Kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin globaalista ylikulutuspäivästä ja sen taustalla olevasta ekologisesta jalanjäljestä. Maailman kuuluisin ympäristömittari on kuitenkin tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se aliarvioi rankasti ympäristöongelmien mittakaavaa ja sivuuttaa niiden moninaisuuden.

“Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninä negatiivisiksi. Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella.

Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä reilusti alle yhden maapallon.”

*

Heinäkuun alkupuolella kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivuille muovin kierrätyksestä:

 

Viime vuonna kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin esseen “Väestönkasvun perusasiat haltuun“. Sittemmin olen törmännyt kuitenkin niin hämmentäviin harhaluuloihin väestönkasvusta, että minun oli pakko palata asiaan uudessa kirjoituksessa “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä.” Samalla tulin tutustuneeksi kiinnostaviin uusiin väestötutkimuksen suuntauksiin, joiden viestin jotkut ovat onnistuneet ymmärtämään täysin väärin.

“Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä.”

Kirjoitan myös maahanmuutosta ja siitä, miten sen ja väestökysymysten suhteen ymmärtäminen tuntuu olevan käsittämättömän vaikeaa monille:

“Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin?”

Lopuksi palaan vanhaan aiheeseen, koska yksinkertaistavat vastakkainasettelut ovat väestökeskustelussa tuskaisen sitkeitä:

“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien.”

BIOS-tutkimusyksikön tuotantoa voi seurata myös Facebook-sivullamme ja etenkin kirjautumalla uutiskirjeemme vastaanottajaksi!

 

Kirjoitin BIOS-tutkimusyksikön blogiin työmme pohjalta laajan katsauksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” Luonnonvarojen kulutus kasvaa edelleen, ja kasvuvauhti on kiihtynyt viime vuosikymmeninä. Osaksi tämä johtuu siitä, että nopea väestönkasu jatkuu joillain maailman alueilla, sekä siitä, että elintason noustessa rakennetaan raskasta ja luonnonvaroja vaativaa perusinfrastuktuuria. Toinen puoli tätä ilmiötä on, että vauraat maat ovat “ulkoistaneet” suuren osan kulutuksestaan muualle maailmaan – ja samalla säästyneet monilta luonnonvarojen oton ja jalostuksen aiheuttamilta ympäristöongelmilta. Kansainvälinen kauppa on kasvanut luonnonvarojen ottoa nopeammin. Kun katsotaan tuotteiden valmistukseen kuluvia luonnonvarojen “piilovirtoja”, vauraat maat ovat nettotuojia. Kaikesta maailman luonnonvarojen kulutuksesta 40% kuluu näihin piilovirtoihin.

Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa.

Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan.

niin & näin -lehden numero 1/18 ilmestyi, ja siinä oli poikkeuksellisesti jopa kolme kirjoitustani. Suren Ursula K. Le Guinin poistumista näillä sivuilla ilmestyneen kirjoituksen pohjalta. Numeron teemaan “Kertomukset nykyjournalismissa” kuuluva kirjoitukseni “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” käsittelee New York Magazinessa ilmestynyttä kirjoitusta “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää poikkeuksellisen laajaa keskustelua. Vain verkossa ilmestyvä esseeni “Kun syöveri katselee meitä” käsittelee tuoretta elokuvaa Annihilation (Hävitys), joka perustuu Jeff VanderMeerin oivalliseen Southern Reach -trilogiaan

”Voi viedä koko elämän ajan matkata kolmekymmentä mailia palatakseen kotiin.”

Kun kuulin Ursula K. Le Guinin kuolleen, itkin. Aiemmin olin kyynelehtinyt vain läheisteni tai fiktiivisten olentojen kuoleman äärellä. Le Guin ei ollut kumpaakaan ja oli molempia. Hän oli myös ensimmäinen kulttuurin luoja, jonka poistuminen sai minut tolaltani – enkä tiedä, koska toivun kunnolla. Vaikka toinen Kulttuurin luoja, Iain M. Banks, oli hänkin minulle valtaisan tärkeä ja hänen yllättävä kuolemansa syöpään vuonna 2013 surullinen, se ei jättänyt moisia murtumia.

Ursula K. Le Guin on varmasti elämääni eniten vaikuttanut kirjoittaja lajityypistä riippumatta, ja hänen tuotantonsa vaikutusten jäljittäminen on vaatinut melkoista itsetutkiskelua.

Aloitin Maameren velho –kirjasta (1968, suom. 1976). En muista tarkkaan milloin sen luin, mutta joskus yläasteikäisenä varmasti. Ala-asteella olin innostunut fantasiasta ensin Tolkienin Keski-maassa (johon tutustuin ensimmäisen kerran Ralph Bakshin elokuvassa) ja sitten Lewisin Narniassa (jonne minut johdatti animaatioelokuva). Vuoden 1986 kesällä sain postissa Dungeons & Dragons –pelin ”punaisen laatikon”, ja olin lopullisesti kiinni lohikäärmeiden ja velhojen maailmassa. Vanhemmalla isoveljelläni oli Maameren velho hyllyssään, mutta hän oli todennut sen olevan minulle ”liian vaikea”. Fantasian nälkäisenä tartuin siihen kuitenkin aika pian. Olisihan siinä velho ja loitsuja – joita edellä mainituissa oli roolipeli-intooni aivan liian harvakseltaan. (Samoihin aikoihin loitsujen lumoa tarjosi Susan Cooperin Pimeä nousee –sarja.)

Seppo Lindqvistin jylhä kansikuva, marjakuusisauvan loiste luunvalkoisten käsien lomitse ja arpeutuneen Gedin kotkannenä jäivät minulle pysyväksi Maameren kuvastoksi, josta en ole päässyt irti sittenkään, kun poliittisesti valveutunut ystäväni muistutti minulle, ettei Ged ole valkoinen, ei liioin albiino.

Muistan ensimmäisen matkan Gontin saarelta Roken velhokouluun elävästi: sanailu velhokoulun ensimmäisellä aterialla tapahtuu mielikuvitukseni arkkitehtuurissa edelleen Nokianvirran Yläasteella. Muuten kirja onnistui luomaan mielen maiseman, jolla (minulle poikkeuksellisesti) ei ole juuri kytköksiä reaalimaailmaan. Gedin ylimielisyys ja lankeemus, paluu Ogionin luo ja kauaskantoinen kohtaaminen syrjäisellä luodolla ovat kaikki nuoruuden keskeisiä lukukokemuksia, mutta Gedin ja varjon sulautuminen maailman ääressä oli teinille suorastaan moraalisesti mullistava. Olen aika varma, että ainoan julkaistun romaanini Noitatorven (1988) moraalisessa nurinkäännössä on tämän kokemuksen kaikuja, niin yksioikoisen suloinen kuin oma versioni onkin. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä olisi ollut äitini Tao te ching, jota olin sormeillut mutten lukenut – en tiedä, olisiko se auttanut ymmärtämään Le Guinia paremmin aikaisemmin.

Atuanin holvihaudat (1971, suom. 1977 – miten jumalaisen kaunis nimikäännös!) auttoi minua ymmärtämään Maameren moraalista maailmaa paremmin mutta ennen kaikkea hahmottamaan, että kirja voi olla ”tylsä” ja silti vaikuttava. Totta kai ensijärkytys oli kova, kun Ged olikin sivuhahmo. Mutta Tenar lie ollut myös ensimmäinen naishahmo, johon samastuin. Kaukaisin ranta (1974, suom. 1977) pakotti sopeutumaan uudelleen: vanheneminen, magian haipuminen, koko Maameren maailman muuttuminen. Jotain oli tapahtumassa, mutta en tajunnut sitä kunnolla. Tenarin ja Ogionin hahmoista huolimatta velhot, lohikäärmeet ja jonkin sortin sankaruus olivat edelleen päällimmäisinä – omien piirrosteni ja novellieni hahmolle varastin nimen häpeilemättä. ”Ged Vihertukka” oli monien kirjoitusteni ”taiteilijanimi” vuosikausia.

Toki näinä vuosina luin myös Le Guinin muita teoksia. Maailma vihreä metsä (1972, suom. 1976) kolahti orastavalle ympäristöaktiiville lujaa, vaikka se onkin hainilaistarinoista kepoisimpia. Pimeyden vasen käsi (1969, suom. 1976) sen sijaan oli minulle kuten lukemattomille muille mullistava kokemus. Kaltaiselleni ujolle, tyttöjä arastelevalle ja koulukiusatulle 80-luvun nörttipojalle ajatus sukupuoli-identitettien hämärtymisestä oli valaistumiskokemus, uskonnosta luopumiseen verrattava. Osattomien planeetan (1974, suom. 1979) luin ehkä hieman myöhemmin, hiljalleen politisoituvana lukiolaisena.

Sitten Le Guin jäi joksikin aikaa, varmasti siksi, että suomennokset loppuivat. Taivaan työkalun (1971, suom. 1991) luin vaikuttuneena – ja tajusin yllättyneenä nähneeni siitä tehdyn elokuvan vuosia aiemmin! Mutta koska kirjastojen kokoelmissa oli aika vähän englanninkielistä kirjallisuutta, enkä tajunnut käyttää rahojani kirjallisuuteen (roolipelikirjoja lukuun ottamatta), lukioaika meni muuta scifiä ja fantasiaa ahmiessa.

