Palasin BIOS-tutkimusyksikön blogin tuoreessa kirjoituksessani “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus” teemoihin, joita käsittelin vuoden 2013 teoksessani Niukkuuden maailmassa.

“Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.”

“Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.”

“Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.”

“Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.”

Takana on poikkeuksellisen pitkä ja levollinen joulunaika armaan vaimoni kanssa, ja on viime vuoden tapaan aika palata kertaamaan kulunutta vuotta. Kuten edelliseen, myös tähän vuodenkiertoon kuului suurta surua. Perheemme menetti rakkaan ja läheisen ihmisen täysin yllättäen. Koko kesä kului murheen merkeissä, eivätkä läheiset tietenkään toivu moisesta menetyksestä koskaan entiselleen. Täytyy löytää yhdessä uudenlaista elämää. Jää hyvästi, Malla.

Äitini Päivin kuolemasta tuli tänä vuonna 20 vuotta ja appiukkoni Jukan lähdöstä 10 vuotta, joten kuolema oli alati mielessä.

*

BIOS-tutkimusyksikön sivuilla julkaistaan vuoden alussa perusteellinen vuosikatsaus, ja toimintaamme on helppo seurata niin Facebook-sivullamme kuin uutiskirjeessämme. Niinpä tyydyn tässä vain kertaamaan yleisimmät linjat ja nostan esiin sellaisia asioita, joissa itse olen ollut erityisen aktiivinen.

Ekologinen jälleenrakennus -sivuston (englanninkielinen versio) julkaiseminen oli ehdottomasti vuoden suurimpia ja tärkeimpiä ponnistuksiamme. Green New Deal -keskustelu murtautui kuluneen vuoden aikana kertarysäyksellä marginaaleista valtapolitiikkaan, ja BIOS on ollut tuomassa sitä Suomeenkin. Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro tähän keskusteluun. Ehkä merkittävin ero angloamerikkalaiseen Green New Dealiin on, että korostamme materiaalisten ja ekologisten rajoitteiden merkitystä tavoitteiden asettamiselle, joten talouspoliittinen uudelleenajattelu nivoutuu vahvemmin aineellisen kasvun tieteelliseen kritiikkiin. Joulukuussa Kansallisteatterissa pidetty tilaisuus oli menestyksekäs välitilinpäätös tälle työlle.

Kaiken kaikkiaan tämä oli suorastaan hysteerisen aktiivinen BIOS-vuosi: julkaisimme kymmenkunta tieteellistä artikkelia ja liki viisikymmentä muuta kirjoitusta, järjestimme joukon seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, esiinnyimme laajasti tiedotusvälineissä, ja erilaisia luentoja, paneelikeskusteluja ja muita julkisia esiintymisiä mahtui vuoteen satakunta! Tämän lisäksi teimme monensorttista yhteistyötä. Itselleni tärkein kokemus oli Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn tekoprosessin ”mentorointi” Karoliinan ja Teren kanssa. WISE-projekti työllisti aiempaa enemmän, kun BIOS vastasi yhden valmiusharjoituksen laatimisesta ja minä otin vastuun projektin blogin toimittamisesta.

Helmikuussa BIOS-blogissa ilmestyi kirjoitukseni ”Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitä pitäisi kysyä?” Toin siinä yhteen joukon kysymyksiä, joita tahdotaan käsitellä ruoantuotantoa koskevassa tutkimus- ja politiikkakeskustelussa erillisinä. WISE-blogissa julkaisun kirjoitukseni ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” inspiraatio syntyi tammikuisessa projektimme järjestämässä Tiedekulman seminaarissa. Olin osallistunut aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun aiemminkin, mutta tässä kirjoituksessa sain paketoitua tietynlaisen kehitysoptimismin ongelmat paremmin kuin ennen. Jatkoimme BIOS-työtoverini Tero Toivasen kanssa keskustelua aiheesta podcastissa ”Meneekö maailmassa kaikki paremmin?” Suosittelen myös Jason Hickelin avointa kirjettä Steven Pinkerille (ja Bill Gatesille).

Maaliskuussa Versus-lehti julkaisi toimitusyksikkömme yhteisen kirjoituksen ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” esimakuna myöhemmin ilmestyvästä artikkelistamme. Irtikytkentä (decoupling) on ehkä tärkein systeemisten muutoksen tarvetta kyseenalaistava argumentti, jonka empiirisen pohjan ruotiminen on ollut tärkeimpiä tutkimuspanostuksiamme viime aikoina.

Huhtikuisessa kirjoituksessani ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio” pureuduin etenkin eduskuntavaalien aikaan kiihtyneeseen retoriikkaan, jossa kyseenalaistetaan ympäristöpoliittisia toimia syytellen ”ympäristöpuritanismista”, ”ilmastohysteriasta”, ”köyhien syyllistämisestä” ja niin edelleen. Teemaan palattiin myös BIOS-podcastissa ”Ilmastovaalit, onko niitä?” Sustainability-lehdessä julkaistiin kaksi Emma Hakalan johdolla kirjoitettua ympäristöturvallisuutta käsittelevää tutkimusartikkelia, ”Northern Warning Lights” ja ”A Lot of Talk, But Little Action”. Tere Vadénin kanssa ideoimme infovideon ”Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?”, jonka toteutti talkootyönä 3Dollin Matti Kuusniemi.

Toukokuussa Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ilmestyi kirjoitukseni ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?” Maailman kuvalehti julkaisi kirjoitukseni ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”. BIOS-blogissa taas julkaisimme kirjoituksen ”Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa” vastaukseksi Heikki Pursiaisen väitteille.

Alue ja Ympäristö -lehden kesäkuun numerossa ilmestyi kokonaista kaksi BIOS-artikkelia. Yhteistyössä kirjoitettu ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” osoittaa laajaan tutkimuskartoituksen pohjalta, että talouskasvun ja luonnonvarojen absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole empiirisiä todisteita ja että riittävän mittakaavan irtikytkentä tarvittavassa aikataulussa olisi ilmeisen mahdoton tehtävä. Jotain täytyy siis tapahtua myös taloudellisten taustaoletusten puolella. Omassa vertaisarvioidussa katsausartikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tuon yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan tuotantokeskeisen paradigman. Miten tuottaa koko ajan enemmän ja samalla vähentää ympäristökuormitusta? Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, mutta kysymys onkin väärä.

Kirjoitin nälkäartikkelistani populaariversion ”Miten maailman nälkä voitetaan?” Versus-lehden heinäkuiseen numeroon. Suomen Kuvalehden haastattelussa taas selitin, millainen haaste luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen oikein onkaan.

