Miten ajatella maailmanhistorian murroskohdassa?

American Progress, John Gast (1872)

Kesäkuussa kirjoitin Sitran blogiin vierailijatekstin heidän Sivistys+ -hankkeensa päättymisen kunniaksi. Taustalla oli vajaa vuosi aiemmin kirjoittamani essee “Sivistys ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa“. Uudessa tekstissä “Millaista sivistystä tarvitaan, kun lamput sammuvat ympäri Euroopan?” olin paljon synkeämmissä tunnelmissa – Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ilmastokriisin muuttuminen yhä kouriintuntuvammaksi ja näiden pahentamat energia- ja ruokakriisit olivat huojauttaneet maailman uuteen tilaan. Minusta tuntui, etten enää osannut ajatella.

Näiden ajatusten kanssa pyöriskelin koko kesän. En sentään vajonnut syvään synkkyyteen, sillä jokapäiväinen työ puutarhassa pitää aina elämässä kiinni. Silti syksyn lähestyessä pysähdyin miettimään yhä uudelleen sitä, etten kunnolla hahmottanut enää, millaisessa maailmassa elän. Mitä minun pitäisi BIOS-tutkimusyksikön työssäni tehdä, ja millaisilla puhetavoilla ja -teoilla on tässä maailmanhistorian murtumakohdassa merkitystä? Edesmennyt ystäväni Chuck Dyke jätti minulle viimeisten tapaamisten aikana mieleen sitkeän ajatuksen: tässä ajassa on valittava merkityksellisiä tekoja – olkoot ne puhetta, kirjoitusta tai muuta. Sellaisten löytyminen tuntuu vain joskus synkeän vaikealta. Tai kuten kollegani puki syksyiset tuntoni sanoiksi: “Jos olisin tutkija 20- tai 30-luvun Saksassa, mitä minun pitäisi tehdä?”

Näistä tunnoista kumpusi tuore BIOS-tutkimusyksikön esseeni “Sitkeä edistysusko ja murtumien maailmanpolitiikka“. Se ei ole iloista tekstiä, mutta ei epätoivoistakaan, vaan se syntyi halusta ymmärtää tätä aikaa ja meidän suomalaistenkin mahdollisuuksia toimia sekä sitä, millä tavalla ja mitä kohti meidän tulisi toimia. Kuten toinen kollegani totesi “sivistys” tuntui tässä hetkessä liian kiltiltä termiltä, ja nyt siirsin sen sivuun ja kirjoitin historiakäsityksistä, romahduksista, äärioikeistosta ja sivilisaatioista. Keillä on kykyä ja halua puhua tässä maailmanajassa sivilisaatioiden näkökulmasta? Jos se puhe jätetään vain murtumien lietsojille ja kansallisen itsekkyyden ja eristäytymisen puolestapuhujille, peli on hävitty. Täytyy uskaltaa rakentaa toisenlaista politiikkaa kuin se, joka edelleen ripustautuu lineaariseen edistysuskoon, vaikka sitten kuinka viherrettynä.

Tällä hetkellä sivilisaatiotason kamppailussa vallitsee vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi yhtä harhaanjohtavaa näkemystä historiasta. Nykyisen monikriisin luonteeseen ja syihin ei ole pääsyä kummastakaan käsin – koska se tulee tulkituksi joko väistämättömästi hoituvana edistyksen lastentautina tai seuraavan romahduksen kauden alkusoittona. Monikriisin konkreettinen aineellisuus ja ekologinen perusta jäävät sivuasioiksi. Näiden näkemysten kädenväännössä ei näy voittajaa, ja kollektiivisen katastrofin mahdollisuus on todellinen.” 



Leave a Reply

Your email address will not be published.