakokemus oli Maailman vegaanipäivänä, kun jaksoin odottaa Ravintola 931:n äimistyttävän pitkäksi venyneessä jonossa Vegaaniliiton pop up -ravintolaan. Mamin sushit olivat kekseliäitä, monipuolisia ja todella laadukkaita.

Äidyin myös pitkästä aikaa kirjoittamaan mielipidekirjoituksen, kun Esko Valtaoja sortui karkeaan virheeseen siteeratessaan Nature Communications -lehden julkaisua. Optimismi ei ole minulle ongelma – pyrin itsekin löytämään työssäni toivoa ja merkityksellisten tekojen mahdollisuuksia masentavista uutisista huolimatta. Valtaojan sitkeän yksipuolinen näkemys kehityksestä, ympäristöliikkeistä ja ympäristöongelmista meni kuitenkin tällä kertaa yli äyräiden. Virheellisen tieteellisen siteerauksen soveltaminen Talvivaaran ongelmien vähättelyssä on omanlaistaan öykkäröintiä, mutta siihen en edes jaksanut puuttua – eikä kaikkea yhteen kolumniin kannatakaan tunkea.

Jossain vaiheessa minun pitäisi kirjoittaa populaariteksti taustalla olevasta laajemmasta ongelmasta: tunnetuimmat ympäristömittarit ovat valitettavan harhaanjohtavia, ja syy on selvä. Kuten olen monissa kirjoituksissani korostanut, ei ole yhtä ympäristöongelmaa. Kun keskitytään vain yhteen mittariin kuten maankäyttöön tai abstrahoituihin hiilipäästöihin, ei pystytä näkemään laadullisesti erilaisten ympäristö- ja resurssiongelmien merkitystä. Siksi valitettavasti esimerkiksi kuulu ”ylikulutuspäivä” ei kerro oikeastaan kovin paljon hyödyllistä nykytilanteesta, koska sen käyttämät suureet ovat hyvin ongelmallisia ja yksiulotteisia. Tuloksena on ihmisyhteisöjen ympäristövaikutusten raju aliarvio.

Olin verrattoman onnellinen ystäväni Mikko Kannisen kansainvälisen työryhmän saamasta tunnustuksesta.

Science julkaisi hillittömän kiinnostavan artikkelin Grönlannin viikinkisiirtokuntien tuhosta. Naturessa sen sijaan pohdittiin merten hiilinielujen dynamiikkaa. Yliopisto-lehti kunnostautui taas, tällä kertaa väestönkasvua käsittelevällä jutullaan. Mikko Pelttari kirjoitti blogiin ”Ilmasto muuttaa kaiken” tärkeän jutun Trumpin valinnan vaikutuksista.

*

Joulukuussa osallistuin Kehys ry:n aloitteesta syntyneelle ruokaturva-aamiaiselle. Harvoin olen saanut näin paljon uutta tietoa näin lyhyessä ajassa ja kuullut niin hyvää keskustelua. Etenkin professori Kristina Lindströmin ja kumppanien SOILMAN-hanke kiinnosti, ja saan toivottavasti kuulla lisääkin. BIOS-porukalla ja lukuisten yhteistyökumppaniemme kanssa vietimme mukavat pikkujoulut – juhliessamme meillä ei ollut vielä tietoa tulevasta apurahapäätöksestä, joten hauskanpitoon yhdistyi jatkuva jännitys. Apurahapäätöksen jälkeisistä tunnelmista kirjoitinkin aiemmin.

Saimme vihdoin myös keräännyttyä yhteen rakkaiden veljieni ja isäni kanssa. Kuten asiaan kuuluu, raminaa pelattiin myöhään yöhön.

niin & näin -lehden nelosnumero ilmestyi joulun kynnyksellä, ja siitä on mainittava Inkeri Koskisen artikkeli tieteellisestä objektiivisuudesta. Se oli minulle tärkeä, koska olen itse opettanut yliopistossa Helen Longinon näkemyksiä vuosia. Loppuvuoden ahdistavin lukukokemus sen sijaan käsitteli Google-hakujen synnyttämiä vinoumia. Eikä se tietenkään ole ainoa esimerkki siitä, millaisia esteitä kunnolliselle julkiselle keskustelulle, tiedonvälitykselle ja näkemysten koettelulle on rakentunut. Huonojen ympäristö- ja resurssiuutisten keskellä tällaiset ongelmat ehkä masentavat silti eniten, sillä kaikki muu on kuitenkin kiinni siitä, onko mielekkäälle poliittiselle toiminnalle mahdollisuuksia.

*

Avoimen muukalaisvihan yhä röyhkeämpi esiintyminen, suomalaisen oikeusvaltion ongelmat, taas uusi Eurooppa-keskustelun typistyminen Brexitin myötä (etenkin talous- ja valtapolitiikan analyysin sivuuttuminen joko–tai-asetelman edessä), kuudes sukupuuttoaalto, Syyrian syöksykierre, Pariisin ilmastosopimuksen yhtaikainen optimismi, riittämättömyys ja koko prosessin vaarantuminen Trumpin valinnan myötä, korallien tuhot: turhautumisen ja pessimismin aineksia ei tarvitse etsiä.

Mutta kuten sanottua, luennoillanikin yritän etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia myös toivottomalta tuntuvien asioiden edessä. Tämä on myös BIOS-työni ytimessä. Juuri siksi yhteistyöprojekti YLE:n kanssa tuo juuri nyt eniten työmotivaatiota. Ympäristöjournalismin on kehitettävä uudenlaisia ilmaisun ja selittämisen tapoja, jotta ympäristö- ja resurssikysymysten yhteydet muuhun elämään tulevat ymmärrettäviksi, jotta niistä saa otteen ilman tällaista jatkuvaa perehtymistä – jotta niiden kanssa voi tehdä politiikkaa, joka ei perustu vain hatusta tempaistuille mielipiteille. Guardian on tehnyt tällaista työtä jo vuosia, joten päätinkin ryhtyä lehden kannattajajäseneksi. Osallistuin myös Climate Feedback -projektin joukkorahoittamiseen.

Tammikuun alussa alkaa tähän asti työläin ja intensiivisin kirjoitusprojekti BIOS-työssäni. Joudun opettelemaan uudelleen sellaisia kirjoittamisen tyylejä ja tapoja, jotka luulin jo jättäneeni taakseni. Tämä urakka sekä pelottaa että innostaa yhtaikaa, etenkin kun kirjoitustaitojen koulimisen lisäksi BIOS-elämään kuuluva jatkuva uuden omaksuminen ei taukoa hetkeksikään.

