BIOS-tutkimusyksikön työ kantoi taas hedelmää, kun Alue ja ympäristö -lehti julkaisi uusimmassa numerossa kaksi artikkeliamme.

Oma vertaisarvioitu katsausartikkelini “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tutkii vallitsevan ruokapolitiikan ongelmia ja pohtii tietä kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan ruokajärjestelmään.

“Tämä artikkeli tuo yhteen useita kriittisen nälkä- ja ruokakysymysten tutkimuksen juonteita edistääkseen keskustelua paremmasta ruokajärjestelmästä. Vallitseva tuotantokeskeinen paradigma pohjautuu yksinkertaistavaan analyysiin nälästä pelkkänä ruoan puutteena sekä tuotannon lisäämisestä tärkeimpänä ratkaisuna. Tällainen lähestymistapa on selvästi ongelmallinen lisääntyvien ympäristöongelmien sekä jatkuvan nälän ja ruokaturvattomuuden aikana.”

BIOS-tutkimusyksikön yhteinen vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” kyseenalaistaa irtikytkennän käsitteen mielekkyyden etenkin poliittisten ohjenuorien tarjoajana.

“Ympäristövaikutusten irtikytkentää talouden koosta ja kasvusta on esitetty ratkaisuksi ekologisen kestämättömyyden ongelmaan. Irtikytkentä on myös “vihreän kasvun” ja kiertotalouden välttämätön taustaoletus. Kun arvioidaan, minkä kokoinen tehtävä onnistunut irtikytkentä Suomessa olisi ja miten nopeasti se pitäisi toteuttaa, huomataan sen olevan mahdotonta. Löytämämme empiiriset havainnot eivät osoita vaadittavan nopeaa ja syvää irtikytkentää. Tämän vuoksi irtikytkentä ei ole hyvä käsite ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, vaan tarvittavan muutoksen luonnetta on parempi kuvata käsittein, jotka eivät sitoudu irtikytkennän oletuksiin talouskasvusta.”

Helsingin seudun kesäyliopisto pyysi minulta näkemystä siitä, mitä sivistys voisi tarkoittaa ekologisten kriisien aikakaudella. Yritin vastata pyyntöön. Alla joitain otteita:

“Kävi hyvin tai huonosti, yhteiskunnat ympäri maailman muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. ”Sivistyneen yhteiskunnan” kriteerit ovat väistämättä erilaiset tulevaisuudessa kuin menneellä maailmankaudella, jossa yhteiskuntia voitiin rakentaa jatkuvasti kasvavan aineellisen kulutuksen sekä edullisen ja helppokäyttöisen fossiilienergian varaan.”

“Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.”

“Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta siitä tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi.”

“Siksi on harhaanjohtavaa ajatella, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.”

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin juuri laaja kulutusta ja tulevia vaaleja käsittelevä esseeni “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio“. Iso kiitos kollegoilleni, joiden avulla tekstistä tuli reilusti parempi.

Miksi kirjoitin tämän tekstin? Harvoin olen ollut niin innoissani siitä, miten laajalti ilmastokysymys liikuttaa ja innostaa ihmsiä. Harvoin olen myöskään ollut etukäteen näin masentunut vaalituloksesta, koska pelkään, että tulos ei ole järin hyvä, ja tämäkään ympäristöherätyksen aalto ei saa aikaan tarpeeksi isoa poliittista muutosta. Toivon suuresti olevani väärässä. Toivon, että tuhannet ihmiset työllään osoittavat minun olevan väärässä.

Otteita:

“Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.”

“Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.”

“Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä.”

“Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.”

“Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”

Tutkimuksen “vihertyminen” ei ole kasvipeitteisen alan kasvua

Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa“. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen, ja taustalla on Nature Sustainability -lehdessä julkaistu tutkimusartikkeli. Ylen uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Julkaisin aiheesta Facebookissa faktantarkistuksen.

Tämä on valitettavan huonosti kirjoitettu juttu, joka antaa valtaosalle lukijoista varmasti väärän kuvan Nature Sustainabilityssa julkaistun tutkimuksen tuloksista. Hyviäkin uutisia tähän liittyy, mutta ei pelkästään. Yritän selittää mahdollisimman lyhyesti:

• Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tms. kasvipintojen lisääntymistä.
• Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.
• Tätä ei siis voi mielekkäästi verrata esimerkiksi Amazonin sademetsään, kuten jutussa on tehty. Vihertyminen ei tarkoita pelkästään uutta kasvialaa, vaikka se voi sisältää myös sitä.
• Tutkimuksessa tarkastellaan suoria (ihmisten maankäyttö) ja epäsuoria (ympäristöolojen muutos, palautuminen entisistä häiriöistä jne) vaikutuksia, ja suorien osuus on suuri mutta vain (yli?) kolmasosa.
• Eli tämä sitaatti on kahdella tavalla pielessä: “Havainnoista siis käy ilmi, että kasvillisuuden leviämisessä eniten vaikuttaa ihmisen toiminta.” Tutkimuksen mukaan epäsuorat vaikutukset ovat suurempia, ja puhe ei ole kasvillisuuden “leviämisestä”.
• Vihertymisestä viljelysmaat muodostavat suurimman osan, metsät tulevat toisena.
• Kiinan kohdalla metsittämisellä on suuri merkitys. Ylen jutun hyvä puoli on tarkennus siitä, millaisia nämä metsät ovat.
• Tutkimuksessa todetaan, että metsien merkitys Intian vihertymisessä on pieni. Tästä uutisjutusta saa hyvin erilaisen kuvan.
• Kiitän kuitenkin jutun viimeisestä virkkeestä, jonka viestin olisi suonut olevan vahvemmassa osassa. Maapallon “vihertyminen” kun on yhtaikaa hyvä ja huono asia! Esimerkiksi maatalouden tehostuminen Intiassa on kytköksissä erittäin vakaviin vesiongelmiin, joten kehitys ei ole kestävää. Myös luonnonympäristöjen korvaaminen tehokkaasti kasvatetuilla metsillä voi aiheuttaa “vihertymistä”.

Lopuksi pari sitaattia alkuperäisestä tutkimuksesta kiinnostuneille:

“Greening or browning could result from changes in the average leaf size, number of leafs per plant, the density of plants, the species composition, duration of green-leaf presence owing to changes in the growing season and multiple cropping.”

“A third of the global vegetated lands are currently greening—that is, becoming more productive—in a pattern that is reflective of intensive human use of land for crops and forests across all continents, but most prominently in the two populous countries China and India.”

“Finally, it is important to note that the gain in greenness, which mostly occurred in the Northern temperate and high latitudes, does not offset the damage from loss of leaf area in tropical natural vegetation (for example, in Brazil, Democratic Republic of the Congo and Indonesia; Tables 2 and 3) and attendant consequences for ecosystem sustainability and biodiversity.”

Kirjoitan WISE-hankkeen blogitekstissä “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” yhä yleisemmästä väitteiden sarjasta, jonka avulla etenkin väheksytään ympäristöongelmia ja ajetaan yksiulotteista kuvaa edistyksestä. Jatkoimme aiheesta kollegani Tero Toivasen kanssa BIOS-podcastin jaksossa “Meneekö maailmassa kaikki paremmin?“

“Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.”