Sitten ilmestyi Tehanun (1991, suom. 1992) käännös. Moni vihasi kirjaa, minä rakastin – ennen kaikkea siksi, että viimein (niin kovin myöhään) tajusin, mitä Maameri-sarja oli alusta lähtien tehnyt haastaessaan kokemustani Maamerestä. Tehanu kuitenkin teki tempun paljon rajummin. Fantasiamaailman metafysiikan muuttaminen kirjasta toiseen rikkoi fantasian lajityypille asetettuja oletuksia. Juuri tästä monen nörttilukijan ärsyyntyminen juontui. Siksi Tehanu oli minulle avainkokemus: fantasiamaailma ei ollut minua varten rakennettu pakopaikka, vaan se sai ja sen pitikin muuttua kirjasta toiseen, oikean maailman muuttuessa kirjailijan ja lukijoiden mukana. Sillä tehtiin jotain. Vaikka kuvitellun maailman sisäinen koherenssi pysyi tärkeänä roolipeliharrastuksessa, scifin ja fantasian kohdalla tuo vaatimus samoin kuin ”uskottavuuden” penääminen alkoi ärsyttää minua. (Kyllä te tiedätte sen lukijan arkkityypin.) Viihteenä ”maailmanrakentaminen” menee edelleen, ja se voi yhdistyä toki syvälliseenkin kirjallisuuteen, mutta aloin suhtautua lajityyppeihin ”kirjallisemmin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Opin lukemaan uudelleen.

Sain tämän jälkeen elämääni yhden uskollisimmista ystävistäni, joka toi elämääni myös aimo annoksen uudenlaista science fictionia ja fantasiaa. Hän käänsi opiskelutöinään Le Guinin novelleja, joita en ollut muistaakseni lukenut aiemmin ollenkaan, ellei jokin yksittäinen ollut osunut vahingossa kohdalle. The Ones Who Walk Away From Omelas (1973) ja The Day Before the Revolution (1974) tutustuttivat minut aivan uuteen Le Guiniin, puhumattakaan parista orsinialaisesta tarinasta – niitä kuitenkin äidyin lukemaan kunnolla aivan vasta viime vuosina, kuten Le Guinin novellituotantoa muutenkin Sisämeren kalastajaa (1994, suom. 2001) ja Kertomuksia Maamereltä (2001, suom. 2001) lukuun ottamatta.

Mainitun Maameri-novellien suomennoskokoelman ilmestymisen aikaan ilmestyi myös sarjan viides romaani Toinen tuuli (2001, suom. 2003), jonka sain rakkaalta ystävältäni lahjaksi alkukielisenä. Vaikka kokemus ei ollut niin vavisuttava kuin Tehanu, se vei ajatuksen fantasiamaailman kerroksellisesta rakennuksesta askelen pidemmälle, sivusuuntaan, minne lie. Metafyysiset raja-aidat osoittautuivat ihmisten työn ja kamppailujen tuloksiksi, mikä sopi hyvin yhteen silloisten filosofian opintojen kanssa.

Edellä mainittu rakas ystäväni, joka tutustutti minut Omelakseen ja Orsiniaan, oli vuosia jankuttanut minulle, että Always Coming Home (1985) on ohittamaton opus. Yritin lukea sitä monta kertaa vuosien ajan, mutta en päässyt puusta pitkään. Tuo aika oli minulle muutenkin kaunokirjallisesti köyhää: opinnot ja alkava tutkimustyöt rapauttivat kykyäni lukea mitään muuta. Vihdoin kuitenkin sain kirjan luettua, ja kuten olen toisaalla kirjoittanut, kokemus oli perinjuurinen. Se on mielestäni tärkein Ursula K. Le Guinin teos. Kuten Tehanua, monet vierastavat sitä, mutta eri syistä. Sitä pidetään primitivistisenä, ”liian taiteellisena”, teknologiapelkoisena, ”rousseaulaisena”, liian opettavaisena, saarnaavana – mutta juuri tällaiset lukutavat ja niiden taustalla olevat simppelit käsitteelliset vastakkainasettelut kertovat siitä, miksi Always Coming Home on niin tärkeä. (Jos joku pitää Le Guinia primitivistinä tai teknologiapelkoisena, hän ei osaa lukea!) Kirja purkaa kulttuurista romantiikkaa, se epäilee poliittisten analogioiden mahdollisuuksia, se heittää häränpyllyä monilla scifin konventioilla. Käsitteellisten vastakkainasetteluiden dynamiikka oli väitöskirjani pääteema, ja sitaatti kirjasta päätyikin sen johdantoon:

”Which is farther from us, farther out of reach, more silent – the dead, or the unborn? Those whose bones lie under the thistles and the dirt and the tombstones of the Past, or those who slip weightless among molecules, dwelling where a century passes in a day, among the fair folk, under the great, bell-curved Hill of Possibility?”

Tähän ”tulevaisuuden arkeologiaa” pohtiva Le Guin jatkaa:

“The only way I can think of them, the only archaeology that might be practical, is as follows. You take your child or grandchild in your arms, or you borrow a baby not a year old yet, and go down into the wild oats in the field below the barn. Stand under the oak on the last slope of the hill, facing the creek. Stand quietly. Perhaps the baby will see something, or hear a voice, or speak to someone there, somebody from home.”

Le Guinin viimeinen romaani Lavinia ilmestyi (2008, suom. 2009), ja kirjoitin siitä seuraavana vuonna. Kaipasin lisää, ja aloin viimein lukea hänen tuotantoaan systemaattisesti läpi: lukematta jääneitä hainilaisromaaneita 60-luvun yritelmistä todella vahvaan Four Ways to Forgivenessiin (1995) ja mielestäni hainilaistarinoista kaikkein heikoimpaan Kahdesti haarautuva puu (2000, suom. 2009).

Ennen kaikkia ahmin hänen novellituotantoaan, josta olen saanut luettua suurimman osan – joitain aukkoja vielä on onneksi täytettävänä (pari romaaniakin!). Vieraillessani opettajani ja ystäväni Chuck Dyken luona Doylestownissa Yhdysvalloissa otin matkalukemiseksi kasan novellikokoelmia – osan ensimmäistä kertaa luettavaksi, toiset ensi kertaa alkukielellä nautittaviksi. Siellä tulin myös lukeneeksi ensimmäistä kertaa kolme kokeilevaa hainilaisnovellia, joista kirjoitin artikkelin niin & näin –lehteen (artikkelissa sivuan myös Maameren kirjallisia muutoksia). Etenkin Dancing to Ganam (1993) oli Tehanun tai Always Coming Homen kaltainen lajityypin ja totunnaisten lukutapojen haastaja, joka jokaisen Ursula K. Le Guinin ystävän kannattaa lukea.

”Kyllä. Mutta on vaikeaa”, Shan totesi, ”elää ilman uskomusta, että jossain on fakta, kunhan sen vain löytää.”

”Vain fiktiota”, Metsä totesi peräänantamattomasti. ”Fakta on hienoimpia fiktioitamme.”

 

Vasta aivan viime vuosina olen tutustunut Le Guiniin yhteiskunnallisena keskustelijana, blogikirjoittajana, humoristina, ties minä. Tuore No Time to Spare (2017) on tällä hetkellä iltalukemistani. Odotan myös innolla elokuvaa Worlds of Ursula K. Le Guin, jota olin joukkorahoittamassa.

Yhä uudelleen ällistyn, miten myös yhteiskunnallisissa puheenvuoroissaan Ursula K. Le Guin pystyi tiivistämään niin paljon oivallusta ja viisautta niin pureviin lauseisiin, niin viiltäviin vitseihin. Ei kukaan voi olla niin viisas ja niin oikeassa. Juuri siksi hän on läheinen ja fiktiivinen, yhtaikaa, vaikkei hän ole kumpaakaan. Luen hänen kirjoituksiaan hautaan saakka. Heya.

”Olen tullut sinne, minne olin matkalla.”

 

Viime vuonna ehdin jo huokaista elämäni muuttuneen selkeälinjaisemmaksi BIOS-tutkimusyksikön myötä, vaikka työmäärä ei ollutkaan vähentynyt – pikemminkin päinvastoin. Tietokirjailijan ja luennoijan työn sirpaleisuus näytti korvautuneen keskittyneemmällä tutkimuskirjallisuuteen perehtymisellä ja kirjoittamisella. Kulunut vuosi oli kuitenkin taas niin täynnä kaikenlaista sekalaista, että olin palaa loppuun pariinkin kertaan. Onneksi uudet ja vanhat ystävyydet auttoivat jaksamaan. Kiitos teille kaikille.

*

BIOS-tutkimusyksikön parivuotinen yhteistyö Yleisradion kanssa kantoi hedelmää, kun lokakuussa käynnistyi laajan Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuuden julkaisu. Alkujaan yhteistyömme alkoi vuonna 2015 vain Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kanssa, mutta Yle Draama tuli mukaan loppuvuodesta 2016, kun toimittajat olivat innostuneet kirjoittamistani lyhyistä tunnelmoivista tuokioista. Niinpä kuluneen vuoden ensimmäiset kuukaudet kuluivat pääosin rustatessani kymmeniä tieteelliseen tutkimukseen perustuvia fiktiotarinoita tulevaisuuden Suomesta ja muokatessani niitä draaman väen toiveiden mukaan. Koko BIOS-porukka osallistui tarinoiden ideointiin, mutta proosatekstin tuottamisen vastuu oli pääosin minun harteillani. Kirjoitustyö oli niin intensiivistä, että ihmettelen, miten aika on riittänyt mihinkään muuhun.

