Category Archives: Uncategorized

Vuosi 2017: tarinoiden kirjoittamista ja uusia ystävyyksiä

Viime vuonna ehdin jo huokaista elämäni muuttuneen selkeälinjaisemmaksi BIOS-tutkimusyksikön myötä, vaikka työmäärä ei ollutkaan vähentynyt – pikemminkin päinvastoin. Tietokirjailijan ja luennoijan työn sirpaleisuus näytti korvautuneen keskittyneemmällä tutkimuskirjallisuuteen perehtymisellä ja kirjoittamisella. Kulunut vuosi oli kuitenkin taas niin täynnä kaikenlaista sekalaista, että olin palaa loppuun pariinkin kertaan. Onneksi uudet ja vanhat ystävyydet auttoivat jaksamaan. Kiitos teille kaikille.

*

BIOS-tutkimusyksikön parivuotinen yhteistyö Yleisradion kanssa kantoi hedelmää, kun lokakuussa käynnistyi laajan Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuuden julkaisu. Alkujaan yhteistyömme alkoi vuonna 2015 vain Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kanssa, mutta Yle Draama tuli mukaan loppuvuodesta 2016, kun toimittajat olivat innostuneet kirjoittamistani lyhyistä tunnelmoivista tuokioista. Niinpä kuluneen vuoden ensimmäiset kuukaudet kuluivat pääosin rustatessani kymmeniä tieteelliseen tutkimukseen perustuvia fiktiotarinoita tulevaisuuden Suomesta ja muokatessani niitä draaman väen toiveiden mukaan. Koko BIOS-porukka osallistui tarinoiden ideointiin, mutta proosatekstin tuottamisen vastuu oli pääosin minun harteillani. Kirjoitustyö oli niin intensiivistä, että ihmettelen, miten aika on riittänyt mihinkään muuhun.

Näiden tarinoiden pohjalta dramatisoitiin ja osin kirjoitettiin kokonaan uudestaan sarja lyhyitä ja pitkiä tarinoita, joista tuotettiin kuunnelmia ja audiovideoita. Lopulta Jari Hanska otettiin mukaan tekemään niiden rinnalle kymmenosaista podcastia Tulevaisuus hanskassa. BIOS-väki oli niin uutis- kuin draamapuolella mukana haastateltavina asiantuntijoina ja kouluttamassa toimittajia ympäristö- ja resurssikysymyksissä. Itse päädyin Hulaudessa tehtyyn verkkohaastatteluun, jonka rinnalla tehtiin lyhyt videokin.

BIOS-tutkimusyksikön toinen merkittävä ponnistus kuluneena vuonna oli maaliskuussa julkaistu Tutkijoiden julkilausuma hallituksen metsänkäyttösuunnitelmista ja biotalousstrategiasta. BIOS toimi tutkijoiden välisen yhteistyön koordinaattorina, mutta sisällöstä vastasivat lausunnon allekirjoittaneet tutkijat. Tiedotustilaisuus pidettiin 24.3. Eurooppa-salissa Helsingissä. En itse kyennyt yllä mainitulta kirjoitustyöltä osallistumaan tähän prosessiin, mutta olen nöyrän ylpeä työtoverieni väsymättömästä vaivannäöstä. Julkilausuma oli synnyttämässä koko vuoden jatkunutta kiivasta julkista keskustelua, johon myös BIOS osallistui esimerkiksi tällä tiedotteellaan tai tällä Antti Majavan kirjoituksella. Syyskuussa Antti kirjoitti hallituksen linjan erävoitosta.

Janne Hukkinen julkilausuman tiedotustilaisuudessa

Kevään aikana yksikön väki teki myös kovasti töitä järjestäessään toimittaja ja kirjailija Nafeez Ahmedin vierailua Suomeen. Muita kutsujatahoja olivat Helsingin yliopisto, jonka puolesta suurimman työn teki Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari, sekä Tampereen yliopisto ja sen journalistiikan vierailijaprofessorina toiminut Hanna Nikkanen. En itse ehtinyt mukaan kaikkiin vierailun tapahtumiin, mutta pääsin kuitenkin kuuntelemaan Helsingin esityksen, jonka yhteydessä tapasin sittemmin läheiseksi ystäväksi muuttuneen Barry Gillsin. Olemme kumpikin intohimoisia puutarhureita, ja harrastuksemme tahtoo viedä leijonanosan keskusteluistamme silloinkin, kun pitäisi puhua vaikka ilmastonmuutoksesta.

Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta uusiin tiloihin Kruununhakaan Meritullintorille. Vaikka vanhoja kulmia tulee ikävä, uudessa työhuoneessa työskentely ja kokoustaminen on ollut todella mukavaa – minä toki teen pääosin työtä kotityöhuoneellani, mutta pyrimme kohtaamaan kasvokkain suunnilleen kerran viikossa.

BIOS-toimisto Meritullintorilla.

BIOS oli myös järjestämässä Anthony Barnoskyn kesäkuista vierailua Suomeen hänen teoksensa Loppupeli suomennoksen ilmestymisen aikoihin. Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu olivat lavalla Helsingin luennon aikana, ja BIOS-väkeä otti osaa myös Koneen säätiön järjestämään tapahtumaan, jossa Barnosky oli puhumassa.

Osallistuimme moniin vanhan Tiedekulman tapahtumiin, joista Mikko Pelttari on kirjoittanut kattavan koosteen. Olimme myös mukana Heurekan ja Sitran juhlanäyttelyn ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta” suunnittelussa ja pääsimme hyvällä edustuksella tutustumaan siihen Sitran 50-vuotisjuhlissa marraskuussa.

Uudet kotisivumme avattiin jo maaliskuussa tutkijoiden julkilausuman julkaisun alustaksi, mutta kesäkuussa sivut avattiin laajemmin BIOS-tutkimusyksikön historiaa ja toimintaa käsittelevällä kirjoituksella. BIOS-blogiin keskittyikin suurin osa työstäni vuoden jälkipuoliskolla, kun Yle-tarinat olivat päässeet käsistäni dramaturgeille. Heinäkuussa julkaistiin perusteellinen ja paljon kiitosta saanut kirjoitukseni väestönkasvusta. Elokuussa ilmestyi kirjoitukseni ympäristöturvallisuudesta – kiitokset kommenteista ja avusta etenkin Emma Hakalalle. Koko vuoden ajan olin pitänyt silmällä uusimpia ilmastonmuutosta koskevia uutisia ja tutkimuksia, ja loppuvuoden suurin ponnistus oli BIOS-väen ja kollegoiden tuella laatimani perusteellinen katsaus ilmastonmuutoksen tilaan. Toki blogissa on ilmestynyt muutakin, kuten tämä Paavon Järvensivun lokakuinen kannanotto Valtioneuvoston ilmastoselontekoon.

Kaiken kaikkiaan BIOS-porukka on julkaissut paitsi omia tieteellisiä artikkeleitaan myös yhteiskunnallisesti osallistuvia tekstejä kuten Tero Toivasen kirjoitus sotametaforista ilmastonmuutoskeskustelussa ja Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistu Antti Majavan jeremiaadi Suomen ilmastopolitiikasta. BIOS-porukan yhteisartikkeli ”The Many Anthropocenes” julkaistiin the Anthropocene Review -lehdessä.

BIOS-työtä likeltä liippasi Koneen säätiön Jakautuuko Suomi -hankkeiden kokemuksien julkaisuhanke, jossa olen ollut kustannustoimittajana Johanna Vehkoon kanssa. Ensimmäiset kirjoitukset julkaistiin loppuvuodesta, ja sarja jatkuu ensi vuonna.

Saimme myös olla mukana vierailijaprofessori Hanna Nikkasen ja 21 opiskelijan kirjahankkeessa Hyvän sään aikana. Järjestimme kirjan tekijöille helmikuussa koulutuspäivän Tampereen yliopistolla, olimme haastateltavina kirjaan ja sen rinnalla tehtyyn mainioon podcast-sarjaan ja annoimme tekijöille neuvoja tieteellisissä kysymyksissä. Koko porukan työ oli ihailtavan perehtynyttä ja perusteellista, ja kirjan saama julkisuus tuo toivoa siitä, että ilmastokeskustelussa on käynnissä muutos parempaan, vaikkakin kovin myöhään.

Syksyllä tuli iloisia uutisia, sillä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi rahoituksen hankkeelle Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin (WISE), joka käynnistyy ensi vuonna. BIOS on tutkimuskonsortion jäsen, joten taas uudenlaisia töitä on edessä. Tätä kirjoittaessani voin vain arvailla, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

*

niin & näin -lehden toiminnassa olen ehtinyt olla mukana harmillisen vähän kuluneena vuonna. Toki pelkästään messuilla ja muissa tapahtumissa kulkiessa meni taas parikymmentä työpäivää, mutta muun elämän kiireisyydestä kertoo se, etten tahtonut keretä juuri kokouksiin, yhteisistä riennoista puhumattakaan. Budjettien laatiminen, mainoskampanjoiden suunnittelu ja työläimmät apurahahaut veivät oman aimo siivunsa. Sentään vuoden ensimmäiseen numeroon ehdin kirjoittaa elokuvasta Arrival. Uudesta Blade Runnerista piti myös kirjoittaa, mutta olin sen jäljiltä niin piittaamattomassa apatiassa, etten pystynyt.

”niikkärin” korkealaatuinen työ joka suunnalla jatkui tietysti. Anna Ovaskan, Tytti Rantasen ja Jaakko Beltin luotsaamana lehti voi paksusti. Tapanin päätoimittamasta kirjasarjasta mainittakoon oman väen hengentuotteet eli Jukka Mikkosen Metsäpolun filosofiaa ja Tuukka Tomperin Filosofianopetus ja pedagoginen filosofia. niin & näin -lehti on avoimen julkaisemisen saralla yhä ansioituneempi: tätä nykyä kaikki vertaisarvioidut jutut julkaistaan verkossa avoimesti ilman viivettä, ja kaikki numerot kahden vuoden viiveellä. Suurin ilo oli tietysti joulukuussa myönnetty Kultti ry:n laatulehtipalkinto! Riemun rinnalla oli haikeutta, kun toukokuussa Jarkko S. Tuusvuori siirtyi toimituskunnasta vetämään ntamo-kustantamoa. End of an era. Whattayougonnado?