BIOS-tutkimusyksikön blogin kirjoituksessa “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” taas pohdin sitä, miten erilaiset ruoantuotannon, ruokaturvan, vallan ja ympäristön haasteet suhteutuvat toisiinsa. Sirpaleinen keskustelu estää parempaa ymmärrystä ja toimivampaa politiikkaa.

“Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin.”

Viime vuosien tapaan on aika muistella kulunutta vuotta – tällä kertaa tavallista myöhemmin, sillä rauhoitin joulukuun lopun kokonaan töiltä ja keskityin lukemiseen ja lepäämiseen. Muisteloiden rustaamista vaivasi myös jatkuva hämmennys siitä, miten nopeasti vuosi tuntui menneen. Ajan nopeutumisesta valittaminen on vanhentumisen klisee, mutta itse asiassa viime vuodet ovat tuntuneet pikemmin hitailta. Nyt kuukaudet valuivat sormien läpi.

Se johtunee ennen kaikkea siitä, että koko vuotta vallitsi sitkeä suru. Rakas opettajani, työtoverini ja ystäväni Chuck Dyke nukkui pois helmikuun 21. päivä kotonaan Doylestownissa. Kyynelet kirvoittuvat edelleenkin, kun edes ajattelen kirjoittavani hänestä jotain. Pitkä muistokirjoitukseni ilmestyi niin & näin -lehden numerossa 2/2018, joten jätän asian nyt vain muutamaan riviin. Chuckin viisaita sanoja voitte lukea niin & näin -lehden arkistosta.

Chuck oli korvaamaton ystävä, jonka laista en koskaan saa. Kukaan muu ei pystynyt tölväisemään minua paremmalle kurssille silloin, kun ajatukseni ja tekstini tahmaantuivat. Hänen kuivakan ja lukeneen huumorintajunsa voittajaa tuskin kohtaan koskaan, etenkin kun se yhdistyi Star Trekin ja länkkäreiden arvostukseen. Kaksi viikkoa Doylestownissa Chuckin ja Lindan luona vuonna 2015 oli elämäni tärkeimpiä kokemuksia, enkä tahdo vieläkään uskoa, etten pääse enää milloinkaan palaamaan siihen puutarhatyön, kissojen, elokuvien ja jutustelun rauhaan. Kiitos näistä 20 vuodesta, podner.

*

BIOS-tutkimusyksikkömme neljäntenä tutkimusvuonna meillä ei ollut Yle-yhteistyöprojektin kaltaista yhtä hallitsevaa hanketta, vaan aikamme ja vaivamme jakaantui mitä moninaisimpiin suuntiin. Nykyisin BIOS-toimintaa on helppo seurata sekä Facebook-sivumme että uutiskirjeemme avulla, joten nostan tässä esiin vain joitain merkittäviä tapahtumia ja sellaisia asioita, joissa olen itse ollut erityisen aktiivinen. BIOS-sivustolla kerrataan kuluneen vuoden tapahtumat yksityiskohtaisemmin.

Vuoden alusta olemme olleet mukana WISE-tutkimushankkeessa, joka on tuonut elämään ison nipun uusia kollegoita, kosolti kokouksia ja tutustumista minulle ennestään vieraisiin tutkimusperinteisiin. Uusi työkaveri löytyi myös BIOS-hommissa, kun ympäristöturvallisuuteen erikoistunut Emma Hakala liittyi riveihimme. Työkaverini Jussi T. Eronen aloitti kesäkuussa kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa, mutta onneksemme hän ei jätä BIOS-yhteisöä. Vuoden aikana myös juhlimme työkavereiden meritoitumisia, kun Emma väitteli syyskuussa ja Tero marraskuussa.

Alkuvuotta hallitsi iso tutkimusponnistus, kun työtovereiden kanssa perehdyimme luonnonvarojen kulutusta koskeviin raportteihin ja tutkimuksiin sekä etenkin niin sanottua irtikytkentää (decoupling) koskeviin näkemyksiin. Vanha niikkärikollegani Tere Vadén tuli parahiksi tätä urakkaa varten täysipainoisesti BIOS-töihin, ja hänen painoksensa on ollut korvaamaton. Laadimme tieteellisiä käsikirjoituksia, joista ensimmäinen ilmestyy vuonna 2019, mutta kollegoiden avustuksella kirjoitin jo huhtikuussa blogiimme aiheesta laajan katsauksen ”Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?” Toukokuussa taas palasin väestönkasvukeskusteluun kirjoituksessani ”Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”, kun törmäsin yllättäviin harhaluuloihin tutkijapiireissä.

Kesäkuussa tuskastuimme, kun ilmastopaneelin tärkeän muistion julkaisu ajoitettiin juhannusjuhlinnan kynnykselle, pahimpaan uutiskatveeseen. Yritimme omalta osaltamme välittää tietoa ja tulkintaa muistiosta eteenpäin toimittajille, kollegoille ja päättäjille.

Heinäkuussa globaalin ylikulutuspäivän alla BIOS-blogissa julkaistiin kirjoitukseni ”Joka päivä on ylikulutuspäivä”. Käsittelin siinä oman ympäristöfilosofisen työni kestoteemaa: käytetyillä ympäristömittareilla on suuri merkitys siihen, millaiselta maailman tila näyttää ja mitkä ratkaisut näyttävät mielekkäiltä. Käsittelemäni ”ekologinen jalanjälki” on mittareista ehkä ongelmallisin ja samalla tunnetuin ja käytetyin. Valitettavasti sen puutteena ei ole ongelmien paisuttelu vaan niiden aliarviointi. Tartuin myös Lännen Median lehtien julkaisemasta päättömästä artikkelista lähteneeseen muovikeskusteluun.

Elokuussa BIOS-porukka oli näkyvästi esillä Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä WERN-konferenssissa: pidimme kolme esitystä. Omani käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä. Sen laatiminen vaati työlästä paneutumista taas uuteen ennestään minulle melko tuntemattomaan tutkimuskeskusteluun, mutta työ loi pohjaa luennoilleni ja monille tuleville kirjoituksilleni. Marraskuussa ilmestyikin aihetta käsittelevä esseeni ”Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”, ja laajempi aihetta käsittelevä tieteellinen artikkelini on parhaillaan arviointikierroksella. Muutenkin keskityn näihin teemoihin tänä vuonna mahdollisimman paljon. Ilokseni löysin vuoden aikana myös uuden kollegan, Galina Kallion, jonka kanssa olemme kirjoittaneet näistä aiheista.

Syyskuussa esiinnyin kahdella luentovideolla. Ensin kollegani Nina Nygren pyysi minua asiantuntijahaastatteluun Leadership for Sustainable Change -ohjelmaan. Videolla ”Circular economy and decoupling” kertasin edellä mainitun luonnonvarojen kulutusta käsittelevän työmme opetuksia. Sitten ilmestyi rakkaiden ystävieni Mikko Kannisen ja Samuli Hytösen avustuksella tuotettu video ”Millä tolalla maailma on?”