Näiden tarinoiden pohjalta dramatisoitiin ja osin kirjoitettiin kokonaan uudestaan sarja lyhyitä ja pitkiä tarinoita, joista tuotettiin kuunnelmia ja audiovideoita. Lopulta Jari Hanska otettiin mukaan tekemään niiden rinnalle kymmenosaista podcastia Tulevaisuus hanskassa. BIOS-väki oli niin uutis- kuin draamapuolella mukana haastateltavina asiantuntijoina ja kouluttamassa toimittajia ympäristö- ja resurssikysymyksissä. Itse päädyin Hulaudessa tehtyyn verkkohaastatteluun, jonka rinnalla tehtiin lyhyt videokin.

BIOS-tutkimusyksikön toinen merkittävä ponnistus kuluneena vuonna oli maaliskuussa julkaistu Tutkijoiden julkilausuma hallituksen metsänkäyttösuunnitelmista ja biotalousstrategiasta. BIOS toimi tutkijoiden välisen yhteistyön koordinaattorina, mutta sisällöstä vastasivat lausunnon allekirjoittaneet tutkijat. Tiedotustilaisuus pidettiin 24.3. Eurooppa-salissa Helsingissä. En itse kyennyt yllä mainitulta kirjoitustyöltä osallistumaan tähän prosessiin, mutta olen nöyrän ylpeä työtoverieni väsymättömästä vaivannäöstä. Julkilausuma oli synnyttämässä koko vuoden jatkunutta kiivasta julkista keskustelua, johon myös BIOS osallistui esimerkiksi tällä tiedotteellaan tai tällä Antti Majavan kirjoituksella. Syyskuussa Antti kirjoitti hallituksen linjan erävoitosta.

Kevään aikana yksikön väki teki myös kovasti töitä järjestäessään toimittaja ja kirjailija Nafeez Ahmedin vierailua Suomeen. Muita kutsujatahoja olivat Helsingin yliopisto, jonka puolesta suurimman työn teki Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari, sekä Tampereen yliopisto ja sen journalistiikan vierailijaprofessorina toiminut Hanna Nikkanen. En itse ehtinyt mukaan kaikkiin vierailun tapahtumiin, mutta pääsin kuitenkin kuuntelemaan Helsingin esityksen, jonka yhteydessä tapasin sittemmin läheiseksi ystäväksi muuttuneen Barry Gillsin. Olemme kumpikin intohimoisia puutarhureita, ja harrastuksemme tahtoo viedä leijonanosan keskusteluistamme silloinkin, kun pitäisi puhua vaikka ilmastonmuutoksesta.

Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta uusiin tiloihin Kruununhakaan Meritullintorille. Vaikka vanhoja kulmia tulee ikävä, uudessa työhuoneessa työskentely ja kokoustaminen on ollut todella mukavaa – minä toki teen pääosin työtä kotityöhuoneellani, mutta pyrimme kohtaamaan kasvokkain suunnilleen kerran viikossa.

BIOS oli myös järjestämässä Anthony Barnoskyn kesäkuista vierailua Suomeen hänen teoksensa Loppupeli suomennoksen ilmestymisen aikoihin. Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu olivat lavalla Helsingin luennon aikana, ja BIOS-väkeä otti osaa myös Koneen säätiön järjestämään tapahtumaan, jossa Barnosky oli puhumassa.

Osallistuimme moniin vanhan Tiedekulman tapahtumiin, joista Mikko Pelttari on kirjoittanut kattavan koosteen. Olimme myös mukana Heurekan ja Sitran juhlanäyttelyn ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” suunnittelussa ja pääsimme hyvällä edustuksella tutustumaan siihen Sitran 50-vuotisjuhlissa marraskuussa.

Uudet kotisivumme avattiin jo maaliskuussa tutkijoiden julkilausuman julkaisun alustaksi, mutta kesäkuussa sivut avattiin laajemmin BIOS-tutkimusyksikön historiaa ja toimintaa käsittelevällä kirjoituksella. BIOS-blogiin keskittyikin suurin osa työstäni vuoden jälkipuoliskolla, kun Yle-tarinat olivat päässeet käsistäni dramaturgeille. Heinäkuussa julkaistiin perusteellinen ja paljon kiitosta saanut kirjoitukseni väestönkasvusta. Elokuussa ilmestyi kirjoitukseni ympäristöturvallisuudesta – kiitokset kommenteista ja avusta etenkin Emma Hakalalle. Koko vuoden ajan olin pitänyt silmällä uusimpia ilmastonmuutosta koskevia uutisia ja tutkimuksia, ja loppuvuoden suurin ponnistus oli BIOS-väen ja kollegoiden tuella laatimani perusteellinen katsaus ilmastonmuutoksen tilaan. Toki blogissa on ilmestynyt muutakin, kuten tämä Paavon Järvensivun lokakuinen kannanotto Valtioneuvoston ilmastoselontekoon.

Kaiken kaikkiaan BIOS-porukka on julkaissut paitsi omia tieteellisiä artikkeleitaan myös yhteiskunnallisesti osallistuvia tekstejä kuten Tero Toivasen kirjoitus sotametaforista ilmastonmuutoskeskustelussa ja Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistu Antti Majavan jeremiaadi Suomen ilmastopolitiikasta. BIOS-porukan yhteisartikkeli ”The Many Anthropocenes” julkaistiin the Anthropocene Review -lehdessä.

BIOS-työtä likeltä liippasi Koneen säätiön Jakautuuko Suomi -hankkeiden kokemuksien julkaisuhanke, jossa olen ollut kustannustoimittajana Johanna Vehkoon kanssa. Ensimmäiset kirjoitukset julkaistiin loppuvuodesta, ja sarja jatkuu ensi vuonna.

Saimme myös olla mukana vierailijaprofessori Hanna Nikkasen ja 21 opiskelijan kirjahankkeessa Hyvän sään aikana. Järjestimme kirjan tekijöille helmikuussa koulutuspäivän Tampereen yliopistolla, olimme haastateltavina kirjaan ja sen rinnalla tehtyyn mainioon podcast-sarjaan ja annoimme tekijöille neuvoja tieteellisissä kysymyksissä. Koko porukan työ oli ihailtavan perehtynyttä ja perusteellista, ja kirjan saama julkisuus tuo toivoa siitä, että ilmastokeskustelussa on käynnissä muutos parempaan, vaikkakin kovin myöhään.

Syksyllä tuli iloisia uutisia, sillä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi rahoituksen hankkeelle Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin (WISE), joka käynnistyy ensi vuonna. BIOS on tutkimuskonsortion jäsen, joten taas uudenlaisia töitä on edessä. Tätä kirjoittaessani voin vain arvailla, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

*

niin & näin -lehden toiminnassa olen ehtinyt olla mukana harmillisen vähän kuluneena vuonna. Toki pelkästään messuilla ja muissa tapahtumissa kulkiessa meni taas parikymmentä työpäivää, mutta muun elämän kiireisyydestä kertoo se, etten tahtonut keretä juuri kokouksiin, yhteisistä riennoista puhumattakaan. Budjettien laatiminen, mainoskampanjoiden suunnittelu ja työläimmät apurahahaut veivät oman aimo siivunsa. Sentään vuoden ensimmäiseen numeroon ehdin kirjoittaa elokuvasta Arrival. Uudesta Blade Runnerista piti myös kirjoittaa, mutta olin sen jäljiltä niin piittaamattomassa apatiassa, etten pystynyt.

”niikkärin” korkealaatuinen työ joka suunnalla jatkui tietysti. Anna Ovaskan, Tytti Rantasen ja Jaakko Beltin luotsaamana lehti voi paksusti. Tapanin päätoimittamasta kirjasarjasta mainittakoon oman väen hengentuotteet eli Jukka Mikkosen Metsäpolun filosofiaa ja Tuukka Tomperin Filosofianopetus ja pedagoginen filosofia. niin & näin -lehti on avoimen julkaisemisen saralla yhä ansioituneempi: tätä nykyä kaikki vertaisarvioidut jutut julkaistaan verkossa avoimesti ilman viivettä, ja kaikki numerot kahden vuoden viiveellä. Suurin ilo oli tietysti joulukuussa myönnetty Kultti ry:n laatulehtipalkinto! Riemun rinnalla oli haikeutta, kun toukokuussa Jarkko S. Tuusvuori siirtyi toimituskunnasta vetämään ntamo-kustantamoa. End of an era. Whattayougonnado?

*

Toisessa vapaaehtoistyössäni eli SPR:n ensiapupäivystäjänä olen pystynyt olemaan mukana niin ikään harmillisen vähän. Unelmoin siitä, että ehtisin kouluttautua pidemmälle tässä hommassa, mutta elämä ei näytä jättävän aikaa. Ensiapupäivystykset ja ryhmän koulutusillat ovat silti minulle tärkeä asia, sillä ne ovat ihan jotain muuta kuin kaikki muu työni ja vapaaehtoistyöni – ja tietysti mitä tähdellisintä tekemistä ylipäänsä.