Syyskaudella julkaisutahti hieman rauhoittui, mutta monenlaista tavaraa tuli silti maailmalle. Elokuussa kirjoitin Politiikasta.fi -lehteen IPCC:n tuoreesta maankäyttöraportista ja sen suomalaisesta vastaanotosta. Syyskuisessa BIOS-blogitekstissäni ”Ruoantuotannon synkkä utopia” taas tuskailin, miten yksioikoisia näkymiä tutkijatkin voivat esittää ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja miten ne ruokkivat nykykeskustelun vastakkainasetteluita ja tutkimustiedon väheksymistä. Palasin aiheeseen vielä synkemmällä mielellä marraskuisessa blogiartikkelissani ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”, joka kyllä ilokseni herätti lukijoissa paljon kiitollista vastakaikua ja levisi yllättävän laajalle. On silti surullista, että ruoantuotantoa ja kulutustapoja koskevasta keskustelusta on tullut uusi tieteen väheksynnän ja hämärtävän retoriikan alue Suomessa.

Marraskuussa ilmestyi Suomen Luonnon artikkeli ”Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio”, johon minua oli haastateltu perusteellisesti edellisvuotisen kirjoitukseni pohjalta. BIOS-porukan yhteinen puheenvuoro ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys” ilmestyi joulukuussa Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä, ja Ikaros Tidskrift julkaisi Niukkuuden maailmassa -kirjan teemoihin palaavan esseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”. Suomenkielinen versio ilmestyy aikanaan BIOS-blogissa.

*

Rakas niin & näin työllisti tietysti melko lailla, mutta pitkään toivomani vastuiden uusjako alkaa vihdoin olla todellisuutta. Vuoden lopulla Kaisa Kortekallio otti käsistäni artikkelitoimittajuuden, mistä olen sanomattoman kiitollinen. Ehdin hoitaa tehtävää 15 vuotta. Reetta Eiranen otti hänkin kontolleen sellaisia töitä, jotka olivat ikään kuin itsestään langenneet osakseni. Pysyn ainakin toistaiseksi Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja toiminnanjohtajana, eli monensorttista hallinnollista hommaa minulle kuuluu. Olen silti todennut, että ikääntymisen myötä ja ympäristökysymysten muodostuessa koko ajan vain tärkeämmiksi ja polttavammiksi minulla ei ole enää niin & näin -voimia, intoa eikä aikaa entiseen tapaan. Messuilla kiertämistä aion kyllä jatkaa, joskin niissäkin vastuita ja työaikaa jaetaan nykyään mukavasti paljon tasaisemmin. Ehdimmekin rakkaan messutoverini Jukan kanssa hoitaa leijonanosan siitä hommasta 10 vuoden ajan!

Alkukeväästä ilmestyi 25-vuotisjuhlanumeromme eli 100. numero teemalla ”sivistys & edistys”. Suosittelen etenkin Tuukka Tomperin artikkelia ”Avoin julkaiseminen ja kotimaisen tiedekustantamisen tulevaisuus”. Juhlimme täyttä neljännesvuosisataa railakkaasti Tampereen Telakalla.

Kesänumeron teemana oli ”sota”. Siihen käänsin Brooke Jarvisin artikkelin ”Hyönteisten tuomiopäivä on koittanut”. Prosessi oli hieman työläs, sillä lukuisiin tutkimuksiin viittaavassa englanninkielisessä alkutekstissä ei ollut lainkaan kirjallisuusviitteitä, joten jouduin rakentamaan viitteistön itse. Toisaalta tulos on tässä mielessä alkuperäistä parempi! Valitettavasti käännös ei tule verkkoon oikeuksien hintavuuden vuoksi – mutta muutenkin suosittelen niikkärin tilaamista, sillä myös avoin verkkojulkaisumme on tilaajien varassa.

Syysnumeron teemoja olivat ”tekoäly & Euroopan rajoilla”. Tekoälyteemaan kirjoitin koosteen aiheen käsittelystä scifielokuvissa – tämä oli hauskaa ja jotain ihan muuta! Vuoden tärkein niin & näin -tekstini ja muutenkin tärkeimpiä kirjoitusurakoita vuoden aikana oli kirjeenvaihto Ilja Lehtisen kanssa. Iljan tekstin lukeminen murhemielisenä Hulauden saunalla käynnisti ajattelu- ja kirjoitusprosessin, joka meni luihin ja ytimiin.

Joulunumerossa ”tiedostamaton, trauma & luovuus” en perinteisesti ehtinyt juuri olla mukana, sillä sen valmistelu osuu rahoitushakemusten rustaamisen ja messureissaamisen ajalle – ja tänä vuonna Turun ja Helsingin kirjamessujen lisäksi hoidettavana olivat myös Jyväskylän messut.

*

Ravintoloiden, kahviloiden ja baarien vegaanista tarjontaa kartoittava arvioblogi Hyvä kurkku mullistui, kun Sylvi-lehti lopetti toimintansa helmikuussa. Järkytys ja hätä oli suuri, sillä lehdessä oli ehtinyt ilmestyä 435 tekstiäni, jotka joutuisivat nyt kodittomiksi. Onneksi Samuli, Aki ja Bubi lähtivät rakentamaan talkoilla uutta sivustoa. Ilman heitä en olisi pärjännyt, ja koko projekti olisi voinut tyssätä siihen. Hyvän kurkun omien kotisivujen rakentaminen vei odotettua pidempään, ja kerkesin kokea melkoisia arviovieroitusoireita, mutta kannatti odottaa. Uudet sivut olivat komeammat kuin osasin odottaakaan. Etenkin karttatoiminnon myötä ihmiset voivat oikeasti käyttää niitä ruokapaikkojen hakemiseen tarpeen tullen. Puutarhateksteilleni täytyy vielä keksiä uusi koti.

Tampereen Koskikeskuksen Classic American Dinerin arvio oli ensimmäinen uusilla sivuilla ilmestynyt. Kävimme myös Samulin kanssa juhlistamassa Sohon syntymäpäiviä, joiden kunniaksi julkistettiin päivitetty arvio. Kaiken kaikkiaan arviointirytmi kiihtyi syksyllä hirmuiseksi, ja olen kirjoittanut uusille sivuille jo yli 60 arviota. Syynä oli tietysti innon lisäksi runsas reissaaminen. Joukossa on kokemuksia laidasta laitaan: Aseman Wurstin vegaaninen möttönen makkaralla, täydellinen illallinen Maannoksessa Marjaanan kanssa, Bei Fangin lämmin tofusalaatti, Siipiweikkojen seitanmättö, ylistyslaulu rakkaalle Mimosalle sekä tietysti unohtumaton ilta Marjaanan ja veljentyttäreni Ronjan kanssa Kajossa Tampereella.