Lokakuussa ilmestyi IPCC:n mullistava raportti Climate Warming of 1,5°C. Tutustuin siihen tuoreeltaan ja kirjoitin BIOS-kollegoiden avustamana artikkelin ”Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?” Lokakuussa saatiin myös päätökseen viime vuonna aloitettu pitkä toimitustyö, kun Jakautuuko Suomi? -kirja ilmestyi sopivasti Helsingin kirjamessuille. Johanna Vehkoon kanssa olimme toimittaneet tekstejä ensin Koneen Säätiön verkkosivuille, sitten uudestaan kirjamuotoa varten. Paavon ja Jussin kirjoitus Yle-yhteistyöhankkeesta ilmestyi toukokuussa. Kirjan ilmestyttyä puhuin siitä Ylen Ykkösaamussa, Helsingin Sanomissa ja Koneen kartanolla järjestetyssä julkaisutilaisuudessa.

*

Teen niin & näin -lehdessä edelleen artikkelitoimittajan hommia, vaikka vastuu lähteekin onneksi kevään mittaan harteiltani. Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja yhdistyksen toiminnanjohtajana niikkäri-arkeeni kuuluu nykyään ennen kaikkea talouden suunnittelua, mainoskampanjoiden miettimistä, sekalaista ”asioista huolehtimista” sekä tietysti edelleen ahkeraa messuilla ja muissa myyntitapahtumissa työskentelyä. Kuluneena vuonna tulin kuitenkin kirjoittaneeksi lehteen yllättävän paljon.

Vuoden ykkösnumerossa ilmestyi artikkelini ”Saako ilmastonmuutoksella pelotella?”, joka käsitteli laajasti luetun lehtijutun ”The Uninhabitable Earth” vastaanottoa. Numeron verkkotekstinä ilmestyi elokuvaesseeni ”Kun syöveri katselee meitä – Annihilation ja tuntemattoman äärellä hajoilevat ihmiset”. Elokuva pohjasi löyhästi Jeff VandeMeerin romaaniin, jota käsittelin aikanaan Spin-lehden arviossani. Muistelin myös tammikuussa kuollutta Ursula K. Le Guinia kirjoituksessani ”Gontin saarelta Ganamin tanssijoiden matkaan – Ursula K. Le Guin (1929–2018)”, jonka julkaisin alkujaan kotisivuillani. (Käsittelin Le Guinin tuotantoa myös parin vuoden takaisessa artikkelissa ”Kertovat ja tanssivat avaruusmatkaajat – Ursula Le Guin lajityyppirajojen rikkojana”.) Numerossa ilmestyneet Juho Rantalan lohkoketjuteknologiaa käsittelevät artikkelit olivat artikkelitoimittajalle antoisa ja opettavainen urakka.

Vuoden kakkosnumerosta on nostettava esiin Tuukka Tomperin ja Tuomas Tervasmäen loistava ja tärkeä artikkeli ”Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa”. Tämänkin artikkelin toimittaminen oli mitä opettavaisin kokemus, ja suosittelen sen lukemista ihan kaikille. Numerossa ilmestyivät myös edellä mainitut Chuckin muistosanat.

Kolmosnumeroon käänsin Chuckin kryptisen ja loistavan artikkelin ”Bruno Latourin Äänetön kevät – Eli Rachel Carson ei koskaan ollut moderni” (englanninkielinen alkuteksti) ja kirjoitin siihen saatteen. Nelosnumeroon en kerennyt osallistua omilla teksteilläni, mutta nostan esiin Jeremy Lentin artikkelin ja Panu Raatikaisen Jordan Peterson -analyysin lukuvinkkeinä. Suosittelen lämpimästi myös Mikko Pelttarin juttua ”Mihin uutta aikaa tarvitaan?”

Maaliskuussa niin & näin sai ensimmäistä kertaa myönnetyn TSV:n Kordelinin tiedepalkinnon. Tunnustuksella oli tietysti suuri taloudellinen merkitys, mutta se lämmitti etenkin siksi, että palkinnon perusteluissa korostettiin seuran työtä avoimessa julkaisemisessa, tiedetapahtumien järjestämisessä ja muussa julkisessa valistustyössä.

Kesäkuukausien aikana upottauduin vuoden työläimpään ja palkitsevimpaan niikkärityöhön, kun kommentoin Tapani Kilpeläisen käännöstä Michael Pollanin oivallisesta kirjasta ”Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet”. Rakas Marjaana oli työssä korvaamattomana apuna. Pollanin teos on minulle tärkeä: opettajani Yrjö Haila vinkkasi sen minulle aikanaan, ja se opetti minulle paljon sekä puutarhanhoidosta että luonto–kulttuuri-keskustelusta, joka oli filosofiurani pääteema. Tämä kirja ja André Spicerin Paskanjauhantabisnes tekivät kirjasyksystämme ehkä kiinnostavimman ikuna. Jälkimmäinen oli kirjasarjamme 100. painate, ja juhlimme saavutusta Turun kirjamessujen aikaan – suurin kiitos tietysti kuuluu korvaamattomalle Tapani Kilpeläiselle. Lokakuussa kerkesin vielä perinteikkääseen Filosofian iltaan puhumaan muun muassa Pollanin teoksen teemoista kirjailija Anni Kytömäen kanssa.

*

Ravintoloiden vegaanista tarjontaa kartoittavan Hyvän kurkun kirjoitustyö pääsi vähän käsistä tänä vuonna, sillä minulta julkaistiin 88 arviota eli enemmän kuin koskaan. Vuoden aikana ohitettiin kaksi rajapyykkiä: yli 300 arvioitua kotimaista ravintolaa on edelleen toiminnassa, ja kaikkiaan olen arvioinut Suomessa ja maailmalla yli 400 ravintolaa. Hyvän kurkun Facebook-sivuilla pidän yllä suosituslistaa. Kiitos etenkin Sallalle ja Harrille lukuisista vinkeistä ja yhteisistä arvioillallisista! Ja kiitos Samulille ylläpidosta, vinkeistä ja usuttamisesta – prince among men, kuten aina.

Vuoden aikana oivallisia ateriakokemuksia oli runsaasti – niin uusia löytöjä kuin vanhojen rakkaiden varmistelua. Esimerkkeinä mainittakoon Helsingistä mahtavia salaattiannoksia tarjoava Bali Brunch, pariskunnallemme kovin tärkeä Grön, Hietalahden kauppahallin mahtavia seitanannoksia tarjoava Petiscaria, Hakaniemen uuden hallin Roots ja aina yhtä lämminhenkinen Copas y Tapas. Tampereella minut innoitti kirjoittamaan esimerkiksi ravintolauutuus Kumma, vuosikymmenien rakas ja vanha naapuri Ojakadun Vohvelikahvila sekä Kajo, joka ihastutti minut sekä lounaalla että illallisella. Rakkaaseen Mimosaan tieni vei entistä säännöllisemmin, sillä se on nykyään harrastereissujeni varrella.