Anna Ovaska ja Antti Salminen ottamassa vastaan palkintoa

*

Toisessa vapaaehtoistyössäni eli SPR:n ensiapupäivystäjänä olen pystynyt olemaan mukana niin ikään harmillisen vähän. Unelmoin siitä, että ehtisin kouluttautua pidemmälle tässä hommassa, mutta elämä ei näytä jättävän aikaa. Ensiapupäivystykset ja ryhmän koulutusillat ovat silti minulle tärkeä asia, sillä ne ovat ihan jotain muuta kuin kaikki muu työni ja vapaaehtoistyöni – ja tietysti mitä tähdellisintä tekemistä ylipäänsä.

*

Kolmanteen vapaaehtoistyöhöni aikaa näkyy sen sijaan riittäneen kosolti, mutta sen selittääkin homman nautinnollisuus sekä helppous kytkeä osaksi työreissuja. Kuluneena vuonna näyn nimittäin kirjoittaneen Sylvi-lehden Hyvä kurkku -palstalle yli 80 ravintola-arviota. Parhaimpia kokemuksia joukossa olivat Tampereella Katmandu Hämeenkatu, Luca ja Baba’s Kitchen; Helsingissä Papito, DATE+KALE, Pizzeria via Tribunali, SOMA, Addis Ethiopian Kitchen, Furuma Cuisine, Mei Lin, Tacqueria El Rey ja Basilika; Turussa Sushi Panda, Tikitak, Nerå ja Kuori (arvio illallisesta ei ole vielä ilmestynyt) ja Joensuussa Local Bistro.

Helmikuussa Hyvä kurkku sai uuden ilmeen Pasi Romppasen tekemällä logolla, joka koristaa palstan Facebook-sivua. Arviopalsta pääsi myös ensimmäistä kertaa painetuille sivuille, kun Animalia-lehden numerossa 2/17 julkaistiin juttu ”Ravintolapöytä on katettu vegaaneillekin”.

Hyvä kurkku Animalia-lehdessä

*

Puutarhanhoito ei ole vapaaehtoistyötä vaan harrastus, mutta niin työteliäs, että se vie enemmän aikaa ja vaivaa kuin vapaaehtoistyöt yhteensä. Tämä puutarhakausi oli erityisen kinkkinen viileiden säiden ja runsaiden sateiden takia. Poikkeuksellisen vuodesta teki myös toukokuinen Italian matkamme, jonka takia suurin osa taimien kasvatuksesta jäi tältä vuodelta.

Kaalikasveille vuosi oli erinomainen, sillä tuholaiset eivät päässeet säiden takia iskemään. Kokeilimme kiinalaista parsakaalia, joka muistutti maultaan cime di rapaa, broccoli rabea eli broccolettia – tähän herkkuun ihastuimme lopun iäksi Italian reissullemme. Sen sato oli loistava, ja saimme monta täydellisen makuista orecchiette-pasta-annosta aikaiseksi. Lehtikaalia ja palmukaalia söimme tuoreena vielä joulukuussa. Parsakin teki oikein mukavan sadon.

Toukokuinen parsa-ateria

Moni muu kasvi kuitenkin kärsi, etenkin kesäkurpitsat, ja tomaattisato jäi kesken kosteuden takia iskeneen harmaahomeen takia. Kaiken kaikkiaan jatkuvat sateet haittasivat töitä: lakoontuneen ja pitkäksi kasvaneen niityn niittäminen oli tuskaa. Toisaalta tällaiset ”poikkeusajat” pakottavat opettelemaan ja mukautumaan. Vaikka muiden töiden kiireet häiritsivät puutarhatöitäkin, mitään olennaista ei onneksi jäänyt tänä vuonne tekemättä. Vanha oppi on, että tämän vuoden laiskottelusta maksaa tuplahinnan seuraavana vuonna. Luonto ei odota. Tätä mutisin itselleni kääntäessäni kompostia sateessa tai myllätessäni kasvimaita kipeytyneen jalkani kanssa ontuen.

Puutarhan rakas seuralainen tänä vuonna oli ”Paksulainen”, hillittömän pulska kimalainen, joka asusti kuistin laudoituksen alla. Lopulta hän lihoi niin, ettei tahtonut mahtua kotiovesta sisään. Onneksi laudoituksesta löytyi pari leveämpää rakoa. Paksulaiselle oli haikeaa jättää hyvästit säiden viiletessä.

*

Intouduin viime vuonna Turun kirjamessuilla liittymään Turun Science Fiction Seura ry:n jäseneksi, ja silloin sovimme, että kirjoittaisin silloin tällöin kirja-arvioita Spin-lehteen. Vaikka ehdin nykyään lukea tuskallisen vähän kaunokirjallisuutta, heinäkuussa ilmestyi Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogian arvio ja ensi vuonna ilmestyy China Miévillen kirjan This Census Taker arvio. (niin & näin -lehden sivuilla muuten uudelleenjulkaistiin maaliskuussa vanha arvioni Miévillen kirjasta Embassytown.) Kymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut kolmattakymmentä science fiction -kirjoja tai -elokuvia käsittelevää arviota tai esseetä, eli harrastelun asteelle tämä on jäänyt. On kuitenkin verrattoman mukavaa palata edes hiukan ”fandomiin”.

Ensimmäinen Spin-arvioni ilmestyi!

*

Edellinen vuosi loppui ja uusi vuosi alkoi sillä onnellisella havainnolla, että olen ollut yli puolet elämästäni rakkaan Marjaanan kanssa. Tästedes joka päivä Marjaanaton elämäni osuus vain kutistuu. Ja hyvä näin.

Kävimme tammikuun alkupuolella Marjaanan kanssa Vapriikin Pelimuseon avajaisissa. Pelasimme klassista Porrasturvat-peliä ja onnittelimme Niklas Nylundia, koko museon sielua.

Tieteen päiviä vietettiin taas Helsingissä, mikä tarkoitti viittä päivää niin & näin -pöydän takana. Urakka oli melkoisen tuskallinen, sillä sain joko ruokamyrkytyksen tai jonkinlaisen vatsapöpön, ja parin päivän ajan olin erittäin heikossa kunnossa. Kävin Tampereella puhumassa Sovittelujournalismi-hankkeen tilaisuudessa liki pyörtymiskunnossa, ja palattuani Helsinkiin edessä oli vielä Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus” -tilaisuus Tiedekulmassa. Hontelosta kunnostani huolimatta nautin Pelttarin Mikon juontamasta keskustelusta Tuuli Hirvilammin ja Mika Pantzarin kanssa. Muutenkin ehdin tavata ystäviä, tietysti hyvän ruoan äärellä: Masaa Atabarissa, Lauraa Lie Missä, Karrya ja Mauraa Tenhossa. Tämä oli tietysti mahdollista vain niiden niikkärikollegoiden avulla, jotka päästivät minut aina välillä hotellihuoneeseen keräämään voimia.

Tenhon tofu’n’chips

Loppukuusta niin & näin -reissaaminen vei minut Educa-messuille, joiden aikana ehdin käväistä myös käsittämättömän hienosti onnistuneilla Vegemessuille.

Kuukauden lukemisista mieleen jäivät erityisesti Guardianissa julkaistut Olivier de Schutterin ja Emile Frisonin kirjoitus maanviljelyn uudistumisen tarpeesta sekä Jason Hickelin artikkeli pääoman virroista köyhistä maista vauraisiin.

*

Helmikuussa sain kuulla iloisia uutisia: kirjani Paljon liikkuvia osia oli päässyt toiseen painokseen! Tuskin kirjasta koskaan kolmatta painosta otetaan, sillä opusten elinaika kirjakaupoissa on kovin lyhyt, enkä minäkään loputtomiin jaksa matkasaarnata kirjakapsäkin kanssa, etenkin kun BIOS-työ menee tietysti tietokirjailijan elämän edelle. Oli kuitenkin mukavaa, että tämä teos levisi ainakin yhtä laajalle kuin Niukkuuden maailmassa.

Esseeni ”Kiertomatkalla ei opi koko maailmaa” ilmestyi Kauppalehdessä. Julkaisin sen laajemman version ”Kiertomatkalla ei muutu ilmastoasiantuntijaksi” tällä sivustolla maaliskuussa. Kävin Tampereella Vastavirralla puhumassa Anarkiaa ja burgereita otsikolla ”Toivoa toivottomasta, miten?” ruoantuotannosta, väestöstä, nälästä ja köyhyydestä. Ystäväni Lasse rekrytoi minut ja niikkäri-toverini Tuukka Tomperin ja Sami Syrjämäen osallistumaan Tampereen Valoa-festivaalin sananvapaustapahtumaan. Sananvapauskirjoituksemme olivat kansan luettavina Kirjastonpuistossa jäälohkareisiin upotettuina.

Hiljalleen sulava sananvapaus

Kerkesin myös Tampereella Uhanaan kuuntelemaan, kun Janne Laurila esitti rakkaan Office Building -yhtyeen kappaleita vuosien takaa. Ei kaipaa nuoruuteen, mutta ikävä tuli hetkeksi.

Kuukauden lukemisista nostan esille Jenni Frilanderin Yle-jutun siitä, miten nykylinjauksilla Suomen ilmastopäästöt eivät ole vähenemässä vuoteen 2030 mennessä, tutkijoiden uutiset Arktisen alueen poikkeusoloista ja Mikko Pelttarin kiinnostavan kirjoituksen ilmastopakolaisuudesta. Kollegani Jussi Eronen oli mukana tärkeässä luonnonsuojelua ja paleobiologiaa yhdistävässä tutkimuksessa ja niikkäri-toverini Risto Koskensilta Aristoteleen kantapää -ohjelmassa puhumassa sanoista tekoina.

*

Maaliskuussa Helsingin Sanomat julkaisi kirjoitukseni ”Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä”. Se on maksumuurin takana, mutta onneksi laajempi versio löytyy tältä sivustolta.

Ehdoton lempikahvilani Tampereella, Cafe & Bakery Mimosa, täytti vuoden, ja kävin onnittelemassa heitä Hyvän kurkun suositteluplakaatilla. Olen viettänyt Mimosassa hirveästi aikaa lukien kirjoittaen, kahvia tai teetä juoden ja herkuista nautiskellen.

Mimosan herkkuja

Tässä kuussa luin muun muassa FAO:n varoituksia kuivuudesta ja WHO:n raporttia saastumisen vaikutuksista. Näkemykset Grönlannin viikinkisiirtokuntien katoamisesta mullistuivat jälleen. Mikko Pelttari kirjoitti oivallisen jutun luonnonsuojelusta ympäristömuutosten aikakaudella.