*

Kolmanteen vapaaehtoistyöhöni aikaa näkyy sen sijaan riittäneen kosolti, mutta sen selittääkin homman nautinnollisuus sekä helppous kytkeä osaksi työreissuja. Kuluneena vuonna näyn nimittäin kirjoittaneen Sylvi-lehden Hyvä kurkku -palstalle yli 80 ravintola-arviota. Parhaimpia kokemuksia joukossa olivat Tampereella Katmandu Hämeenkatu, Luca ja Baba’s Kitchen; Helsingissä Papito, DATE+KALE, Pizzeria via Tribunali, SOMA, Addis Ethiopian Kitchen, Furuma Cuisine, Mei Lin, Tacqueria El Rey ja Basilika; Turussa Sushi Panda, Tikitak, Nerå ja Kuori (arvio illallisesta ei ole vielä ilmestynyt) ja Joensuussa Local Bistro.

Helmikuussa Hyvä kurkku sai uuden ilmeen Pasi Romppasen tekemällä logolla, joka koristaa palstan Facebook-sivua. Arviopalsta pääsi myös ensimmäistä kertaa painetuille sivuille, kun Animalia-lehden numerossa 2/17 julkaistiin juttu ”Ravintolapöytä on katettu vegaaneillekin”.

*

Puutarhanhoito ei ole vapaaehtoistyötä vaan harrastus, mutta niin työteliäs, että se vie enemmän aikaa ja vaivaa kuin vapaaehtoistyöt yhteensä. Tämä puutarhakausi oli erityisen kinkkinen viileiden säiden ja runsaiden sateiden takia. Poikkeuksellisen vuodesta teki myös toukokuinen Italian matkamme, jonka takia suurin osa taimien kasvatuksesta jäi tältä vuodelta.

Kaalikasveille vuosi oli erinomainen, sillä tuholaiset eivät päässeet säiden takia iskemään. Kokeilimme kiinalaista parsakaalia, joka muistutti maultaan cime di rapaa, broccoli rabea eli broccolettia – tähän herkkuun ihastuimme lopun iäksi Italian reissullemme. Sen sato oli loistava, ja saimme monta täydellisen makuista orecchiette-pasta-annosta aikaiseksi. Lehtikaalia ja palmukaalia söimme tuoreena vielä joulukuussa. Parsakin teki oikein mukavan sadon.

Moni muu kasvi kuitenkin kärsi, etenkin kesäkurpitsat, ja tomaattisato jäi kesken kosteuden takia iskeneen harmaahomeen takia. Kaiken kaikkiaan jatkuvat sateet haittasivat töitä: lakoontuneen ja pitkäksi kasvaneen niityn niittäminen oli tuskaa. Toisaalta tällaiset ”poikkeusajat” pakottavat opettelemaan ja mukautumaan. Vaikka muiden töiden kiireet häiritsivät puutarhatöitäkin, mitään olennaista ei onneksi jäänyt tänä vuonne tekemättä. Vanha oppi on, että tämän vuoden laiskottelusta maksaa tuplahinnan seuraavana vuonna. Luonto ei odota. Tätä mutisin itselleni kääntäessäni kompostia sateessa tai myllätessäni kasvimaita kipeytyneen jalkani kanssa ontuen.

Puutarhan rakas seuralainen tänä vuonna oli ”Paksulainen”, hillittömän pulska kimalainen, joka asusti kuistin laudoituksen alla. Lopulta hän lihoi niin, ettei tahtonut mahtua kotiovesta sisään. Onneksi laudoituksesta löytyi pari leveämpää rakoa. Paksulaiselle oli haikeaa jättää hyvästit säiden viiletessä.

*

Intouduin viime vuonna Turun kirjamessuilla liittymään Turun Science Fiction Seura ry:n jäseneksi, ja silloin sovimme, että kirjoittaisin silloin tällöin kirja-arvioita Spin-lehteen. Vaikka ehdin nykyään lukea tuskallisen vähän kaunokirjallisuutta, heinäkuussa ilmestyi Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogian arvio ja ensi vuonna ilmestyy China Miévillen kirjan This Census Taker arvio. (niin & näin -lehden sivuilla muuten uudelleenjulkaistiin maaliskuussa vanha arvioni Miévillen kirjasta Embassytown.) Kymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut kolmattakymmentä science fiction -kirjoja tai -elokuvia käsittelevää arviota tai esseetä, eli harrastelun asteelle tämä on jäänyt. On kuitenkin verrattoman mukavaa palata edes hiukan ”fandomiin”.

*

Edellinen vuosi loppui ja uusi vuosi alkoi sillä onnellisella havainnolla, että olen ollut yli puolet elämästäni rakkaan Marjaanan kanssa. Tästedes joka päivä Marjaanaton elämäni osuus vain kutistuu. Ja hyvä näin.

Kävimme tammikuun alkupuolella Marjaanan kanssa Vapriikin Pelimuseon avajaisissa. Pelasimme klassista Porrasturvat-peliä ja onnittelimme Niklas Nylundia, koko museon sielua.

Tieteen päiviä vietettiin taas Helsingissä, mikä tarkoitti viittä päivää niin & näin -pöydän takana. Urakka oli melkoisen tuskallinen, sillä sain joko ruokamyrkytyksen tai jonkinlaisen vatsapöpön, ja parin päivän ajan olin erittäin heikossa kunnossa. Kävin Tampereella puhumassa Sovittelujournalismi-hankkeen tilaisuudessa liki pyörtymiskunnossa, ja palattuani Helsinkiin edessä oli vielä Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus” -tilaisuus Tiedekulmassa. Hontelosta kunnostani huolimatta nautin Pelttarin Mikon juontamasta keskustelusta Tuuli Hirvilammin ja Mika Pantzarin kanssa. Muutenkin ehdin tavata ystäviä, tietysti hyvän ruoan äärellä: Masaa Atabarissa, Lauraa Lie Missä, Karrya ja Mauraa Tenhossa. Tämä oli tietysti mahdollista vain niiden niikkärikollegoiden avulla, jotka päästivät minut aina välillä hotellihuoneeseen keräämään voimia.

Loppukuusta niin & näin -reissaaminen vei minut Educa-messuille, joiden aikana ehdin käväistä myös käsittämättömän hienosti onnistuneilla Vegemessuille.

Kuukauden lukemisista mieleen jäivät erityisesti Guardianissa julkaistut Olivier de Schutterin ja Emile Frisonin kirjoitus maanviljelyn uudistumisen tarpeesta sekä Jason Hickelin artikkeli pääoman virroista köyhistä maista vauraisiin.

*

Helmikuussa sain kuulla iloisia uutisia: kirjani Paljon liikkuvia osia oli päässyt toiseen painokseen! Tuskin kirjasta koskaan kolmatta painosta otetaan, sillä opusten elinaika kirjakaupoissa on kovin lyhyt, enkä minäkään loputtomiin jaksa matkasaarnata kirjakapsäkin kanssa, etenkin kun BIOS-työ menee tietysti tietokirjailijan elämän edelle. Oli kuitenkin mukavaa, että tämä teos levisi ainakin yhtä laajalle kuin Niukkuuden maailmassa.

Esseeni ”Kiertomatkalla ei opi koko maailmaa” ilmestyi Kauppalehdessä. Julkaisin sen laajemman version ”Kiertomatkalla ei muutu ilmastoasiantuntijaksi” tällä sivustolla maaliskuussa. Kävin Tampereella Vastavirralla puhumassa Anarkiaa ja burgereita otsikolla ”Toivoa toivottomasta, miten?” ruoantuotannosta, väestöstä, nälästä ja köyhyydestä. Ystäväni Lasse rekrytoi minut ja niikkäri-toverini Tuukka Tomperin ja Sami Syrjämäen osallistumaan Tampereen Valoa-festivaalin sananvapaustapahtumaan. Sananvapauskirjoituksemme olivat kansan luettavina Kirjastonpuistossa jäälohkareisiin upotettuina.

Kerkesin myös Tampereella Uhanaan kuuntelemaan, kun Janne Laurila esitti rakkaan Office Building -yhtyeen kappaleita vuosien takaa. Ei kaipaa nuoruuteen, mutta ikävä tuli hetkeksi.

Kuukauden lukemisista nostan esille Jenni Frilanderin Yle-jutun siitä, miten nykylinjauksilla Suomen ilmastopäästöt eivät ole vähenemässä vuoteen 2030 mennessä, tutkijoiden uutiset Arktisen alueen poikkeusoloista ja Mikko Pelttarin kiinnostavan kirjoituksen ilmastopakolaisuudesta. Kollegani Jussi Eronen oli mukana tärkeässä luonnonsuojelua ja paleobiologiaa yhdistävässä tutkimuksessa ja niikkäri-toverini Risto Koskensilta Aristoteleen kantapää -ohjelmassa puhumassa sanoista tekoina.

*

Maaliskuussa Helsingin Sanomat julkaisi kirjoitukseni ”Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä”. Se on maksumuurin takana, mutta onneksi laajempi versio löytyy tältä sivustolta.

Ehdoton lempikahvilani Tampereella, Cafe & Bakery Mimosa, täytti vuoden, ja kävin onnittelemassa heitä Hyvän kurkun suositteluplakaatilla. Olen viettänyt Mimosassa hirveästi aikaa lukien kirjoittaen, kahvia tai teetä juoden ja herkuista nautiskellen.

Tässä kuussa luin muun muassa FAO:n varoituksia kuivuudesta ja WHO:n raporttia saastumisen vaikutuksista. Näkemykset Grönlannin viikinkisiirtokuntien katoamisesta mullistuivat jälleen. Mikko Pelttari kirjoitti oivallisen jutun luonnonsuojelusta ympäristömuutosten aikakaudella.