Huomasimme myös loppuvuodesta jälkijunasta, että Hyvä kurkku täytti 10 vuotta!

*

SPR:n ensiapupäivystykseen piti suorastaan kamppailla päiviä kalenterista. Vaikka tämä vapaaehtoistyö jää väistämättä vähän muun varjoon, sain sentään parin viikon verran kuljettua punaisissakin. Kesän festivaaleille oli mukava päästä irrottautumaan, sillä ne ovat aina omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.

*

Puutarhalla vuosi oli vallan mainio, vaikka kärsimmekin edellisen vuoden tapaan jonkin verran kuivuudesta. Perustimme uuden parsamaan, ostin vanhalle kompostikehikolleni vielä ainakin yhden vuoden elinaikaa korjailemalla sitä, rakensimme uuden kurpitsakummun ja tilasimme Biotukselta isosukkulamatoja torjumaan harsosääskiä. Sain myös Marjaanalta lahjaksi erinomaiset työhousut, jotka saivat nimen ”Byxorna”.

Marjaanan uusi kokeilu eli inkiväärin viljely onnistui yli odotusten – niin hyvin, että kuskasin mukuloita kavereillekin runsain mitoin. Kaikkiaan sato onnistui erinomaisesti: härkäpapuja, pensaspapuja, kesäkurpitsaa ja syyskurpitsaa etenkin saatiin enemmän ja parempilaatuisena kuin normaalisti. Porkkanat kärsivät loppuvaiheessa tuholaisista. Viime vuonna lehtikaali oli ilmeisesti kuivuuden takia masentavan kitkerää, mutta nyt saimme nauttia mehevästä sadosta, jota läheisetkin kävivät keräämässä, kun emme saaneet kaikkea kulutettua tai säilöön.

*

Tammikuussa päivystin Tieteen päivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin siinä sivussa esiintymässä: ensin päiväseltään puhuin fossiiliteollisuuden kepulikonsteista ja Tieteen yössä Lavaklubilla paneelissa ”Ilmastonmuutos: sanoista tekoihin” Mikko Poutasen, Juha Raipolan ja Senja Laakson kanssa. Sinin ja ihanan koiran tapaaminen oli kuitenkin parasta koko sessiossa! BIOS-tutkimusyksikkö oli Tieteen päivien aikaan muutenkin esillä komealla edustuksella.

BIOS oli järjestämässä WISE-hankkeen seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?” Tiedekulmassa. Minä oli paikalla kuunteluoppilaana, mutta edellä mainitsemani WISE-blogiteksti sai innoituksensa etenkin kansanedustajakandidaatin kommenteista. BIOS-kollegoiden kanssa vietimme mukavan illan Maannoksessa.

Tammikuussa myös juhlimme rakasta Pekka-veljeäni, joka tästä veljessarjasta lienee lopulta viisain ja inhimillisin. Se on toisaalta vähän ja toisaalta paljon sanottu, ehkä.

Educa-messujen aikaan kertyi pitkä ja monipolvinen Helsingin reissu. Olin ystäväni ja kollegani Galina Kallion hankkeen ohjausryhmän kokouksessa, jossa oli erityisen mukava rupatella kunnolla viljelijä Tuomas Mattilan kanssa. Sieltä siirryin suoraan messuständin kokoamiseen Jukan kanssa. Messujen jälkeen jäin kaupunkiin ensin illastamaan Brokadissa Sallan ja Harrin kanssa ja sitten sunnuntaina tekemään Hyvä kurkku -reportaasia Vegemessuista – vegaanisia macaroneja! Pidin messuilla myös luennon ”Yksityiskohdista kokonaiskuvaan”, jonka toistin maanantaina vanhan ystäväni Mian kuvaamana Vegaanihaasteen videoluentona. Tammikuussa ilmestyi myös Attacin eurooppatiedotuksen video, jossa puhun ilmastonmuutoksesta ja eriarvoisuudesta.

Kuun lopussa BIOS muutti parempiin tiloihin samassa rakennuksessa Meritullintorilla.

Tammikuun aikana harmittelin, kun ääritärkeä The ”Blog” of ”Unnecessary” Quotation Marks lopetti toimintansa. Atte Ahokkaan koululakko alkoi saada julkisuutta, ja Bolsonaron suunnitelmat ahdistivat. Luin ilahtuneena Ilja Lehtisen esseen Pontus Purokurun kirjasta ja Iljan vinkistä myös aiemmin minulle tuntemattoman Ursula K. Le Guinin esseen. Inkeri Koskinen ruoti ansiokkaasti Hans, Anna & Ola Roslingin kirjaa ”Faktojen maailma”. Luin darfurilaisista lapsisotilaista Jamenissä ja merten lämpenemisestä.

*

Helmikuussa kävin ystäväni Helkan kutsusta puhumassa Vuorentaustan koulussa. Vastaanotto oli upea: kuoroesitys, oppilaiden oma luento ja hienot haastattelijat!

Sain uudet lukulasit, ja elämänlaatuni koheni huomattavasti. Olin ihmetellyt, miksi en jaksanut lukea enää iltaisin. Selitys oli yksinkertainen: en nähnyt. Kyllä ihminen on viisas. Testasin optikolla ehdotettujen lasien tehoa uudella Ursula K. Le Guin -editiolla, jonka loppuviitetekstit ovat pikkuriikkiset.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingin reissulla. Pistäydyimme uuden BIOS-toimiston avajaisissa ennen ihanaa iltaa Grön-ravintolassa. Lauantaina katsastimme yhdessä Oodin, nauroimme Kiasmassa Pilvi Takalan mahtavia videoteoksia, nautimme Amos Rexissä Magritte-näyttelystä ja vietimme iltaa Sannan ja Lassen kanssa.

Vanha lukioaikainen sydänystäväni Tiina Soini kutsui minut tamperelaisen Aretain dialogi-iltaan esiintymään. Eduskunnassa esiinnyin Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuuksissa, ja Huvudstadtsbladet haastatteli minua aiheesta. Galina Kallion kanssa kirjoittamamme vieraskynä ilmestyi Helsingin Sanomissa.

Vietimme Tampereella täydellisen veljesillan: Janskun taidetta Laikussa, hyvää ruokaa Kattilassa, Lautapelejä Tavernassa ja Kalkitosten mielipuolista täyttämistä Sohossa.