*

Mikko Pelttari järjesti huhtikuussa Helsingin vanhaan Tiedekulmaan Planeetan rajat -keskusteluiden sarjan, joissa kävin kuuntelemassa ja esittämässä pyynnöstä pari kysymystäkin. ”Mitä maailmalle on tapahtumassa?” -tilaisuudessa puhuivat Mira Käkönen, Janne Hukkinen ja Timo Vesala. Viikkoa myöhemmin ”Mitä on tulevaisuuden ruoka?” -tilaisuudessa sain kuunnella Anna-Liisa Laineen, Kukka Rannan ja Tuomas Mattilan erinomaista esitystä ja sain kysymykseeni oivallisia vastauksia. Sitran Hanna Mattila esitteli tilaisuuden jälkeen minulle Kaisa Karttusen, jonka kanssa on ollut mahtavaa keskustella useaan otteeseen ruokaturvasta.

Esiinnyin Nesslingin ja Koneen säätiöiden järjestämässä tutkijoiden koulutustilaisuudessa Helsingissä, Vuosaaressa Suomen tiedekustantajien liitto ry:n koulutuspäivänä sekä Tampereen yliopiston ja EADI:n seminaarissa ”Global Governance and Responsibility”, jossa pääsin juttelemaan pitkästä aikaa kunnolla vanhan rakkaan opettajani Tarja Sepän kanssa.

Kirjoitin Maaseudun Tulevaisuuteen kritiikin siitä, miten tieteellistä tutkimusta ja mainostusta sekoittava Newsbrokers Oy:n raportti ”Ilmastonmuutos ja naudanlihan tuotanto Suomessa” esitti väitteitä, jotka olivat vastoin raportissa haastateltujen asiantuntijoiden näkemyksiä. Tällä sivustolla julkaistu pidempi kirjoitus ”Onko suomalainen naudanliha ekoteko? – Tieteen, mainostuksen ja journalismin rajamailla” käy perusteellisesti läpi raportin ongelmia ja niiden synnyttämää julkista keskustelua.

Laadin tälle sivustolle myös pitkän esseen ”Entä jos Suomessa tapahtuu terrori-isku?”, josta tuli sittemmin valitettavan ajankohtainen.

Harmittavasti aloin kärsiä kovista jalkakivuista, jotka saivat minut lopulta ontumaan pahasti, kunnes vihdoin kesäkuussa sain avun lempääläläiseltä fysioterapeutilta.

Nature-lehdessä pohdittiin Antarktiksen jäätiköiden tulevaisuutta – tästä aiheesta ilmestyisi vuoden mittaan yhä enemmän uutta tutkimusta ja tutkijoiden hätähuutoja.

*

Toukokuussa matkasimme Marjaanan kanssa Italiaan. Siitä lähtien, kun aikanaan näin Rick Steinin ohjelmasarjan Mediterranean Escapes, olin unelmoinut matkasta Apuliaan, Italian kantapäähän. Viimein unelma toteutui, ja matkalukemiseksi olin hankkinut Steinin suositteleman Patience Grayn kirjan Honey from a Weed. Onneksi jalkakipunikin pääosin hellittivät matkan aikana, vaikka ne palasivatkin heti sen jälkeen entistä pahempina.

Matkustimme ensin Roomaan, josta jatkoimme junalla Apuliaan, Barin rantakaupunkiin. Seesteinen, valkokatuinen, merituulinen ja kaunis vanha kaupunki muuttui pian saavuttuamme melkoisesti, sillä Pyhän Nikolaoksen juhlat käynnistyivät. Monipäiväinen festivaali sisälsi kaikenlaisia kulkueita, esityksiä ja kaunista laulamista yötä myöten. Barissa sai myös herätä ani varhain kirkonkellojen moikaamiseen. Tämä ei lainkaan haitannut vaan toi matkalle maagisen, elokuvamaisen tunnelman. World Press Photo -kilpailun näyttely oli sattumalta kaupungissa: hieno ja sydänjuuria myöten järkyttävä kokemus. Teimme pari lyhyttä junamatkaa Alberobelloon ja Polignano a Mareen ja ennen kaikkea tutustuimme paikalliseen keittiöön. Fave e cicoria oli juuri niin täydellistä kuin olin ajatellutkin – ehdottomasti tärkeimpiä ruokalajeja, joita olen koskaan maistanut.

Fave e cicoria

Apuliasta palasimme pohjoiseen ja pysähdyimme Napolin hulinassa syömässä kuuluisassa L’Antica Pizzeria da Michelessä. Kyllä, oli maailman parasta pizzaa. Roomassa matkalukemiseksi vaihtui niin & näin -kirjojen julkaisema Peter Marshallin Reformaatio. Se on aivan välttämätön kulttuurin, uskonnon ja politiikan tuntemuksen perusteos kenelle tahansa. Roomasta teimme vierailun Cisterna di Latinaan ja käsittämättömän kauniiseen Ninfaan, Monty Donin sanoin maailman romanttisimpaan puutarhaan. Rooman MACRO-museossa näimme valtavan hienon katutaidenäyttelyn, Ops! -ravintola tarjosi parhaan vegaanisen buffetin ikina, ja Caffarellan puiston kävely oli tähänastisista ihanin. Tapasimme myös ystäviä: Lindan Dyken ja hänen siskonsa Annin Yhdysvalloista, jossa vierailin vuonna 2015, sekä Nousiaisten perheen Tampereelta!

Sopivassa ympäristössä

Palasimme kotiin juuri sopivasti ensimmäisten maan pinnalle putkahtaneiden parsojen luo. En kuitenkaan ehtinyt keskittyä puutarhatöihin, vaan hoidettuani kiireisimmät asiat työpöydältäni kiirehdin Helsinkiin Maailma kylässä -festivaaleille. Joku öykkäröivä mielenosoitus yritti häiritä väen tunnelmaa, mutta pääosin se ei onnistunut. Iida Simes haastatteli minua lavalla muun muassa kirjan Paljon liikkuvia osia teemoista.

Mikko Pelttari kirjoitti Yliopisto-lehteen edellä mainitusta Newsbrokersin kvasiraportista. Tämä oli ääritärkeää, sillä nyt myös tutkijat pääsivät ääneen kummastelemaan sitä, miten heidän sanomisiaan oli käsitelty. Voin vain toivoa, että kyseisen lafkan toimeksiannot ovat vähentyneet tai toimintatavat muuttuneet perin juurin, sillä moista tiedon ja mainostamisen rajaa hämärtävää touhua tämä aika ei kaipaisi.

Science julkaisi karmivan artikkelin hyönteiskadosta, josta en ollut juuri lukenut aiemmin. Tieto lisäsi tuskaa. Tuskaisaa oli myös Jemenin yhä pahentuvan tilanteen seuraaminen.

Katsoin myös varmaankin 30 vuoden tauon jälkeen uudelleen klassikkoelokuvan Soylent Green. Se oli paljon parempi kuin muistinkaan. Kirjoitin kokemuksesta:

”Olin myös unohtanut tärkeän teeman: historian ja sen tulkintakyvyn menettämisen, jota kuvaavat Fahrenheit 451 -elokuvasta varmasti innoituksen saaneet “kirjoina” toimivat vanhukset. Nykyään olisi varmaan mahdotonta tehdä scifielokuvaa, joka on näin synkeän tulevaisuudeton, jossa itsemurha on näin kaunis, jossa ihmisten välineellistäminen on mennyt kirjaimelliseksi (naiset asuntojen “huonekaluina”) ja jonka loppu ei uhostaan huolimatta lupaa mitään.”

*

Kesäkuussa töitä oli tietysti riittämiin, kun oli purettava pitkän loman aiheuttamaa lukemisen, kirjoittamisen ja tekstien toimittamisen sumaa. Myös puutarhassa oli hirmuisesti töitä, sillä matka oli viivästyttänyt aikatauluja pahanlaisesti.

Aiemmin keväällä Mia Rönkän tekemä haastattelu kotimaisilla kielillä julkaisemisen tärkeydestä ilmestyi Tiedetoimittaja-lehdessä. Huili-lehdessä ilmestyi Roomassa viimeistelemäni juttu ”Älä eksy silpputiedon viidakkoon”. Juttu on julkaistu myös tällä sivustolla.

Marjaanan kanssa ehdimme käydä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa Kimmo Kaivannon komeassa näyttelyssä.

Kesäkuussa tuskailtiin, kun Trumpin hallinto irtautui Pariisin ilmastosopimuksesta. Moni vaipui epätoivoon. Toiset näkivät asian optimistisemmin. Kummassakin on totuutensa. Yhtäältä Trumpin hallinnon ratkaisu tarkoitti, että Pariisin sopimusta jouduttaisiin puolustamaan, vaikka siinä on kohtalokkaita puutteita. Torjuntataistelu vie energiaa siltä, että päästäisiin pidemmälle. Toisaalta tämä shokki saattaisi herättää siitä, että ”Pariisin optimismiin” ei voitaisi tuudittautua, ja ehkä vastareaktio saisi aikaan lopulta kunnollista edistystä Yhdysvalloissakin. Aikaa odotteluun ja toiveajatteluun ei kuitenkaan ole, sillä kuten joukko tutkijoita muistutti Nature-lehdessä, kunnollisten eli todella mittavien ilmastotoimien aloittamiseen on enää kolme vuotta, jos Pariisin sopimuksen päämäärät halutaan saavuttaa. (Tästä aiheesta kirjoitin myöhemmin perusteellisesti BIOS-blogikirjoituksessani.)

Samaan aikaan Afrikassa ja Lähi-idässä oli syntymässä käsittämättömän laaja ja vakava nälänhädän vyöhyke. Alex de Waal muistutti London Review of Books -lehdessä siitä, että nälänhädät eivät synny ilman (epä)inhimillistä tekijää. Ehdin lukea paljon toukokuulta kertynyttä. Adam Shatz kirjoitti London Review of Books -lehdessä Yhdysvaltain vankilainstituutiosta. Nature-lehdessä käsiteltiin biodiversiteetin funktionaalista ymmärtämistä – toisin sanoen, lajien ja populaatioiden määrän lisäksi täytyy ymmärtää, mitä ne tekevät. Teppo Eskelinen kirjoitti turvaverkkojen merkityksestä köyhyydestä pääsemiselle. Antti Ronkainen ja Pontus Purokuru pohtivat Journalisti-lehden sivuilla sitä, miten puhe ”valemediasta” voi epäkriittisenä ruokkia naiivia asennetta tietoon. niin & näin -lehden kotisivulla Jarkko S. Tuusvuori kirjoitti kesäkuussa niin ikään julkisen keskustelun ongelmista, sievistelysanasta ”maahanmuuttokriittisyys”.