Liityin syksyllä 2015 itsenäiseen monitieteiseen BIOS-tutkimusyksikköön, joka tarkastelee nyky-yhteiskuntien aineellisia ja ekologisia reunaehtoja. Oman tutkimustyön lisäksi BIOS paneutuu uusimman tutkimustiedon keräämiseen ja muokkaamiseen sellaiseen asuun, että se on laajemman yleisön tavoitettavissa yksinkertaistamatta sisältöä liikaa. Miten puhua erilaisten ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja muiden tekijöiden monisyisistä yhteisvaikutuksista niin, että se on ymmärrettävää? Miten saada tarinoista ja kuvauksista samalla tarpeeksi perusteellisia? Ja ennen kaikkea: miten yhdistää näkemys nykymaailman pelottavista kehityskuluista siihen, miten voidaan mennä kohti parempaa? Toivon ja toiminnan mahdollisuuksia ei voi rakentaa mielekkäästi ymmärtämättä, miten maailma makaa.

Nykymaailma on yhdistelmä toivoa ja toivottomuutta luovia asioita. Maailmassa menee yhtaikaa koko ajan paremmin ja huonommin. Kahtiajaottelua rakastavassa keskustelussa tavataan vääntää kättä siitä, kumpi on ensisijaista. Paljon vaikeampaa, mutta myös paljon tärkeämpää, on ymmärtää, miten kumpikin pitää paikkansa yhtaikaa. Nälkä, jano, köyhyys, oppimattomuus ja sodat ovat vähentyneet, mutta samalla inhimillistä ja ei-inhimillistä hyvinvointia turvaavat luonnonedellytykset ovat rapautuneet. Vallitsevat kehityksen mallit – monessa onnistuneet – tuhoavat omia edellytyksiään, ja siksi ne ovat myös perustavasti epäonnistuneita. Tämä ei ole käsitteellinen ristiriita vaan oikeaan osuva kuvaus maailman tolasta. Business as usual -kehityksellä vakavimmat ympäristö- ja resurssiongelmat muodostavat kurimuksen, josta ei ole ulospääsyä.

Jotta hyvän kehityksen parhaita hedelmiä voidaan säilyttää, täytyy yhteiskuntien muuttua. Muuten hyvistäkään asioista ei voi pitää kiinni. Onko sellainen kehitys mahdollista, joka irtautuu edellä kuvatusta toivon ja toivottomuuden yhdistelmästä? Voidaanko pitää kiinni vapauden, ihmisarvon ja tasa-arvon kaltaisista ihanteista ja luopua monista sellaisista käytännöistä, jotka olivat modernien yhteiskuntien kehityksen perusta? BIOS-tutkimustyössä näihin kysymyksiin haetaan vastauksia monitieteisestä tutkimuksesta. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä.

Pessimismin ja optimismin joko–tai-nokkapokan sijaan on toimittava sellaisen kehityksen puolesta, joka ei tuhoa perustaansa. Joillekin se tarkoittaa enemmän ruokaa, energiaa ja muita elämän edellytyksiä, koska se on ainut tapa taittaa paikallinen väestönkasvu ja lähiympäristöä tuhoavat köyhyyden kierteestä kumpuavat elinkeinot. Toisille se tarkoittaa vähemmän kulutusta, koska hiilipäästöjen lisäksi on nähtävä vauraan elämäntavan kuluttamat moninaiset resurssit vedestä kaivannaisiin. Kaikille ihmisille se tarkoittaa, että elämä on järjestettävä eri keinoin – sosiaalisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja teknologisesti. Koska inhimillinen elämä on lukemattomin tavoin riippuvaista ei-inhimillisestä, se tarkoittaa myös muun kuin ihmisluonnon edellytysten turvaamista. Kuudes sukupuuttoaalto ei lupaisi hyvää ihmistenkään yhteiskunnille.

Samat kysymykset olivat askarruttaneet minua kirjoittaessani teoksiani Niukkuuden maailmassa ja Paljon liikkuvia osia. Tietokirjailijana ja luennoijana mietin kuitenkin jatkuvasti sitä, miten merkityksellisiä kirjoitukseni ja puheeni lopulta ovat. Tavoittavatko ne ihmisiä, jotka myös toimivat? Tuskailin asian kanssa etenkin keväällä 2015 vieraillessani ystäväni ja opettajani Chuck Dyken luona Yhdysvalloissa. Suunnitelmissa oli kirjan Niukkuuden maailmassa uudistettu ja laajennettu versio. Chuckin lempeän ärhäkällä avustuksella tajusin kuitenkin, että vastaavaa keskustelunavausta ei voisi tehdä kansainväliselle yleisölle. Maailma oli myös ehtinyt muuttua, ja minä olin oppinut paljon uutta. Kirja pitäisi miettiä kokonaan uusiksi, ja minun pitäisi oppia vielä paljon lisää. Back to the drawing board.

Tähän tuskastumisen alhoon oli paras mahdollinen uutien, että YLE-yhteistyöhankkeemme oli saanut rahoitusta. Pääsin tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa, joiden tietämys täydentäisi omaani. Ja ennen kaikkea minulla olisi työtovereita, ensimmäisen kerran vuosikausiin! Monitieteisen yhteistyön ja jaetun kielen kehittäminen oli alkukankeudessaankin elähdyttävä prosessi. BIOS-työtoverien lisäksi olen päässyt tapaamaan kymmeniä uusia näiden asioiden parissa työskenteleviä ihmisiä. Olen sanomattoman kiitollinen etenkin Paavo Järvensivulle ja Antti Majavalle, jotka olivat jo vuosia pyytäneet minua luennoimaan kursseilleen ja jotka kutsuivat minut uuteen hankkeeseen. Tere Vadén oli tietysti tuttu niin & näin -lehdestä, ja Karoliina Lummaa oli aikanaan toimittamassa kirjaa, johon osallistuin. Jussi Erosesta ja Tero Toivasesta on tullut nopeasti tärkeitä ystäviä ja työtovereita.

Tieteen ja muun yhteiskunnan suhteiden kehittämiselle on tiedeinstituutioissa liian vähän aikaa ja resursseja, minkä vuoksi itsenäinen tutkimusyksikkö tuntui parhaalta tavalta edetä. BIOS-tutkimusyksikön ensimmäinen projekti on yhteistyö YLE:n Yhteiskuntatoimituksen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi – ympäristö- ja resurssikysymykset eivät voi jäädä vain omaan karsinaansa, vaan niiden on tultava osaksi kaikkien elämänalueiden tarkastelua. Yhteistyö on tuottanut jo hedelmää monina yksittäisinä juttuina, mutta hankkeen varsinaiset tuotokset nähdään ensi vuonna.