*

Mikko Pelttari järjesti huhtikuussa Helsingin vanhaan Tiedekulmaan Planeetan rajat -keskusteluiden sarjan, joissa kävin kuuntelemassa ja esittämässä pyynnöstä pari kysymystäkin. ”Mitä maailmalle on tapahtumassa?” -tilaisuudessa puhuivat Mira Käkönen, Janne Hukkinen ja Timo Vesala. Viikkoa myöhemmin ”Mitä on tulevaisuuden ruoka?” -tilaisuudessa sain kuunnella Anna-Liisa Laineen, Kukka Rannan ja Tuomas Mattilan erinomaista esitystä ja sain kysymykseeni oivallisia vastauksia. Sitran Hanna Mattila esitteli tilaisuuden jälkeen minulle Kaisa Karttusen, jonka kanssa on ollut mahtavaa keskustella useaan otteeseen ruokaturvasta.

Esiinnyin Nesslingin ja Koneen säätiöiden järjestämässä tutkijoiden koulutustilaisuudessa Helsingissä, Vuosaaressa Suomen tiedekustantajien liitto ry:n koulutuspäivänä sekä Tampereen yliopiston ja EADI:n seminaarissa ”Global Governance and Responsibility”, jossa pääsin juttelemaan pitkästä aikaa kunnolla vanhan rakkaan opettajani Tarja Sepän kanssa.

Kirjoitin Maaseudun Tulevaisuuteen kritiikin siitä, miten tieteellistä tutkimusta ja mainostusta sekoittava Newsbrokers Oy:n raportti ”Ilmastonmuutos ja naudanlihan tuotanto Suomessa” esitti väitteitä, jotka olivat vastoin raportissa haastateltujen asiantuntijoiden näkemyksiä. Tällä sivustolla julkaistu pidempi kirjoitus ”Onko suomalainen naudanliha ekoteko? – Tieteen, mainostuksen ja journalismin rajamailla” käy perusteellisesti läpi raportin ongelmia ja niiden synnyttämää julkista keskustelua.

Laadin tälle sivustolle myös pitkän esseen ”Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?”, josta tuli sittemmin valitettavan ajankohtainen.

Harmittavasti aloin kärsiä kovista jalkakivuista, jotka saivat minut lopulta ontumaan pahasti, kunnes vihdoin kesäkuussa sain avun lempääläläiseltä fysioterapeutilta.

Nature-lehdessä pohdittiin Antarktiksen jäätiköiden tulevaisuutta – tästä aiheesta ilmestyisi vuoden mittaan yhä enemmän uutta tutkimusta ja tutkijoiden hätähuutoja.

*

Toukokuussa matkasimme Marjaanan kanssa Italiaan. Siitä lähtien, kun aikanaan näin Rick Steinin ohjelmasarjan Mediterranean Escapes, olin unelmoinut matkasta Apuliaan, Italian kantapäähän. Viimein unelma toteutui, ja matkalukemiseksi olin hankkinut Steinin suositteleman Patience Grayn kirjan Honey from a Weed. Onneksi jalkakipunikin pääosin hellittivät matkan aikana, vaikka ne palasivatkin heti sen jälkeen entistä pahempina.

Matkustimme ensin Roomaan, josta jatkoimme junalla Apuliaan, Barin rantakaupunkiin. Seesteinen, valkokatuinen, merituulinen ja kaunis vanha kaupunki muuttui pian saavuttuamme melkoisesti, sillä Pyhän Nikolaoksen juhlat käynnistyivät. Monipäiväinen festivaali sisälsi kaikenlaisia kulkueita, esityksiä ja kaunista laulamista yötä myöten. Barissa sai myös herätä ani varhain kirkonkellojen moikaamiseen. Tämä ei lainkaan haitannut vaan toi matkalle maagisen, elokuvamaisen tunnelman. World Press Photo -kilpailun näyttely oli sattumalta kaupungissa: hieno ja sydänjuuria myöten järkyttävä kokemus. Teimme pari lyhyttä junamatkaa Alberobelloon ja Polignano a Mareen ja ennen kaikkea tutustuimme paikalliseen keittiöön. Fave e cicoria oli juuri niin täydellistä kuin olin ajatellutkin – ehdottomasti tärkeimpiä ruokalajeja, joita olen koskaan maistanut.

Apuliasta palasimme pohjoiseen ja pysähdyimme Napolin hulinassa syömässä kuuluisassa L’Antica Pizzeria da Michelessä. Kyllä, oli maailman parasta pizzaa. Roomassa matkalukemiseksi vaihtui niin & näin -kirjojen julkaisema Peter Marshallin Reformaatio. Se on aivan välttämätön kulttuurin, uskonnon ja politiikan tuntemuksen perusteos kenelle tahansa. Roomasta teimme vierailun Cisterna di Latinaan ja käsittämättömän kauniiseen Ninfaan, Monty Donin sanoin maailman romanttisimpaan puutarhaan. Rooman MACRO-museossa näimme valtavan hienon katutaidenäyttelyn, Ops! -ravintola tarjosi parhaan vegaanisen buffetin ikina, ja Caffarellan puiston kävely oli tähänastisista ihanin. Tapasimme myös ystäviä: Lindan Dyken ja hänen siskonsa Annin Yhdysvalloista, jossa vierailin vuonna 2015, sekä Nousiaisten perheen Tampereelta!

Palasimme kotiin juuri sopivasti ensimmäisten maan pinnalle putkahtaneiden parsojen luo. En kuitenkaan ehtinyt keskittyä puutarhatöihin, vaan hoidettuani kiireisimmät asiat työpöydältäni kiirehdin Helsinkiin Maailma kylässä -festivaaleille. Joku öykkäröivä mielenosoitus yritti häiritä väen tunnelmaa, mutta pääosin se ei onnistunut. Iida Simes haastatteli minua lavalla muun muassa kirjan Paljon liikkuvia osia teemoista.

Mikko Pelttari kirjoitti Yliopisto-lehteen edellä mainitusta Newsbrokersin kvasiraportista. Tämä oli ääritärkeää, sillä nyt myös tutkijat pääsivät ääneen kummastelemaan sitä, miten heidän sanomisiaan oli käsitelty. Voin vain toivoa, että kyseisen lafkan toimeksiannot ovat vähentyneet tai toimintatavat muuttuneet perin juurin, sillä moista tiedon ja mainostamisen rajaa hämärtävää touhua tämä aika ei kaipaisi.

Science julkaisi karmivan artikkelin hyönteiskadosta, josta en ollut juuri lukenut aiemmin. Tieto lisäsi tuskaa. Tuskaisaa oli myös Jemenin yhä pahentuvan tilanteen seuraaminen.

Katsoin myös varmaankin 30 vuoden tauon jälkeen uudelleen klassikkoelokuvan Soylent Green. Se oli paljon parempi kuin muistinkaan. Kirjoitin kokemuksesta:

”Olin myös unohtanut tärkeän teeman: historian ja sen tulkintakyvyn menettämisen, jota kuvaavat Fahrenheit 451 -elokuvasta varmasti innoituksen saaneet “kirjoina” toimivat vanhukset. Nykyään olisi varmaan mahdotonta tehdä scifielokuvaa, joka on näin synkeän tulevaisuudeton, jossa itsemurha on näin kaunis, jossa ihmisten välineellistäminen on mennyt kirjaimelliseksi (naiset asuntojen “huonekaluina”) ja jonka loppu ei uhostaan huolimatta lupaa mitään.”

*

Kesäkuussa töitä oli tietysti riittämiin, kun oli purettava pitkän loman aiheuttamaa lukemisen, kirjoittamisen ja tekstien toimittamisen sumaa. Myös puutarhassa oli hirmuisesti töitä, sillä matka oli viivästyttänyt aikatauluja pahanlaisesti.

Aiemmin keväällä Mia Rönkän tekemä haastattelu kotimaisilla kielillä julkaisemisen tärkeydestä ilmestyi Tiedetoimittaja-lehdessä. Huili-lehdessä ilmestyi Roomassa viimeistelemäni juttu ”Älä eksy silpputiedon viidakkoon”. Juttu on julkaistu myös tällä sivustolla.

Marjaanan kanssa ehdimme käydä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa Kimmo Kaivannon komeassa näyttelyssä.

Kesäkuussa tuskailtiin, kun Trumpin hallinto irtautui Pariisin ilmastosopimuksesta. Moni vaipui epätoivoon. Toiset näkivät asian optimistisemmin. Kummassakin on totuutensa. Yhtäältä Trumpin hallinnon ratkaisu tarkoitti, että Pariisin sopimusta jouduttaisiin puolustamaan, vaikka siinä on kohtalokkaita puutteita. Torjuntataistelu vie energiaa siltä, että päästäisiin pidemmälle. Toisaalta tämä shokki saattaisi herättää siitä, että ”Pariisin optimismiin” ei voitaisi tuudittautua, ja ehkä vastareaktio saisi aikaan lopulta kunnollista edistystä Yhdysvalloissakin. Aikaa odotteluun ja toiveajatteluun ei kuitenkaan ole, sillä kuten joukko tutkijoita muistutti Nature-lehdessä, kunnollisten eli todella mittavien ilmastotoimien aloittamiseen on enää kolme vuotta, jos Pariisin sopimuksen päämäärät halutaan saavuttaa. (Tästä aiheesta kirjoitin myöhemmin perusteellisesti BIOS-blogikirjoituksessani.)