Tutkimustieto hyönteistuhoista lisääntyi, mutta kaikkien tutkimusten tiedottaminen ei mennyt putkeen. Yle kunnostautui tiedeviestinnässä ja Tiina Raevaara selitti asiaa Suomen Kuvalehdessä. Olin riemuissani Yliopisto-lehden saamasta tiedeviestintäpalkinnosta – sekä siitä, että rakas ystäväni Mikko Pelttari pääsi kirjoittamaan kirjoja. David Graeber varoitti Turkista ja Rojavasta. Suomen Kuvalehti julkaisi ”syvää aikaa” luotaavan hienon jutun menneistä maailmanlopuista. Luin myös esimerkiksi siitä, millaista mölinää ”loogisuuden” nimissä harrastetaan.

*

Maaliskuussa tuskastuin, kun tiedeuutisointi ”maailman vihertymisestä” meni säännönmukaisesti pieleen. Paras juttu aiheesta taisi tulla Carbon Briefilta, mutta edes se ei handlannut asiaa ihan kunnolla. Julkaisin kotisivuillani faktantarkistuksen, jota olen saanut jakaa toistuvasti, kun alkuperäiset pieleen menneet uutiset palaavat yhä uudelleen somen viraalivirtaan. Yle julkaisi ravintosuosituksia ja lihantuotantoa käsittelevän jutun, jossa haastateltiin professori Juha Heleniusta. Juttu itse oli onnistunut, mutta vastaanotto ja sen tulkinnat olivat niin pielessä, että kirjoitin aiheesta.

Kävin Pispalan kirjastossa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja nostalgisoin aktivistivuosilta tuttujen kirjojen äärellä. Olin Korvaamaton-ilmastokampanjan tukija ja lahjoitin vaalirahaa kahdelle eri puolueen ehdokkaalle. Luennoin ympäristöasioista myös Tapiolan lukiossa.

Marjaanan kanssa ihailimme tamperelaisen Café Arthousen brunssilla Jukka Tilsan teoksia ja kävimme Sara Hildénin museossa Kiki Smithin näyttelyssä. Ystävämme Helena antoi meille lahjaksi Martti-hevosen tallilta kunnon kuorman palanutta hevosenpaskaa. Keräsimme Makholman rannoilta myös ”merepaskaa” eli merilevää lannoitteeksi. Ihan parasta hommaa.

Päivystin Turussa Sosiologipäivillä niin & näin -pöydän ääressä ja kävin syömässä rakkaan Karelin kanssa Kåren Street Foodissa, joka on sittemmin lopettanut. Mistä minä nyt saan vegaanisen philly cheesesteakin? Cosmic Comic Cafessa luin vuosien jälkeen uudestaan S. Albert Kivisen novellin ”Keskiyön mato Ikaalisissa”. Aasa tuhti mullin mallin!

Daeshin/ISIS:in valtakunta romahti, ja sykloni Idai sai aikaan eteläisen pallonpuoliskon ehkä vakavimman luonnonkatastrofin koskaan (joskin historian eri vaiheita on aika keinotekoista verrata keskenään). Tampereella Tulenkantajien kirjakauppa lopetti, Sipilä ”kantoi vastuuta” ja eduskuntavaalien keskusteluissa velloi ilmastoteko-retoriikka, jossa tutkimustiedolla ei juuri väliä ollut. Nuorten ilmastolakot olivat maailmanluokan ilmiö, ja sen nuoret saivat kyllä ylenkatseena tuta. Istuttakoot sitten puita häiriintyneet tytöntylleröt ja niin edelleen.

Katsoin Clark Ashton Smithin tuotannosta kumpuavan lovacraftiaanisen leffan Ääni syvyydestä ja kuuntelin valtavan hienon radiosarjan 1800-luvun nälkävuosista. Science-lehdessä muistutettiin, että hiilinielut eivät koskaan voi korvata päästöleikkauksia. (Suomessa tietysti pystytään samaan aikaan uhittelemaan, että me kyllä osaamme pitää huolta nieluista ja toisaalta että kyllä päästöjä pitäisi leikata eikä hössöttää nieluista. Elepolitiikassa johdonmukaisuudella voi heittää vesilintua. Kuten BIOS on toistuvasti muistuttanut: sekä leikkauksia että nieluja tietysti tarvitaan, koska tavoitteen täytyy olla lopulta hiilinegatiivisuus.)

Helsingin Sanomat purki kiitettävästi Sipilän perättömiä puheita. Luin kestävyysvajefiksaation ongelmista, Facebookin moderoijien elämästä ja pitkän mutta palkitsevan jutun Bolsonaron Brasiliasta.

*

Huhtikuussa kävin Tampereella Mummon kammarissa keskustelemassa, ja Voima-lehti haastatteli minua. Vuoden erikoisin julkinen esiintyminen oli Hervannassa Veritas-forumin tilaisuudessa Eija-Riitta Korholan rinnalla. Vastakeskustelijani pyynnöstä tallenne julkaistiin vasta kesällä vaalien jälkeen. Go figure.

TAMK:in Masters’ Conferencen esiintyminen sen sijaan oli todella mukava kokemus. Oli kiva jutella pitkästä aikaa Eveliinan ja Minnan kanssa, ja oma esitykseni ”The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present” antoi tilaisuuden palata vanhojen tutkimusteemojeni pariin. Sirpa Pietikäisen ja minun esitykset keskustelivat hyvin keskenään.

Fingon ruokaturvaryhmä julkaisi koosteen ”Ruoka ratkaisijana”, jonka tekemisessä olin ollut hyvin aktiivinen. Ryhmää vetänyt maanmainio Jussi Kanner lähti valitettavasti muihin hommiin talon sisällä, mikä surettaa.

Kävimme Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Hakaniemen Kauppahallissa sain ensimmäisen kokemuksen Juustotyttöjen Hellemmästä valkoisesta ja ihastuin ikihvyiksi. Aterioin Silvopleessa ensimmäistä kertaa 13 vuoden jälkeen – oli aikakin, sillä Toisen linjan ravintola lopetti toimintansa joulukuussa (uusi aukeaa keväällä ihan lähelle). Kiasmassa ihastelimme Alma Heikkilän teoksia ja Iiu Susirajan näyttelyä. Amos Rexissä kävimme kokemassa Studio Driftin näyttelyn ja Ateneumissa Kupka-retrospektiivin.

Eduskuntavaalien tuloksesta olin pääosin turhautunut, vaikka moni iloitsikin. Liian vähän, liian myöhään.

Iloitsin, kun verkkomedia Hyvän sään aikana sai rahaa Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä ja kun Vegemessut palkittiin vuoden messuina. Johanna Vehkoon oikeusprosessi oli käsittämätön vääryys, mutta niin Journalistiliiton kuin kirjakustantajan tuki Johannalle olivat hienoja ja konkreettisia avittavia eleitä. Silti: mee kotiin oikeuslaitos, oot kännissä.