Tämä pilottihanke on kuitenkin vasta alkua, ja toiveemme on vakiinnuttaa BIOS yksiköksi, joka kehittää tieteen, journalismin, taiteen, päätöksenteon ja julkisen keskustelun suhteita. Olemme käynnistäneet yhteistyötä monien tahojen kanssa – esimerkiksi ensi keväänä osallistumme Tampereen yliopiston journalistiikan koulutusohjelman opetukseen. Olemme osallistuneet yksikön alkutaipaleelta lähtien Kansallisen ennakointiverkoston toimintaan. Merkittävä lähivuosien hankkeemme on kehittää internet-tietopankki, joka yhdistää matalan oppimiskynnyksen, soveltamisen vaihteleviin tarkoituksiin sekä mahdollisuuden tutustua aiheisiin syvällisemmin nopeamman käytön ohessa.

Toiveemme muuttui totiseksi työksi, kun Koneen säätiö myönsi meille neljän vuoden rahoituksen tutkimusyksikön vakiinnuttamiseksi vuosina 2017–2020. Tämä on tutkijalle, tietokirjailijalle ja tiedetoimittajalle ainutlaatuinen tilaisuus: näin kaukaiseen horisonttiin pääsee aniharvoin tuijottamaan. Edellisen kerran minulla lie ollut yhtä pitkälle ulottuva kuva tekemisistäni peruskoulussa. En ole vieläkään sisäistänyt kunnolla sitä, että minulla on mahdollisuus keskittyä tärkeään työhön hyvien ihmisten kanssa. Eiköhän tämä kolahda kunnolla viimeistään tammikuun alussa, kun hengähdystauon jälkeen edessä on hankkeemme tähän asti varmasti intensiivisin kirjoittamisvaihe.

Englanninkielinen kirja, jonka työnimi on Worlds of Scarcity and Abundance, pysyy sekin edelleen työlistalla, mutta nyt osana BIOS-työtäni. Koko kuluneen vuoden olen kirjoittanut ja luennoinut paljon etenkin väestönkasvun, ruuantuotannon sekä nälkä- ja köyhyyskysymysten välisistä yhteyksistiä. Tämä lieneekin tulevan kirjan pääaihe. Mutta yhteistyö YLE:n kanssa sekä muut käynnissä olevat projektimme vievät toistaiseksi suurimman osan työajastani, joten seuraavaa kirjaa saadaan odottaa jonkin aikaa.

Marraskuussa edessä on useita puhereissuja, joiden aiheina ovat ilmastonmuutos, luontokäsitykset, ruuantuotanto, eläimet, resurssien niukkuus ja julkinen keskustelu.

ma 7.11. Helsinki, Rikhardinkadun kirjasto, Kepa ry:n tilaisuus “Ilmastonmuutos vs. inhimillisyys?“. Puhumme Tuuli Hirvilammen kanssa siitä, viekö ilmastonmuutos kohti kansallista itsekkyyttä vai välttämätöntä globaalia solidaarisuutta.

ti 8.11. luennoin TEAK:n uudessa maisteriohjelmassa Ecology and Contemporary Performance seminaarissa “Philosophy and Politics of Ecology”. Seminaari on avoin kaikille taideyliopiston opiskelijoille. Minua ennen luennoi opettajani ja työtoverini Yrjö Haila!

to 10.11. keskustelen Tampereella työväenmuseo Werstaalla Risto Astikaisen kanssa Menneestä tulevaan -luentosarjassa otsikolla “Muistopuisto“. Katselemme “Kansakunnan lisämuisti” -televisiosarjan jakson suomalaisesta eläin- ja luontosuhteesta ja puhumme niiden tulevaisuudesta.

ke 16.11. luennoin Tampereella TAMY:n Kehitysyhteistyö- ja ympäristöpäivillä otsikolla “Miten toivoa voi löytää toivottomalta tuntuvista asioista”.

to 17.11. luennoin Turun akateemisen eläinoikeusseuran tilaisuudessa Yliopistolla (Pub 2, 16–18) otsikolla “Nälkä ja ruuantuotannon tulevaisuus”.

to 18.11. vierailen Turussa Martin kulttuuriolohuoneella ja puhun kirjani Paljon liikkuvia osia aiheista klo 16 lähtien.

Sen jälkeen toivottavasti ehdin rauhoittua kirjoitus- ja lukutyöhön 🙂

Tervetuloa kuuntelemaan!

Vaikka kesälläkin on pitänyt kiirettä töiden ja vapaaehtoistöiden kanssa, reissaamista on ollut onneksi vähemmän. Luennointimatkoja ja muita esiintymisiä alkaa kuitenkin taas siunaantua.

• 3.9. esitelmöin Vaasassa 11. hetki -seminaarissa otsikolla “Mitä tulevaisuuden politiikalta vaaditaan?”
• 7.9. vierailen Tampereen yhteiskoulun lukiossa puhumassa kirjan Niukkuuden maailmassa teemoista.
• 12.9. luennoin Tampereen yliopistossa nälästä, ruokaturvallisuudesta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista ruuantuotantoon.
• 18.9. Keskustelen Helsingissä kirjan Paljon liikkuvia osia teemoista itsenäisen opintopiirin tilaisuudessa.
• 21.9. luennoin Aalto-yliopistossa kirjan Niukkuuden maailmassa teemoista.
• 7.10. luennoin Tampereen yliopistossa maailman kalakantojen tilanteesta.
• 10.11. luennoin Tampereella työväenmuseo Werstaan sarjassa “Menneestä tulevaan”.

Ja tietysti kuten aina, minut tapaa niin & näin -tiskiltä Turun ja Helsingin kirjamessuilla!

Niukkuuden maailmassa -kirjan painos alkaa hiljalleen olla lopussa: sitä saa enää niin & näin -verkkokaupasta, kunnes viimeiset parikymmentä kappaletta on myyty. Mutta niin & näin päätti onneksi siirtyä myös sähkökirjoihin, joten opusta saa edelleen Ellibsin välittämänä.

Tämä vuosi oli niin kiireinen ja poikkeuksellinen, että menneiden muistelu viime ja sitä edellisen vuoden tapaan on tarpeen jo oman mielenrauhan vuoksi. Missä oikein olin? Mitä tapahtui? Mitä kaikkea tuli luvattua? Mitä tein? Yhtäältä muistan rauhan hetket puutarhassa härkäpapuja riipiessä, toisaalta liki loppuun palamisen kasautuvien töiden ja velvollisuuksien edessä. Kaivoin ojaa Doylestownissa, Pennsylvaniassa, ja sitten jo siedin suomalaista iskelmää SPR-vapaaehtoisena Tammerfesteilla. Asiat eivät tahdo pysyä kasassa.