Samaan aikaan Afrikassa ja Lähi-idässä oli syntymässä käsittämättömän laaja ja vakava nälänhädän vyöhyke. Alex de Waal muistutti London Review of Books -lehdessä siitä, että nälänhädät eivät synny ilman (epä)inhimillistä tekijää. Ehdin lukea paljon toukokuulta kertynyttä. Adam Shatz kirjoitti London Review of Books -lehdessä Yhdysvaltain vankilainstituutiosta. Nature-lehdessä käsiteltiin biodiversiteetin funktionaalista ymmärtämistä – toisin sanoen, lajien ja populaatioiden määrän lisäksi täytyy ymmärtää, mitä ne tekevät. Teppo Eskelinen kirjoitti turvaverkkojen merkityksestä köyhyydestä pääsemiselle. Antti Ronkainen ja Pontus Purokuru pohtivat Journalisti-lehden sivuilla sitä, miten puhe ”valemediasta” voi epäkriittisenä ruokkia naiivia asennetta tietoon. niin & näin -lehden kotisivulla Jarkko S. Tuusvuori kirjoitti kesäkuussa niin ikään julkisen keskustelun ongelmista, sievistelysanasta ”maahanmuuttokriittisyys”.

*

Heinäkuussa Vihreässä Langassa ilmestyi ruokaturvaa käsittelevä kirjoitukseni ”Kohti kuilua vai kirkkautta?”. Se ilmestyi myöhemmin lehden verkkosivuilla nimellä ”Meneekö meillä hyvin vai huonosti?” Kirjoitus on ilmestynyt myös tällä sivustolla.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä HAM:in loistavassa näyttelyssä Modernia elämää sekä Tyko Sallisen näyttelyssä. Sinebrykoffin museossa katselimme erilaisia muotokuvanäyttelyitä, Valokuvataiteen museossa Heikki Willamon valokuvia, ja söimme ihanan illallisen Grönissä.

Kävimme myös veljeni ja hänen vaimonsa kanssa mukavalla Riihimäen reissulla katsomassa Marketta Hailan kokoamaa huiman hienoa näyttelyä ”Joka hetki on poikkeus” (osa valtion taideteostoimikunnan 60-vuotisjuhlavuosen näyttelysarjaa) ja ihastelemassa lasimuseon kokoelmia.

Vietimme Marjaanan kanssa 15-vuotishääpäiväämme klapitöiden ja huussin tyhjennyksen merkeissä.

Lukemista riitti kertyneestä pinosta edelleen. Guardianin tärkeä artikkeli käsitteli tieteellisen julkaisemisen ongelmia. Nick Enfieldin kirjoitus antoi opastusta ”totuuden jälkeisyydestä” käytyyn keskusteluun. Greg Grandin kertoi London Review Of Books– lehdessä Venezuelan poliittisesta historiasta. Heinäkuun aikana tutkijoiden hätähuuto ”biologisesta joukkotuhosta” (biological annihilation) hätkähdytti monia. Jarkko S. Tuusvuoren henkilökuvaa Suomen Kuvalehdessä taas oli mitä mukavinta lukea. Koin myös joukkorahoittajan iloa, kun Climate Feedback -verkosto kävi läpi David Wallace-Wellsin New York Magazinessa ilmestyneen artikkelin ”The Uninhabitable Earth”.

Wiren julkaisema Circle-yhtyeen keikkavideo vuodelta 1995 toi melkoisen muistojen hyökyaallon niiltä ajoilta, kun olimme Marjaanan kanssa hädin tuskin aloittaneet seurustelua – Marjaanalle tietysti porilaisena Circle-muistot ulottuivat kauemmaksikin.

*

Elokuussa Helsingin Sanomat haastatteli minua Pentti Linkolan väestönäkemyksistä (juttu on maksumuurin takana). Elonkehä-lehti uudelleenjulkaisi tämän innoittamana vuonna 2008 ilmestyneen esseeni ”Toisinajattelun tuttuus”. Päädyin niin ikään Maaseudun Tulevaisuuden sivuille kommentoimaan Esko Valtaojan näkemyksiä. Jo viime vuonna tyrmistyin siitä, miten tarkoitushakuisesti ja suorastaan virheellisesti Valtaoja on valmis lukemaan tieteellistä tutkimusta. Uudessa haastattelussa äimistyin eniten kyvyttömyydestä ymmärtää nälän ja köyhyyden luonnetta – Valtaoja kun ei tunnu ymmärtävän, että luvuttomat maailman ylipainoisista ihmisistä ovat myös aliravittuja. Tätä kuvasi hyvin Guardianin artikkeli nälästä Yhdysvalloissa. Lokakuisessa radiokeskustelussa Valtaojan ympäristönäkemysten puolivillaisuus ja sisäinen ristiriitaisuus tuli ilmi jopa myötähäpeällisesti.

Ehdin käydä parina päivänä Helsingissä World Con -tapahtumassa, joka paisui kaikkia ennakkoarvioita suuremmaksi. Koska tunnen kaikkein uusinta scifikirjallisuutta melko huonosti, en käynyt ihastelemassa kansainvälisiä vieraita vaan keskityin erilaisiin luentoihin, joiden kokemukset vaihtelivat ihastuttavasta nörtteilystä tiukkaan asiantuntemukseen ja lievään myötähäpeään etenkin, kun rapakon takaiset vieraat alkoivat puhua politiikasta. Samalla reissulla ehdin tutustua Helsingin Vegekaupan uusiin tiloihin. Sittemmin olen käynyt kaupalla monta kertaa hakemassa herkkujen lisäksi rakkaiden ystävien seuraa ja lämpimät halaukset.

Marjaanan kanssa ehdimme kiertää ensimmäistä kertaa Tamperrada -tapahtumassa eli tamperelaisessa pintxo-kilpailussa. Voittaja oli ansaitusti lempiravintolamme Kattila, jonka kattaus oli vegaaniruokaa hakevallekin todella laaja ja herkullinen.

Vietin neljä päivää Tukholmassa Resilience 2017 -konferenssissa. Tämä puoli tieteellistä elämää on minulle vieras, sillä olen vältellyt usein tarpeettomana pitämääni tiedematkustelua. Toki ihmisten kohtaamisella ja kokoontumisilla on tärkeä paikkansa, mutta tieteellisiin kokouksiin liittyy myös paljon turhaa sijaistoimintaa. Siitä tulee helposti matkustamista ja näyttäytymistä vain itsensä vuoksi, ja todelliset hedelmälliset kohtaamiset käyvät ihmismassassa yhä epätodennäköisemmiksi.

Konferenssissa oli tuhatkunta vierasta, ja esityksiä pidettiin valtava määrä. Täyteen ahdetusta ohjelmasta johtuen esitysajat olivat älyttömän lyhyitä, mikä kismitti monia paikalla olijoita. Minut oli kutsuttu puhumaan, mutta siitä huolimatta esitysaikaani leikattiin aivan konferenssin kynnyksellä pariin otteeseen. Konferenssin keskittyminen termin ”resilienssi” ympärille myös heikensi monia esityksiä, sillä tällaiset muotisanat ruokkivat helposti sanamagiaa todellisen ymmärryksen sijaan. Liian moni esitelmöijä yritti pakottaa pyöreää puupalaa kolmioreikään vain saadakseen ”resilienssin” mahtumaan puheeseensa. Tietynlainen teoreettinen hybris vaivasi myös etenkin monia keynote-esityksiä, vaikka etenkin jotkut keskustelumuotoiset keynotet olivat erinomaisia.

Silti kokemus oli lopulta hyvä. Ensimmäisen päivän turhautumisen jälkeen aloin vihdoin löytää hyviä esityksiä, kun keskityin ruoka- ja kehitystutkijoiden paneeleihin. Siellä sanamagia loisti poissaolollaan, ja esityksissä ja keskusteluissa päästiin pureutumaan juuri niihin kysymyksiin, jotka minua BIOS-työssäni kiinnostavat. Oma esitykseni sai myös hyvän vastaanoton, ja paneelimme esitykset olivat kaikkiaan kiinnostavia. Myös vastaanotto kaupungintalolla ja satumainen Kultainen sali jäivät lähtemättömästi mieleen. Tukholmassa ehdin myös tehdä hieman Hyvä kurkku -kartoitusta. Parhaiten jäivät mieleen La Netan erinomaiset tacot.

Matkan jälkeen kävin Tieteellisten seurain valtuuskunnan tilaisuudessa viemässä niin & näin -lehden kiitoskukat Johanna Liljalle, joka siirtyi muihin tehtäviin. Johannan kanssa on ollut mitä mukavinta tehdä töitä vuosien varrella.

Ylen verkkoartikkelissa Stig-Björn Nyberg kertoi, mistä Akateemisen kirjakaupan tietokirjamyynnin alamäki juontui. Tuukka Tomperi peräänkuulutti ajattelun taitojen opettamisen tärkeyttä. Guardianissa Dina Nayerin tarina iranilaisen kristityn törmäämisestä yhdysvaltalaiseen fundamentalismiin riipaisi syvältä.