Luin Anu Silfverbergin mahtavan Long Play -jutun ”Yön sankarit” ja pystyin samastumaan siihen aivan liian hyvin. Luin myös avaruuskakasta, keltaliiveistä ja perussuomalaisten kyvystä ottaa haltuun poliittista keskustelua.

*

Toukokuussa sain kunnian pitää luennon Kansainvälisenä museopäivänä Tampereen museoviikon tapahtumassa Tampere-talolla. Luento meni hyvin, ja sain tilaisuuden uudistaa luentorunkoani kunnolla. EU-vaaleissa annoin taloudellista tukea jälleen kahdelle kahden puolueen ehdokkaalle. IPBES-raportti ilmestyi, ja Oras tiivisti sen sanomaa Sitran sivuilla. Raportin tiivistelmien lukeminen ei ollut muutenkaan vuoden mieltäylentävimpiä kokemuksia.

Vierailin rakkaan ystäväpariskunnan luona Helsingissä ennen perheen muuttoa Ruotsiin. Sain kunnian lukea lapsille iltasaduksi Pekka Töpöhäntää (joskin kohdalle osui vähän hämmentävä tarina), ja aamulla kuuntelimme hetken Piilomaan pikkuaasia. Iso ikävä jäi, mutta keväällä toivottavasti pääsen käymään vieraisilla. Samalla reissulla kävin BIOS-porukalla katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän ”Yhdestoista hetki”, jossa BIOS oli lavallakin yllättävän näkyvästi. BIOS-kollegani Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.

Korjasimme serkun ja veljien kanssa laituria Hulaudessa ja keräsin horsman alkuja Makholmassa. Herkkua, joskaan en tajua sitä ”kuin parsa”-juttua. Ei ole, enkä tekisi parsan tapaan, mutta muuten on hyvää.

Maailma kylässä -festareilla päivystin taas niikkärin pöydässä ja esiinnyin pari kertaa: ensin puhuin Lavaklubilla yksilöstä ja yleisestä ympäristötoiminnassa, sitten keskustelimme Fingon Ruoka vaarassa -paneelissa Jenna Kettusen ja Maija Lummen kanssa. Helsingin reissu venyi kahden kokouksen vuoksi festareita pidemmäksi, mutta onneksi sain viettää mukavan illan ja yön Elvin, Jarkon ja Kaisun kanssa.

Turhauduin, kun moni muuten vallan fiksu ja lukutaitoinen ihminen jakoi sosiaalisessa mediassa Ivan Puopolon pöhköä kauramaitokolumnia. Ilahduin Veli-Matti Värrin saamasta Fenix Collegium -palkinnosta ja hänen palkintopuheestaan. Luin turvemullan vaihtoehdoista ja päätin tilata ensi keväänä ison erän ”matomultaa”, jos toimitus onnistuu meille päin. Oma mittava kompostimme ei kaikkiin tarpeisiin riitä. Luin myös yhä nopeammasta pörssikaupasta ja kalastuslaivastojen kasvusta.

*

Kesäkuussa BIOS-toverit olivat perheen tiluksilla retriitissä, ja pistin tutkijat lupiinipartioon. Ennen lomille lähtöä kävin Karoliina Lummaan kanssa Nuuksiossa puhumassa Nielu-näyttelyssä ja kuuntelin hiilinieluseminaaria Finlandiatalossa (jouduttuani vähän yllättävään suukopuun äimistyin, millaista kieltä nuorista ilmastolakkolaisista voi julkisella paikalla kuulla).

Kesäloman aikana sain vihdoin Ursula K. Le Guinin orsinialaisten tarinoiden kootun laitoksen luettua. Hieno kokemus. ”But all this happened a long time ago, nearly forty years ago; I do not know if it happens now, even in imaginary countries.”

Leevi Lehto kuoli, ja Vertigo Comicsin taru päättyi. Luin virusten elämästä ja keskitysleirien historiasta.

*

Heinäkuussa Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Gerry B. Ilvesheimon teoksesta Ilmestyskirja. Luin vihdoin Antti Salmisen Lomonosovin Moottorin, tai pikemminkin vaeltelin läpi sen sivujen. Yllätyksekseni tykästyin kirjaan kovastikin. Seuraava opus Mir oli tarkoitus aloittaa heti perään, mutta muuta lukemista tuli tielle, ja pääsin sen kimppuun vasta joulukuun lopussa. Kesän aikana luin innolla vanhoja LRB:n numeroita, lapsuudessa rakastamani teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit alkukielellä, Luupäät-sarjakuvaa, Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus, Swamp Thingin Alan Mooren kauden, Ursula K. Le Guinin esseitä ja John Christopherin nuortenkirjan When the Tripods Came, jota ei aikanaan suomennettu. Katselin Babylon 5:n uusiksi.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Kansallismuseon Inherit the Dust -näyttelyssä ja Kiasman kovin epätasaisessa Yhteiseloa-näyttelyssä. Illastimme Grönissä, kävimme lautalla erinomaisella lounaalla Lonnan saaressa ja pitämässä sadetta Suomenlinnalla, ja illastimme Omnamissa Manun ja Jullen kanssa. Porissa nautimme taidemuseon taidevaraston avointen ovien päivästä ja muista näyttelyistä sekä kävimme pitkästä aikaa Juseliuksen mausoleumissa. Mäntän kuvataideviikolla Göstan ravintola tarjosi loistavan polentan, mutta näyttelykokemukset olivat epätasaiset. Hämmennyin myös siitä, miten vähän pidin Pekilon näyttelystä, kun niin moni ystävä sitä ylisti. Kävimme myös Laukon kartanon näyttelyissä.

Maailma kylässä -festareilla tehty Kyläradion haastattelu ilmestyi verkkoon.

Hanna Nikkasen mahtava Long Play -artikkeli ”Marsin tarhurit” ilmestyi. Ilostuin kuullessani Hannalta, että biosfääriläisille oli näytetty kuvun läpi elokuvaa Silent Running!

*

Elokuun alkuun mennessä lomailun jäljiltä työlistalle oli kertynyt kaikenlaista, ja pari viikkoa meni melko tohinalla, joskin SPR-päivitykset tauottivat mukavasti ja ”nollasivatkin”, kuten puutarhatyö.

Loppukuusta päivystin niin & näin -pöydän takana Tampereen yliopiston metodifestivaaleilla ja kävin Tietokirja.fi -tapahtumassa Tuukka Tammen ja Johanna Vuorelman kanssa puhumassa siitä, miten vaikeista ja monimutkaisista asioista viestitään. Jami Jokisen tekemässä Lännen Median jutussa selitin tarvittavien päästövähennysten mittaluokkaa ja luonnonvarojen kulutuksen problematiikkaa.

