“Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella. Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulman ulkopuolelle.”
“Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla korvaava resurssi löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu.”
“Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitää itseään yllä.”
“Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.”
Takana on poikkeuksellisen pitkä ja levollinen joulunaika armaan vaimoni kanssa, ja on viime vuoden tapaan aika palata kertaamaan kulunutta vuotta. Kuten edelliseen, myös tähän vuodenkiertoon kuului suurta surua. Perheemme menetti rakkaan ja läheisen ihmisen täysin yllättäen. Koko kesä kului murheen merkeissä, eivätkä läheiset tietenkään toivu moisesta menetyksestä koskaan entiselleen. Täytyy löytää yhdessä uudenlaista elämää. Jää hyvästi, Malla.
Äitini Päivin kuolemasta tuli tänä vuonna 20 vuotta ja appiukkoni Jukan lähdöstä 10 vuotta, joten kuolema oli alati mielessä.
*
BIOS-tutkimusyksikön sivuilla julkaistaan vuoden alussa perusteellinen vuosikatsaus, ja toimintaamme on helppo seurata niin Facebook-sivullamme kuin uutiskirjeessämme. Niinpä tyydyn tässä vain kertaamaan yleisimmät linjat ja nostan esiin sellaisia asioita, joissa itse olen ollut erityisen aktiivinen.
Meidän kööri.
Ekologinen
jälleenrakennus -sivuston (englanninkielinen
versio) julkaiseminen oli ehdottomasti vuoden suurimpia ja tärkeimpiä
ponnistuksiamme. Green New Deal
-keskustelu murtautui kuluneen vuoden aikana kertarysäyksellä marginaaleista
valtapolitiikkaan, ja BIOS on ollut tuomassa
sitä Suomeenkin. Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön
puheenvuoro tähän keskusteluun. Ehkä merkittävin ero angloamerikkalaiseen Green
New Dealiin on, että korostamme materiaalisten ja ekologisten rajoitteiden
merkitystä tavoitteiden asettamiselle, joten talouspoliittinen
uudelleenajattelu nivoutuu vahvemmin aineellisen kasvun tieteelliseen
kritiikkiin. Joulukuussa Kansallisteatterissa pidetty tilaisuus oli
menestyksekäs välitilinpäätös tälle työlle.
Kaiken kaikkiaan tämä oli suorastaan hysteerisen
aktiivinen BIOS-vuosi: julkaisimme kymmenkunta tieteellistä artikkelia ja liki
viisikymmentä muuta kirjoitusta, järjestimme joukon seminaareja ja
keskustelutilaisuuksia, esiinnyimme laajasti tiedotusvälineissä, ja erilaisia
luentoja, paneelikeskusteluja ja muita julkisia esiintymisiä mahtui vuoteen
satakunta! Tämän lisäksi teimme monensorttista yhteistyötä. Itselleni tärkein
kokemus oli Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn tekoprosessin
”mentorointi” Karoliinan ja Teren kanssa. WISE-projekti työllisti aiempaa
enemmän, kun BIOS vastasi yhden valmiusharjoituksen laatimisesta ja minä otin
vastuun projektin blogin toimittamisesta.
Maaliskuussa Versus-lehti julkaisi toimitusyksikkömme yhteisen kirjoituksen ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?” esimakuna myöhemmin ilmestyvästä artikkelistamme. Irtikytkentä (decoupling) on ehkä tärkein systeemisten muutoksen tarvetta kyseenalaistava argumentti, jonka empiirisen pohjan ruotiminen on ollut tärkeimpiä tutkimuspanostuksiamme viime aikoina.
Huhtikuisessa kirjoituksessani ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio” pureuduin etenkin eduskuntavaalien aikaan kiihtyneeseen retoriikkaan, jossa kyseenalaistetaan ympäristöpoliittisia toimia syytellen ”ympäristöpuritanismista”, ”ilmastohysteriasta”, ”köyhien syyllistämisestä” ja niin edelleen. Teemaan palattiin myös BIOS-podcastissa ”Ilmastovaalit, onko niitä?” Sustainability-lehdessä julkaistiin kaksi Emma Hakalan johdolla kirjoitettua ympäristöturvallisuutta käsittelevää tutkimusartikkelia, ”Northern Warning Lights” ja ”A Lot of Talk, But Little Action”. Tere Vadénin kanssa ideoimme infovideon ”Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?”, jonka toteutti talkootyönä 3Dollin Matti Kuusniemi.
Alue ja
Ympäristö -lehden kesäkuun numerossa ilmestyi kokonaista kaksi
BIOS-artikkelia. Yhteistyössä kirjoitettu ”Onnistunut
irtikytkentä Suomessa?” osoittaa laajaan tutkimuskartoituksen pohjalta,
että talouskasvun ja luonnonvarojen absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole
empiirisiä todisteita ja että riittävän mittakaavan irtikytkentä tarvittavassa
aikataulussa olisi ilmeisen mahdoton tehtävä. Jotain täytyy siis tapahtua myös
taloudellisten taustaoletusten puolella. Omassa vertaisarvioidussa
katsausartikkelissani ”Mitä maailman
nälän voittaminen vaatii?” tuon yhteen kriittisen tutkimuksen eri
juonteita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan tuotantokeskeisen paradigman.
Miten tuottaa koko ajan enemmän ja samalla vähentää ympäristökuormitusta?
Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, mutta kysymys onkin väärä.
Syyskaudella julkaisutahti hieman rauhoittui,
mutta monenlaista tavaraa tuli silti maailmalle. Elokuussa kirjoitin Politiikasta.fi -lehteen IPCC:n
tuoreesta maankäyttöraportista ja sen suomalaisesta vastaanotosta.