*

Syyskuulle oli siunaantunut liikaakin reissaamista ja erilaisia esiintymisiä. ”Arktisen ilmaston tulevaisuus” -tilaisuudessa Pasilan Allianssilla osallistuin aktivismia käsittelevään paneeliin. Tampereen yliopistossa pidin perinteisen luentoni kurssilla ”Yhteiskuntatutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä” Lauri Lahikaisen kutsumana. Nämä ovat aina hienoja kokemuksia: sali on täynnä kiinnostunutta väkeä, ja kysymykset ovat hyviä. Kuten pääosin vuoden luennoilla, puhuin väestöstä, nälästä, köyhyydestä ja ruokaturvasta. Samat teemat jatkuivat kahden päivän Joensuun reissulla, jonne minut oli kutsunut vanha ystäväni Lasse Peltonen, hänkin Yrjö Hailan vanhoja oppilaita. Lassen kanssa oli hienoa viettää kunnolla aikaa, ja kummatkin esiintymiset menivät oikein mukavasti. Rakas kulttuurikahvila Laituri oli valitettavasti kiinni vierailuni aikana, mutta ensi kerralla sitten.

Tampereen yliopistolla osallistuin Alusta! -verkkolehden ja Politiikasta.fi -sivuston ilmastoaiheiseen paneeliin. Etenkin Hanna Nikkasen ja Antto Vihman kanssa oli mukava päästä keskustelemaan. Nessling Nestissä osallistuin Systeeminen muutos -keskusteluun, josta on tarjolla verkossa sekä tekstikooste että podcast. Kirjoitin myös Nesslingin sivuille ruokajärjestelmän muutoksesta. Tilaisuus oli mukava, mutta täytyy sanoa, että petyin syvästi siihen, miten yksiulotteisia ja vanhentuneita väestönäkemyksiä yleisöstä heiteltiin. On helppoa olla varma. Tilaisuuden jälkeen kirjoitin:

”The connections between population development, poverty, social security, social stability, women’s empowerment, education, health and food security are so firmly entrenched in the literature, so thoroughly researched, so far beyond the shadow of a doubt confirmed, that doubting that nexus is pretty much comparable to denying the reality of human influence in climate change.”

Tilaisuudessa ehdin myös tavata monia kollegoita ja ystäviä ja törmäsin hauskaan Spent Grain Lab -hankkeeseen.

Tampereen yliopiston YK-nuorten järjestämässä Peace Day 2017 -tilaisuudessa kävin luennoimassa ympäristöturvallisuudesta ja kuuntelemassa mitä kiinnostavampia esityksiä. Voima-lehdessä ilmestyi kolumnini ”Omavaraisuus ei ole menneisyyden juttu” ja Kiila-liitteessä artikkeli ”Suomi on edelleen fossiilitalous”.

Hyvän sään aikana ilmestyi. Janne Laurila soitti jälleen Office Buildingin kappaleita, nyt O’Connels -baarissa Tampereella. Ja Helsingin reissulla Jouni Tikkanen otti minulle uusia pressikuvia.

Tämä oli hurrikaanien syksy. Scientific Americanin artikkelissa kerrottiin, miten tietämys sään ääri-ilmiöiden ja ilmaston suhteista on kehittynyt. Politico-lehden juttu viljelykasvien ravinteikkuuden heikkenemisestä ilmastonmuutoksen myötä oli minulle erityisen tärkeä, sillä olin lukenut, kirjoittanut ja luennoinut paljon ”piilonälästä” eli erilaisten ravinteiden puutteellisesta saamisesta. Syyskuussa YK myös ilmoitti, että kroonisesti aliravittujen ihmisten määrä oli nousussa ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin.

*

Lokakuussa esiinnyin Tampereen yliopiston tieteentekijöiden 50-vuotisjuhlapaneelissa, josta Jussi Jalonen kirjoitti sittemmin jutun Acatiimiin. Kirjan Hyvän sään aikana julkaisutilaisuus Tampereella oli aivan mahtava ilta. Itse en päässyt Helsingin kekkereihin, mutta onneksi muu BIOS-väki pääsi edustamaan.

Sitten matka vei tuttuun tapaan Turun kirjamessuille. Päivystämistä pöydän takana riitti liiaksikin, mutta välillä pääsin lepäämään scifiseuran osastolle vaikuttavan TARDIS-jäljitelmän taakse. Sain viettää mitä mukavimman juttuhetken rakkaan vanhan ystäväni Karelin kanssa ja riemuisan illan Muukkosilla Iidan, Mikan, Lauran ja Timon kanssa. Hyvän sään aikana -kirjan tekijöiden esitystä oli mukava seurata, ja kahtena iltana ehdin ihanaan Cosmic Comic Cafehen lukemaan nuoruuden lempisarjiksia.

Kulttuurilehtituen hakeminen vaati uuden opettelua jo toista vuotta peräkkäin, kun hakuprosessi siirtyi TAIKElle. Suht kivuttomasti se onneksi meni. Kävin pitämässä koulutusluennon Helsingissä Greenpeacen toimistolla, seurasin Jason Mooren vierailun yhteyteen järjestettyä ruokaturvaseminaaria ja Helsingin yliopiston YK-nuorten ruokaturvaseminaaria – näiden ruokaisien keskustelujen jälkeen olikin mukava viettää unohtumaton hot pot -ilta Sallan ja Harrin seurassa Furuma Cuisinessa.

Ennen lähtöä Helsingin kirjamessuille vietin vielä unohtumattoman ”tärkeän aikuisen päivän” kummipoikani Kasperin tarhalla. Ehkä parasta.

Helsingin kirjamessuista jäivät mieleen etenkin kirjan Hyvän sään aikana saama Kanava-ehdokkuus sekä Mikko Pelttarin, Kaisa Kortekallion ja BIOS-toverini Tero Toivasen hieno antroposeenikeskustelu. Kaisaan on ollut tosi kiva tutustua: hän on mukava ihminen, rakastaa hyvää scifiä ja kirjoittaa hyvin. Messujen aikana sain viettää paljon hyviä hetkiä rakkaiden ystävien kanssa.

Luin siitä, miten kolmannes maailman viljelyalasta on kehnossa kunnossa. Guardianin Sarah Bosley kirjoitti kivunlievityksen kammottavasta tilanteesta köyhemmissä maissa. Hyönteisten joukkotuhosta saatiin lisää merkkejä, kun 75% hyönteisistä havaittiin kadonneen saksalaisilta luonnonsuojelualueilta. Lancetin tutkimus saastumisesta osoitti saastumisen oletettua merkittävämmäksi kuolinsyyksi.

*

Marraskuun iloisin uutinen oli kirjan Hyvän sään aikana saama Kanava-palkinto sekä pääseminen Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Kilistimme Kanava-palkintoa niikkäri-toverien kanssa Helsingissä ravintola Kombossa, joka valitettavasti lopettaa vuoden vaihteessa.

Pidin koulutusluennon Helsingissä Changemakerin toimistolla ja kävin Yle Puheessa keskustelemassa professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannosta Jarmo Laitanevan Arjen tulevaisuus -ohjelmassa. YHYS-konferenssissa Turussa näin paljon vanhoja kavereita ympäristöpoliitikan opiskelujen ja tutkimustyön ajoilta ja pidin ”Unconference” -keskustelun.

Salla ja Harri tutustuttivat minut toiseenkin oivalliseen kiinalaiseen ravintolaan, Basilikaan Helsingissä.

Vanhan ystäväni Mikko Kannisen ohjaus Kuningas Ubu Tampereen NÄTY:n Demoteatterissa oli hersyvän hauska elämys. Nauroin myös katketakseni lukiessani Mark Frauenfelderin Wiredissä lokakuussa ilmestynyttä tarinaa kadonneista bitcoineista. Kikattelin niin ikään Hanna Nikkasen Biosphere-tarinalle. Steve Bannon!

Yhdysvaltain hallinnon Climate Science Special Report, jonka pelättiin jo hautautuneen, ilmestyi viimein. Intian saastumisongelmista puhuttiin paljon. Jemenin tilanne paheni entisestään.

Mieleen jäivät myös Johannes Rovionmaan rohkea kirjoitus kuoleman kokemisesta ja Tiina Raevaaran koskettava metsäessee.

*

Joulukuussa olin kutsuvieraana kansainvälisessä seminaarissa ”Improvisation in Social and Political Action” Helsingin yliopistolla. Kerroimme Sini Harkin ja Teppo Eskelisen kanssa aktivismikokemuksistamme. Vietin mukavan illan Paatos-lehden 10-vuotisjuhlissa Tampereen Telakalla. Tästä lehdestähän niikkäri on headhuntannut useamman toimittajan!

Kävin Turussa Muukkosten luona ja Mikin kanssa loistavalla illallisella Kuori-ravintolassa. Chocochilin Elina Innasen kanssa oli mukava ehtiä rupatella kunnolla Vegekaupalla – ja kuten aina Turun reissuilla, järjestimme Karelin kanssa aikaa pitkään jutteluun. Nämä ovat minulle niin sanomattoman tärkeitä hetkiä.

Minua haastateltiin Luonnonsuojelija-lehden artikkeliin ”Ilmasto ajaa liikkeelle”.

Ja jouduin vihdoin taipumaan vanhenemisen edessä ja hankkimaan silmälasit luku- ja kirjoitustyötä varten.

Luin Mike Davisin oivallisen tekstin Kalifornian maastopaloista. Muutos-lehden marraskuinen artikkeli ilmastotutkimuksen tekemisestä oli erinomainen. Tutkijat varoittivat yhä uudelleen Arktisen alueen muutosten syvällisyydestä. Ja joukko tutkijoita varoitti Euroopan Unionia jälleen metsätalouden linjauksista.