*

Heinäkuussa Vihreässä Langassa ilmestyi ruokaturvaa käsittelevä kirjoitukseni ”Kohti kuilua vai kirkkautta?”. Se ilmestyi myöhemmin lehden verkkosivuilla nimellä ”Meneekö meillä hyvin vai huonosti?” Kirjoitus on ilmestynyt myös tällä sivustolla.

Kävimme Marjaanan kanssa Helsingissä HAM:in loistavassa näyttelyssä Modernia elämää sekä Tyko Sallisen näyttelyssä. Sinebrykoffin museossa katselimme erilaisia muotokuvanäyttelyitä, Valokuvataiteen museossa Heikki Willamon valokuvia, ja söimme ihanan illallisen Grönissä.

Kävimme myös veljeni ja hänen vaimonsa kanssa mukavalla Riihimäen reissulla katsomassa Marketta Hailan kokoamaa huiman hienoa näyttelyä ”Joka hetki on poikkeus” (osa valtion taideteostoimikunnan 60-vuotisjuhlavuosen näyttelysarjaa) ja ihastelemassa lasimuseon kokoelmia.

Joka hetki on poikkeus -näyttelyssä

Vietimme Marjaanan kanssa 15-vuotishääpäiväämme klapitöiden ja huussin tyhjennyksen merkeissä.

Lukemista riitti kertyneestä pinosta edelleen. Guardianin tärkeä artikkeli käsitteli tieteellisen julkaisemisen ongelmia. Nick Enfieldin kirjoitus antoi opastusta ”totuuden jälkeisyydestä” käytyyn keskusteluun. Greg Grandin kertoi London Review Of Books– lehdessä Venezuelan poliittisesta historiasta. Heinäkuun aikana tutkijoiden hätähuuto ”biologisesta joukkotuhosta” (biological annihilation) hätkähdytti monia. Jarkko S. Tuusvuoren henkilökuvaa Suomen Kuvalehdessä taas oli mitä mukavinta lukea. Koin myös joukkorahoittajan iloa, kun Climate Feedback -verkosto kävi läpi David Wallace-Wellsin New York Magazinessa ilmestyneen artikkelin ”The Uninhabitable Earth”.

Wiren julkaisema Circle-yhtyeen keikkavideo vuodelta 1995 toi melkoisen muistojen hyökyaallon niiltä ajoilta, kun olimme Marjaanan kanssa hädin tuskin aloittaneet seurustelua – Marjaanalle tietysti porilaisena Circle-muistot ulottuivat kauemmaksikin.

*

Elokuussa Helsingin Sanomat haastatteli minua Pentti Linkolan väestönäkemyksistä (juttu on maksumuurin takana). Elonkehä-lehti uudelleenjulkaisi tämän innoittamana vuonna 2008 ilmestyneen esseeni ”Toisinajattelun tuttuus”. Päädyin niin ikään Maaseudun Tulevaisuuden sivuille kommentoimaan Esko Valtaojan näkemyksiä. Jo viime vuonna tyrmistyin siitä, miten tarkoitushakuisesti ja suorastaan virheellisesti Valtaoja on valmis lukemaan tieteellistä tutkimusta. Uudessa haastattelussa äimistyin eniten kyvyttömyydestä ymmärtää nälän ja köyhyyden luonnetta – Valtaoja kun ei tunnu ymmärtävän, että luvuttomat maailman ylipainoisista ihmisistä ovat myös aliravittuja. Tätä kuvasi hyvin Guardianin artikkeli nälästä Yhdysvalloissa. Lokakuisessa radiokeskustelussa Valtaojan ympäristönäkemysten puolivillaisuus ja sisäinen ristiriitaisuus tuli ilmi jopa myötähäpeällisesti.

Ehdin käydä parina päivänä Helsingissä World Con -tapahtumassa, joka paisui kaikkia ennakkoarvioita suuremmaksi. Koska tunnen kaikkein uusinta scifikirjallisuutta melko huonosti, en käynyt ihastelemassa kansainvälisiä vieraita vaan keskityin erilaisiin luentoihin, joiden kokemukset vaihtelivat ihastuttavasta nörtteilystä tiukkaan asiantuntemukseen ja lievään myötähäpeään etenkin, kun rapakon takaiset vieraat alkoivat puhua politiikasta. Samalla reissulla ehdin tutustua Helsingin Vegekaupan uusiin tiloihin. Sittemmin olen käynyt kaupalla monta kertaa hakemassa herkkujen lisäksi rakkaiden ystävien seuraa ja lämpimät halaukset.

Marjaanan kanssa ehdimme kiertää ensimmäistä kertaa Tamperrada -tapahtumassa eli tamperelaisessa pintxo-kilpailussa. Voittaja oli ansaitusti lempiravintolamme Kattila, jonka kattaus oli vegaaniruokaa hakevallekin todella laaja ja herkullinen.

Kattilan pintxoja

Vietin neljä päivää Tukholmassa Resilience 2017 -konferenssissa. Tämä puoli tieteellistä elämää on minulle vieras, sillä olen vältellyt usein tarpeettomana pitämääni tiedematkustelua. Toki ihmisten kohtaamisella ja kokoontumisilla on tärkeä paikkansa, mutta tieteellisiin kokouksiin liittyy myös paljon turhaa sijaistoimintaa. Siitä tulee helposti matkustamista ja näyttäytymistä vain itsensä vuoksi, ja todelliset hedelmälliset kohtaamiset käyvät ihmismassassa yhä epätodennäköisemmiksi.

Konferenssissa oli tuhatkunta vierasta, ja esityksiä pidettiin valtava määrä. Täyteen ahdetusta ohjelmasta johtuen esitysajat olivat älyttömän lyhyitä, mikä kismitti monia paikalla olijoita. Minut oli kutsuttu puhumaan, mutta siitä huolimatta esitysaikaani leikattiin aivan konferenssin kynnyksellä pariin otteeseen. Konferenssin keskittyminen termin ”resilienssi” ympärille myös heikensi monia esityksiä, sillä tällaiset muotisanat ruokkivat helposti sanamagiaa todellisen ymmärryksen sijaan. Liian moni esitelmöijä yritti pakottaa pyöreää puupalaa kolmioreikään vain saadakseen ”resilienssin” mahtumaan puheeseensa. Tietynlainen teoreettinen hybris vaivasi myös etenkin monia keynote-esityksiä, vaikka etenkin jotkut keskustelumuotoiset keynotet olivat erinomaisia.

Silti kokemus oli lopulta hyvä. Ensimmäisen päivän turhautumisen jälkeen aloin vihdoin löytää hyviä esityksiä, kun keskityin ruoka- ja kehitystutkijoiden paneeleihin. Siellä sanamagia loisti poissaolollaan, ja esityksissä ja keskusteluissa päästiin pureutumaan juuri niihin kysymyksiin, jotka minua BIOS-työssäni kiinnostavat. Oma esitykseni sai myös hyvän vastaanoton, ja paneelimme esitykset olivat kaikkiaan kiinnostavia. Myös vastaanotto kaupungintalolla ja satumainen Kultainen sali jäivät lähtemättömästi mieleen. Tukholmassa ehdin myös tehdä hieman Hyvä kurkku -kartoitusta. Parhaiten jäivät mieleen La Netan erinomaiset tacot.

Kultaisessa salissa

Matkan jälkeen kävin Tieteellisten seurain valtuuskunnan tilaisuudessa viemässä niin & näin -lehden kiitoskukat Johanna Liljalle, joka siirtyi muihin tehtäviin. Johannan kanssa on ollut mitä mukavinta tehdä töitä vuosien varrella.

Ylen verkkoartikkelissa Stig-Björn Nyberg kertoi, mistä Akateemisen kirjakaupan tietokirjamyynnin alamäki juontui. Tuukka Tomperi peräänkuulutti ajattelun taitojen opettamisen tärkeyttä. Guardianissa Dina Nayerin tarina iranilaisen kristityn törmäämisestä yhdysvaltalaiseen fundamentalismiin riipaisi syvältä.

*

Syyskuulle oli siunaantunut liikaakin reissaamista ja erilaisia esiintymisiä. ”Arktisen ilmaston tulevaisuus” -tilaisuudessa Pasilan Allianssilla osallistuin aktivismia käsittelevään paneeliin. Tampereen yliopistossa pidin perinteisen luentoni kurssilla ”Yhteiskuntatutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä” Lauri Lahikaisen kutsumana. Nämä ovat aina hienoja kokemuksia: sali on täynnä kiinnostunutta väkeä, ja kysymykset ovat hyviä. Kuten pääosin vuoden luennoilla, puhuin väestöstä, nälästä, köyhyydestä ja ruokaturvasta. Samat teemat jatkuivat kahden päivän Joensuun reissulla, jonne minut oli kutsunut vanha ystäväni Lasse Peltonen, hänkin Yrjö Hailan vanhoja oppilaita. Lassen kanssa oli hienoa viettää kunnolla aikaa, ja kummatkin esiintymiset menivät oikein mukavasti. Rakas kulttuurikahvila Laituri oli valitettavasti kiinni vierailuni aikana, mutta ensi kerralla sitten.

Tampereen yliopistolla osallistuin Alusta! -verkkolehden ja Politiikasta.fi -sivuston ilmastoaiheiseen paneeliin. Etenkin Hanna Nikkasen ja Antto Vihman kanssa oli mukava päästä keskustelemaan. Nessling Nestissä osallistuin Systeeminen muutos -keskusteluun, josta on tarjolla verkossa sekä tekstikooste että podcast. Kirjoitin myös Nesslingin sivuille ruokajärjestelmän muutoksesta. Tilaisuus oli mukava, mutta täytyy sanoa, että petyin syvästi siihen, miten yksiulotteisia ja vanhentuneita väestönäkemyksiä yleisöstä heiteltiin. On helppoa olla varma. Tilaisuuden jälkeen kirjoitin:

”The connections between population development, poverty, social security, social stability, women’s empowerment, education, health and food security are so firmly entrenched in the literature, so thoroughly researched, so far beyond the shadow of a doubt confirmed, that doubting that nexus is pretty much comparable to denying the reality of human influence in climate change.”

Tilaisuudessa ehdin myös tavata monia kollegoita ja ystäviä ja törmäsin hauskaan Spent Grain Lab -hankkeeseen.