Vuoden alku oli valkoinen.

Isoimmat palaset kokoon ensin. Pätkätyöläisenä minulla oli syytä olettaa, että tänä vuonna ei olisi vakinaista tuloa ollenkaan. Niinpä olin lupautunut luennoimaan useassa oppilaitoksessa. Pelot olivat kuitenkin turhia, sillä sain Koneen säätiöltä vuoden rahoituksen Niukkuuden maailmassa -teoksen englanninkielisen laajennetun laitoksen kirjoittamista varten. Tämä tietysti tarkoitti, että tekemistä olisi enemmänkin kuin tarpeeksi. Onneksi työskentely kirjan parissa ja luennointi tukisivat pääosin toisiaan, sillä ne käsittelivät samoja aiheita. Koneen säätiön rahoitus myös teki mahdolliseksi sen, että pääsin vierailemaan Yhdysvalloissa rakkaan ystäväni ja opettajani Chuck Dyken luona. Jotta aika ei tulisi pitkäksi kevään aikana, jouduin vielä viimeistelemään syksyllä ilmestyvän kirjani Paljon liikkuvia osia käsikirjoitusta. Opushan oli valmistunut jo viime vuoden puolella, mutta kuten aina, matkalla käsikirjoituksesta kirjaksi on monta ylä- ja alamäkeä. Onneksi rakkaat ystäväni Mikko Pelttari ja Sami Syrjämäki auttoivat minua korvaamattomilla kommenteillaan.

Keväällä jatkoin vielä italian kielen opiskelua Lempäälässä, mutta syksyllä minun oli suureksi harmikseni luovuttava tästä harrastuksesta, sillä elämästä tuli vieläkin kiireisempää. Myös vapaaehtoistyö SPR:n ensiapupäivystäjänä jäi vähemmälle. Kirja Paljon liikkuvia osia ilmestyi, mikä tarkoitti tietysti esittely-, keskustelu- ja luennointitilaisuuksia – lisää reissaamista entisten päälle, sillä kirja Niukkuuden maailmassa poiki edelleen luentokutsuja. Ja tietysti rakas niin & näin vaati reissaamaan ja kysymään tuhansilta ihmisiltä: ”Onkos meidän lehti teille tuttu?” Syksyllä myös aloimme työskentelyn uuden BIOS-ryhmämme kanssa. Koneen säätiö rahoitti hankettamme, jossa kehitämme uudenlaista ympäristö- ja resurssijournalismia Ylen Yhteiskuntatoimituksen kanssa. Onneksi tämäkin hanke tukee englanninkielisen kirjan kirjoittamista ja opetustyötäni, mutta se toi kesästä lähtien muassaan valtavat läjät lukemista (välillä minulle muistui mieleen Brazil-elokuvan kohtaus, jossa Lowry yrittää epätoivoissaan tukkia postitulvaa pneumaattisista putkista), lisää reissaamista ja paljon kokouksia. Samalla on tutustuttava uusiin ihmisiin ja opeteltava keskustelemaan tieteenalarajojen yli.

Jatkoin myös vapaaehtoistyöläisenä kirjoittamista Sylvi-lehteen. Pääasiassa kirjoitin Hyvä kurkku –ravintolapalstalle, reippaasti yli viisikymmentä arviota, niiden lisäksi vain yhden reseptiartikkelin. Vuoden vaihteen tienoilla Sylvissä ilmestyy 150. kirjoitukseni.

*

Ehkä kronologisempi lähestymistapa auttaa setvimään muistia paremmin. Tammikuu alkoi perinteiseen tapaan niin & näin –esittelypöydän pitämisellä viisi päivää kestäneillä Tieteen päivillä Helsingin yliopistolla. Olin kuitenkin tavallista innostuneempi tuosta rankasta rupeamasta, sillä edellisen vuoden Helsingin kirjamessut olivat jääneet välistä sairauden takia. Monien ystävien ja kollegoiden tapaamiset olivat silloin peruuntuneet, ja nyt oli tilaisuus ottaa vahinko takaisin. Tieteen päivien aikana nautin kaksi ikimuistettavaa ravintola-ateriaa hyvässä seurassa, Kuningatar Sabassa ja HO’s Foodissa. Tammikuussa päivystimme myös Educa-messuilla, joilla niin & näin -kirjojen Ajattelutaidot-sarjalla oli kaikkien aikojen paras menekki. Luin tammikuussa vihdoin niin & näin –kirjan Ylittämättömiä yksinkertaistuksia, jota suosittelen lämpimästi etenkin nuorelle, joka intoutuu filosofisista kysymyksistä. Casatilla & Varzilla on juuri sellaista kirpakkaa huumoria, jota tuo into kaipaa myös vastalääkkeeksi.

Unelmaisen hyvää ruokaa Sabassa.

Vierailin tammikuussa toimittaja Emilia Kukkalan hienossa keskusteluohjelmassa. Kirjoitin myös Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtyjen terrori-iskujen jälkimainingeissa Filosofia.fi -verkkoportaalin lokiin kirjoituksen ”Ei tarvitse olla Charlie puolustaakseen Charliea”. Tammikuun aikana minulla oli lisäksi kunnia kustannustoimittaa Tapani Kilpeläisen uusin teos Silmät ilman kasvoja. Tapani käsitteli kauhukirjallisuuden, -pelien ja -elokuvien lajityypin nimeämisen ja (yli)teoretisoimisen ongelmia juuri sellaisella otteella, jota olen toivonut myös scifiä/spekulatiivista fiktiota/mitälie koskevaan keskusteluun. Vaikka lajityypin purkaisi analyyttisesti kuinka moneen alakategoriaan, se ei poista sitä, että eri lajityyppimääritelmät ovat olennaisesti vastauksia eri kysymyksiin, eivät keskustelun lopettavia merkkipaaluja.