Syyskuisessa BIOS-blogitekstissäni ”Ruoantuotannon synkkä
utopia” taas tuskailin, miten yksioikoisia näkymiä tutkijatkin voivat
esittää ruoantuotannon tulevaisuudesta, ja miten ne ruokkivat nykykeskustelun
vastakkainasetteluita ja tutkimustiedon väheksymistä. Palasin aiheeseen vielä
synkemmällä mielellä marraskuisessa blogiartikkelissani ”Miksi
keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”, joka kyllä
ilokseni herätti lukijoissa paljon kiitollista vastakaikua ja levisi yllättävän
laajalle. On silti surullista, että ruoantuotantoa ja kulutustapoja koskevasta
keskustelusta on tullut uusi tieteen väheksynnän ja hämärtävän retoriikan alue
Suomessa.
Rakas niin & näin työllisti tietysti melko lailla, mutta pitkään toivomani vastuiden uusjako alkaa vihdoin olla todellisuutta. Vuoden lopulla Kaisa Kortekallio otti käsistäni artikkelitoimittajuuden, mistä olen sanomattoman kiitollinen. Ehdin hoitaa tehtävää 15 vuotta. Reetta Eiranen otti hänkin kontolleen sellaisia töitä, jotka olivat ikään kuin itsestään langenneet osakseni. Pysyn ainakin toistaiseksi Eurooppalaisen filosofian seura ry:n puheenjohtajana ja toiminnanjohtajana, eli monensorttista hallinnollista hommaa minulle kuuluu. Olen silti todennut, että ikääntymisen myötä ja ympäristökysymysten muodostuessa koko ajan vain tärkeämmiksi ja polttavammiksi minulla ei ole enää niin & näin -voimia, intoa eikä aikaa entiseen tapaan. Messuilla kiertämistä aion kyllä jatkaa, joskin niissäkin vastuita ja työaikaa jaetaan nykyään mukavasti paljon tasaisemmin. Ehdimmekin rakkaan messutoverini Jukan kanssa hoitaa leijonanosan siitä hommasta 10 vuoden ajan!
Kesänumeron teemana oli ”sota”. Siihen käänsin Brooke Jarvisin artikkelin ”Hyönteisten tuomiopäivä on koittanut”. Prosessi oli hieman työläs, sillä lukuisiin tutkimuksiin viittaavassa englanninkielisessä alkutekstissä ei ollut lainkaan kirjallisuusviitteitä, joten jouduin rakentamaan viitteistön itse. Toisaalta tulos on tässä mielessä alkuperäistä parempi! Valitettavasti käännös ei tule verkkoon oikeuksien hintavuuden vuoksi – mutta muutenkin suosittelen niikkärin tilaamista, sillä myös avoin verkkojulkaisumme on tilaajien varassa.
Syysnumeron teemoja olivat ”tekoäly & Euroopan rajoilla”. Tekoälyteemaan kirjoitin koosteen aiheen käsittelystä scifielokuvissa – tämä oli hauskaa ja jotain ihan muuta! Vuoden tärkein niin & näin -tekstini ja muutenkin tärkeimpiä kirjoitusurakoita vuoden aikana oli kirjeenvaihto Ilja Lehtisen kanssa. Iljan tekstin lukeminen murhemielisenä Hulauden saunalla käynnisti ajattelu- ja kirjoitusprosessin, joka meni luihin ja ytimiin.
Joulunumerossa ”tiedostamaton, trauma & luovuus” en perinteisesti ehtinyt juuri olla mukana, sillä sen valmistelu osuu rahoitushakemusten rustaamisen ja messureissaamisen ajalle – ja tänä vuonna Turun ja Helsingin kirjamessujen lisäksi hoidettavana olivat myös Jyväskylän messut.
*
Ravintoloiden, kahviloiden ja baarien vegaanista tarjontaa kartoittava arvioblogi Hyvä kurkku mullistui, kun Sylvi-lehti lopetti toimintansa helmikuussa. Järkytys ja hätä oli suuri, sillä lehdessä oli ehtinyt ilmestyä 435 tekstiäni, jotka joutuisivat nyt kodittomiksi. Onneksi Samuli, Aki ja Bubi lähtivät rakentamaan talkoilla uutta sivustoa. Ilman heitä en olisi pärjännyt, ja koko projekti olisi voinut tyssätä siihen. Hyvän kurkun omien kotisivujen rakentaminen vei odotettua pidempään, ja kerkesin kokea melkoisia arviovieroitusoireita, mutta kannatti odottaa. Uudet sivut olivat komeammat kuin osasin odottaakaan. Etenkin karttatoiminnon myötä ihmiset voivat oikeasti käyttää niitä ruokapaikkojen hakemiseen tarpeen tullen. Puutarhateksteilleni täytyy vielä keksiä uusi koti.
Huomasimme myös loppuvuodesta jälkijunasta, että
Hyvä kurkku täytti 10 vuotta!
*
SPR:n ensiapupäivystykseen piti suorastaan kamppailla päiviä kalenterista. Vaikka tämä vapaaehtoistyö jää väistämättä vähän muun varjoon, sain sentään parin viikon verran kuljettua punaisissakin. Kesän festivaaleille oli mukava päästä irrottautumaan, sillä ne ovat aina omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.
Festarikledjuissa.
*
Puutarhalla vuosi oli vallan mainio, vaikka kärsimmekin edellisen vuoden tapaan jonkin verran kuivuudesta. Perustimme uuden parsamaan, ostin vanhalle kompostikehikolleni vielä ainakin yhden vuoden elinaikaa korjailemalla sitä, rakensimme uuden kurpitsakummun ja tilasimme Biotukselta isosukkulamatoja torjumaan harsosääskiä. Sain myös Marjaanalta lahjaksi erinomaiset työhousut, jotka saivat nimen ”Byxorna”.