Tampereen yliopiston YK-nuorten järjestämässä Peace Day 2017 -tilaisuudessa kävin luennoimassa ympäristöturvallisuudesta ja kuuntelemassa mitä kiinnostavampia esityksiä. Voima-lehdessä ilmestyi kolumnini ”Omavaraisuus ei ole menneisyyden juttu” ja Kiila-liitteessä artikkeli ”Suomi on edelleen fossiilitalous”.

Hyvän sään aikana ilmestyi. Janne Laurila soitti jälleen Office Buildingin kappaleita, nyt O’Connels -baarissa Tampereella. Ja Helsingin reissulla Jouni Tikkanen otti minulle uusia pressikuvia.

Jounin ottama pressikuva

Tämä oli hurrikaanien syksy. Scientific Americanin artikkelissa kerrottiin, miten tietämys sään ääri-ilmiöiden ja ilmaston suhteista on kehittynyt. Politico-lehden juttu viljelykasvien ravinteikkuuden heikkenemisestä ilmastonmuutoksen myötä oli minulle erityisen tärkeä, sillä olin lukenut, kirjoittanut ja luennoinut paljon ”piilonälästä” eli erilaisten ravinteiden puutteellisesta saamisesta. Syyskuussa YK myös ilmoitti, että kroonisesti aliravittujen ihmisten määrä oli nousussa ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin.

*

Lokakuussa esiinnyin Tampereen yliopiston tieteentekijöiden 50-vuotisjuhlapaneelissa, josta Jussi Jalonen kirjoitti sittemmin jutun Acatiimiin. Kirjan Hyvän sään aikana julkaisutilaisuus Tampereella oli aivan mahtava ilta. Itse en päässyt Helsingin kekkereihin, mutta onneksi muu BIOS-väki pääsi edustamaan.

Sitten matka vei tuttuun tapaan Turun kirjamessuille. Päivystämistä pöydän takana riitti liiaksikin, mutta välillä pääsin lepäämään scifiseuran osastolle vaikuttavan TARDIS-jäljitelmän taakse. Sain viettää mitä mukavimman juttuhetken rakkaan vanhan ystäväni Karelin kanssa ja riemuisan illan Muukkosilla Iidan, Mikan, Lauran ja Timon kanssa. Hyvän sään aikana -kirjan tekijöiden esitystä oli mukava seurata, ja kahtena iltana ehdin ihanaan Cosmic Comic Cafehen lukemaan nuoruuden lempisarjiksia.

Cosmkic Comic Cafe

Kulttuurilehtituen hakeminen vaati uuden opettelua jo toista vuotta peräkkäin, kun hakuprosessi siirtyi TAIKElle. Suht kivuttomasti se onneksi meni. Kävin pitämässä koulutusluennon Helsingissä Greenpeacen toimistolla, seurasin Jason Mooren vierailun yhteyteen järjestettyä ruokaturvaseminaaria ja Helsingin yliopiston YK-nuorten ruokaturvaseminaaria – näiden ruokaisien keskustelujen jälkeen olikin mukava viettää unohtumaton hot pot -ilta Sallan ja Harrin seurassa Furuma Cuisinessa.

Ennen lähtöä Helsingin kirjamessuille vietin vielä unohtumattoman ”tärkeän aikuisen päivän” kummipoikani Kasperin tarhalla. Ehkä parasta.

Helsingin kirjamessuista jäivät mieleen etenkin kirjan Hyvän sään aikana saama Kanava-ehdokkuus sekä Mikko Pelttarin, Kaisa Kortekallion ja BIOS-toverini Tero Toivasen hieno antroposeenikeskustelu. Kaisaan on ollut tosi kiva tutustua: hän on mukava ihminen, rakastaa hyvää scifiä ja kirjoittaa hyvin. Messujen aikana sain viettää paljon hyviä hetkiä rakkaiden ystävien kanssa.

niikkärin pöytä

Luin siitä, miten kolmannes maailman viljelyalasta on kehnossa kunnossa. Guardianin Sarah Bosley kirjoitti kivunlievityksen kammottavasta tilanteesta köyhemmissä maissa. Hyönteisten joukkotuhosta saatiin lisää merkkejä, kun 75% hyönteisistä havaittiin kadonneen saksalaisilta luonnonsuojelualueilta. Lancetin tutkimus saastumisesta osoitti saastumisen oletettua merkittävämmäksi kuolinsyyksi.

*

Marraskuun iloisin uutinen oli kirjan Hyvän sään aikana saama Kanava-palkinto sekä pääseminen Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Kilistimme Kanava-palkintoa niikkäri-toverien kanssa Helsingissä ravintola Kombossa, joka valitettavasti lopettaa vuoden vaihteessa.

Pidin koulutusluennon Helsingissä Changemakerin toimistolla ja kävin Yle Puheessa keskustelemassa professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannosta Jarmo Laitanevan Arjen tulevaisuus -ohjelmassa. YHYS-konferenssissa Turussa näin paljon vanhoja kavereita ympäristöpoliitikan opiskelujen ja tutkimustyön ajoilta ja pidin ”Unconference” -keskustelun.

Salla ja Harri tutustuttivat minut toiseenkin oivalliseen kiinalaiseen ravintolaan, Basilikaan Helsingissä.

Basilikan täydellinen ateria

Vanhan ystäväni Mikko Kannisen ohjaus Kuningas Ubu Tampereen NÄTY:n Demoteatterissa oli hersyvän hauska elämys. Nauroin myös katketakseni lukiessani Mark Frauenfelderin Wiredissä lokakuussa ilmestynyttä tarinaa kadonneista bitcoineista. Kikattelin niin ikään Hanna Nikkasen Biosphere-tarinalle. Steve Bannon!

Yhdysvaltain hallinnon Climate Science Special Report, jonka pelättiin jo hautautuneen, ilmestyi viimein. Intian saastumisongelmista puhuttiin paljon. Jemenin tilanne paheni entisestään.

Mieleen jäivät myös Johannes Rovionmaan rohkea kirjoitus kuoleman kokemisesta ja Tiina Raevaaran koskettava metsäessee.

*

Joulukuussa olin kutsuvieraana kansainvälisessä seminaarissa ”Improvisation in Social and Political Action” Helsingin yliopistolla. Kerroimme Sini Harkin ja Teppo Eskelisen kanssa aktivismikokemuksistamme. Vietin mukavan illan Paatos-lehden 10-vuotisjuhlissa Tampereen Telakalla. Tästä lehdestähän niikkäri on headhuntannut useamman toimittajan!

Kävin Turussa Muukkosten luona ja Mikin kanssa loistavalla illallisella Kuori-ravintolassa. Chocochilin Elina Innasen kanssa oli mukava ehtiä rupatella kunnolla Vegekaupalla – ja kuten aina Turun reissuilla, järjestimme Karelin kanssa aikaa pitkään jutteluun. Nämä ovat minulle niin sanomattoman tärkeitä hetkiä.

Minua haastateltiin Luonnonsuojelija-lehden artikkeliin ”Ilmasto ajaa liikkeelle”.

Ja jouduin vihdoin taipumaan vanhenemisen edessä ja hankkimaan silmälasit luku- ja kirjoitustyötä varten.

Luin Mike Davisin oivallisen tekstin Kalifornian maastopaloista. Muutos-lehden marraskuinen artikkeli ilmastotutkimuksen tekemisestä oli erinomainen. Tutkijat varoittivat yhä uudelleen Arktisen alueen muutosten syvällisyydestä. Ja joukko tutkijoita varoitti Euroopan Unionia jälleen metsätalouden linjauksista.

*

Kuluneen vuoden aikana olen ollut Suomen Punaisen Ristin jäsen ja kuukausilahjoittaja. Olen ollut myös kuukausilahjoittajana Naisten pankille, Oikeutta eläimille -järjestölle, Amnestylle, ja vuoden lopussa lisäsin joukkoon Finnwatchin, jonka yksittäisiä raportteja olin aiemmin tukenut. Yksittäisiä lahjoituksia olen antanut myös Guardian-lehden reportaasihankkeille, Turun Kirjakahvilalle, Isolle Numerolle, Climate Feedback -verkostolle ja Huussi ry:lle, jonka jäsen myös olen.

*

Kuten alussa totesin, ystävyydet ovat korvaamattomia jaksamiselle ja elämän mielekkyydelle synkkien aiheiden keskellä. Rakas puolisoni Marjaana on onnekseni myös paras ystäväni, minun ankkurini elämässä. niin & näin -toimitus ja BIOS-tutkimusyksikön väki eivät ole vain työtovereita vaan suuri joukko läheisiä ystäviä. Ikivanha harrastukseni roolipelaaminen on pitänyt sekin yllä likeistä sidettä suureen joukkoon nuoruuden ystäviäni, vaikka joskus todellisuuden paineet ovatkin häirinneet pahasti eskapismia.

Ei aikaa eskapismille

Kun käyn läpi vuoden kohtaamisia, suorastaan äimistyn siitä, miten paljon olen ehtinyt tavata vanhoja kavereita, ja miten olen saanut solmia uusia ystävyyksiä. Kuluneen vuoden aikana etenkin jatkuva yhteydenpito ja ympäristötyön tuskien ja ahdistuksien käsittely Mikko Pelttarin ja Hanna Nikkasen kanssa on ollut täysin korvaamatonta. Tuskin olisin jaksanut tätä vuotta ilman teitä. Kiitos, rakkaat ystävät.

*

Toistuvasta työuupumuksesta ja masentavista aiheista huolimatta tässä vuodessa on ollut paljon onnea ja iloa. Silti synkkää perusvirettä on vaikea välttää. Kuten toisaalla olen todennut, olen taipuvainen pessimismiin, mutta yritän olla menettämättä toimintakykyäni. Fatalismi on helppoa. Siksi vuoden luennoissanikin olen pyrkinyt aina tuomaan ongelmien rinnalla esiin toivon ituja, vaikka kuinka ohuita. Toivon etsimisen ei kuitenkaan tule johtaa todellisuuspakoisuuteen. Kuten joulukuussa julkaistussa ilmastokirjoituksessani totean, muutokseen on aikaa tuskallisen vähän, ja mitä enemmän hidastellaan, sitä suurempi urakka on edessä. Optimismia ja pessimismiä pitää punnita todellista tilannetta vasten, ei unelmia ja toiveita.