Valitettavasti minulla ei ollut tänä vuonna aikaa jatkaa scifikirja-arvioiden kirjoittamista. Ehdin kuitenkin lukea edes jonkin verran. Täytin aukkoja Ursula le Guinin tuotannon tuntemuksessani ja luin ison läjän hänen novellikokoelmiaan sekä vihdoin hänen viimeisen ”hainilaiskirjansa” The Telling (2000), joka oli kuitenkin pettymys. Sen sijaan kvartetti Four Ways to Forgiveness (1995) oli hieno kokemus. Luin myös Ann Leckien ”Ancillary-trilogian” kaksi jälkimmäistä osaa. Keskimmäinen Ancillary Sword (2014) oli erittäin hyvä, mutta kokonaisuutena Leckie ei kuitenkaan onnistunut käyttämään hyväkseen ideoidensa kerronnallisia mahdollisuuksia, etenkin radikaalisti toisenlaisen tietoisuuden kuvausta.

niin & näin -kaupparatsun elämä jatkui maaliskuussa Sosiologipäivillä Helsingin yliopistossa. Iloitsimme myös siitä, että Helsingin Sanomat huomioi Filosofia.fi-portaalissa ilmestyvän ilmaisen Logos-verkkoensyklopedian sivuillaan. Logoksessa ilmestyi kuluneena vuonna useita uusia artikkeleita, joista monet levisivät sosiaalisessa mediassa todella laajalle, etenkin artikkelit “Ihmisoikeudet” ja “Monikulttuurisuus”. Koko verkkoportaali uudistuu muuten lähiaikoina niin, että siitä tulee helppokäyttöisempi ja selkeämpi.

Helmi-maaliskuussa luennoin Tampereella kirjan Niukkuuden maailmassa aiheista kahdesti yliopistolla ja kerran Tampereen yhteiskoulussa. Ehdin käydä myös rakkaiden ystävieni Muukkosten luona Turussa pitkästä aikaa. Vanhan ystävyyden virkistäminen on aina mukavaa. Helmikuulta muistamisen arvoinen on muuten tutkimus, jossa todistettiin Kimble-lautapelin pop-o-matic-arpanopan lainalaisuudet, joista lukuisat pelin rakastajat olivat vakuuttuneet. Siitä saitte, epäilijät! Minähän pidän Kimblestä jonkin verran.

*

Maaliskuun lopussa lähdin pitkälle reissulle Yhdysvaltoihin. Osana uutta kirjaprojektia vierailin kaksi viikkoa pitkäaikaisen opettajani, työtoverini ja ystäväni Chuck Dyken luona Doylestownissa Pennsylvanian maaseudulla. Olemme tunteneet Chuckin kanssa jo 90-luvun loppupuolelta siitä lähtien, kun opettajani Yrjö Haila tutustutti meidät Porissa pidetyssä kansainvälisessä tieteellisessä työpajassa. Vuosien varrella olimme tavanneet Suomessa vain pari kertaa, mutta olimme kommentoineet toistemme kirjoituksia ahkerasti, ja olin kääntänyt monia Chuckin kirjoituksia niin & näin -lehteen – ensi vuonnakin ilmestyy muuten yksi. Chuckin opetukset olivat tärkeässä asemassa Niukkuuden maailmassa -teoksessa, joten oli selvä, että laajennetusta englanninkielisestä laitoksesta olisi keskusteltava kunnolla hänen kanssaan.

Tältä kannalta matka oli haastava, opettavainen ja turhauttavakin. Chuck sai minut ymmärtämään, että englanninkielisessä maailmassa ei olisi mahdollista julkaista samanlaista kenelle tahansa suunnattua keskustelunavausta kuin suomenkielinen Niukkuuden maailmassa. Alkujaan tarkoituksena oli puoliksi kääntää alkureos, puoliksi kirjoittaa se uusiksi laajempana. Nyt totesin, että kirjan fokus olisi mietittävä kokonaan uusiksi. Sitä varten kävimme pitkiä keskusteluita, seurasimme Kalifornian kuivuuden pahentumista, ja minä ahmin suuren määrän kirjallisuutta: Elinor Ostromin kirjoituksia, kasoittain Naturen numeroita, ekologiaa ja kompleksisuutta käsitteleviä artikkeleita ja ennen kaikkea Ben Ramalingamin haastavan teoksen Aid on the Edge of Chaos.

Luku- ja kirjoitustyötä tauottivat työskentely Chuckin puutarhassa (It is rest time, not cardiac arrest time!), kävelyretket rakkaan Linda Dyken kanssa, raukeat lepohetket kissoja tarkkaillen sekä jokailtaiset elokuvat: kAos, le Quattro Volte, Mafioso ja huumaava Microcosmos jäivät erityisesti mieleen, vaikka katsoimme myös paljon länkkäreitä ja film noiria, pariskunnan rakkaita lajityyppejä.

My trusty overalls.

Sen lisäksi, että kansainvälinen julkaisu edellyttää uutta fokusta kirjalle, on ylipäätään tapahtunut paljon sellaista, mikä vaatii uutta opettelua ja kirjoittamista: YK:n Millennium Development Goals -ohjelman päättyminen ja uusi Sustainable Development Goals –prosessi sekä kumpaankin liittyvä kriittinen keskustelu; ilmastokeskustelun mullistuminen (divestment-liikehdintä, Keep it in the Ground-tyylinen kampanjointi, Pariisin ilmastosopimus); uudet ja keskenään ristiriitaiset ennusteet väestönkasvusta; decoupling– ja rebound-keskustelujen kiihtyminen ja helppo polarisoituminen (sekä valitettava kytkeytyminen naiiviin tiede vs. uskomukset -vääntöön); uusi ympäristösiirtolaisuutta ja -pakolaisuutta koskeva keskustelu sekä ylipäätään turvallisuusnäkökulman nousu kansainvälisessä ympäristö- ja resurssikeskustelussa, jota vasta haparoiden ennakoin omassa kirjassani. Niukkuuden maailmassa pyrki laajentamaan näkökulmaa asioihin, joista ei ainakaan Suomessa vielä pari kolme vuotta sitten juuri puhuttu. Nyt niistä puhutaan paljon, etenkin kansainvälisesti, joten englanninkielisen kirjan on löydettävä omaleimainen näkökulma ja rajatumpi aihe. Keskustelunavaukselle ei ole samanlaista tarvetta – eikä tuntematon suomalainen kirjoittaja pääsisi sitä muutenkaan tekemään.

Matkalta palattuani tuntoni kirjoitustyöstä olivat sekä turhautuneet että innostuneet: ”Vielä enemmän kuin koskaan aiemmin olen kiitollinen Chuckille, jonka ärhäkät opetusmenetelmät pakottivat minut repimään palasiksi vanhaa ja miettimään uutta. Se antaa minulle tilaisuuden muuttua vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi kuin olin, eikä moista tilaisuutta tarjota usein. Se ei tarkoita vetäytymistä tieteelliseen etäisyyteen ja vaikeaselkoisuuteen vaan sitä, että voin yrittää oppia kirjoittamaan ja puhumaan ihmisille, jotka eivät ponnista tästä kovin paikallisesta kokemuksestamme – joka on rikkonaisuudestaan huolimatta kuitenkin kovin yhtenäinen, hyvässä ja pahassa. En tiedä, millainen englanninkielisestä kirjasta tulee, mutta jotain kovin erilaista ja uskoakseni parempaa.”