Inkivääriä.
Marjaanan uusi kokeilu eli inkiväärin viljely onnistui yli odotusten – niin hyvin, että kuskasin mukuloita kavereillekin runsain mitoin. Kaikkiaan sato onnistui erinomaisesti: härkäpapuja, pensaspapuja, kesäkurpitsaa ja syyskurpitsaa etenkin saatiin enemmän ja parempilaatuisena kuin normaalisti. Porkkanat kärsivät loppuvaiheessa tuholaisista. Viime vuonna lehtikaali oli ilmeisesti kuivuuden takia masentavan kitkerää, mutta nyt saimme nauttia mehevästä sadosta, jota läheisetkin kävivät keräämässä, kun emme saaneet kaikkea kulutettua tai säilöön.
*
Tammikuussa päivystin Tieteen päivillä niin &
näin -pöydän ääressä ja kävin siinä sivussa esiintymässä: ensin päiväseltään
puhuin fossiiliteollisuuden kepulikonsteista ja Tieteen yössä Lavaklubilla
paneelissa ”Ilmastonmuutos:
sanoista tekoihin” Mikko Poutasen, Juha Raipolan ja Senja Laakson kanssa.
Sinin ja ihanan koiran tapaaminen oli kuitenkin parasta koko sessiossa!
BIOS-tutkimusyksikkö oli Tieteen päivien aikaan muutenkin esillä komealla
edustuksella.
BIOS oli järjestämässä WISE-hankkeen seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?” Tiedekulmassa. Minä oli paikalla kuunteluoppilaana, mutta edellä mainitsemani WISE-blogiteksti sai innoituksensa etenkin kansanedustajakandidaatin kommenteista. BIOS-kollegoiden kanssa vietimme mukavan illan Maannoksessa.
Tammikuussa myös juhlimme rakasta Pekka-veljeäni, joka tästä veljessarjasta lienee lopulta viisain ja inhimillisin. Se on toisaalta vähän ja toisaalta paljon sanottu, ehkä.
Heilu keinuni korkealle.
Educa-messujen aikaan kertyi pitkä ja monipolvinen
Helsingin reissu. Olin ystäväni ja kollegani Galina Kallion hankkeen
ohjausryhmän kokouksessa, jossa oli erityisen mukava rupatella kunnolla
viljelijä Tuomas Mattilan kanssa. Sieltä siirryin suoraan messuständin
kokoamiseen Jukan kanssa. Messujen jälkeen jäin kaupunkiin ensin illastamaan Brokadissa Sallan ja
Harrin kanssa ja sitten sunnuntaina tekemään Hyvä kurkku -reportaasia
Vegemessuista – vegaanisia macaroneja! Pidin messuilla myös luennon
”Yksityiskohdista kokonaiskuvaan”, jonka toistin maanantaina vanhan ystäväni
Mian kuvaamana Vegaanihaasteen
videoluentona. Tammikuussa ilmestyi myös Attacin eurooppatiedotuksen video,
jossa puhun ilmastonmuutoksesta
ja eriarvoisuudesta.
Kuun lopussa BIOS muutti parempiin tiloihin
samassa rakennuksessa Meritullintorilla.
Helmikuussa kävin ystäväni Helkan kutsusta puhumassa
Vuorentaustan koulussa. Vastaanotto oli upea: kuoroesitys, oppilaiden oma
luento ja hienot haastattelijat!
Sain uudet lukulasit, ja elämänlaatuni koheni
huomattavasti. Olin ihmetellyt, miksi en jaksanut lukea enää iltaisin. Selitys
oli yksinkertainen: en nähnyt. Kyllä ihminen on viisas. Testasin optikolla
ehdotettujen lasien tehoa uudella Ursula K. Le Guin -editiolla, jonka
loppuviitetekstit ovat pikkuriikkiset.
Kävimme Marjaanan kanssa Helsingin reissulla.
Pistäydyimme uuden BIOS-toimiston avajaisissa ennen ihanaa iltaa
Grön-ravintolassa. Lauantaina katsastimme yhdessä Oodin, nauroimme Kiasmassa
Pilvi Takalan mahtavia videoteoksia, nautimme Amos Rexissä Magritte-näyttelystä
ja vietimme iltaa Sannan ja Lassen kanssa.
Vanha lukioaikainen sydänystäväni Tiina Soini kutsui minut tamperelaisen Aretain dialogi-iltaan esiintymään. Eduskunnassa esiinnyin Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuuksissa, ja Huvudstadtsbladet haastatteli minua aiheesta. Galina Kallion kanssa kirjoittamamme vieraskynä ilmestyi Helsingin Sanomissa.
Vietimme Tampereella täydellisen veljesillan: Janskun taidetta Laikussa, hyvää ruokaa Kattilassa, Lautapelejä Tavernassa ja Kalkitosten mielipuolista täyttämistä Sohossa.
Maaliskuussa tuskastuin, kun tiedeuutisointi
”maailman vihertymisestä” meni säännönmukaisesti pieleen. Paras juttu aiheesta
taisi tulla Carbon
Briefilta, mutta edes se ei handlannut asiaa ihan kunnolla. Julkaisin
kotisivuillani faktantarkistuksen,
jota olen saanut jakaa toistuvasti, kun alkuperäiset pieleen menneet uutiset
palaavat yhä uudelleen somen viraalivirtaan. Yle julkaisi ravintosuosituksia ja
lihantuotantoa käsittelevän jutun, jossa haastateltiin professori Juha
Heleniusta. Juttu itse oli onnistunut, mutta vastaanotto ja sen tulkinnat olivat
niin pielessä, että kirjoitin
aiheesta.