Turussa ihastuin Kåren Street Food Barin Philly cheesesteakiin, ja Lempäälän Siiriin rakastuin yhä syvemmin. Kiitos Emma!

*

SPR-vapaaehtoistöihin riitti aikaa kohtuullisesti, vaikka kesällä sairastuinkin harmikseni tärkeän päivystyksen kynnyksellä. Valitettavasti tutkimus- ja luennointityöt jättävät edelleen ja varmaan jatkossakin liian vähän aikaa tähän elämänalueeseen, joka tuo sekä merkityksellisyyden tuntua että ”jotain ihan muuta” maailmantuskan täyteiseen elämääni. Iso kiitos etenkin Viksulle, Katrille ja Pirjolle tästäkin vuodesta!

*

Puutarhatöitä vaivasivat liian pitkään jatkunut talvi, tyngäksi jäänyt kevät sekä tietysti piinaava helle ja jatkuva kuivuus. Hulauden kaivomme kuivui – ilmeisesti ensimmäistä kertaa koskaan sen käyttöhistorian aikana. Pohjaveden taso romahti muutenkin laajoilla alueilla, ja nyt jännitämme, nouseeko veden pinta entiselleen jossain vaiheessa ensi vuonna.

Hankalista olosuhteista huolimatta sato oli mainio. Tomaattia tuli valtavasti, ja uusi pullea keltainen lajike ”Ananas” nousi heittämällä uudeksi suosikiksi. Perunat olivat kauniita ja herkullisia, ja kurkkujakin saatiin kunnolla pitkästä aikaa. Retiisit olivat pulleita ja makeita, mutta kuumuus sai ne menemään nopeasti yli. Kasvimaalle villiintyneet tomatillot olivat kesän suuri yllättäjä. Ainoastaan kaalien kanssa oli merkittäviä ongelmia: sato oli hyvä, mutta olosuhteiden takia maku oli karvas. Salaattienkaan maku ei ollut parhaimmillaan, ja kuumuuden vuoksi kylvöjä jouduttiin uusimaan normaalia enemmän.

Rakensimme uuden kurpitsakummun, ja sen sato ylitti kaikki odotukset. Hankimme Hiedanrannassa toimivasta Carbofexistä biohiiltä, jota laitoin muhimaan kompostiin ensi vuotta varten.

*

Rakas roolipeliharrastukseni täytti syksyllä 30 vuotta, kun edelleen säännöllisesti pelaava ”Nokian kaverien” porukka kerääntyi verestämään lukioaikaisia kokemuksia Seikkailija-lehden ensimmäisen numeron äärelle – Veksikin liittyi mukaan joukkoon!. Muutenkin palasin menneisyyteen, kun peluutin klassista ”The Keep on the Borderlands” -seikkailua vuoden aikana kahdelle porukalle. Peliyhdistyksemme joutui valitettavasti luopumaan vuosikausia käytössä olleesta Koskikeskuksen pelikämpästä huhtikuussa, mutta onneksi löysimme uuden ja paremman tilalle – vaikka Koskarissa kävellessä tuleekin edelleen haikea olo.

Myös science fiction -harrastuneisuuteni kantoi hedelmää. Tammikuussa ilmestyneessä Spin-lehden numerossa ilmestyi arvioni China Miévillen pienoisromaanista This Census Taker, ja seuraavassa numerossa Ann Leckien romaanista Provenance. Tähtivaeltajan numerossa 2/2018 julkaistiin laaja Ken MacLeodin Corporation Wars -trilogiaa käsitellyt artikkelini ”Kapitalismiin kurkottavat robotit”.

Vanha ystäväni Mikko vinkkasi minulle järkyttävän hienon teokseen Uljas uusi maailma pohjaavan kuunnelman vuodelta 1966. Suosittelen!

Televisiosta vuoden varrelta jäivät mieleen ennen kaikkea dokumentit. Marjaanan kanssa katsoimme hienot sarjat Flint town, War ja The Vietnam War. Dokumentti Pomminpurkaja oli järisyttävä. Elokuvia ehdin katsoa tuskallisen vähän, kaunokirjallisuutta luin sitäkin vähemmän. Tämä asia täytyy korjata.

*

Tammikuussa luennoin Tampereen yliopiston NÄTYllä ruoantuotannosta, köyhyydestä, nälästä ja väestönkasvusta, ja NORTEAS-luentoni välitettiin videolla useaan maahan. Tämä oli ensimmäinen kerta ja hauska kokemus. BIOS-työtoverini Emma Hakalan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran kunnolla – kirjoitusyhteistyötä olimme tehneet jo aiemmin – kun luennoimme molemmat Helsingissä AY-väen rauhanpäivillä.

Kävimme Marjaanan kanssa mukavalla Helsingin reissulla. Lounastimme Kampin keskuksen ihanassa DATE+KALE-ravintolassa, joka on sittemmin valitettavasti lopettanut. Kiasmassa ihastelimme Korakrit Arunanondchain teknologis-orgaanisia maisemia, ja samaan aikaan pyörineessä Ars Fennica -näyttelyssä katsoimme Maija Blåfiedin järisyttävän hienon elokuvan Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä. Sannan ja Lassen kanssa nautimme unohtumattoman illallisen Basilikassa. Seuraavana päivänä kiersimme HAM:issa Pekka Kauhasen näyttelyssä, ja illalla söimme rakkaiden ystävien Manun, Jullen ja Lauran kanssa uudessa Yes Yes Yes -ravintolassa, joka ei minulle ihan kolahtanut.

Loppukuusta päivystimme jälleen menestyksellä niikkärikollegoiden kanssa Educa-messuilla, ja kerkesin viettää mukavan illan Suvin kanssa Patrona-ravintolassa. Iloitsimme niin & näin -yhteisössä siitä, että niikkäriveteraani Sami Syrjämäki valittiin TSV:n uudeksi julkaisupäälliköksi.

Turkki alkoi pommittaa kurdialueita ja käynnisti maahyökkäyksen. Tästä kehittyvästä tragediasta tulikin vuoden kantavia teemoja.

Kuukauden lukemisista suosittelen Mikko Pelttarin katsausta vuoden 2017 viraalisten ilmastoartikkelien todenmukaisuuteen, Thomas Jonesin artikkelia GPS-paikannuksen historiasta sekä YK:n erityislähettilään raporttia Yhdysvaltain köyhyydestä.

*

Helmikuun ensimmäisenä päivänä puhuin kirjani Paljon liikkuvia osia teemoista Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa otsikolla ”Saako pahaa ymmärtää”. Maanmainio Erkki Kiviniemi haastatteli minua. Viikkoa myöhemmin tein pitkän matkan Lapinlahdelle puhumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista arkeen lukiolaisille. Minulle oli järjestetty yöpyminen hienossa Kaksoisvahtituvassa, ja minua haastateltiin sekä paikalliseen Matti ja Liisa -lehteen että Iisalmen Sanomiin. Pitkillä junamatkoilla kirjoitin Ursula K. Le Guinin muistosanoja.