Ulkopolitiikka julkaisi rakkaan ystäväni Harri Lammin henkilökuvan. Henrik Rydenfelt kirjoitti Greta Thubergin ja nuorten ilmastolakkojen synnyttämästä vähättelystä ja inhosta.

*

Syyskuussa kävin maanmainion Jouni Tikkasen Lauma-kirjan julkkareissa. Pidin perinteisen massaluentoni Tampereen yliopistossa, joskin nyt karmealla kurssinimellä ”Ihminen ratkaisee” (sen täytyi olla piruilua). Aallossa luennoin kiertotalouden käsitteen ongelmallisuudesta ja irtikytkennän unelman hankaluudesta. Galina Kallion kanssa esiinnyimme Perho-liiketalousopiston gastronomiaseminaarissa. Tiedekulman tilaisuudessa ”Talouden uusjako” puhuin Ville-Pekka Sorsan, Juha Siltalan ja Minna Ruckensteinin kanssa. Oodissa luennoin ilmastonmuutoksesta. Ilokseni rakas Iita-tätini tuli kuuntelemaan, ja kerkesimmepä lasillisellekin sen jälkeen.

Ystäväni laittoivat pystyyn Aurinkopankki-firman, ja Mikon ja Jennan ihastuttava lastenkirja Näkymätön myrsky ilmestyi.

Katsoimme Marjaanan kanssa hienon Prohibition-dokumenttisarjan. Luin big data -unelmista ja McKibbenin tulevaisuusvision, joka ei osunut simppeliin optimismin ja pessimismin vastakkainasetteluun. Teksti lie ollut vastareaktio Jonathan Franzenin hyvin ongelmalliselle artikkelille, joka sai syystäkin laajaa kritiikkiä.

*

Lokakuu alkoi tuttuun tapaan Turun kirjamessuilla. Söin Komppelissa käsittämättömän nostalgisen seitanleikkeen. Vapaapäiväni vietin Karelin ja Furun kanssa Katariinanlaaksossa. Ilja Lehtisenkin tapasin viimein kasvokkain, ja niikkäriporukalla vietimme Kuori-ravintolassa hienon illan. Totesin taas kerran, että Dynamo ei ole minun juttuni mutta Daily News on. Messuilla Turun scifiseuran osasto oli turvavyöhykkeeni. Tartuin iltalukemisena vuosien jälkeen China Miévillen Bas Lag -trilogiaan, jonka kahlaaminen kestikin joululomalle asti. Osin parempaa kuin muistin, osin tuskaisen huonompaakin. Ostin Stanislaw Lemin harvinaisuuden Paluu tähdistä – ja se on hittolainen vieläkin lukematta! Olin unohtanut koko opuksen.

Kävin Kulttuuritalolla JUST-FOOD-hankkeen aloitusseminaarissa, jossa pääsin juttelemaan vihdoin kasvokkain parin tärkeän kollegan kanssa ja sovin tutkimustapaamisia vuodelle 2020.

Marjaanan kanssa olimme taas Helsingin reissulla. Valokuvataiteen museossa Sakari Piipon ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” ja  Caj Bremerin ”Suomalainen arkipäivä” olivat kerrassaan valloittavan hienoja näyttelyitä. Söimme unohtumattoman illallisen Maannoksessa, kävimme HAMin Thesleff-näyttelyssä ja Amos Rexin Birger Carlstedt -näyttelyssä. Ja vietimme tietysti ihanan illan Sannan ja Lassen kanssa, kuten asiaan kuuluu.

Helsingin kirjamessuilla sain vihdoin Mikon ja Jennan kirjan hyppysiini. ”Sarjakuvakirjamme” Filosofia aloittelijoille oli juuri niin menestyksekäs kuin toivoimme. Vietin rattoisan vapaapäivän Karryn kanssa jutellen tärkeistä, illastimme Gohanissa Sallan ja Harrin kanssa, ja BIOS-väen kanssa pääsimme tapaamaan Suomen vierailulla olleen Jason Hickelin. Hänen luentonsa minulta jäi valitettavasti sivuun.

Kurdit petettiin ties kuinka monetta kertaa, kuten saattoi aavistaa. Irakissa raportoitiin pika-avioliitoiksi naamioidusta (myös lapsi)prostituutiosta. Naturessa otettiin kantaa kalastuksen rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja muisteltiin Doris Lessingin scifikirjoja. Luin nollapäästötavoitteiden ongelmallisuudesta sekä diskonttauksen merkityksestä ympäristötoimille.

*

Marraskuussa luennoin Tampereen yliopistolla vanhan tutkijatoverini Markuksen kurssilla irtikytkennästä. Helsingissä Hotelli Rantapuistossa osallistuin kaksipäiväiseen Reproductive Justice -seminaariin, joka oli paljon opettavaisempi ja kiinnostavampi kokemus kuin osasin odottaa. Kävin myös jälleen Joensuussa vierailemassa vanhan tutkijatoverini Lassen kurssilla. Puhuin kovin sopivasti samoista aiheista kun Markuksen kurssilla – tekiväthän miehet yhteisen väitöskirjankin, jota olin ”kustannustoimittamassa”. Sonckin salissa Helsingissä järjestetty tilaisuus ”The New EU-Africa Agenda” yllätti: kuten Jenna totesi, moisia äänenpainoja ei olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuulla ministeriön järjestämässä tilaisuudessa.

Uudessa Solidaarisuuskalenterissa oli pieni johdatusesseeni, ja Reitti-lehdessä ilmestyi Emilia Kukkalan tekemä haastattelu.

Jyväskylän kirjamessuilla oli mellevää nähdä Jaakkoa ja Millaa pitkästä aikaa, ja vietimme kostean ja hauskan Hyvä kurkku -illan Samulin ja Bubin kanssa.

Luin onnellisena Pauliina Haasjoen esseekirjaa Himmeä sininen piste. Siitä puuttui juuri sellainen tiedollinen hybris ja yli-itsevarmuus, joka minua lajityypissä useimmiten ärsyttää. Podcast-sarja In our Time muodostui osaksi arkirutiinejani. Luin Helsingin Sanomien mainion jutun omaisuuden verotuksesta, New York Timesin artikkelit Irakin veristen mielenosoitusten taustoista ja Kiinan muslimien vainosta ja valvonnasta, Suomen Kuvalehden mainion jutun ilmastokeskustelun kieltäjistä, hämärtäjistä ja hidastajista, Johanna Vehkoon synkeän moderaattoriartikkelin sekä London Review of Booksin 40-vuotisjuhlanumeron jutun Kiinan valvontayhteiskunnan kehittymisestä.