Kävin Pispalan kirjastossa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja nostalgisoin aktivistivuosilta tuttujen kirjojen äärellä. Olin Korvaamaton-ilmastokampanjan tukija ja lahjoitin vaalirahaa kahdelle eri puolueen ehdokkaalle. Luennoin ympäristöasioista myös Tapiolan lukiossa.
Pispalan kirjastossa.
Marjaanan kanssa ihailimme tamperelaisen Café Arthousen brunssilla Jukka Tilsan teoksia ja kävimme Sara Hildénin museossa Kiki Smithin näyttelyssä. Ystävämme Helena antoi meille lahjaksi Martti-hevosen tallilta kunnon kuorman palanutta hevosenpaskaa. Keräsimme Makholman rannoilta myös ”merepaskaa” eli merilevää lannoitteeksi. Ihan parasta hommaa.
Päivystin Turussa Sosiologipäivillä niin &
näin -pöydän ääressä ja kävin syömässä rakkaan Karelin kanssa Kåren Street
Foodissa, joka on sittemmin lopettanut. Mistä minä nyt saan vegaanisen philly cheesesteakin? Cosmic Comic
Cafessa luin vuosien jälkeen uudestaan S. Albert Kivisen novellin ”Keskiyön
mato Ikaalisissa”. Aasa tuhti mullin mallin!
Daeshin/ISIS:in valtakunta romahti, ja sykloni Idai sai aikaan eteläisen pallonpuoliskon ehkä vakavimman luonnonkatastrofin koskaan (joskin historian eri vaiheita on aika keinotekoista verrata keskenään). Tampereella Tulenkantajien kirjakauppa lopetti, Sipilä ”kantoi vastuuta” ja eduskuntavaalien keskusteluissa velloi ilmastoteko-retoriikka, jossa tutkimustiedolla ei juuri väliä ollut. Nuorten ilmastolakot olivat maailmanluokan ilmiö, ja sen nuoret saivat kyllä ylenkatseena tuta. Istuttakoot sitten puita häiriintyneet tytöntylleröt ja niin edelleen.
Katsoin Clark Ashton Smithin tuotannosta kumpuavan lovacraftiaanisen leffan Ääni syvyydestä ja kuuntelin valtavan hienon radiosarjan 1800-luvun nälkävuosista. Science-lehdessä muistutettiin, että hiilinielut eivät koskaan voi korvata päästöleikkauksia. (Suomessa tietysti pystytään samaan aikaan uhittelemaan, että me kyllä osaamme pitää huolta nieluista ja toisaalta että kyllä päästöjä pitäisi leikata eikä hössöttää nieluista. Elepolitiikassa johdonmukaisuudella voi heittää vesilintua. Kuten BIOS on toistuvasti muistuttanut: sekä leikkauksia että nieluja tietysti tarvitaan, koska tavoitteen täytyy olla lopulta hiilinegatiivisuus.)
Huhtikuussa kävin Tampereella Mummon kammarissa
keskustelemassa, ja Voima-lehti haastatteli minua. Vuoden
erikoisin julkinen esiintyminen oli Hervannassa Veritas-forumin tilaisuudessa
Eija-Riitta Korholan rinnalla. Vastakeskustelijani pyynnöstä tallenne julkaistiin
vasta kesällä vaalien jälkeen. Go figure.
TAMK:in Masters’ Conferencen esiintyminen sen
sijaan oli todella mukava kokemus. Oli kiva jutella pitkästä aikaa Eveliinan ja
Minnan kanssa, ja oma esitykseni ”The
Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present” antoi
tilaisuuden palata vanhojen tutkimusteemojeni pariin. Sirpa Pietikäisen ja
minun esitykset keskustelivat hyvin keskenään.
Fingon ruokaturvaryhmä julkaisi koosteen ”Ruoka
ratkaisijana”, jonka tekemisessä olin ollut hyvin aktiivinen. Ryhmää
vetänyt maanmainio Jussi Kanner lähti valitettavasti muihin hommiin talon
sisällä, mikä surettaa.
Kävimme Marjaanan kanssa päiväreissulla Helsingissä. Hakaniemen Kauppahallissa sain ensimmäisen kokemuksen Juustotyttöjen Hellemmästä valkoisesta ja ihastuin ikihvyiksi. Aterioin Silvopleessa ensimmäistä kertaa 13 vuoden jälkeen – oli aikakin, sillä Toisen linjan ravintola lopetti toimintansa joulukuussa (uusi aukeaa keväällä ihan lähelle). Kiasmassa ihastelimme Alma Heikkilän teoksia ja Iiu Susirajan näyttelyä. Amos Rexissä kävimme kokemassa Studio Driftin näyttelyn ja Ateneumissa Kupka-retrospektiivin.
Yksityiskohta Alman teoksesta.
Eduskuntavaalien tuloksesta olin pääosin
turhautunut, vaikka moni iloitsikin. Liian
vähän, liian myöhään.
Iloitsin, kun verkkomedia Hyvän sään aikana sai rahaa Tiina ja
Antti Herlinin säätiöltä ja kun Vegemessut
palkittiin vuoden messuina. Johanna Vehkoon oikeusprosessi oli käsittämätön
vääryys, mutta niin Journalistiliiton kuin kirjakustantajan tuki Johannalle
olivat hienoja ja konkreettisia avittavia eleitä. Silti: mee kotiin
oikeuslaitos, oot kännissä.