Seuraavalla viikolla vierailin ystäväni Tuulin kutsumana Porvoossa. Esiinnyin tamperelaisen tutkijan Hanna Samolan kanssa Tulevaisuuspuheet-sarjassa – ja ilokseni tapasin vanhan 90-luvun ystäväni Mikon tai ”Kossun” pitkästä aikaa!

Vietin kaksi päivää Helsingissä järjestetyillä Vegemessuilla syöden itseni tärviölle, päivittäen Hyvän kurkun reportaasia – ja sain myös kunnian pitää tapahtuman ensimmäisen luentoesityksen. Puhuin ruuantuotannon ympäristövaikutuksista. Messut olivat käsittämätön suoritus lukuisilta vapaaehtoisilta, mutta tietysti suurin kiitos kuuluu Karry Hedbergille ja Suvi Auviselle, työn sankareille. Ehdin kuunnella messuilla myös Salla Tuomivaaran erinomaisen esityksen hänen väitöskirjansa teemoista. Kiitos myös seurasta Mia, Maura, Kristo ja Kanerva!

Samaan aikaan kun avaruuteen ammuttiin auto, arktinen alue oli lämpöaallon kourissa. Seurasin Tampere3-sekoilua, joka oli Syyrian sodan tavoin vuoden kantavia teemoja. Hanna Kuuselan, Jussi Jalosen ja Tuukka Tomperin kirjoitukset aiheesta olivat korvaamattomia: helmikuulta mainittakoon vaikka tämä Jussin kirjoitus. Tuukka puhui Ylellä ansiokkaasti sivistyksen puolesta.

Kuukauden lukemisista jäivät mieleen Tuomas Karemon hellyttävä Rasmus Nalle -retrospektiivi sekä Mikko Pelttarin oivallinen nälkää ja ruokaturvaa käsitellyt artikkeli.

*

Maaliskuun alussa vierailin KEPA:n opintopiirissä mainion Jaana Viirimäen kutsumana. Keskustelu oli mitä mukavinta ja vastaanotto sydämellinen. Tampereen yliopistossa luennoin englanniksi ympäristöstä ja terveydestä.

Sitten oli vuorossa matka Gdańskiin veljesporukalla pikkuveljeni Antin syntymäpäivien kunniaksi. Söimme reissulla hyvin, kuten olen toisaalla kirjoittanut. Toisen maailmansodan museo oli käsittämättömän hieno kokemus – olinkin sattumalta lukenut aiemmin London Review of Booksista siitä, millaista vastustusta museo on kohdannut nykyisessä nationalistisessa ilmapiirissä. Then & Now -elokuvanäyttely sai välillä kyyneliin, ja Kansallismuseosta jäi mieleen etenkin Hans Memmingin hurja Viimeinen tuomio.

Käväisimme myös Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Helsinki Contemporaryssa nautimme Rauha Mäkilän teoksista ja Ateneumissa Adel Abidinin näyttelystä. Ehdimme myös käydä Valokuvataiteen museossa ennen illallista Grön-ravintolassa, joka tarjosi muun muassa hämmentävän mäntyjälkiruoan. Illalla osuimme vielä sattumalta ainutlaatuisen Jan Anderzénin näyttelyn kohdalle!

Totuusradio täytti 10 vuotta – minäkin olen ehtinyt sen aalloilla puhua pari kertaa. Ella Kiviniemen riekko voitti vuoden lehtikuvan palkinnon. Sain vihdoin käsiini Tukholmassa tapaaamani ruokatutkija Jahi Chappellin kirjan Beginning to End Hunger, joka oli vuoden tärkeimpiä lukuelämyksiä.

Ihanan outo pikkuveljeni Antti Lähde kirjoitti Twin Peaksista. Nature-lehdessä muisteltiin Ursula K. Le Guinia, Sciencessa kirjoitettiin hiekan kulutuksen ongelmista ja Guardianissa muisteltiin nerokasta Wire-sarjaa.

*

Huhtikuussa pidin Kansallisella maanpuolustuskurssilla luennon, josta sain poikkeuksellisen paljon kiitosta – ja hyvin se meni omasta mielestänikin. Samalla Helsingin reissulla ehdin nähdä Sallaa ja Harria Pontuksessa. BIOS-porukalla esitelmöimme Radical Relevances -konferenssissa. Tiedekulmassa seuraamastani ilmastokeskustelusta jäi mieleen WISE-projektin johtajan Janne Hukkisen tokaisu: ”Kiinteä hiili on korvaamattoman arvokasta”.

Kaksi perusteellista haastattelujuttuani ilmestyivät Siirtolapuutarha-lehdessä, ja iloitsin, kun Jari Hanska sai palkinnon Tulevaisuus hanskassa -sarjasta.

Maailmalla Israelin joukot ampuivat mielenosoittajia, eikä se yhteen kertaan jäänyt.

Kuukauden lukuhetkistä muistan etenkin Hanna Nikkasen artikkelin ”Missä louhimme kerran”, Teppo Eskelisen maailmanselitys-kritiikin ja huolestuttavat uutiset merivirtojen kehityksestä.

*

Toukokuussa kävimme Marjaanan kanssa pikaisella päiväreissulla Helsingissä nauttimassa jälleen Grönin antimista. Mieleen jäi etenkin parsa, jota ravintolalla oli rohkeutta tarjota liki kypsentämättömänä. Salla Tuomivaara väitteli otsikolla Poissulkemisen juurilla – tämä pioneerityö jäljittää sosiologian eläinkäsityksen alkujuuria ja sitä, miten käsitykset olivat alkujaan moninaisempia. Evoluutioteorian aikakaudella ihminen on voitu niin eläimellistää kuin sulkea eläimyyden ulkopuolelle. Käsitteelliset rajanvedot ovat kinkkinen juttu.

Helsingissä kävin seuraamassa Dipesh Chakrabartyn ja Kate Raworthin esitelmiä. Serkusporukalla tehtiin metsätöitä ”Pikku-Päivin” tiluksilla.

Kuukausi päättyi tavalliseen tapaan Maailma kylässä -festivaaleille, joilta jäi mieleen etenkin mukava ilta niikkäriporukalla Helsingin kattojen yllä sekä paneelikeskustelu, jossa Hanna Nikkanen ja Markku Ollikainen muistuttivat poliitikkoja tosiasioista. Karryn kanssa pääsimme vihdoin yhdessä Pintoon syömään.

Versus-lehdessä muisteltiin edellisenä vuonna pitämääni ”unconferencea”. Suomenmaa haastatteli minua ja Emmaa väestönkasvusta ja Afrikan tilanteesta. BIOS-porukalla iloitsimme Sampo Soimakallion Vuoden tiedekynä -voitosta, vaikka samalla harmittikin, että useista ehdolla olleista niikkäriehdokkaista kukaan ei päässyt maaliin. Hyvän sään aikana -porukka aloitti uuden verkkomediansa. Suosittelen sen seuraamista mitä lämpimimmin! Vuoden suosikki oli Johanneksen hellyttävä viljelyjuttu, josta hän ansaitsee kaikki maailman karhunhalaukset. Tuon hienon porukan kesätapaamiseen sain kunnian mesenoida etänä muutaman skumppapullon ja sain palkkioksi sydäntä lämmittävän valokuvan. Ihania ovat.