Hämmentävää betonia Highline Parkissa.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja vierailin myös pari kertaa New Yorkissa asuvien ystävieni luona. Rakas vaimoni Marjaana liittyi mukaan matkan loppupuolella. Kävimme yhdessä Philadelphiassa ja sitten vietimme viikon verran New Yorkissa. Matkan ruokakokemuksia raportoin useaan otteeseen Hyvä kurkku-palstalla. Palasin kotiin haikeana mutta myös odottaen tulevaa luku- ja kirjoitustyötä sekä ennen kaikkea puutarhakauden alkua. Kannoin kotiin mukaan Chuckin ja Lindan lahjoittamat erinomaiset työhaalarit, jotka ovatkin palvelleet minua hyvin. Amerikkalaistyylistä kaivuuhakkukirvestä (cutter mattock) jäin kaipaamaan. Onneksi löysin Suomesta sepän, joka lupasi takoa minulle sellaisen ensi vuoden keväänä.

The Cutter Mattock.

*

Kotiin palattuamme minua odotti iloinen yllätys. Työryhmämme, joka saisi myöhemmin nimen BIOS, oli saanut rahoituksen pilottihankkeelleen Koneen säätiön Jakautuuko Suomi? -haussa. Chuckin kanssa olimme puhuneet paljon siitä, että minun olisi tutustuttava ympäristö- ja resurssikysymyksiin entistäkin tarkemmin ja seurattava niitä vielä järjestelmällisemmin. Uusi monitieteinen työporukkamme antaisi siihen loistavat mahdollisuudet, ja kahlasinkin kesän mittaan läpi suuren määrän tutkimusartikkeleita, raportteja ja uutisia. Joutuisin muutenkin opettelemaan lukemisen ja työnteon tapoja uudelleen vuosia kestäneen yksinäisen tietokirjailijan työn jälkeen.

Toukokuussa reissasin myös luennoimassa. Tietokirjailijat ry:n mahtava projekti, tietokirjailijavierailujen kiertue, vei minut tällä kertaa Taavetin lukioon. Tämä oli hieno vierailu. Aktiiviset opiskelijat olivat valmistaneet ison joukon kysymyksiä koskien kirjaa Niukkuuden maailmassa ja tekivät minusta haastattelunkin. Luennoin kirjan tiimoilta pitkästä aikaa TEAKissa, keskustelimme sen aiheista KEPAn järjestämässä lukupiirissä ja osallistuin toimittaja Mikko Pelttarin järjestämään hienoon ilmastokeskusteluun Helsingin Tiedekulmassa – juontajana oli vanha ystäväni, jonka kanssa pääsin juttelemaan kunnolla reilusti yli vuosikymmenen tauon jälkeen. Keskustelusarjaan liittyi laajempi kokonaisuus verkossa ja Yliopisto-lehdessä, ja Mikko perusti aihetta jatkavan blogin.

Toukokuussa juhlistimme myös rakasta ystäväämme ja työtoveriamme Teijo Makkosta, joka eläköityi Vastapainosta (jonka hallituksessa minäkin ehdin toimia noin kymmenen vuotta). niin & näin -vapaaehtoistyö vei jälleen Maailma kylässä -festivaaleille ja samalla viikolla järjestetyille Kirjakarnevaaleille. Parsasato kypsyi puutarhassa, ja saimme kerättyä 200-300 vartta. Lähi-idän kasvisruokaa tarjoava Zeytuun avasi ovensa Tampereella ja sai aikaan melkoisen ryntäyksen. Toukokuussa luin myös Paul Farmerin mieleen jäävän artikkelin ”The Caregivers’ Disease”, jota suosittelen lämpimästi. Suomessa poliisi osallistui kerjäläiskeskusteluun arkijärkisellä laskutaidolla ja kertoi, että pikkukolikkojen takia ei rikollisrinkejä pyöritetä.

Helsingissä rakas ystäväni Karry avasi Vaasankadulle Vegekaupan, jossa onkin ollut pakko käydä ostoksilla melkein joka reissulla.

Kesäkuussa saimme vihdoinkin auki uudet niin & näin -kotisivut. Ilmainen verkkoarkisto laajeni hurjasti ja kattaa nyt kaikki lehden artikkelit vuoden 2012 loppuun saakka. Myös lehden facebook-sivujen toiminta elävöityi entisestään, ja pyrimme levittämään ennen kaikkea ilmaisia kirjoituksia mahdollisimman laajalle. Mutta tietysti ilmainen ei synny tyhjästä. Suosittelenkin lehden tilaamista. Tilaushinta ei ole suureen sivumäärään ja tasokkaaseen kuvataiteeseen nähden korkea, ja tilaaja tukee samalla voittoa tavoittelematonta julkaisutoimintaa, myös ilmaista verkkojulkaisemista.

*

Tämän vuoden puutarhakausi oli hyvin omaleimainen. Sää oli poikkeuksellisen viileää ja sateista. Yhtäältä etenkin kurkkujen, herneiden ja tarhapapujen kasvu joko viivästyi tai epäonnistui kokonaan. Toisaalta emme joutuneet kastelemaan viljelyksiä juuri kertaakaan. Tuholaisista ei ollut vaivaa nimeksikään – kosteudesta huolimatta etanatkaan eivät vaivanneet. Poikkeusoloista huolimatta sato oli pääosin oikein hyvä.

Satoa.

Puutarhatyön ja lukemisen lisäksi ehdimme lomaillakin vaimon kanssa kesällä. Kävimme maalaishiirinä VR:n tarjouslipuilla turistireissulla vallan Helsingissä asti. Päätin, että tällä reissulla en kävisi yhdessäkään uudessa ravintolassa, en kirjoittaisi mitään Sylviin vaan turvautuisin vain hyviksi todettuihin. Äärimmäisen rentouttavaa. Sai vain olla, tavata ystäviä ja nauttia kesäisestä Helsingistä.

*

Syyskuussa alkoi resurssi- ja ympäristökysymyksiä käsittelevä luentokurssini Tampereen yliopistossa. Se tarjosi erinomaisen tilaisuuden työstää ja testata kirjatyössä kehittelemiäni ajatuksia. Oppilasryhmä oli todella paneutunut ja innostava, mistä heille suuret kiitokset. Kuvataideakatemiassa pidin kahden päivän intensiivikurssin ympäristöajattelusta, jota varten jouduin syventymään vuosien jälkeen kokemuksiini ympäristöaktivismin ja ympäristöfilosofian parissa.

Uunituore opus.