Toukokuussa sain kunnian pitää luennon Kansainvälisenä museopäivänä Tampereen museoviikon tapahtumassa Tampere-talolla. Luento meni hyvin, ja sain tilaisuuden uudistaa luentorunkoani kunnolla. EU-vaaleissa annoin taloudellista tukea jälleen kahdelle kahden puolueen ehdokkaalle. IPBES-raportti ilmestyi, ja Oras tiivisti sen sanomaa Sitran sivuilla. Raportin tiivistelmien lukeminen ei ollut muutenkaan vuoden mieltäylentävimpiä kokemuksia.
Vierailin rakkaan ystäväpariskunnan luona Helsingissä ennen perheen muuttoa Ruotsiin. Sain kunnian lukea lapsille iltasaduksi Pekka Töpöhäntää (joskin kohdalle osui vähän hämmentävä tarina), ja aamulla kuuntelimme hetken Piilomaan pikkuaasia. Iso ikävä jäi, mutta keväällä toivottavasti pääsen käymään vieraisilla. Samalla reissulla kävin BIOS-porukalla katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän ”Yhdestoista hetki”, jossa BIOS oli lavallakin yllättävän näkyvästi. BIOS-kollegani Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.
Korjasimme serkun ja veljien kanssa laituria Hulaudessa ja keräsin horsman alkuja Makholmassa. Herkkua, joskaan en tajua sitä ”kuin parsa”-juttua. Ei ole, enkä tekisi parsan tapaan, mutta muuten on hyvää.
Horsmaa keräämässä.
Maailma kylässä -festareilla päivystin taas
niikkärin pöydässä ja esiinnyin pari kertaa: ensin puhuin Lavaklubilla
yksilöstä ja yleisestä ympäristötoiminnassa, sitten keskustelimme Fingon Ruoka
vaarassa -paneelissa Jenna Kettusen ja Maija Lummen kanssa. Helsingin
reissu venyi kahden kokouksen vuoksi festareita pidemmäksi, mutta onneksi sain
viettää mukavan illan ja yön Elvin, Jarkon ja Kaisun kanssa.
Kesäkuussa BIOS-toverit olivat perheen tiluksilla retriitissä, ja pistin tutkijat lupiinipartioon. Ennen lomille lähtöä kävin Karoliina Lummaan kanssa Nuuksiossa puhumassa Nielu-näyttelyssä ja kuuntelin hiilinieluseminaaria Finlandiatalossa (jouduttuani vähän yllättävään suukopuun äimistyin, millaista kieltä nuorista ilmastolakkolaisista voi julkisella paikalla kuulla).
Kurjenmiekat kukassa.
Kesäloman aikana sain vihdoin Ursula K. Le Guinin
orsinialaisten tarinoiden kootun laitoksen luettua. Hieno kokemus. ”But all this happened a long
time ago, nearly forty years ago; I do not know if it happens now, even in
imaginary countries.”
Heinäkuussa Spin-lehdessä ilmestyi arvioni Gerry B. Ilvesheimon teoksesta Ilmestyskirja. Luin vihdoin Antti Salmisen Lomonosovin Moottorin, tai pikemminkin vaeltelin läpi sen sivujen. Yllätyksekseni tykästyin kirjaan kovastikin. Seuraava opus Mir oli tarkoitus aloittaa heti perään, mutta muuta lukemista tuli tielle, ja pääsin sen kimppuun vasta joulukuun lopussa. Kesän aikana luin innolla vanhoja LRB:n numeroita, lapsuudessa rakastamani teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit alkukielellä, Luupäät-sarjakuvaa, Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus, Swamp Thingin Alan Mooren kauden, Ursula K. Le Guinin esseitä ja John Christopherin nuortenkirjan When the Tripods Came, jota ei aikanaan suomennettu. Katselin Babylon 5:n uusiksi.
Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä Kansallismuseon Inherit the Dust -näyttelyssä ja Kiasman kovin epätasaisessa Yhteiseloa-näyttelyssä. Illastimme Grönissä, kävimme lautalla erinomaisella lounaalla Lonnan saaressa ja pitämässä sadetta Suomenlinnalla, ja illastimme Omnamissa Manun ja Jullen kanssa. Porissa nautimme taidemuseon taidevaraston avointen ovien päivästä ja muista näyttelyistä sekä kävimme pitkästä aikaa Juseliuksen mausoleumissa. Mäntän kuvataideviikolla Göstan ravintola tarjosi loistavan polentan, mutta näyttelykokemukset olivat epätasaiset. Hämmennyin myös siitä, miten vähän pidin Pekilon näyttelystä, kun niin moni ystävä sitä ylisti. Kävimme myös Laukon kartanon näyttelyissä.
Hanna Nikkasen mahtava Long Play -artikkeli ”Marsin tarhurit” ilmestyi. Ilostuin kuullessani Hannalta, että biosfääriläisille oli näytetty kuvun läpi elokuvaa Silent Running!
*
Elokuun alkuun mennessä lomailun jäljiltä työlistalle oli kertynyt kaikenlaista, ja pari viikkoa meni melko tohinalla, joskin SPR-päivitykset tauottivat mukavasti ja ”nollasivatkin”, kuten puutarhatyö.
Uuden parsamaan lupaavat merkit.
Loppukuusta päivystin niin & näin -pöydän takana Tampereen yliopiston metodifestivaaleilla ja kävin Tietokirja.fi -tapahtumassa Tuukka Tammen ja Johanna Vuorelman kanssa puhumassa siitä, miten vaikeista ja monimutkaisista asioista viestitään. Jami Jokisen tekemässä Lännen Median jutussa selitin tarvittavien päästövähennysten mittaluokkaa ja luonnonvarojen kulutuksen problematiikkaa.