Tampere3-kalabaliikki jatkui – tällä kertaa Hanna Kuuselan raportointia.

Mitä luin toukokuussa? ”Crazy awesome” -tähtikartoista, ”Maailmankartta-saariston” paluusta sekä siitä, mitä todellinen paskaajauhamaton ilmastonmuutoksen hillintä vaatisi.

*

Kesäkuu alkoi Tulevaisuuskertomuksia-paneelilla Tampereella. Kerroimme siellä BIOS-porukalla Yle-yhteistyöstä, ja sen jälkeen vietimme Paavon ja Teron kanssa mukavan illan Hulaudessa. BIOS-porukalla reissasin myös Jyväskylään kollegoiden järjestämää metsäsymposiota seuraamaan – Outi Silfverbergin ja Jussin kanssa nautimme mukavan lounaan Beans&moressa, ja Oton kanssa oli mukava vaihtaa hetki rauhassa kuulumisia.

Oli mukava tavata vähästä aikaa arvostamani tutkija Kaisa Karttunen World Resources Instituten uuden ruokaraportin alustavassa esittelytilaisuudessa Helsingissä. Kummipoikani Kasperi pistäytyi Hulaudessa, ja leikimme Legoilla pidempään kuin laki sallii.

Ei kuukautta ilman Tampere3-pölhöyksiä, kuten Jussi Jalonen kertoo.

Suosittelen kuukauden lukemisistani Sami Syrjämäen hauskaa vapauden kesäkoulua sekä Andrew O’Haganin pitkää, surullista ja kiisteltyäkin artikkelia Grenfell Towerin tulipalosta. Tutkimus vahvisti, että Etelämantereen jäätiköt sulavat pelättyä nopeammin. Voxissa tarkasteltiin tiedeinstituutioiden ongelmia.

*

Heinäkuu oli täynnä kesäisiä vierailuja, kuten aina. Vietimme ihanan illan Maken ja Tiplun luona. niin & näin -lehden kesäjuhlissa Helsingissä oli hyvää ruokaa, rakkautta ja laulua. Veljeni Antti ja kälyni Miia kävivät Hulaudessa – nautimme muun muassa erinomaisesta cicoria-sadosta. Myös ”Nokian pojat” kävivät meillä maalla, samoin Karry ja Maura. Leinosten perheen ihanaa vierailua ei voi oikein muistella liikuttumatta. ”Jos sinä olet minun hellunani…” Ja olemmehan me, toisillemme, kaikki pitkät keväät, kesät, syksyt ja talvet.

Marjaanan kanssa vietimme hääpäivän kunniaksi viikonlopun Helsingissä. Kävimme katsomassa Ateneumin Fantastico!-näyttelyn ja illastimme rakkaan Hannan kanssa El Rey -ravintolassa, mikä jälkeen katselimme Tähtitorninmäeltä Helsinkiä. Seuraavana aamuna teimme Marjaanan kanssa pitkän kävelyreissun Hietaniemen hautuumaalla – en ollut käynyt siellä sitten lapsuusvuosien. Valokuvamuseosta mieleen jäivät Daniela Friebelin Auspicia-sarja ja Noémie Goudalin apokalyptinen Stations-näyttely. Illalla kävimme taas Grönissä, vuoden kolmannella reissulla. Liioitteluksihan se meni, kieltämättä. Ihan sama.

Opetusministerin ”kuulostaa oppositioretoriikalta” kertoi nykyisen tiedekeskustelun alennustilasta. Ministeri tölväytti Tuukan ja Tuomaksen edellä kuvattua asiantuntijoiden vertaisarvioimaa ja huolella toimitettua tieteellistä artikkelia koko poliitikon arvovallallaan. Sign of the times.

Marke Ahosen ihastuttava Yliopisto-lehden lintuessee oli vuoden suosikkijuttujani. Poikkeukselliset lämpöaallot huolestuttivat.

*

Elokuu alkoi mahtavalla Mäntän reissulla Antin ja Miian kanssa. Göstassa kaikki näyttelyt olivat tällä kertaa kiinnostavia, varsinkin Koen Vanmelechenin hätkähdyttävä kokonaisuus ”Kyse on ajasta”. Myös ravintola palveli hyvin. Pekilon näyttely sen sijaan jätti tällä kertaa vähän kylmäksi, vaikka joistain yksittäisistä teoksista pidinkin.

Sanna ja Lasse kävivät perinteisellä pitkälle Hulaus-reissullaan, ja kaikki oli täydellistä, kuten aina. Mukaan mahtui myös lisää Lego-leikkejä Kasperin kanssa.

Marjaanan kanssa kävimme Turussa. Lounastimme kauppahallin erinomaisessa La Victoriassa ja Rootsissa – yksi annos kummastakin. Rakkaan Karelin kanssa kiersimme Dick Bengtssonin hienon näyttelyn ja menimme sitten pitkälle rantakävelylle, johon kuuluivat muun muassa Surf Shackin vegaaniset pehmikset! Ylistetyn Kaskis-ravintolan illallinen sen sijaan oli vuoden pahin ruokapettymys. Ennen kotiin lähtöä näimme vielä rakkaan ystäväämme Jonnan pitkästä aikaa.

Ehdimme nauttia myös Tampereen kulttuuriannista Marjaanan kanssa, kun kävimme katsastamassa Sara Hildénin näyttelyn ”Apina ja vesiputous”, josta nautin kovasti. Tamperrada-tapahtumassa kiersimme ensimmäisen kerran kunnolla pintxoja tarjonneita ravintoloita ja ehdimme nähdä myös rapakon takaa käymässä olevia Topia ja Anua.

Edellä mainitun WERN-konferenssin aikana vietin sanoinkuvaamattoman mukavan illan Hannan ja Oton luona. Konferenssissa näin monia hyviä ystäviä ja kollegoita, mutta kokonaisuudessaan kokemus oli ristiriitainen. Kuten noihin aikoihin kirjoitin:

”Miten voi syntyä yhä uudestaan porukoita, jotka kertovat murtavansa luonto-kulttuuri-dualismia ja kartesioilaisuutta? Kuinka monta kertaa se pitää tehdä? … Samoin ’käsitemagian’ ja totalisointien yhdistelmä, joka ajaa tällaisia keskusteluja ansaan yhä uudestaan. Potentiaalisten liittolaisten kritiikki toistuu, kun vaaditaan käsitteellistä puhtautta (vaikka toisella suulla perätään tasaveroista ja moniäänistä keskustelua). Ja kun ongelma nähdään mahdottomana monoliittina, ratkaisujen etsintä käy vielä toivottomammaksi – ja ’väärän tietoisuuden’ haamu nousee kovin helposti huhuilemaan. Onneksi Larry Lohman muistutti siitä, että käännökset toisten käyttämään terminologiaan ovat välttämättömiä, joskus yhteyden luomiseksi, joskus retorisena temppuna.”