Paljon liikkuvia osia ilmestyi viimein. Vaikka kirja viivästyi aiotusta aikataulusta kustantajan toiveesta, se ei valitettavasti ollut vanhentunut tai liian myöhässä. Mikäli mahdollista, kirjan kuvaamat julkisen keskustelun, populismin ja mielipidehybriksen ongelmat olivat muuttuneet vain pahemmiksi. Kirjan esittelysivuilta voi lukea valikoituja otteita, kirja-arvioita sekä haastatteluita. Vastaanotto on ollut pääosin myönteinen, ja kirjaa on mennyt messuilla ja luentotilaisuuksissa kaupaksi hyvin. Vaikea näiden asioiden kanssa on kuitenkin olla välillä masentumatta, vaikka kirjailija saakin kiitosta. Mutta kuten kirjassa totean, julkisen keskustelun ja ajattelun tervehdyttämiseen ei ole olemassa maagista reseptiä, eikä valistusta voi laittaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Se vaatii jatkuvaa työtä ja kamppailua sitä rapauttavia pyrkimyksiä vastaan. Väsyminen ja tuskastuminen kuuluu asiaan.

Uusi työporukkamme aloitti kesän käynnistelevien kokousten jälkeen kunnolla yhteistyön. Perustimme BIOS-tutkimusyksikön, hankimme yhteisten työtilan Helsingistä ja aloitimme YLE-yhteistyön muotojen kehittämisen. Ehdimme jo taustoittaakin ensimmäistä uutista, joka käsitteli Syyrian sodan ympäristö- ja resurssitaustaa sekä laajemmin ympäristöpakolaisuutta.

*

Lokakuu on kirjamessukuu. Turun kirjamessuilla Savukeitaan Ville Hytönen haastatteli minua kirjastani Paljon liikkuvia osia, ja ehdinpä myös Juri Nummelinin perinteisiin messubileisiin puhumaan opuksestani. Onneksi niin & näin -tiski ja Savukeitaan osasto olivat naapuruksia, sillä sain juosta niiden välillä eestaas kumpaakin kirjaani esittelemässä. Messut olivat hauskat, vaikka vietinkin ne perinteiseen pienkustantajatyyliin töissä sairastaen. Onneksi en saanut mitään pahempaa jälkitautia. En suosittele kenellekään. Kiitokset Turun Animalialle huolenpidosta.

Messujen jälkeen menimme Vastapainon uuden toimitusjohtajan ja entisen niin & näin -toimittajan Kimmo Jylhämön kanssa Radio Moreeniin puhumaan tieteellisestä kustantamisesta. Kävin myös Radio Helsingissä juttelemassa Taru Torikan kanssa kirjasta Paljon liikkuvia osia. Tampereen yliopistossa luennoin jälleen kirjan Niukkuuden maailmassa aiheista Risto Kuneliuksen massakurssilla aloitteleville opiskelijoille. Catch them young!

Helsingin kirjamessujen aikaan järjestettiin uudistetun niin & näin -toimitusneuvoston kokoontuminen, ja ensi vuodenpäätoimittajatiimi (Jaakko Belt, Anna Ovaska ja Tytti Rantanen) esittäytyi. Messuilla en joutunut tai päässyt esiintymään, mikä sopi vallan hyvin, sillä myynti- ja esittelyhommissa oli melkoinen vilske. Paljon liikkuvia osia oli Savukeitaan myydyimpiä messukirjoja, ja niin & näin -tiskilläkin oli parhaimpia vuosia koskaan.

Berthan herkkuja.

Loppuvuonna nautin vaimon ja ystäviemme Samulin ja Ullan seurassa yhden elämäni parhaista vegaanisista aterioista ravintola Berthassa Tampereella. Vaikka fine dining ei olekaan minun juttuni, oli tuo unohtumaton kokemus. Ehdin nähdä myös ystäviäni Sallaa ja Harria ennen heidän lähtöään (taas) kaukomaille, ja läksiäisjuhlissa ehdin muutenkin jutella etenkin ympäristökysymyksistä monien sellaisten ihmisten kanssa, joita en ollut tavannut kunnolla vuosiin. Kiitos isännälle ja emännälle! Vierailin myös ainakin vuosikymmenen tauon jälkeen Tampereen Annikilla, jota en ollut nähnyt kertaakaan korttelin kunnostamisen jälkeen. Vietin mukavan illan vanhojen työ- ja opiskelijatoverieni kanssa.

Marras- ja joulukuu olivat myös kovin työteliäitä kirja- ja BIOS-työn lisäksi. Kustannustoimitin alkuvuodesta niin & näin -kirjasarjassa ilmestyvän Kenan Malikin kirjan Monikulttuurisuus, jonka luotettava ja asiantunteva Tapani Kilpeläinen on kääntänyt. Uskon ja toivon, että kirjasta tulee melkoinen tapaus. Pari vuotta sitten käänsin niin & näin -lehteen Malikin oivan kirjoituksen ”Rodusta kiistelevät ovat väärässä”. Ensi vuonna kirjasarjassamme ilmestyy toinenkin Malikin kirja, joka käsittelee moraaliajattelun historiaa.

Matkalla Ouluun. Palasin tyhjän laukun kanssa!

Kävin parin päivän ja neljän esiintymisen luentoreissulla Oulussa. Puhuin kirjani Niukkuuden maailmassa teemoista paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen tilaisuudessa, Oulu-opistossa ja kaksi kertaa yliopistolla. Söin myös hämmentävän hyvää ruokaa ja tapasin vanhat ystäväni Jussin ja Merjan. Luennoin Tampereella Ravintolavalistus-illassa uudesta kirjastani ja kävin keskustelemassa siitä myös mukavassa Turun Kirjakahvilassa. Pieksämäen lukiossa puhuin Tietokirjailija ry:n kirjailijavieraana luonnonresurssien niukkuudesta – minua emännöivä opettaja olikin yllättäen vanha tuttu Educa-messuilta niin & näin -tiskin ääreltä!. Vierailin myös Tampereen yliopistossa NÄTYn järjestämässä konflikteja koskevassa keskustelutilaisuudessa. Kaikkiaan vuoden aikana luentosarjojen ja haastattelujen lisäksi kertyi kaksikymmentä luento- ja keskustelutilaisuutta.