*

Joulukuussa pidettiin kansallisteatterissa edellä mainittu ekologinen jällenrakennus -tilaisuus, jossa Juha Siltala esiintyi lavalla perinteisen vuolassanaiseen ja vetoavaan tapaansa. Olin ylpeä työtoverieni esiintymisestä, ja poliitikko- ja asiantuntijavieraistakin saatiin ihan mukavasti asiaa irti. Minä olin turvassa katsomossa. Pidimme WISE-projektin vuoden viimeisen seminaarin Suomenlinnassa ja juhlimmekin kohtuudella. Veljeni Pekan luona teimme puuhommia ja laitoimme veljentyttäreni Ronjan kanssa ruokaa. Tänä syksynä kerkesimme käydä yhdessä läpi risoton ja pasta-aterian teon alkeet. Mukava uusi perinne.

Luin Washington Postin ”Afganistan-papereita”, Heikki Koposen mainion tekstin ”Insinöörin isänmurha”, tuntoja Vihreän Langan lopettamisesta, Long Playn hauskan jutun ”Mitä mietit, Ben Zyskowicz?” sekä David Wallace-Wellsin jutun ”We’re Getting a Clearer Picture of the Climate Future – and It’s Not as Bad as it Once Looked”. Viimeksi mainittu hyviä ja huonoja uutisia läpi käyvä juttu on tavallaan hyvä, mutta toisaalta se vertailee ”samalla viivalla” asioita, jotka eivät ole mielestäni vertailukelpoisia. Yhtäältä ilmastoskenaarioita ei enää sovelleta väärin, eli kaikkein pahimpia ei lueta business as usual -hengessä. Se ei tietenkään kerro siitä, että asiat itsessään olisivat alkaneet mennä parempaan suuntaan – päinvastoin, päästökehitys on edelleen kurja ja monet ympäristömuutokset etenevät oletettua nopeammin. Varmaankin palaan artikkeliin alkuvuodesta BIOS-uutiskirjeessä.

*

Tänä vuonna lahjoitin rahaa SPR:lle, Finnwatchille, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Siemenpuulle, Food Firstille, Internet Archivelle, Climate Home News -faktantarkistajille ja Turun Science Fiction Seura ry:lle. Tuin Guardian -lehden toimintaa, tilasin Long Playn joululahjatilauksia, ostin säännöllisesti Isoa Numeroa ja olin YHYS ry:n kannatusjäsen.

Koko vuoden mielessäni pyöri hämmentävä tietoisuus siitä, että olemme eläneet Marjaanan kanssa yhdessä jo kokonaisen neljännesvuosisadan. Tutustuimme ja päädyimme yhteiseen kaveriporukkaan ystävän kautta. Hiljalleen kapakeissa höpötellessä sekä keikoilla ja festivaaleilla hilluessa alkoi mielessä orastaa ajatus siitä, että vakava ihmissuhde voisi olla ihan mahdollinen asia. Olin kuitenkin sitoutumiskammoinen kakara. Loppuvuodesta vihdoin aloimme uskaltaa – Marjaana oli tietysti näissä asioissa viisaampi ja töni minua liikkeelle. Eräänlaiseksi viralliseksi virstaanpylvääksi olemme merkanneet vuoden vaihteen, kun ystävämme käski meidän suudella julkisesti, koska ”kaikki kuitenkin tietävät”. Näin neljännesvuosisata yhdessä tulee täyteen vuosikymmenen vaihteessa. Kannatti rohjeta. Ilman Marjaanaa olisi vuorenvarmasti paljon paljon huonompi ihminen enkä ymmärtäisi mitään tomaateista, kissoista, merestä ja muista tärkeistä asioista.

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin pitkä esseeni “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” Kirjoituksen taustalla oli syvä turhautumiseni siitä, miten samat jumitukset toistuvat jatkuvasti ja miten vähän tutkimustieto lopulta vaikuttaa keskusteluun.

“Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”

“Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.”

“Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.”

“Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin.”

• 

• 

(Kuvat: Sanni Siira ja Jouni Tikkanen)

Ilja Lehtisen essee ”Toivottomuuden puolesta” ilmestyi Medium-verkkoalustalla 15.7.2019 ja herätti heti laajaa keskustelua sosiaalisessa mediassa – noteerattiinpa se myös Helsingin Sanomien sivuilla. Miksi ympäristökeskustelussa toivosta kiinni pitäminen koetaan niin korvaamattomaksi? Miksi toivottomuus on niin synkeä mörkö? Lehtisen kirjoitus toi viime aikoina yhä uudestaan nousseen aiheen käsittelyyn tärkeitä uusia ulottuvuuksia.

Kirjoitus innoitti minut jatkamaan viestinvaihtoa, joka alkoi jo tammikuussa niin ikään Mediumissa ilmestyneen Lehtisen esseen ”Täysin automatisoitu pakofantasia” tiimoilta. Tartuin kommenteissani erityisesti ympäristöntutkijan näkökulmasta aiheen olennaisimpiin puoliin – miksi toivosta ja toivottomuudesta syntyy juuri ympäristökeskustelussa niin kovat väännöt? Miksi vastakkainasettelu on poissulkeva?

Keskustelun aikana nousi idea julkisesta kirjeenvaihdosta, jossa asiaa voitaisiin ruotia perusteellisemmin. Kirjeenvaihto julkaistiinniin & näin -lehden verkkosivuilla.

Elokuun alussa julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneli IPCC:n erikois raportti Climate Change and Land. Keskustelu maankäytöstä, turpeesta ja metsien hiilinieluista on käynyt Suomessa kuumana, ja raportti otettiin vastaan pitkälti sen tiimoilta.

Kirjoitin Politiikasta.fi -verkkolehteen artikkelin “IPCC:n maankäyttöraportin viesti ja suomalainen vastaanotto“. Käyn siinä läpi raportin pääkohdat ja tarkastelen sen herättämää kotimaista keskustelua.

“Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.”

BIOS-tutkimusyksikön työ kantoi taas hedelmää, kun Alue ja ympäristö -lehti julkaisi uusimmassa numerossa kaksi artikkeliamme.

Oma vertaisarvioitu katsausartikkelini “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tutkii vallitsevan ruokapolitiikan ongelmia ja pohtii tietä kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan ruokajärjestelmään.

“Tämä artikkeli tuo yhteen useita kriittisen nälkä- ja ruokakysymysten tutkimuksen juonteita edistääkseen keskustelua paremmasta ruokajärjestelmästä. Vallitseva tuotantokeskeinen paradigma pohjautuu yksinkertaistavaan analyysiin nälästä pelkkänä ruoan puutteena sekä tuotannon lisäämisestä tärkeimpänä ratkaisuna. Tällainen lähestymistapa on selvästi ongelmallinen lisääntyvien ympäristöongelmien sekä jatkuvan nälän ja ruokaturvattomuuden aikana.”