Työni pääsi odottamattomilla tavoilla esille, kun ”Tehtävänä tulevaisuus” -tarinoihin pohjaava Eetu Haverisen julistenäyttely ”Olipa kerran öljy” oli esillä Tampereella ja ELMO-urheilulehdessä viitattiin kirjani Paljon liikkuvia osia ajatuksiin.

Tässä kuussa keskustelua ja huolta herätti ”Hothouse Earth” -artikkeli. Luin The New York Times Magazinen pitkän, kiinnostavan ja toki osin yksipuolisenkin ilmastokeskustelun historiikin. Ihailin ystäväni Marja Kyllösen rohkeutta. Löysin myös aivan mahtavan infografiikan Yhdysvaltain maankäytöstä.

*

Syyskuun alussa kävimme Tampereen pelimuseon roolipelinäyttelyn avajaisissa. Suuri kiitos rakkaalle ystävälleni, pelaajalleni ja pelinjohtajalleni Niklakselle!

Anna Sirénin tekemä puutarha-aiheinen haastatteluni tuli ulos Yle Tampereella ja myöhemmin ainakin pariin kertaan valtakunnallisena lähetyksenä. Tämä oli mukavin radiohaastattelu koskaan! Elokuvan Worlds of Ursula K. Le Guin katselulinkki joukkorahoittajalle saapui vihdoin. ”Magic exists in most societies.” BIOS-porukan kanssa vietimme Hulaudessa perinteisen retriittimme.

Luennoin taas Tampereen yliopiston yleisopintokurssilla, tällä kertaa Pietan kutsumana. Luentokeikka oli todella antoisa, kuten aina. Juuso Pekkisen ohjelmassa puhuimme Ulla Lehmijoen kanssa väestönkasvusta. Kävin myös pitämässä Kotkan Kohtuus-tapahtumassa luennon. Alma Onali haastatteli minua poikkeuksellisen hyvään Hesarin juttuun, joka käsitteli FAO:n tuoretta nälkäraporttia.

Hyvän sään aikana -porukka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon!

Hanna Nikkasen pitkä artikkeli ”Hyvin huono vuosi” oli todellinen voimannäyte. Guardianin juttu termiiteistä nyrjäytti aivoni.

*

Lokakuun alussa vierailin taas puhumassa Tampereen yhteiskoulussa Antti Kilpijärven kutsumana – tällä kertaa eläintuotannon ympäristövaikutuksista. Turun kirjamessujen alusta myöhästyin hieman, sillä esiinnyin Tarja Halosen ja Jaakko Kianderin kanssa Tampereella POLAMKin Johtamisaamussa.

Turun kirjamessut olivat rankka rupeama, etenkin kun niikkärin kirjasarjan bileet osuivat samaan syssyyn, mutta Turun Science Fiction Seuran osasto pelasti jälleen, vaikka TARDIS ei ollutkaan paikalla. Pehmoisia dalekeja sentään löytyi.

Pidin kommenttipuheenvuoron Siemenpuun tilaisuudessa, ja Emman kanssa esittäydyimme Viikissä opiskelijoille serkkuni pojan Samulin kutsumana.

Helsingin kirjamessut olivat tavallista kiireisemmät, koska samaan aikaan osui BIOS-kokous, radiohaastattelu, esiintyminen messuilla ja Jakautuuko Suomi? -kirjan julkaisutilaisuus. Karryn kanssa vietimme mukavan illan, vaikka Ondan ruoka olikin pettymys. Vaelsa sen sijaan tarjosi unohtumattoman illallisen. Vaikka oli hauskaakin, palasin kotiin kovin uupuneena. niikkäriporukalla aloimmekin kehittää messupäivystämisen työnjakoja ja käytäntöjä, mikä on vallan mukavaa.

Helsingin Sanomat yllätti hyvällä artikkelilla maaperän hiilensidonnasta. BIOS-Tero puhui tapansa mukaan fiksuja Ylen jutussa. Jo kolmas merkittävä ruoantuotannon ympäristövaikutuksia käsittelevä tutkimus vuoden aikana ilmestyi. Luin myös hauskan tarinan pikanuudeleiden historiasta ja muun muassa niiden roolista vankiloissa (”vankilaburritoa” pitää joskus kokeilla). Yliopisto-lehdessä Iris ja Tuomas Mattila pääsivät esittelemään viljelymenetelmiään. Washington Postin artikkeli hyönteisten joukkotuhosta oli kylmäävää luettavaa.

*

Marraskuussa vierailin rakkaan ystäväni Lassen kutsumana taas Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Puhuin tällä kertaa luonnonvarojen kulutuksesta.

Ehdin onneksi nähdä Mikko Kannisen ohjaaman Suomen kantaesityksen näytelmästä Peruskiviä. Etenkin ottaen huomioon, että tämä oli opetusnäytelmä, näytös oli todella sykähdyttävää teatteria. Marjaanan kanssa käväisimme Helsingissä Amos Rexin näyttelyssä ja makasimme mustan aukon tähtitaivaan alla toisiamme kädestä pitäen.

Kävin Turussa luennoimassa eläintuotannon vaikutuksista Jari Kärkkäisen kutsumana, vietin mukavan illan Muukkosten kanssa ja hauskan iltapäivän Karelin ja Furu-koiran seurassa. Helsingissä keskustelin HELSUSin opiskelijoiden kanssa monitieteisestä ympäristöntutkimuksesta.

Voxissa ilmestyi vuoden toiseksi paras infografiikka, aiheena maailman elämän paino. Al Jazeerasta luin Bolsonaron nousun taustoista. The Atlantic -lehdessä Ed Yong selitti, mitä oli mennyt pieleen WWF:n Living Planet Reportin retoriikassa ja uutisoinissa – kiitos Inkeri vinkistä!. Salla Tuomivaaran väitöskirjan ajatuksia tiivistävä lektio ilmestyi Versus-lehdessä. The New York Times Magazinen hyönteistuhoartikkeli täydensi karmivan hyvin aiemmin lukemaani. Manu Haapalaisen artikkeli ”Synkkä salaisuus” ahdisti ihan toisella tavalla.

*

Joulukuussa luennoin Tampereella Timon ja Vesan kutsumana kriittisessä korkeakoulussa. Helsingissä kävin Tiedekulmassa puhumassa Leea Klemolan kanssa ilmastonmuutoksesta ja kansalaisuudesta Jouni Tillin isännöimänä. Tilaisuus oli todella mukava – jännitin sitä nimittäin aika paljon, mitä en yleensä tee.

Mikon ja Samulin kanssa tuskailin Turussa läpi Taru Sormusten Herrasta -näytelmän. Joo, ei ollut hyvä. Lukioikäisenä kävin Suomenlinnassa katsomassa Ryhmäteatterin version ja rakastin sitä – laulettiinhan enttien laulu häissämmekin. Nautin myös aikanaan Svenska Teaternin versiosta. Tämänkertainen antipatiani juontui täyteen ahdetusta ja siksi sirpaleisesta käsikirjoituksesta, elokuvaestetiikan tuhoon tuomitusta jäljittelystä, Eowyn-älyttömyydestä ja monesta muusta asiasta.