*

Kuluneen vuoden aikana olen ollut Suomen Punaisen Ristin jäsen ja kuukausilahjoittaja. Olen ollut myös kuukausilahjoittajana Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, ja vuoden lopussa lisäsin joukkoon Finnwatchin, jonka yksittäisiä raportteja olin aiemmin tukenut. Yksittäisiä lahjoituksia olen antanut myös Guardian-lehden reportaasihankkeille, Turun Kirjakahvilalle, Isolle Numerolle, Climate Feedback -verkostolle ja Huussi ry:lle, jonka jäsen myös olen.

*

Kuten alussa totesin, ystävyydet ovat korvaamattomia jaksamiselle ja elämän mielekkyydelle synkkien aiheiden keskellä. Rakas puolisoni Marjaana on onnekseni myös paras ystäväni, minun ankkurini elämässä. niin & näin -toimitus ja BIOS-tutkimusyksikön väki eivät ole vain työtovereita vaan suuri joukko läheisiä ystäviä. Ikivanha harrastukseni roolipelaaminen on pitänyt sekin yllä likeistä sidettä suureen joukkoon nuoruuden ystäviäni, vaikka joskus todellisuuden paineet ovatkin häirinneet pahasti eskapismia.

Kun käyn läpi vuoden kohtaamisia, suorastaan äimistyn siitä, miten paljon olen ehtinyt tavata vanhoja kavereita, ja miten olen saanut solmia uusia ystävyyksiä. Kuluneen vuoden aikana etenkin jatkuva yhteydenpito ja ympäristötyön tuskien ja ahdistuksien käsittely Mikko Pelttarin ja Hanna Nikkasen kanssa on ollut täysin korvaamatonta. Tuskin olisin jaksanut tätä vuotta ilman teitä. Kiitos, rakkaat ystävät.

*

Toistuvasta työuupumuksesta ja masentavista aiheista huolimatta tässä vuodessa on ollut paljon onnea ja iloa. Silti synkkää perusvirettä on vaikea välttää. Kuten toisaalla olen todennut, olen taipuvainen pessimismiin, mutta yritän olla menettämättä toimintakykyäni. Fatalismi on helppoa. Siksi vuoden luennoissanikin olen pyrkinyt aina tuomaan ongelmien rinnalla esiin toivon ituja, vaikka kuinka ohuita. Toivon etsimisen ei kuitenkaan tule johtaa todellisuuspakoisuuteen. Kuten joulukuussa julkaistussa ilmastokirjoituksessani totean, muutokseen on aikaa tuskallisen vähän, ja mitä enemmän hidastellaan, sitä suurempi urakka on edessä. Optimismia ja pessimismiä pitää punnita todellista tilannetta vasten, ei unelmia ja toiveita.

Jotkut asiat kuitenkin masentavat enemmän. Kun muistelimme joulukuussa Karelin kanssa 90-luvun aktivistiaikojamme, totesin, että vaikka silloin tuli haukuttua Suomen meininkiä olen takaa, taustalla oli silti aina perusoletus, että tällä maalla olisi oivat mahdollisuudet edetä hyvään suuntaan. Koulutus, turvaverkot, terveys, tiedonvälitys ja monet muut asiat tekivät mahdolliseksi sen, että ihmisillä on kunnon edellytykset aktivoitua ilman päivittäistä taistelua kurjuutta ja tietämättömyyttä vastaan.

Nyt etenkin ympäristöasioissa tästä maasta on tullut umpimielinen jarruttaja, joka ajaa kylmästi omaa etuaan, irtautuu kansainvälisestä solidaarisuudesta ja ratsastaa menneellä rauhantyön, diplomatian ja kehitysyhteistyön maineella. Tutkijat ovat osallistuneet yhteiskunnalliseen keskusteluun aiempaa äänekkäämmin tänä vuonna, mutta tutkimustietoa epäilevä ja väheksyvä asenne valtaa alaa hallintoa myöten. Yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttuu tulevaisuuden horisontti. Jos tätä suuntaa ei saada käännettyä edes Suomen kaltaisessa maassa, toivoa on hyvin vähän.

 

 

 

Minua haastateltiin Luonnonsuojelija-lehden numerossa 4/2017 ilmestyneeseen artikkeliin “Ilmasto ajaa liikkeelle”.

”Muuttoliike on yksi keino sopeutua ilmastonmuutokseen. Kun ihmisiä siirtyy huonojen olosuhteiden maista muualle, niin sopeutuminen uusiin oloihin helpottuu lähtöalueilla”, Lähde sanoo.

Lisääntyneen keskinäisen riippuvuuden vuoksi mikään maa tai maanosa ei ole voinut välttyä ilmaston lämpenemisen aiheuttamilta haitoilta. Vuosisadan puoliväliin mennessä ilmastonmuutos on muuttanut myös maailman ruokatuotantoa ja -markkinoita merkittävästi.

”Sen vuoksi Suomessa pitäisi jo nyt alkaa etsiä ruokatuotannossa uutta suuntaa, koska maailman ruokajärjestelmän kriisiytyessä markkinoille ei riitä ruokaa entiseen tapaan. Ruokatuotannon muuttaminen on yksi keino sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin”, Ville Lähde sanoo.

 

Tänään julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön sivuilla pitkä kirjoitukseni ilmastonmuutoksesta. Kirjoituksessa “Sadan vuoden urakka” käyn läpi tuoreinta ilmastotutkimusta, ilmastopolitiikan tavoitteiden ja todellisuuden epäsuhtaa sekä pohdin sitä, millaiseen tulevaisuuteen yhteiskuntien tulisi tähdätä.

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Maaliskuun lopulla pääsin myös ilokseni Yle Puheeseen keskustelemaan professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannon tulevaisuudesta. Keskustelumme nojaa pitkälti tieteellisiin käsityksiin juuri niistä muutoksista, joita käsittelen kirjoituksessani.

Ylen ja BIOS-tutkimusyksikön yhteistyössä tuottama Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuus lähestyy loppuaan, mutta kaikki materiaali löytyy Ylen sivuilta. Kokonaisuudessa pohditaan, mitä tämä kaikki merkitsee tulevaisuuden Suomelle, jos asioille yritetään ja pystytään tekemään jotain kunnollista.

Kuvitteellisen vaeltajan sanoin: “Tästä asti meillä on sama matka.”

 

BIOS-tutkimusyksikkömme lähti käyntiin vuonna 2015, kun saimme Koneen säätiöltä rahoituksen yhteistyöhankkeeseen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kanssa. Syksystä 2015 lähtien olemmekin tavanneet toimittajia säännöllisesti, keränneet tieteellistä taustamateriaalia uutisjuttuihin ja ennen kaikkea koostaneet toimittajille laajoja tietopaketteja kansainvälisistä tutkimusraporteista ja uusimmista tutkimusartikkeleista. BIOS-tutkimusyksikön monitieteinen ryhmä on pyrkinyt luomaan yleiskuvaa vaikeasti hahmotettavista monimutkaisista ilmiöistä ja avaamaan toimittajille yhteyksiä sellaisten ilmiöiden välillä, joita useimmiten käsitellään erikseen.

Heti alusta lähtien päätimme yhteisissä keskusteluissamme, että yksittäisten juttujen sijaan oli tähdättävä laajaan juttukokonaisuuteen. Ideat ovat eläneet ja kuolleet prosessin aikana, ja tutkijoiden hitaan ja toimittajien hektisen rytmin yhteen sovittamisessa on ollut tekemistä. Monitieteiseen tutkimukseen kuuluu uuden yhteisen kielen luominen, ja tutkijoiden ja toimittajien välisen ymmärryksen rakentaminen on ollut vähintään yhtä kiintoisa savotta.

Yhteistyöhankkeemme sai kiinnostavan uuden suunnan, kun toimittajat pyysivät meitä elävöittämään ja konkretisoimaan tieteellisiä näkemyksiämme. Kirjoitimme pieniä tarinanpätkiä mahdollisista tulevaisuuksista. Niiden innoittamana Yle Draama lähti mukaan hankkeeseen, ja minun tehtäväkseni tuli yhtäkkiä kymmenien kaunokirjallisten tarinoiden kirjoittaminen draamatiimiä varten. Työ vei oikeastaan koko tämän vuoden alkukevään, ja se oli työläimpiä ja kiinnostavimpia hommia, joihin olen tarttunut vuosiin. Koko BIOS-porukkamme kokoontui säännöllisesti ideoimaan tarinoita ja kommentoimaan aihioita.

Nyt parin vuoden uurastuksen jälkeen Tehtävänä tulevaisuus -koosteen julkaiseminen on alkanut. Ensimmäisenä ilmestyi sunnuntaina 15.10. verkkojuttu tulevaisuuden liikenteestä – polttomoottorin kuolemasta keskusteltiin Suomessa viimein tosissaan. Samasta aiheesta keskusteltiin A-Studiossa maanantaina 16.10. Samana päivänä avattiin Tehtävänä tulevaisuus -koosteen sivusto ja siellä kymmenen tulevaisuutteen kurkistavaa audiovideota. Samalla Areenassa julkaistiin Yle Draaman tuottaman Tulevaisuus hanskassa -podcastsarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jossa muun muassa minä ja BIOS-työtoverini Tero Toivanen olimme haastateltavina.

Ylen uutisten haastattelujutussa pohdin tulevaisuuden yhteiskuntaa, ja toimittaja Terhi Tupola avasi omassa Toimittajalta-jutussaan yhteistyöhankkeemme taustoja Ylen näkökulmasta.

Näitä juttuja ilmestyy säännöllisesti koko loppuvuoden, joten pysykää kuulolla!