Jotkut asiat kuitenkin masentavat enemmän. Kun muistelimme joulukuussa Karelin kanssa 90-luvun aktivistiaikojamme, totesin, että vaikka silloin tuli haukuttua Suomen meininkiä olen takaa, taustalla oli silti aina perusoletus, että tällä maalla olisi oivat mahdollisuudet edetä hyvään suuntaan. Koulutus, turvaverkot, terveys, tiedonvälitys ja monet muut asiat tekivät mahdolliseksi sen, että ihmisillä on kunnon edellytykset aktivoitua ilman päivittäistä taistelua kurjuutta ja tietämättömyyttä vastaan.

Nyt etenkin ympäristöasioissa tästä maasta on tullut umpimielinen jarruttaja, joka ajaa kylmästi omaa etuaan, irtautuu kansainvälisestä solidaarisuudesta ja ratsastaa menneellä rauhantyön, diplomatian ja kehitysyhteistyön maineella. Tutkijat ovat osallistuneet yhteiskunnalliseen keskusteluun aiempaa äänekkäämmin tänä vuonna, mutta tutkimustietoa epäilevä ja väheksyvä asenne valtaa alaa hallintoa myöten. Yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttuu tulevaisuuden horisontti. Jos tätä suuntaa ei saada käännettyä edes Suomen kaltaisessa maassa, toivoa on hyvin vähän.

 

 

 



Haastattelu ilmastonmuutoksesta ja muuttoliikkeestä

Minua haastateltiin Luonnonsuojelija-lehden numerossa 4/2017 ilmestyneeseen artikkeliin “Ilmasto ajaa liikkeelle”.

”Muuttoliike on yksi keino sopeutua ilmastonmuutokseen. Kun ihmisiä siirtyy huonojen olosuhteiden maista muualle, niin sopeutuminen uusiin oloihin helpottuu lähtöalueilla”, Lähde sanoo.

Lisääntyneen keskinäisen riippuvuuden vuoksi mikään maa tai maanosa ei ole voinut välttyä ilmaston lämpenemisen aiheuttamilta haitoilta. Vuosisadan puoliväliin mennessä ilmastonmuutos on muuttanut myös maailman ruokatuotantoa ja -markkinoita merkittävästi.

”Sen vuoksi Suomessa pitäisi jo nyt alkaa etsiä ruokatuotannossa uutta suuntaa, koska maailman ruokajärjestelmän kriisiytyessä markkinoille ei riitä ruokaa entiseen tapaan. Ruokatuotannon muuttaminen on yksi keino sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin”, Ville Lähde sanoo.



Kirjoitukseni ilmastonmuutoksesta ja radiokeskustelu ruoantuotannosta

 

Tänään julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön sivuilla pitkä kirjoitukseni ilmastonmuutoksesta. Kirjoituksessa “Sadan vuoden urakka” käyn läpi tuoreinta ilmastotutkimusta, ilmastopolitiikan tavoitteiden ja todellisuuden epäsuhtaa sekä pohdin sitä, millaiseen tulevaisuuteen yhteiskuntien tulisi tähdätä.

Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi.

Maaliskuun lopulla pääsin myös ilokseni Yle Puheeseen keskustelemaan professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannon tulevaisuudesta. Keskustelumme nojaa pitkälti tieteellisiin käsityksiin juuri niistä muutoksista, joita käsittelen kirjoituksessani.

Ylen ja BIOS-tutkimusyksikön yhteistyössä tuottama Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuus lähestyy loppuaan, mutta kaikki materiaali löytyy Ylen sivuilta. Kokonaisuudessa pohditaan, mitä tämä kaikki merkitsee tulevaisuuden Suomelle, jos asioille yritetään ja pystytään tekemään jotain kunnollista.

Kuvitteellisen vaeltajan sanoin: “Tästä asti meillä on sama matka.”

 



BIOS-tutkimusyksikön ja Ylen yhteistyöhanke “Tehtävänä tulevaisuus” käynnistyi

BIOS-tutkimusyksikkömme lähti käyntiin vuonna 2015, kun saimme Koneen säätiöltä rahoituksen yhteistyöhankkeeseen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kanssa. Syksystä 2015 lähtien olemmekin tavanneet toimittajia säännöllisesti, keränneet tieteellistä taustamateriaalia uutisjuttuihin ja ennen kaikkea koostaneet toimittajille laajoja tietopaketteja kansainvälisistä tutkimusraporteista ja uusimmista tutkimusartikkeleista. BIOS-tutkimusyksikön monitieteinen ryhmä on pyrkinyt luomaan yleiskuvaa vaikeasti hahmotettavista monimutkaisista ilmiöistä ja avaamaan toimittajille yhteyksiä sellaisten ilmiöiden välillä, joita useimmiten käsitellään erikseen.

Heti alusta lähtien päätimme yhteisissä keskusteluissamme, että yksittäisten juttujen sijaan oli tähdättävä laajaan juttukokonaisuuteen. Ideat ovat eläneet ja kuolleet prosessin aikana, ja tutkijoiden hitaan ja toimittajien hektisen rytmin yhteen sovittamisessa on ollut tekemistä. Monitieteiseen tutkimukseen kuuluu uuden yhteisen kielen luominen, ja tutkijoiden ja toimittajien välisen ymmärryksen rakentaminen on ollut vähintään yhtä kiintoisa savotta.

Yhteistyöhankkeemme sai kiinnostavan uuden suunnan, kun toimittajat pyysivät meitä elävöittämään ja konkretisoimaan tieteellisiä näkemyksiämme. Kirjoitimme pieniä tarinanpätkiä mahdollisista tulevaisuuksista. Niiden innoittamana Yle Draama lähti mukaan hankkeeseen, ja minun tehtäväkseni tuli yhtäkkiä kymmenien kaunokirjallisten tarinoiden kirjoittaminen draamatiimiä varten. Työ vei oikeastaan koko tämän vuoden alkukevään, ja se oli työläimpiä ja kiinnostavimpia hommia, joihin olen tarttunut vuosiin. Koko BIOS-porukkamme kokoontui säännöllisesti ideoimaan tarinoita ja kommentoimaan aihioita.

Nyt parin vuoden uurastuksen jälkeen Tehtävänä tulevaisuus -koosteen julkaiseminen on alkanut. Ensimmäisenä ilmestyi sunnuntaina 15.10. verkkojuttu tulevaisuuden liikenteestä – polttomoottorin kuolemasta keskusteltiin Suomessa viimein tosissaan. Samasta aiheesta keskusteltiin A-Studiossa maanantaina 16.10. Samana päivänä avattiin Tehtävänä tulevaisuus -koosteen sivusto ja siellä kymmenen tulevaisuutteen kurkistavaa audiovideota. Samalla Areenassa julkaistiin Yle Draaman tuottaman Tulevaisuus hanskassa -podcastsarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jossa muun muassa minä ja BIOS-työtoverini Tero Toivanen olimme haastateltavina.

Ylen uutisten haastattelujutussa pohdin tulevaisuuden yhteiskuntaa, ja toimittaja Terhi Tupola avasi omassa Toimittajalta-jutussaan yhteistyöhankkeemme taustoja Ylen näkökulmasta.

Näitä juttuja ilmestyy säännöllisesti koko loppuvuoden, joten pysykää kuulolla!

 



Keskustelu “Systeeminen muutos” on nyt podcastina

Osallistuin 27.9. Helsingissä Nessling Nestissä järjestettyyn keskusteluun “Systeeminen muutos”. Keskustelusta on kooste Nesslingin sivuilla, ja se on kuunneltavissa myös podcastina.

Lähde törmää työssään jatkuvasti hälyttäviin merkkeihin ympäristön muutoksista, jotka tapahtuvat ennustettua nopeammin. Viime vuosilta on kuitenkin hyviä signaaleja tutkijoiden käymisestä rohkeammiksi. Suuret tutkijajoukot ovat viime aikoina tehneet paljon yhteisartikkeleita, joihin on koottu tietoa ja ratkaisuehdotuksia erityisesti päättäjille.

Tietoa ja ratkaisumalleja siis on, mutta muutos on tuskallisen hidasta. Tutkijoiden rohkaistuminen ei auta, jos kukaan ei kuuntele. Räty kysyi, mistä johtuu poliittisten päättäjien kyvyttömyys vastata tutkijoiden haasteeseen.

”Ihmiset ovat hyvin kyvykkäitä pitämään yllä ristiriitaisia uskomuksia”, Lähde sanoi.

*

Lähde taas kannusti ryhtymään poliittisesti aktiiviseksi. ”Historiallisesti isoimmissa yhteiskunnallisissa muutoksissa on ollut ihmisten yhteenliittymistä, totunnaisia tapoja vastaan menemistä.”

*

”Selkeä fakta on, että suomalaisten kokonaisenergiankulutuksen pitää vähentyä roimasti lähivuosikymmeninä”, totesi Lähde lopuksi.

”Se on peruslähtökohta, johon kaikki täytyy suhteuttaa: mitä tuetaan, mitä sanktioidaan, millaisia teknologioita kehitetään.”

 



Ilmastokirja “Hyvän sään aikana” on ilmestynyt

Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkanen  käynnisti viime vuonna opiskelijoidensa kanssa kunnianhimoisen hankkeen, jonka tavoitteena oli tuottaa uudenlainen kokonaisvaltainen teos ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Teos Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken on nyt ilmestynyt.

“Hyvän sään aikana tutkii Suomea keskellä ihmiskunnan historian jännittävintä käännettä. Kun luonnonvoimat uhkaavat karata ihmisen hallinnasta ja mullistavat talouden ja politiikan, pieni maa yrittää keksiä itsensä uudelleen. Sen asukkaat satsaavat biotalouteen ja kehittävät uusia kasviproteiineja, perustavat omavaraisyhteisöjä ja investoivat asejärjestelmiin. He pelkäävät muutosta, kiistävät muutoksen ja toivovat muutosta.”

BIOS-tutkimusyksikkömme osallistui kirjahankkeeseen pitämällä työryhmälle opetuspäivän, tarjoamalla asiantuntija-apua sekä olemalla haastateltavina kirjaan ja sen ohella tehtyyn podcast-sarjaan. Podcast-sarjan tuottaminen ja aktiivinen facebook-sivun ylläpitäminen ovat olleet ainutlaatuinen tapa laajentaa kirjaa sen sivuilta muuhun maailmaan ja toteuttaa kirjan tehtävää – tiedon levittämistä, keskustelun herättämistä ja tärkeiden kysymysten kysymistä. On ollut hienoa päästä osallistumaan tällaiseen pioneerityöhön.