BIOS-tutkimusyksikön yhteinen vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” kyseenalaistaa irtikytkennän käsitteen mielekkyyden etenkin poliittisten ohjenuorien tarjoajana.

“Ympäristövaikutusten irtikytkentää talouden koosta ja kasvusta on esitetty ratkaisuksi ekologisen kestämättömyyden ongelmaan. Irtikytkentä on myös “vihreän kasvun” ja kiertotalouden välttämätön taustaoletus. Kun arvioidaan, minkä kokoinen tehtävä onnistunut irtikytkentä Suomessa olisi ja miten nopeasti se pitäisi toteuttaa, huomataan sen olevan mahdotonta. Löytämämme empiiriset havainnot eivät osoita vaadittavan nopeaa ja syvää irtikytkentää. Tämän vuoksi irtikytkentä ei ole hyvä käsite ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, vaan tarvittavan muutoksen luonnetta on parempi kuvata käsittein, jotka eivät sitoudu irtikytkennän oletuksiin talouskasvusta.”

Helsingin seudun kesäyliopisto pyysi minulta näkemystä siitä, mitä sivistys voisi tarkoittaa ekologisten kriisien aikakaudella. Yritin vastata pyyntöön. Alla joitain otteita:

“Kävi hyvin tai huonosti, yhteiskunnat ympäri maailman muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. ”Sivistyneen yhteiskunnan” kriteerit ovat väistämättä erilaiset tulevaisuudessa kuin menneellä maailmankaudella, jossa yhteiskuntia voitiin rakentaa jatkuvasti kasvavan aineellisen kulutuksen sekä edullisen ja helppokäyttöisen fossiilienergian varaan.”

“Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.”

“Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta siitä tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi.”

“Siksi on harhaanjohtavaa ajatella, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.”

“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”

BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin juuri laaja kulutusta ja tulevia vaaleja käsittelevä esseeni “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio“. Iso kiitos kollegoilleni, joiden avulla tekstistä tuli reilusti parempi.

Miksi kirjoitin tämän tekstin? Harvoin olen ollut niin innoissani siitä, miten laajalti ilmastokysymys liikuttaa ja innostaa ihmsiä. Harvoin olen myöskään ollut etukäteen näin masentunut vaalituloksesta, koska pelkään, että tulos ei ole järin hyvä, ja tämäkään ympäristöherätyksen aalto ei saa aikaan tarpeeksi isoa poliittista muutosta. Toivon suuresti olevani väärässä. Toivon, että tuhannet ihmiset työllään osoittavat minun olevan väärässä.

Otteita:

“Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.”

“Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.”

“Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä.”

“Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.”

“Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”

Tutkimuksen “vihertyminen” ei ole kasvipeitteisen alan kasvua

Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa“. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen, ja taustalla on Nature Sustainability -lehdessä julkaistu tutkimusartikkeli. Ylen uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Julkaisin aiheesta Facebookissa faktantarkistuksen.

Tämä on valitettavan huonosti kirjoitettu juttu, joka antaa valtaosalle lukijoista varmasti väärän kuvan Nature Sustainabilityssa julkaistun tutkimuksen tuloksista. Hyviäkin uutisia tähän liittyy, mutta ei pelkästään. Yritän selittää mahdollisimman lyhyesti:

• Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tms. kasvipintojen lisääntymistä.
• Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.
• Tätä ei siis voi mielekkäästi verrata esimerkiksi Amazonin sademetsään, kuten jutussa on tehty. Vihertyminen ei tarkoita pelkästään uutta kasvialaa, vaikka se voi sisältää myös sitä.
• Tutkimuksessa tarkastellaan suoria (ihmisten maankäyttö) ja epäsuoria (ympäristöolojen muutos, palautuminen entisistä häiriöistä jne) vaikutuksia, ja suorien osuus on suuri mutta vain (yli?) kolmasosa.
• Eli tämä sitaatti on kahdella tavalla pielessä: “Havainnoista siis käy ilmi, että kasvillisuuden leviämisessä eniten vaikuttaa ihmisen toiminta.” Tutkimuksen mukaan epäsuorat vaikutukset ovat suurempia, ja puhe ei ole kasvillisuuden “leviämisestä”.
• Vihertymisestä viljelysmaat muodostavat suurimman osan, metsät tulevat toisena.
• Kiinan kohdalla metsittämisellä on suuri merkitys. Ylen jutun hyvä puoli on tarkennus siitä, millaisia nämä metsät ovat.
• Tutkimuksessa todetaan, että metsien merkitys Intian vihertymisessä on pieni. Tästä uutisjutusta saa hyvin erilaisen kuvan.
• Kiitän kuitenkin jutun viimeisestä virkkeestä, jonka viestin olisi suonut olevan vahvemmassa osassa. Maapallon “vihertyminen” kun on yhtaikaa hyvä ja huono asia! Esimerkiksi maatalouden tehostuminen Intiassa on kytköksissä erittäin vakaviin vesiongelmiin, joten kehitys ei ole kestävää. Myös luonnonympäristöjen korvaaminen tehokkaasti kasvatetuilla metsillä voi aiheuttaa “vihertymistä”.

Lopuksi pari sitaattia alkuperäisestä tutkimuksesta kiinnostuneille:

“Greening or browning could result from changes in the average leaf size, number of leafs per plant, the density of plants, the species composition, duration of green-leaf presence owing to changes in the growing season and multiple cropping.”

“A third of the global vegetated lands are currently greening—that is, becoming more productive—in a pattern that is reflective of intensive human use of land for crops and forests across all continents, but most prominently in the two populous countries China and India.”

“Finally, it is important to note that the gain in greenness, which mostly occurred in the Northern temperate and high latitudes, does not offset the damage from loss of leaf area in tropical natural vegetation (for example, in Brazil, Democratic Republic of the Congo and Indonesia; Tables 2 and 3) and attendant consequences for ecosystem sustainability and biodiversity.”

Kirjoitan WISE-hankkeen blogitekstissä “Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan” yhä yleisemmästä väitteiden sarjasta, jonka avulla etenkin väheksytään ympäristöongelmia ja ajetaan yksiulotteista kuvaa edistyksestä. Jatkoimme aiheesta kollegani Tero Toivasen kanssa BIOS-podcastin jaksossa “Meneekö maailmassa kaikki paremmin?“

“Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.”

BIOS-tutkimusyksikön blogin kirjoituksessa “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” taas pohdin sitä, miten erilaiset ruoantuotannon, ruokaturvan, vallan ja ympäristön haasteet suhteutuvat toisiinsa. Sirpaleinen keskustelu estää parempaa ymmärrystä ja toimivampaa politiikkaa.

“Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin.”