Kummilapsemme perheen kanssa kävimme Helsingissä Heurekassa, ja pääsin vielä katsomaan rauhassa ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” -näyttelyä, jonka suunnitteluun BIOS osallistui.

Turkki valmistautui uuteen offensiiviin kurdien johtamaa liittoumaa vastaan, ja koko Syyrian sodan kuvio mullistui muutenkin perusteellisesti. Katowicessa pidettiin ilmastokokous, jonka vaatimattomiin tuloksiin voi tutustua tässä artikkelissa.

Suosittelen kuukauden lukemisista etenkin Yrjö Hailan oivallista biodiversiteettiartikkelia, hämmentävää tutkimusuutista maanalisesta elämästä, Uskali Mäen tärkeää haastattelua taloustieteen luonteesta, Emilia Kukkalan kirjoitusta ”Kohta on liian myöhäistä”, The New York Times Magazinen kiintoisaa juttua placebo-vaikutuksesta sekä artikkelia muinaisista joukkotuhoista. ”Ilmasto on muuttunut aiemminkin” on totta ihan eri tavalla kuin miten luentotilaisuuksien yksityisajattelijat sen mieltävät.

Vuoden viimeisinä päivinä sain levättyä enemmän ja paremmin kuin pitkään aikaan. Marjaanan kanssa kävimme Mikolla ja Ellulla tutustumassa uuteen kotiin ja muutenkin pitkästä aikaa kummityttöämme Huldaa ja Niiloa näkemässä. Vietimme Makholmassa meren äärellä pitkän ja rauhallisen joulun – luin vain romaaneja ja hiukan London Review of Booksia, mutta sitä ei lasketa.

*

Kuluneena vuonna olin jäsenenä tai kuukausilahjoittajana SPR:lle, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Finnwatchille, Guardianille ja Huussi ry:lle. Annoin erillisiä lahjoituksia Isolle Numerolle, Siemenpuulle, Guardianin kampanjoille, Internet Archivelle ja etenkin arvokasta työtä tekevälle Climate Feedback -palvelulle.

Näyttäisi siltä, että vuonna 2019 pystyn keskittymään aiempaa vielä enemmän tieteelliseen kirjoittamiseen. Yritän olla ottamatta liikaa luentotilaisuuksia tai muuta ”silpputyötä” – mutta toisaalta arkinen valistustyö niin BIOS-tutkimusyksikön kuin niikkärin nimissä on tärkeä osa kutsumustani. Kirjoituksissani aion käsitellä ennen kaikkea ruoantuotannon kysymyksiä, mutta työn alla on myös pohdintaa luonnonvarojen käytön mittaamisesta ja irtikytkennän käsitteestä.

Politiikasta.fi julkaisi kirjoitukseni “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä“. Kirjoitus pohjaa pidempään tieteelliseen artikkeliini, joka on parhaimmillaan vertaisarvioitavana ja ilmestyy toivottavasti lähitulevaisuudessa. Tässä lyhyemmässä kirjoituksessa käyn läpi nälkä- ja ruokapolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kuinka paljon nälkäisiä on ja keitä he ovat? Miten nälkää mitataan, ja miten se vaikuttaa politiikkaan? Mihin suuntaan ruokajärjestelmän pitää muuttua?

“Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja. Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta. Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin. Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.”

 

Samoja kysymyksiä käsittelimme Juha Heleniuksen kanssa radiossa vuosi sitten.

 

 

Kuten kaikki tämän sivun lukijat toivottavasti tietävät, IPCC julkaisi maanantaina 8.10. käänteentekevän ilmastoraportin siitä, mitä maailman keskilämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen teollisen ajan jälkeen vaatisi. Luon BIOS-tutkimusyksikön blogissa katsauksen raporttiin.

“Vielä Pariisin ilmastosopimusta laadittaessa ilmastopolitiikassa oli päädytty siihen, että maapallon keskilämpötilan nousu 2℃ teollisen ajan alun jälkeen olisi ilmastonmuutoksen “turvaraja”. Tiedettiin, että jo siihen mennessä tapahtuisi merkittäviä ympäristömuutoksia, mutta niiden kanssa voitaisiin vielä elää. Kunnianhimoisempi tavoite pyrkiä kohti 1,5℃ nousua oli lähinnä myönnytys uhanalaisille pienille tai köyhille saari- ja rannikkovaltioille. IPCC sai silti mandaatin tutkia, miten siihen päästäisiin ja miten se eroaisi 2℃ nousun maailmasta. Kuitenkin 2℃ tavoitteen turvallisuus on jo aiemmin kyseenalaistettu, ja ilmastotutkija Kevin Anderson on kutsunut sitä eroksi vaarallisen ja erittäin vaarallisen ilmastonmuutoksen välillä. Maanantaina 8.10. julkaistu raportti Climate Warming of 1.5℃ vie keskustelun kertarysäyksellä tähän suuntaan. Raportti tarjoaa yhtaikaa karua kertomaa ja toivon kajoa. IPCC:n mukaan tutkimus osoittaa, että 2℃ ei ole enää mielekäs tavoite. Raportti kiskoo ilmastopolitiikkaa kohti tiukempaa ja vaikeampaa 1,5℃ maailmaa. Nykyiset Pariisin sitoumukset kuitenkin vievät kohti tuplasti suurempaa eli noin 3℃ lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä – ja lämpeneminen jatkuisi edelleen hamaan tulevaisuuteen. IPCC:n raportti osoittaa, että poikkeustilasta on tullut normaali. Mikäli maailma halutaan pitää siedettävänä niin ihmisyhteiskunnille kuin luvuttomille ekologisille yhteisöille, on puhuttava yhteiskuntien kaikkia sektoreita yhdistävästä mullistuksesta – ei enää erillisestä ilmastopolitiikasta.”

BIOS-tutkimusyksikön uudella luentovideolla käyn läpi tämän maailmanajan suurimpia ongelmia ja niiden syitä. Pystyvätkö yhteiskunnat muuttumaan niin, että törmäys materiaalisiin reunaehtoihin ei ole kohtalokas? Reaalipolitiikan realiteetit eivät voi olla maailman realiteetteja vahvempia.

Toimittaja Anna Sirén kävi Lempäälän puutarhassa haastattelemassa minua puutarhanhoidosta ja niin & näin -kirjojen käännösuutuudesta, Michael Pollanin teoksesta Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Keskustelimme rikkaruohoista, sammakoista, komposteista ja siitä, miten puutarhanhoito ei onnistu haihattelevien luontokäsitysten kuormittamana. Areenan tallenteen voi kuunnella täältä.

Osallistuin myös verkkokurssiin Leadership for Sustainable Change asiantuntijaluennolla, jossa käsittelen luonnonvarojen kulutuksen kasvua, niiden kulutuksen eriarvoisuutta sekä selitän, miksi “irtikytkentä” ja kiertotalous eivät ole mielekkäitä mahdollisuuksia, jos kulutus jatkaa kasvuaan.