Podcast-sarjan tuoreimmassa osassa Psykologia käsitellään tapoja suhtautua ilmastonmuutokseen. Minä olen yksi haastateltavista. Osallistun myös kirjan esittelytilaisuuteen Helsingin kirjamessujen aikaan – muutoin minut löytää niin & näin -tiskiltä tuttuun tapaan.

*

Toisella rintamalla: julkaisin Suomen ruokatuotannon tulevaisuutta käsittelevän blogitekstin Nesslingin säätiön sivuilla.



Meneekö meillä hyvin vai huonosti?

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Vihreän Langan numerossa 4/17 ja lehden verkkosivuilla 11.8.2017.  Julkaisen kirjoituksen uudelleen toimituksen luvalla.

 

Meneekö meillä hyvin vai huonosti?

Maailma syöksyy kuiluun: väestöräjähdystä ei ole pysäytetty, kaupungit pöhöttyvät ja ruoka loppuu kesken. Edistyksen voittokulku jatkuu: elämme maailmanhistorian rauhallisinta kautta, ja köyhyys ja nälkä vähenevät jatkuvasti. Nämä väitteet esiintyvät julkisessa keskustelussa rinta rinnan, kilpailevina analyyseina maailman tilasta. Ajallemme ominaisesti vain toinen voi olla oikeassa. Menemme joko hyvään tai huonoon suuntaan.

Miksi tähän vastakkainasetteluun on helppo jumiutua? Tukevatko sitä mittarit, joilla maailman tilaa mitataan? Jos mittarit vievät harhaan, voivatko niiden perusteella hahmotellut ratkaisutkaan olla viisaita?

Väestönkasvu on kiistämätön tosiasia. Kuluneen 25 vuoden aikana maailman väestö on lisääntynyt 2 miljardilla. Väestönkasvun tahti on hidastunut, mutta YK:n uusien väestöennusteiden mukaan kasvu jatkuu kauemmin kuin aiemmin oletettiin. Vielä kymmenen vuotta sitten oletettiin, että väestöhuippu saavutettaisiin vuosisadan puolivälissä. Väestöräjähdys on palannut keskusteluun ja lehtijutuissa on nostettu esiin ennusteet 11–13 miljardin väestömäärästä.
Väestönkasvu keskittyy tietyille alueille, syntyvyys laskee melkein kaikkialla maailmassa. YK:n ennusteen mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö kasvaa vuoden 2050 jälkeen. Käynnissä ei siis ole hallitsematon globaali väestöräjähdys.

Köyhyyden vähentyminen on myös kiistämätöntä tietyillä mittareilla. Saavutuksia köyhyyden lieventämisessä juhlittiin etenkin YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päätyttyä vuonna 2015. Vuonna 1990 köyhyysrajan alla eli puolet kehittyvien maiden väestöstä, vuonna 2015 enää 14 prosenttia.
Köyhyysraja, jonka päivitetty taso on 1,9 dollaria päivässä, on tosin luvattoman alhainen. Sen yläpuolelle on nippuuntunut suuri joukko väkeä, joiden riski lipua takaisin äärimmäiseen köyhyyteen on suuri. Maailmanpankkikin on kantanut huolta köyhyyden määritelmän ongelmista.
Pelkkä tulotaso ei kerro köyhyydestä. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai edes pankkitiliä, mikä tekee elämästä haavoittuvaista. Meidän näkökulmastamme köyhyydestä nousseet ovat rutiköyhiä.

Entä nälkä? Senkin vähentymistä juhlittiin vuosituhatraportin ilmestyttyä. Nälän prosentuaalinen osuus maailmassa liki puolitettiin neljännesvuosisadan aikana. Väestönkasvun vuoksi nälkäisten määrän puolittaminen ei onnistunut, mutta määrä laski silti yli 900 miljoonasta noin 780–805 miljoonaan – eli noin joka yhdeksäs maailman ihminen on nälkäinen. Nälkärajakin on asetettu hyvin alas: ihminen saa ravinnosta tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen mutta ei esimerkiksi maanviljelyksen kaltaiseen raskaaseen työhön. Miljoonat nälästä päässeet ovat siis meikäläisittäin hyvin nälkäisiä, jos katsotaan vain ruoan energiasisältöä.
Kun nälkää tarkastellaan laajemmin ravintoaineiden puutteena, nälkäisten määrä kasvaa vielä paljon suuremmaksi, ainakin 2 miljardiin. Osa ravintoaineiden puutteesta kärsivistä ihmisistä on myös alttiina ylipainoisuuden aiheuttamille sairauksille. Halpa yksipuolinen ja runsasenerginen ruoka on monien maiden köyhien vitsaus.
Pohjois-Afrikka on tästä oiva esimerkki: vehnän tuontiin rakentuvalla politiikalla ”kalorinälkä” on saatu alle viiden prosentin rajan, jonka jälkeen nälän prosenttiosuutta ei enää YK:n tilastoissa eritellä. Ruoan yksipuolisuudesta johtuvat ongelmat ovat silti hyvin laajoja.

Kun väestönkasvua, köyhyyttä ja nälkää tutkaillaan tarkemmin, käy siis ilmi, että kumpikin analyysi on oikeassa ja väärässä. Maailmassa menee yhtaikaa hyvin ja huonosti. Maailman tilasta ei yksinkertaisesti saa kunnon kuvaa tuijottamalla yksittäisten mittarien tuottamaan globaaliin kokonaiskuvaan. Globaali taso kertoo elämän todellisuudesta hyvin vähän.
Yksinkertaistavien lukujen avulla on helppo pönkittää vastakkainasettelua pessimismin ja optimismin välillä. Tämä on tyhmää, sillä se peittää taakseen kaikkien näiden ilmiöiden alueellisen eriytymisen. Voimakas väestönkasvu, köyhyys ja nälkä ovat keskittyneet voimakkaasti tietyille alueille, etenkin Afrikkaan ja Intiaan. Ja mikä tärkeintä, nälkä, köyhyys ja voimakas väestönkasvu ruokkivat toisiaan.

Huono tilanneanalyysi ruokkii huonoja ratkaisuja. Väkeä on liikaa, ja tarvitaan lisää ruokaa, joten kehityksen pyörien pitää pyöriä alati nopeammin. Tämä on yleisimpiä perusteluja sen puolesta, että nykyisestä tuotannon ja kulutuksen mallista ei voida luopua. YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on esittänyt, että ruoantuotannon pitäisi lisääntyä lähivuosikymmeninä puolet vuoden 2013 tasosta – olennaisinta on köyhimpien maiden satotasojen parantaminen nykyisellä viljelyalalla.
Toisaalta ruoantuotannon ennustetaan heikkenevän ilmastonmuutoksen, viljelysmaan kadon, vesivarojen hupenemisen ja maailman merten tilan heikkenemisen myötä. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta. Etenkin kun samaan aikaan ruoantuotannon pitäisi vähentää reilusti ilmastopäästöjään ja irtautua fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Katastrofi näyttää väistämättömältä.
Vaikka ongelmia on kosolti, tämäkin analyysi perustuu yksinkertaiseen tapaan tarkastella maailman tilaa. Sen ymmärtäminen helpottuu, kun nälän sijaan tarkastellaan ruokaturvaa. Nälkä nimittäin ei ole läheskään aina pelkkää ruuan puutetta. Se on kytköksissä läheisesti köyhyyteen, vallan puutteeseen ja elämän epävarmuuteen. Muuten olisi mahdotonta ymmärtää, miksi maailman nälkäisistä 70–80 prosenttia on ruoan tuottajia.

Ruokaturva rakentuu neljän pilarin varaan tai horjuu niiden pettäessä. Ruokaa täytyy olla tarjolla: oikeanlaista ruokaa, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihmisillä täytyy olla myös pääsy ruoan äärelle tai kyky hankkia ruokaa: yhtäältä tarvitaan ruoan varastointia ja jakelua, toisaalta ihmisillä täytyy olla varaa ruoan hankkimiseen.  Vanha hokema siitä, että maailmassa on jo nyt tarpeeksi ruokaa kaikille, onkin yhtäaikaa totta ja harhaanjohtava. Vauraiden maiden ylituotanto ei matkaa maagisesti sinne, missä ruokaa puuttuu. Silloinkin kun se matkaa, siihen ei välttämättä ole rahaa. Näsäviisas koululainen on oikeassa – syömättä jääneellä puurolautasella ei toden totta ruokita Afrikan nälkäisiä.
Samasta syystä vauraiden maiden ruokahävikin vähentäminen ei auta maailman nälkään, vaikka ongelmaan tarttumiseen on toki hyviä syitä. Köyhempien maiden ruokahävikki sen sijaan johtuu pääosin satotappioista pelloilla, varastoinnissa ja kuljetuksessa. Sen torjunnalla olisi suuri merkitys nälän torjunnalle.

Kolmas ruokaturvan pilari on käyttö: ruoan hyväksikäyttöön tarvitaan energiaa, puhdasta vettä ja muita resursseja. Ruoan pitäisi olla myös puhdasta ja turvallista. Lisäksi ainoastaan terveet ihmiset pystyvät hyödyntämään ruoan ravintoaineet kunnolla. Etenkin varhaislapsuudessa koettu nälkä jättää pysyvät jäljet, jotka vaikuttavat koko loppuelämän – kurjuus juurtuu kehoon.
Neljäs ruokaturvan pilari, vakaus, kuvaa koko rakennelman kantavuutta. Ovatko ruokaturvan pilarit vakaalla pohjalla, vai elävätkö ihmiset epävarmuudessa? Juuri siksi maailman nälkää ei ratkaista kestävästi vauraiden maiden ylituotannolla. Mikäli maa on vahvasti tuontiriippuvainen, väestö on alttiina hintaheilahteluiden aiheuttamille ongelmille, kuten vuoden 2008 ruokakriisien aikaan nähtiin. Ylipäätään markkinahäiriöistä ja tuotantoheilahteluista juontuvat ruokakriisit ovat lisääntyneet voimakkaasti viime vuosina.

Ruokaturvan ongelmavyyhteä kuvastavat hyvin kaupankäynnin ristiriitaiset ongelmat. Yhtäältä etenkin kehittyvien maiden välisessä ruokakaupassa on paljon esteitä, joiden vuoksi tuottajien on vaikea saada ruokaa markkinoille. Ruoan maailmankauppa on välttämätöntä satovaihteluiden tasaamiseksi ja ruoan monipuolisuuden turvaamiseksi. Toisaalta halvan tuontiruoan virrat voivat vahingoittaa kehittyvien maiden omaa tuotantoa. Se heikentää yhteiskunnallista kehitystä ja yksinkertaistaa ruokavaliota.