Syyskuussa kävin maanmainion Jouni Tikkasen Lauma-kirjan julkkareissa. Pidin perinteisen massaluentoni Tampereen yliopistossa, joskin nyt karmealla kurssinimellä ”Ihminen ratkaisee” (sen täytyi olla piruilua). Aallossa luennoin kiertotalouden käsitteen ongelmallisuudesta ja irtikytkennän unelman hankaluudesta. Galina Kallion kanssa esiinnyimme Perho-liiketalousopiston gastronomiaseminaarissa. Tiedekulman tilaisuudessa ”Talouden uusjako” puhuin Ville-Pekka Sorsan, Juha Siltalan ja Minna Ruckensteinin kanssa. Oodissa luennoin ilmastonmuutoksesta. Ilokseni rakas Iita-tätini tuli kuuntelemaan, ja kerkesimmepä lasillisellekin sen jälkeen.
Ystäväni laittoivat pystyyn Aurinkopankki-firman, ja Mikon ja
Jennan ihastuttava lastenkirja Näkymätön myrsky
ilmestyi.
Lokakuu alkoi tuttuun tapaan Turun kirjamessuilla. Söin Komppelissa käsittämättömän nostalgisen seitanleikkeen. Vapaapäiväni vietin Karelin ja Furun kanssa Katariinanlaaksossa. Ilja Lehtisenkin tapasin viimein kasvokkain, ja niikkäriporukalla vietimme Kuori-ravintolassa hienon illan. Totesin taas kerran, että Dynamo ei ole minun juttuni mutta Daily News on. Messuilla Turun scifiseuran osasto oli turvavyöhykkeeni. Tartuin iltalukemisena vuosien jälkeen China Miévillen Bas Lag -trilogiaan, jonka kahlaaminen kestikin joululomalle asti. Osin parempaa kuin muistin, osin tuskaisen huonompaakin. Ostin Stanislaw Lemin harvinaisuuden Paluu tähdistä – ja se on hittolainen vieläkin lukematta! Olin unohtanut koko opuksen.
My Special Place.
Kävin Kulttuuritalolla JUST-FOOD-hankkeen
aloitusseminaarissa, jossa pääsin juttelemaan vihdoin kasvokkain parin tärkeän
kollegan kanssa ja sovin tutkimustapaamisia vuodelle 2020.
Marjaanan kanssa olimme taas Helsingin reissulla. Valokuvataiteen museossa Sakari Piipon ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä” ja Caj Bremerin ”Suomalainen arkipäivä” olivat kerrassaan valloittavan hienoja näyttelyitä. Söimme unohtumattoman illallisen Maannoksessa, kävimme HAMin Thesleff-näyttelyssä ja Amos Rexin Birger Carlstedt -näyttelyssä. Ja vietimme tietysti ihanan illan Sannan ja Lassen kanssa, kuten asiaan kuuluu.
Helsingin kirjamessuilla sain vihdoin Mikon ja
Jennan kirjan hyppysiini. ”Sarjakuvakirjamme” Filosofia
aloittelijoille oli juuri niin menestyksekäs kuin toivoimme. Vietin
rattoisan vapaapäivän Karryn kanssa jutellen tärkeistä, illastimme Gohanissa Sallan ja Harrin
kanssa, ja BIOS-väen kanssa pääsimme tapaamaan Suomen vierailulla olleen Jason
Hickelin. Hänen luentonsa minulta jäi valitettavasti sivuun.
Marraskuussa luennoin Tampereen yliopistolla vanhan tutkijatoverini Markuksen kurssilla irtikytkennästä. Helsingissä Hotelli Rantapuistossa osallistuin kaksipäiväiseen Reproductive Justice -seminaariin, joka oli paljon opettavaisempi ja kiinnostavampi kokemus kuin osasin odottaa. Kävin myös jälleen Joensuussa vierailemassa vanhan tutkijatoverini Lassen kurssilla. Puhuin kovin sopivasti samoista aiheista kun Markuksen kurssilla – tekiväthän miehet yhteisen väitöskirjankin, jota olin ”kustannustoimittamassa”. Sonckin salissa Helsingissä järjestetty tilaisuus ”The New EU-Africa Agenda” yllätti: kuten Jenna totesi, moisia äänenpainoja ei olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuulla ministeriön järjestämässä tilaisuudessa.
Jyväskylän kirjamessuilla oli mellevää nähdä
Jaakkoa ja Millaa pitkästä aikaa, ja vietimme kostean ja hauskan Hyvä kurkku
-illan Samulin ja Bubin kanssa.
Joulukuussa pidettiin kansallisteatterissa edellä mainittu ekologinen jällenrakennus -tilaisuus, jossa Juha Siltala esiintyi lavalla perinteisen vuolassanaiseen ja vetoavaan tapaansa. Olin ylpeä työtoverieni esiintymisestä, ja poliitikko- ja asiantuntijavieraistakin saatiin ihan mukavasti asiaa irti. Minä olin turvassa katsomossa. Pidimme WISE-projektin vuoden viimeisen seminaarin Suomenlinnassa ja juhlimmekin kohtuudella. Veljeni Pekan luona teimme puuhommia ja laitoimme veljentyttäreni Ronjan kanssa ruokaa. Tänä syksynä kerkesimme käydä yhdessä läpi risoton ja pasta-aterian teon alkeet. Mukava uusi perinne.
Haastattelussa Kallion OHMYGOODNESS-ravintolassa.