*

Kirjan Niukkuuden maailmassa tuhannen kappaleen painos alkaa olla kohta loppuunmyyty. Uutta painosta tuskin otetaan, mutta sähkökirjaversio saataneen ensi vuonna tarjolle. Vaikka olen iloinen ja kiitollinen kirjan saamasta huomiosta ja kiitoksesta, ja vaikka menekki on ollut niin & näin -kirjasarjan mittapuilla erinomainen, tietokirjojen myynti- ja lukijamäärät ovat nykyään surullisen pieniä (”tietokirja”-kategorian kaatoluokkamaisuudesta on puhuttu niin paljon, että en jaksa alkaa kärttyillä aikuisten värityskirjoista tässä). Onneksi luentotilaisuudet antavat mahdollisuuden tavoittaa paljon suuremman joukon ihmisiä. Kirjan ilmestymisen jälkeen olen pitänyt sen teemoista kaksi täyspitkää yliopiston luentokurssia ja 40–50 luentoa ja julkista keskustelua tai haastattelua, ja pyyntöjä tulee edelleen kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Nykyisessä kirjamaailmassa tämä on onnellisen sitkeä elinkaari.

Suomalaiset kulttuuri-, tiede- ja mielipidelehdet saivat marraskuussa kuulla, että Bonnierin ostama Akateeminen kirjakauppa luopuisi klassisesta pienlehtihyllystä kokonaan. Laajan kritiikin ansiosta Bonnier ilmoitti pyörtävänsä päätöksensä. Harva kuitenkin huomasi, että pienlehtihylly palautettaisiin vain yhteen myymälään. Lehtien saatavuus siis huonontui merkittävästi ja keskittyi vain Helsinkiin. niin & näin raportoi asiasta. Kultti ry perusti lehtien tilauksia keskitetysti hoitavan Kulttikiskan, mutta Akateemisen lehtihylly oli korvaamaton lehtien näkyvyydelle, uusien lukijoiden löytämiselle sekä taloudellisesti tärkeä etenkin kaikkein pienimmän levikin lehdille.

*

Pariisin veritekojen jälkeen palasin kotisivuillani lyhyesti vanhan kirjoitukseni ”Onko kaikki muuttunut?” teemoihin.

Sivumennen sanoen, Pariisin iskujen jälkeen julkisessa keskustelussa palattiin vanhaan juupaseipästelyyn terrorismin syistä – jota sivuan kirjassani Paljon liikkuvia osia. Monille tuntuu olevan mahdotonta käsitellä yhtaikaa erilaisia terrorismin taustasyitä. Tämä näkyy niin omassa ajattelussa kuin toisten syyttelyssä. Mikäli joku korostaa ideologisia tekijöitä tai uskontoa, hän kieltää sosiaaliset tai taloudelliset taustat. Ja toisin päin. Omia näkemyksiä pönkitetään myös valitsemalla terrorismin ikonisia edustajia ja sulkemalla toisia pois. Kun keskittyy puhumaan vain ja ainoastaan länsimaissa toimivista jihadisteista, on helppo väheksyä esimerkiksi eriarvoistumista tai syrjäytymistä korostavia näkemyksiä – koska on myös koulutettuja ja hyvin voivia terroristeja. Rekrytoijien helppona saaliina oleva slummin asukki on taas ikoni, joka helposti rajaa näkökulman vain tuon kaltaisiin oloihin. Terrorismi olemuksellistetaan yhdeksi sisäisesti yhtenäiseksi ilmiöksi, jolle on löydettävä yksi pääasiallinen syy. Mutta on päivänselvää, että ”terrorismin” alle mahtuu vaikka minkälaisia ilmiöitä. Laaja väkivaltainen terrorismi ei voi kummuta maalliselta pohjalta? Tältä voi näyttää nyt, mutta oikeisto- ja vasemmistoterrorin valtaamassa 60- ja 70-luvun Italiassa harva varmaan ajatteli näin.

Kohteen valinnalla voi vaikuttaa myös selitysten uskottavuuteen ja estää terrorismin monimuotoisuuden havaitsemista. Kohdetta vaihtamalla näkymä muuttuu, ja yllättävät esimerkit voivat rikkoa esimerkiksi jihadismikeskusteluun jumiutuneita oletuksia. Espanjan sisällissodan erilaiset kansainväliset prikaatit sekä natsien ja kommunistien siirtoarmeijat kuvastavat hyvin sitä, että rajojen yli liikkuvilla sotureilla oli ideologisia kiihokkeita. Samalla ja yhtä lailla on päivän selvää, että ilman Espanjan paikallisia konflikteja Espanjan sisällissodan internationalismia ei olisi syntynyt. Yksilöpsykologinen, ideologinen, poliittinen, uskonnollinen ja taloudellinen nivoutuivat yhteen. Yksilöiden psykologiset ja ideologiset motiivit valaisevat ilmiöitä vain osaksi, ei koskaan kokonaan. Kääntäen: näitä motiiveja ei voi palauttaa simppelisti yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Tämän ymmärtämisessä ei pitäisi olla mitään vaikeaa. Adam Shatz käsitteli taannoin artikkelissaan tällaista monen sortin yksioikoisuutta ISIS-järjestön ymmärtämisessä ja selittämisessä.

*

Ensi vuoden alussa aloitan päätoimisen työn BIOS-yksikössä Koneen säätiön rahoituksella ja käyn säännöllisesti töissä myös Helisngissä päivän tai pari viikossa. Pilottihanke jatkuu parisen vuotta, mutta rahoitus minulla on toistaiseksi vain osaksi aikaa. Joka tapauksessa englanninkielisen kirjan kirjoittaminen ja BIOS-yhteistyö nivoutuvat sujuvasti yhteen. Pariisin ilmastosopimus loi ainakin retoriikan tasolla aivan uudenlaisen tilanteen, jossa tätä työtä tehdään. Kuten Bill McKibben kuvasi Guardianin artikkelissa joulukuussa, ilmastosopimus lupaa paljon mutta sitoutuu vähään. Pyrkimysten toteuttaminen vaatii sitkeää poliittista toimintaa, sillä totuttuja talouden ja politiikan realiteetteja ei voida säilyttää maailmassa, jossa pyritään pitämään ilmaston lämpeneminen alle kahden asteen.

Tämä vaatii myös entistä enemmän retorista taitoa ja yksinkertaisten polarisaatioiden (teknologia vs. poliittinen muutos; edistys vs. primitiivisyys) välttämistä. Se edellyttää parempaa ymmärrystä luonnonresurssien ja yhteiskunnan suhteesta: naiivi puhe niukkuudesta ja runsaudesta sivuuttaa sen, että taloudellinen hinta, valtasuhteet ja resurssien määrä eivät ole yksinkertaisessa suhteessa. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että ympäristö- ja resurssikysymyksiä ei kaapata yksiulotteisesti austerity-keskustelun jatkoksi. Tulevaisuuden yhteiskuntia ei voi lukea suoraan ilmastoskenaarioista tai resurssivarannoista. Tältä pohjalta sitten ensi vuonna BIOS-työhön ja kirjan kirjoittamiseen. Mielessä on kirjan uusi työnimi: Worlds of Scarcity and Abundance.