Nälkä on siten monisyinen ilmiö, joka kytkeytyy likeisesti köyhyyteen ja yhteiskunnallisen kehityksen muotoihin. FAO onkin tuonut ruokaturvanäkökulmaa yhä enemmän esiin raporteissaan. Mikä tärkeintä, FAO on alkanut korostaa yhä enemmän maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien merkitystä. Yli 90 prosenttia maailman maatiloista on yksityishenkilöiden tai perheiden ylläpitämiä, ja ne tuottavat valtaosan maailman ruoasta.
Köyhemmissä oloissa pienviljelmien tuotanto on myös suuria viljelmiä tehokkaampaa, mutta toisaalta viljelijät ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa. Kausiluontoisuus ja turvaverkkojen puute tuo nälkää. Tässä on maailman ruokajärjestelmän heikko kohta, jota ei voida korjata levittämällä nopeasti suuriin yksikköihin keskittyvää intensiivistä tuotantomallia ympäri maailman.
Jos tuijottaa globaaleja lukuja, pienimuotoisen tuotannon suosiminen voi vaikuttaa harhaantuneelta haikailulta menneeseen. Jos intensiivinen tuotanto on vähentänyt nälkää ja köyhyyttä, eikö sitä pitäisi jatkaa yhä uusilla alueilla? Kyllä, jos ihmisiä tarkastellaan vain kaloreita kuluttavina mahoina. Ruokaturvanäkökulma kuitenkin muistuttaa, että vakaa kehitys tarvitsee muutakin.

Maailmanpankki on todennut, että maatalousvetoinen kehitys vähentää köyhyyttä 3–4 kertaa tehokkaammin kuin minkään muun sektorin tukeminen. FAO korostaa raporteissaan, että vaikka pienviljelyn ja -kalastuksen tukeminen ei kasvata voimakkaasti bruttokansantuotetta, se levittää työllisyyttä ja kehitystä ympärilleen kuin veden pinnalla eteneviä renkaita: ruoan myyjiä, valmistajia, jalostajia. Tämä lisää monissa maissa etenkin naisten työllistymismahdollisuuksia. Lapsilla on mahdollisuus pysyä koulussa pidempään. Kun ruoan tuottajilla on pääsy toreille ja kauppoihin, he pääsevät yhä kauemmas epävarmasta kotitarveviljelystä. Näin rakentuvat ruokaturvan pilarit.

Tässä ruokaturva kohtaa köyhyyskysymyksen lisäksi väestönkasvun torjunnan. Ainoat tehokkaat keinot hidastaa väestönkasvua ja ovat työllisyyden, naisten oikeuksien, terveyden, koulutuksen ja perusturvallisuuden lisääminen. Kuten ruokaturvan pilarit, nekin tarvitsevat toisiaan. Vaaditaan kehitystä, joka ruokkii itse itseään – muuten esimerkiksi koulutuksen vaikutus voi jäädä olemattomaksi. Väestötieteilijä Wofgang Lutzin ympärille rakentuneen tutkimusohjelman mukaan maailman väestö olisi mahdollista vakauttaa 9 miljardiin tasaisella sosiaalisella kehityksellä ja etenkin toimivan koulutuksen leviämisellä.
Vakaa oman ruokajärjestelmän kehitys on myös vastavoima kaupungistumiselle. Ennusteet tulevaisuuden lisääntyvästä ruoantarpeesta pohjaavat väestönkasvun lisäksi kaupungistumiselle – sille, että kehityksen suunta pysyy ennallaan ja maailman maaseudut tyhjentyvät yhä nopeammin.

Ilmastonmuutos uhkaa kaikkea maailman ruoantuotantoa, mutta se vaarantaa etenkin tällaisen itseään ruokkivan vakaan kehityksen. Jos maatalous käy mahdottomaksi laajoilla maailman alueilla, peli on menetetty. Kuivuuden ja kuumuuden lisääntymistä ei voida välttää. Niiden kanssa pärjäämiseen on sentään mahdollista kehittää uudenlaisia viljelytapoja ja teknologioita: maaperän viljelykelpoisuuden säilyttäminen, viljelyn energiatehokkuuden lisääminen, uusien lajikkeiden kehittäminen sekä vettä säästävät kastelutavat ja maaperän vedensitovuuden lisääminen ovat avainasemassa. Vaadittavien investointien tulisi olla kohtuullisia, jotta ne ovat viljelijöiden saavutettavissa ilman mittavaa velkaantumista.

Tämä on tieteen ja tutkimuksen iso kysymys: millaiseen maailmaan ja millaiseen tuotantoon teknologioita kehitetään? Monisyisempi näkökulma ruoantuotantoon on vielä harvoilla tutkijoilla hallussa. Liian tutkijoiden analyysi lähtee ”liikaa väkeä, liian vähän ruokaa” -kuviosta. Hyvistä aikeista huolimatta voidaan kehittää keinoja, jotka eivät tue kestävää kehitystä maailmassa, joka joutuu reagoimaan laajoihin ympäristömuutoksiin. Sama koskee kehitysyhteistyötä. Pelkkä ruoantuotannon tehostaminen ei riitä, vaan tarvitaan monipuolista inhimillistä kehitystä tukevaa politiikkaa.

Maailmassa menee siis yhtaikaa hyvin ja huonosti. Jos kehityksen menetelmät pidetään ennallaan, hyvä kehitys ei jatku kauan. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä: moderni maailma on luotu fossiilisten polttoaineiden voimalla ja sellaisella teknologialla, joka on pääosin saanut käyttövoimansa niistä. Kun fossiilisten polttoaineiden käytön rajat tulevat vastaan, toimintatapoja pitää muuttaa kaikkialla maailmassa. Entinen kehityksen malli ei toimi enää, ja se korostuu niillä alueilla, joille kehityksen hedelmistä jäi ennenkin vain rippeet.

 

 



Kommentoin Esko Valtaojan näkemyksiä Maaseudun tulevaisuudessa

Maaseudun tulevaisuus julkaisi 23.8. Esko Valtaojan haastattelun, jossa hän kommentoi muun muassa ympäristöongelmia ja ruoantuotannon tulevaisuutta.

“Lyhyellä ajanjaksolla ne asiat, joista olemme nyt huolissamme, ovat sadan tai tuhannen vuoden päästä vain huvittavia. Esimerkiksi ympäristöongelmat ovat ohimeneviä ja pieni ongelmia, ja ne ovat täysin ratkaistavissa”

Kirjoitus herätti paljon keskustelua, ja Maaseudun tulevaisuus otti yhteyttä BIOS-tutkimuskeskukseen pyytääkseen kommentteja näihin näkemyksiin. Vastaukseni julkaisiin lehden sivuilla 24.8.

“On vastuutonta sanoa, että ongelmat ovat pieniä ja ohimeneviä. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa kuin globaali ilmastonmuutos. Ei voi sanoa, että tällaista on aiemminkin ratkaistu, sillä tämä on ainutlaatuinen haaste. Ratkaisut joko löydetään, ja ihmiskulttuurit jatkavat kehittymistään, tai ongelmia ei ratkaista, jolloin edessä on huomattavasti nykyistä köyhempi ja ankeampi tulevaisuus.”

Kommentoin jo viime vuoden joulukuussa Turun Sanomissa Valtaojan vastaavia näkemyksiä:

“Eriarvoisessa maailmassa tarvitaan yksille lisää aineellista hyvinvointia, ja toisilla lienee varaa luopuakin jostain. Tämä vaatii etenkin ruoan tuottamisen, asumisen ja liikkumisen tapojen muutoksia – ja uusien keinojen kehittämiseen tarvitaan tiedettä. Tutkimuksen virheellinen käyttö tuskin lisää uskoa tieteen mahdollisuuksiin. Nykymaailman olennainen piirre on, että kehitys vie yhtaikaa hyvään ja huonoon suuntaan, ja näiden välisen yhteyden ymmärtäminen on elintärkeää.”



Kritiikkini Pentti Linkolan väestönäkemyksiä kohtaan Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomat haastateli minua 17.8. Pentti Linkolan väestönäkemyksistä. Kirjoitin niistä taannoin pitkästi BIOS-tutkimusyksikön blogiin. Haastattelussa käsiteltiin myös vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Linkolan ajamana esittämääni kritiikkiä sitä kohtaan, miten Linkolan kanssa on helppo olla samaa mieltä:

Näin he voivat olla hänen kanssaan periaatteessa samaa mieltä ja vain pyöritellä päätään sille, miten huonossa kunnossa maailma on. On liian helppo sanoa, että ’Linkola on periaatteessa oikeassa, mutta eihän sitä oikeasti voi toteuttaa.’

Elonkehä-lehti julkaisi haastattelun jälkeen kustantajan luvalla uudelleen vuoden 2008 kirjoitukseni “Toisinajattelun tuttuus“:

Mutta jokainen kuvaus, joka ottaa näin valtavan mittakaavan haltuun, on väistämättä sokea yksityiskohdille. Tuhon maailmanhistoriassa katoavat näkymättömiin jokaiset ihmistoiminnan ja ei-inhimillisen toiminnan rikastavat yhteiselot, toipuminen ja sopeutuminen moninaisissa muodoissaan. Näky, joka tiivistää maailmanhistorian ”ihmiseksi” ja ”luonnoksi”, häivyttää ihmisyhteisöjen kirjon ja niiden epätasaiset suhteet. Se on väistämättä myös sokea luonnon moninaisuudelle. Historiassa yksityiskohdat eivät ole sivuseikkoja.

 



Kirjoitus “Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa?” BIOS-blogissa

Voivatko ympäristö- ja resurssiongelmat lisätä konflikteja ja muuttoliikettä? Mitä tapahtuu, jos ympäristöongelmista tulee turvallisuuskysymys? Jotkut ovat sitä mieltä, että ne vetäytyvät silloin demokraattisen politiikan tuolle puolen. Toiset näkevät mahdollisuuden laajentaa turvallisuusnäkemyksiä sotilaallisista kysymyksistä arkiseen turvallisuuteen, tasa-arvoon ja yhteisöjen elinkelpoisuuteen. Mutta ketä ja mitä oikeastaan halutaan turvata? Näitä kysymyksiä käsittelen BIOS-blogin tuoreessa kirjoituksessa.

Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakko laajentaa.