Luin Washington Postin ”Afganistan-papereita”, Heikki Koposen mainion tekstin ”Insinöörin isänmurha”, tuntoja Vihreän Langan lopettamisesta, Long Playn hauskan jutun ”Mitä mietit, Ben Zyskowicz?” sekä David Wallace-Wellsin jutun ”We’re Getting a Clearer Picture of the Climate Future – and It’s Not as Bad as it Once Looked”. Viimeksi mainittu hyviä ja huonoja uutisia läpi käyvä juttu on tavallaan hyvä, mutta toisaalta se vertailee ”samalla viivalla” asioita, jotka eivät ole mielestäni vertailukelpoisia. Yhtäältä ilmastoskenaarioita ei enää sovelleta väärin, eli kaikkein pahimpia ei lueta business as usual -hengessä. Se ei tietenkään kerro siitä, että asiat itsessään olisivat alkaneet mennä parempaan suuntaan – päinvastoin, päästökehitys on edelleen kurja ja monet ympäristömuutokset etenevät oletettua nopeammin. Varmaankin palaan artikkeliin alkuvuodesta BIOS-uutiskirjeessä.
*
Tänä vuonna lahjoitin rahaa SPR:lle, Finnwatchille, Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, Siemenpuulle, Food Firstille, Internet Archivelle, Climate Home News -faktantarkistajille ja Turun Science Fiction Seura ry:lle. Tuin Guardian -lehden toimintaa, tilasin Long Playn joululahjatilauksia, ostin säännöllisesti Isoa Numeroa ja olin YHYS ry:n kannatusjäsen.
Koko vuoden mielessäni pyöri hämmentävä tietoisuus siitä, että olemme eläneet Marjaanan kanssa yhdessä jo kokonaisen neljännesvuosisadan. Tutustuimme ja päädyimme yhteiseen kaveriporukkaan ystävän kautta. Hiljalleen kapakeissa höpötellessä sekä keikoilla ja festivaaleilla hilluessa alkoi mielessä orastaa ajatus siitä, että vakava ihmissuhde voisi olla ihan mahdollinen asia. Olin kuitenkin sitoutumiskammoinen kakara. Loppuvuodesta vihdoin aloimme uskaltaa – Marjaana oli tietysti näissä asioissa viisaampi ja töni minua liikkeelle. Eräänlaiseksi viralliseksi virstaanpylvääksi olemme merkanneet vuoden vaihteen, kun ystävämme käski meidän suudella julkisesti, koska ”kaikki kuitenkin tietävät”. Näin neljännesvuosisata yhdessä tulee täyteen vuosikymmenen vaihteessa. Kannatti rohjeta. Ilman Marjaanaa olisi vuorenvarmasti paljon paljon huonompi ihminen enkä ymmärtäisi mitään tomaateista, kissoista, merestä ja muista tärkeistä asioista.
BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin pitkä esseeni “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?” Kirjoituksen taustalla oli syvä turhautumiseni siitä, miten samat jumitukset toistuvat jatkuvasti ja miten vähän tutkimustieto lopulta vaikuttaa keskusteluun.
“Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”
“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”
“Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta.”
“Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.”
“Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin.”
Ilja Lehtisen essee ”Toivottomuuden puolesta” ilmestyi Medium-verkkoalustalla 15.7.2019 ja herätti heti laajaa keskustelua sosiaalisessa mediassa – noteerattiinpa se myös Helsingin Sanomien sivuilla. Miksi ympäristökeskustelussa toivosta kiinni pitäminen koetaan niin korvaamattomaksi? Miksi toivottomuus on niin synkeä mörkö? Lehtisen kirjoitus toi viime aikoina yhä uudestaan nousseen aiheen käsittelyyn tärkeitä uusia ulottuvuuksia.
Kirjoitus innoitti minut jatkamaan viestinvaihtoa, joka alkoi jo tammikuussa niin ikään Mediumissa ilmestyneen Lehtisen esseen ”Täysin automatisoitu pakofantasia” tiimoilta. Tartuin kommenteissani erityisesti ympäristöntutkijan näkökulmasta aiheen olennaisimpiin puoliin – miksi toivosta ja toivottomuudesta syntyy juuri ympäristökeskustelussa niin kovat väännöt? Miksi vastakkainasettelu on poissulkeva?
Elokuun alussa julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneli IPCC:n erikois raportti Climate Change and Land. Keskustelu maankäytöstä, turpeesta ja metsien hiilinieluista on käynyt Suomessa kuumana, ja raportti otettiin vastaan pitkälti sen tiimoilta.
“Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.
Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.
Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.”
BIOS-tutkimusyksikön työ kantoi taas hedelmää, kun Alue ja ympäristö -lehti julkaisi uusimmassa numerossa kaksi artikkeliamme.
Oma vertaisarvioitu katsausartikkelini “Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” tutkii vallitsevan ruokapolitiikan ongelmia ja pohtii tietä kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan ruokajärjestelmään.
“Tämä artikkeli tuo yhteen useita kriittisen nälkä- ja ruokakysymysten tutkimuksen juonteita edistääkseen keskustelua paremmasta ruokajärjestelmästä. Vallitseva tuotantokeskeinen paradigma pohjautuu yksinkertaistavaan analyysiin nälästä pelkkänä ruoan puutteena sekä tuotannon lisäämisestä tärkeimpänä ratkaisuna. Tällainen lähestymistapa on selvästi ongelmallinen lisääntyvien ympäristöongelmien sekä jatkuvan nälän ja ruokaturvattomuuden aikana.”
BIOS-tutkimusyksikön yhteinen vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” kyseenalaistaa irtikytkennän käsitteen mielekkyyden etenkin poliittisten ohjenuorien tarjoajana.
“Ympäristövaikutusten irtikytkentää talouden koosta ja kasvusta on esitetty ratkaisuksi ekologisen kestämättömyyden ongelmaan. Irtikytkentä on myös “vihreän kasvun” ja kiertotalouden välttämätön taustaoletus. Kun arvioidaan, minkä kokoinen tehtävä onnistunut irtikytkentä Suomessa olisi ja miten nopeasti se pitäisi toteuttaa, huomataan sen olevan mahdotonta. Löytämämme empiiriset havainnot eivät osoita vaadittavan nopeaa ja syvää irtikytkentää. Tämän vuoksi irtikytkentä ei ole hyvä käsite ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, vaan tarvittavan muutoksen luonnetta on parempi kuvata käsittein, jotka eivät sitoudu irtikytkennän oletuksiin talouskasvusta.”
Helsingin seudun kesäyliopisto pyysi minulta näkemystä siitä, mitä sivistys voisi tarkoittaa ekologisten kriisien aikakaudella. Yritin vastata pyyntöön. Alla joitain otteita:
“Kävi hyvin tai huonosti, yhteiskunnat ympäri maailman muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. ”Sivistyneen yhteiskunnan” kriteerit ovat väistämättä erilaiset tulevaisuudessa kuin menneellä maailmankaudella, jossa yhteiskuntia voitiin rakentaa jatkuvasti kasvavan aineellisen kulutuksen sekä edullisen ja helppokäyttöisen fossiilienergian varaan.”
“Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.”
“Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta siitä tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi.”
“Siksi on harhaanjohtavaa ajatella, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.”
“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”
BIOS-tutkimusyksikön blogissa julkaistiin juuri laaja kulutusta ja tulevia vaaleja käsittelevä esseeni “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio“. Iso kiitos kollegoilleni, joiden avulla tekstistä tuli reilusti parempi.
Miksi kirjoitin tämän tekstin? Harvoin olen ollut niin innoissani siitä, miten laajalti ilmastokysymys liikuttaa ja innostaa ihmsiä. Harvoin olen myöskään ollut etukäteen näin masentunut vaalituloksesta, koska pelkään, että tulos ei ole järin hyvä, ja tämäkään ympäristöherätyksen aalto ei saa aikaan tarpeeksi isoa poliittista muutosta. Toivon suuresti olevani väärässä. Toivon, että tuhannet ihmiset työllään osoittavat minun olevan väärässä.
Otteita:
“Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.”
“Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa.”
“Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta ja kestävyyttä.”
“Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä.”
“Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”
Tämä on valitettavan huonosti kirjoitettu juttu, joka antaa valtaosalle lukijoista varmasti väärän kuvan Nature Sustainabilityssa julkaistun tutkimuksen tuloksista. Hyviäkin uutisia tähän liittyy, mutta ei pelkästään. Yritän selittää mahdollisimman lyhyesti:
Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tms. kasvipintojen lisääntymistä.
Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminen tuuheammiksi.
Tätä ei siis voi mielekkäästi verrata esimerkiksi Amazonin sademetsään, kuten jutussa on tehty. Vihertyminen ei tarkoita pelkästään uutta kasvialaa, vaikka se voi sisältää myös sitä.
Tutkimuksessa tarkastellaan suoria (ihmisten maankäyttö) ja epäsuoria (ympäristöolojen muutos, palautuminen entisistä häiriöistä jne) vaikutuksia, ja suorien osuus on suuri mutta vain (yli?) kolmasosa.
Eli tämä sitaatti on kahdella tavalla pielessä: “Havainnoista siis käy ilmi, että kasvillisuuden leviämisessä eniten vaikuttaa ihmisen toiminta.” Tutkimuksen mukaan epäsuorat vaikutukset ovat suurempia, ja puhe ei ole kasvillisuuden “leviämisestä”.
Vihertymisestä viljelysmaat muodostavat suurimman osan, metsät tulevat toisena.
Kiinan kohdalla metsittämisellä on suuri merkitys. Ylen jutun hyvä puoli on tarkennus siitä, millaisia nämä metsät ovat.
Tutkimuksessa todetaan, että metsien merkitys Intian vihertymisessä on pieni. Tästä uutisjutusta saa hyvin erilaisen kuvan.
Kiitän kuitenkin jutun viimeisestä virkkeestä, jonka viestin olisi suonut olevan vahvemmassa osassa. Maapallon “vihertyminen” kun on yhtaikaa hyvä ja huono asia! Esimerkiksi maatalouden tehostuminen Intiassa on kytköksissä erittäin vakaviin vesiongelmiin, joten kehitys ei ole kestävää. Myös luonnonympäristöjen korvaaminen tehokkaasti kasvatetuilla metsillä voi aiheuttaa “vihertymistä”.
Lopuksi pari sitaattia alkuperäisestä tutkimuksesta kiinnostuneille:
“Greening or browning could result from changes in the average leaf size, number of leafs per plant, the density of plants, the species composition, duration of green-leaf presence owing to changes in the growing season and multiple cropping.”
“A third of the global
vegetated lands are currently greening—that is, becoming more
productive—in a pattern that is reflective of intensive human use of
land for crops and forests across all continents, but most prominently
in the two populous countries China and India.”
“Finally, it is
important to note that the gain in greenness, which mostly occurred in
the Northern temperate and high latitudes, does not offset the damage
from loss of leaf area in tropical natural vegetation (for example, in
Brazil, Democratic Republic of the Congo and Indonesia; Tables 2 and 3)
and attendant consequences for ecosystem sustainability and
biodiversity.”
“Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.”
Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017.
BIOS-tutkimusyksikön blogin kirjoituksessa “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisi kysyä?” taas pohdin sitä, miten erilaiset ruoantuotannon, ruokaturvan, vallan ja ympäristön haasteet suhteutuvat toisiinsa. Sirpaleinen keskustelu estää parempaa ymmärrystä ja toimivampaa politiikkaa.
“Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin.”